Part 10

Muuta keinoa ei ollut kuin kiertää järvi sekä oikealta että vasemmalta, jotta saataisiin selville, missä matkamies oli noussut toiselle rannalle. Tämä kysyi sekä voimia että tarkkaa silmää, sillä tarkastettava alue oli melko laaja. Etsimiseen saattaisi kulua koko ilta, vieläpä seuraava päiväkin, ja sillävälin ehtisi mies, jonka jälkiä he nuuskivat, edetä jo aimo matkan.

Päätettiin siis, että May-may-gwán jäisi pitämään reestä huolta; Dick lähtisi oikealle ja Sam vasemmalle, ja kaikki kolme pitäisivät tarkasti toisiaan silmällä siltä varalta, että joku heistä antaisi merkin jäljen löytämisestä.

Samassa sattui Sam vilkaisemaan Mackia, kurttukuonoista koiraa. Reki oli sujahtanut alas jäälle, ja Mack yritti nuuhkien ja inisten saada tovereitaan kääntymään vasemmalle.

— Mikä koiraa vaivaa? ihmetteli hän.

— Näkyy jotakin haistelevan; entä sitten? Lähdetäänpäs liikkeelle, vastasi Dick huolettomasti.

— Älähän hätäile, neuvoi Sam.

Hän järjesti nopeasti valjakon, tyrkäten Mackin johtoon.

— Us, koirat! yllytti hän sitten.

Mack ulvahti ja lähti heti pyrkimään suoraan järven yli.

— Nyt sitä mennään, sanoi Sam; koira on löytänyt jäljen.

He riensivät aavan, valkoisen järven poikki, tuulta vasten taistellen, kunnes pääsivät vastarannan suojaan, kiihdyttivät vauhtiaan noustessaan rantaäyrästä ylös, ja pysähtyivät vasta päästyään jälleen metsään.

— Katsokaa, virkkoi vanhempi mies, osoittaen kaatunutta puunrunkoa. Siinähän jäljet taas ilmestyivät näkyviin.

— Tämäpäs kävi näppärästi, myönsi Dick, unohtaen seuraavassa tuokiossa, mitä oli tapahtunut. Mutta Sam säilytti tapauksen muistissaan vastaisen varalle.

Ja heti tämän jälkeen, kellon lähetessä kahta, teki tuuli heille suuren palveluksen. Viiman pitkillä siivillä kantautui selvästi heidän korviinsa natiseva ääni: lumikenkiä käyttävä mies lähestyi lähestymistään. Nähtävästi tuo kulkija, kuka hyvänsä hän olikin, oli palaamassa samaa tietä, jota oli edennyt.

Sam käänsi heti reen nurin, ankkuroiden siten koiravaljakon, ja Dick kiirehti eteenpäin piilottautuakseen. May-may-gwán huomautti:

— Koirat ehkä rupeavat kohta haukkumaan.

Sam riensi siinä silmänräpäyksessä estämään sellaiset mahdollisuudet, sitomalla niiden kuonot peurannahkahihnoilla. Tyttö auttoi häntä. Kun he saivat puuhansa päätetyksi, kiiruhtivat he Dickin jälkeen, piiloutuen pensaikkoon niin hyvin kuin taisivat.

Nytkö saavutettaisiin päämäärä, jota kohti oli uurastettu kahdeksan kuukauden aikana? Lumikenkien heikko narina kävi vähitellen yhä selvemmäksi. Yhtäkkiä ääni lakkasi kuulumasta. Dick pidätti hengitystään. Oliko kulkijassa herännyt joitakin epäluuloja? Hän katsahti taakseen.

— Missä tyttö on? sähähti hän. — Vieköön hiisi hänet! Nyt hän on tietysti varoittanut tulokasta.

Juuri kun Sam aikoi vastata, alkoivat askeleet jälleen kuulua, ja hetken kuluttua huomasivat he miehen jatkavan entiseen suuntaansa.

Nopeasti, melkein samanaikaisella liikkeellä, tarttuivat miehet rihloihinsa, melkein läähättäen hämmästyksestä. Dickin vihollinen, Ah-tek, Haukemahin seurueeseen kuulunut chippewa-luopio, ilmestyi näkyviin pensaikosta.

XX LUKU.

Intiaani toipui ensimäiseksi ällistyksestään ja virkkoi tyynesti:

— Bo’ jou, bo’ jou!

Sam sai vasta hetken kuluttua vastatuksi. Dick ei puhunut sanaakaan, vaan vetäytyi taaksepäin,' pyssy kyynärtaipeessa. Ääneti he sitten talsivat kohti koirarekeä, jota May-may-gwán vartioi. Chippewan valpas katse harhaili sinne tänne, liukui yli reen, käväisi koirien kuonokopissa, viipyi varuksissa. Jos hän näkemästään jotakin päätteli, varoi hän visusti ajatuksiaan ilmaisemasta. Yhtä vähän ihmetteli hän miesten ja tytön saapumista näin kauas pohjoiseen tähän vuodenaikaan. Kerran, kun hän luuli heidän huomionsa kiintyneen muualle, iski hän May-may-gwánille silmää. Hetken epäröityään tyttö vastasi merkkiin.

He olivat tavattoman kohteliaita toisilleen. Sam käski keittää teetä, ja tarjosi tupakkaa. Nuotion ääressä antautui hän sitten kyselemään paljon kaikenlaista, poiketen tavanomaisesta varovaisuudestaan.

— Veljeni on sangen kaukana Missináibiesta.

Chippewa nyökkäsi.

— Haukemah siis metsästää näissä piirikunnissa.

Chippewa ei vastannut.

— Veljeni on jättänyt Haukemahin...

Chippewa teki kieltävän eleen, mutta nautittuaan hetkisen vanhan miehen noloudesta, tunnusti hän:

— Veljeni on tämän piirin metsästäjä. Olen ollut käynnillä hänen luonaan.

— Olet tehnyt pitkän matkan niin lyhyttä vierailua varten. Jälkesi ovat vain kolmen päivän vanhat.

Ah-tek nyökkäsi vakavana. Ilmeisesti ei hän paljon perustanut siitä, uskottiinko hänen selitystään vai eikö.

— Monenko päivän matka on täältä Winnipegiin? kysyi Sam.

— En ole koskaan ollut siellä, vastasi intiaani.

— Me olemme viettäneet kesän Missináibien tienoilla. Nyt lähdemme Winnipegiin, uskotteli Sam.

Intiaanin ilmeestä ei saattanut päätellä, uskoiko hän vai eikö. Hetken kuluttua kopisti hän tuhan piipustaan ja nousi, heittäen jälleen terävän katseen May-may-gwániin. Tyttö oli puuhannut jotakin reen luona. Nyt hän lähestyi miehiä, kantaen huopiaan ja muita kamppeitaan.

— Tämä mies, sanoi hän valkoisille erämiehille, kuuluu minun kansaani. Hän palaa omiensa luokse ja minä menen hänen kanssaan.

Chippewa sujautti jalkansa lumikenkiin, nyökäytti päätään Samille ja Dickille, kääntyen senjälkeen ladulle, jota myöten matkamiehemme olivat tulleet. Tyttö seurasi enemmittä jäähyväisittä hänen kintereillään. Vain tuokion ajan saattoi erottaa lumikenkien narinan pakkasilmassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat lähtijät kadonneet mutkan taakse. Hiljaisuus palasi.

— No, periköön minut hiisi! huudahti Dick lopulta. — Uskotko sinä, että mies oli täällä vain vieraskäynnillä?

— En tietystikään, vastasi Sam. Etkö käsitä —

— Hän oli tyttöä etsimässä!

— Hyvä Jumala, valitti Sam. — Hän —

— No, siinä tapauksessa vaani hän minua, keskeytti Dick taas, yhä kiivaampana. — Mikset antanut minun ampua häntä?

— Suvaitsisitko pitää suusi kiinni ja kuunnella, pyysi vanha mies kärsimättömänä. — Jos hän sinua etsi, olisi hän kaapannut sinut viime kesänä, maatessasi avuttomana, ja jos hän väijyi tyttöä, olisi hän saanut hänet käsiinsä aikaisemminkin. Se on aivan selvä. Hän _on_ ollut käynnillä jonkun ystävänsä luona — miksei veljensä, kuten hän väitti — ja tuo vierailu kesti vähemmän kuin kolme päivää. Miksi hän saapui? Annahan kun kerron! Tuo ystävä tai veli on Jingoss, ja Ah-tek saapui varoittamaan häntä, kertomaan, että olimme häntä hakemassa. Chippewa epäili meitä hieman jo Missináibiessa, mutta hän ei ollut varma silloin vielä. Ehkä hän on pitänyt meitä silmällä siitä lähtien.

— Miksei hän sitten varoittanut Jingossia jo aikaisemmin? ihmetteli Dick.

— Koska me saatoimme puijata häntä, kuten puijaamme kaikkia intiaaneja. Mehän _saatoimme_ olla talviasemapaikkoja etsimässä, kuten olimme väittäneet. Jos hän sitten olisi tullut tänne kertomaan Jingossille, että me tuota syntistä haimme, kun me itse asiassa emme olisi tienneet mitään koko Jingossista ja hänen varkauksistaan, olisi Jingoss tietysti jättänyt turhan takia hyvän riistanpyyntipiirinsä, ja se nyt totisesti olisi ollut vähän liikaa, vai mitä? Ei, hän tahtoi päästä _varmuuteen_, ennenkuin ryhtyi toimenpiteisiin. Ja varmuuteen pääsi hän vasta kun joku kertoi hänelle nähneensä kolmen kulkijan taivaltavan keskellä talvea näillä main. Silloin sai hän käpälät alleen ja riensi varoittamaan Jingossia.

— Taidat olla oikeassa! huudahti Dick.

— Olen varmasti. Ja vielä: jos näin on laita, olemme aivan saaliimme kintereillä. Montako metsästäjää tässä piirissä on. Yksi! Chippewa palasi samaa tietä, jota oli kulkenut kolme päivää sitten, eikä tuo toinen mies ole voinut ehtiä edemmäs kuin hänkään. Ja se mies on juuri —

— Jingoss itse, päätti Dick.

— Puolentoista päivämatkan päässä meistä, tahi niillä vaihein; ehkäpä paljon lähempänäkin, täydensi Sam. — Tarkoitan tietysti rekimatkaa.

— Mutta hän on varuillaan, muistutti Dick.

Sam oli kuitenkin liian innostunut, voidakseen olla johdonmukainen, eikä niinollen kiinnittänyt mitään huomiota tuollaiseen vastaväitteeseen.

— Tuo chippewa tiesi, että oleskelimme jossakin täällä päin, tuumiskeli hän edelleen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, että olimme näin lähellä. Jos hän sen olisi arvannut, ei hän toki olisi ollut niin typerä, että lähti paluumatkalle samaa tietä kuin oli tullut. En tietysti voi arvata hänen ajatuksiaan, mutta aikalailla hämmästynyt hän oli keksiessään meidät täällä. Hän antoi varoituksensa luultavasti toissapäivänä, mutta ei tietenkään kehottanut Jingossia heti livistämään. Hän sanoi kai: »Nuo kanaljat ovat jäljilläsi, he maleksivat jossakin etelämpänä, mutta ehtivät ehkä tänne talven kuluessa. Taitaisi olla sinun parasta puikkelehtia tiehesi, ennenkuin he tulevat». Sitten hän tietysti lepuutteli jalkojaan päiväkauden, ja tuprutti piippuaan, kunnes lähti paluumatkalle. No, jos Jingoss nyt arvelee, että tulemme _jonakin päivänä_, mutta emme vielä huomenna, ei hän tietysti pidä niin helvetinmoista kiirettä. Säälii ensin kokoon hankkimansa nahat ja kurkistelee ansoihinsa. Menee siinä monias päivä. Saavumme perille kreivin aikaan, poikaseni!

— Sam, sinä olet suorastaan ihmeellinen, mairitteli Dick. — Enpä totisesti olisi koskaan pystynyt kehittelemään ajatuksiani tuolla tavalla.

— Jos olettamukseni on oikea, jatkoi Sam, ja chippewa oli tulossa Jingossin luota, on meidän kuljettava hänen käyttämäänsä tietä, eikö niin?

— Varmasti! myönsi Dick. — Samaa valmiiksi avattua ja tallattua tietä.

He käänsivät reen jalaksilleen ja vapauttivat koiransa kuonokopista.

— Olemme nyt päässeet tytöstäkin, mutisi Dick. — Vietävän pikku hupakko! Enpä osannut aavistaakaan, että hän jättäisi meidät nyt jo. Olihan hän vasta ollut vähän aikaa mukanamme.

— Enpä sitä minäkään arvannut, lisäsi Sam, mutta se oli aivan luonnollista. Me emme ole hänen kansaansa, emme liioin ole kohdelleet häntä erikoisen ystävällisesti, joten en ihmettele, että hän oli kyllästynyt koko lystiin ja käytti ensimäistä tilaisuutta päästäkseen takaisin. Olemme nyt laatineet toimintasuunnitelman itsellemme, ja voimme seurata sitä aivan helposti häntä paitsi.

— Chippewa oli siis vain eräänlainen yleinen hyväntekijä, aprikoi Dick.

Koirat haukottelivat ankarasti, avaten kitansa ammolleen. Sam alkoi miettivän näköisenä aukoa reen hihnoja.

— Taitaa olla selvintä leiriytyä tänne, sanoi hän. — On jo kokolailla myöhä, ja huomenna on meidän jaksettava ravata niin riivatusti.

XXI LUKU.

May-may-gwán saapui takaisin heidän luokseen yöllä. Sam heräsi koirien toimeenpanemaan hälyytykseen. Ne haukkuivat ensin vihaisesti, mutta pian muuttui ääni kellossa. Vanha mies kömpi jaloilleen, hämmästyen havaitessaan ihmisolennon lähestyvän. Dick poukahti ripeästi pystyyn hänkin. Liekit olivat sammuneet, mutta hiilloksesta riitti vielä valoa, ja puiden lomitse pilkistävä ruskotuskin auttoi senverran, että miehet saattoivat tuntea tulijan.

— No, voi herran pieksut! murisi Dick, mätkähtäen takaisin huopakasaansa, mutta nousten heti jälleen istualleen. — Johan hän teki vaalinsa, yritti hän sitten jatkaa. Pysyköön nyt päätöksessään! Pitäköön kiinni vaalistaan. Ei suinkaan hän voi mieltään muuttaa joka toinen sekunti — mitä se sellainen on? Emmekä me _tarvitse_ häntä.

Mutta Sam sytytti rovion, ja katsahti tyttöä silmiin.

— Ole vaiti, Dick, tokaisi hän terävästi. — Tässä piilee jotakin.

Nuorukainen tuijotti tuokion toveriaan, ikäänkuin vastausta punniten.

— Oh, hyvä on, virkkoi hän lopulta, erittäin välinpitämättömästi. — _Minua_ se ei luultavastikaan liikuta. Älähän pidä nuorta neitiä valveilla liian kauan. Hyvää yötä!

Hän katosi huopiinsa äreänä kuten aina, kun hänen suunnitelmansa eivät oikein ottaneet luonnistuakseen.

Sam kiehautti teetä, käristi karibunpaistia, ja polvistui sitten tytön eteen, riisuen hänen märät jalkineensa ja vetäen niiden tilalle kuivat. Sitten nosti hän kupposen tytön huulille, leikkasi hänelle paistin valmiiksi, ja syötti häntä kuin pientä lasta. Hän lisäsi enemmän puita nuotioon, ja kääri jäniksennahalla reunustetun huovan hänen ympärilleen. Vihdoin, kun ei enää ollut mitään tekemistä, sytytti hän piippunsa ja kyyristyi tytön viereen, rohkaisten häntä äänettömällä ystävällisyydellä.

Tyttö joi teensä, sai ruoka-annoksensa syödyksi, ja otti vastaan vaipan tylsänä, ikäänkuin puoleksi tajuttomana. Hänen huulensa olivat puristuneet tiukasti yhteen. Jäykät, loistavat silmät tuijottivat jonnekin nuotion, hyppelehtivien varjojen maailman taakse. Pitkän äänettömyyden jälkeen alkoi hän puhua, matalalla äänellä, vaivalloisesti ja katkonaisesti.

— Veljeni etsivät Jingossia, ojibwaa. He tahtovat viedä hänet turkiskomppanian taloon. Mutta Jingoss tietää, että veljeni tulevat häntä vangitsemaan. Ah-tek on hänelle kertonut. Hän lähtee seuraavan auringon noustua. Hän aikoo kulkea länteen, Peace-joelle. Nyt on hänen leirinsä viiden tunnin matkan päässä täältä Pohjoiseenpäin. Tiedän, missä se on. Jingossilla on kolme koiraa. Hänellä on paljon lihaa, mutta ei muuta tuliasetta kuin kauppapyssy. Olen saanut tietää tämän, ja olen tullut kertomaan tietoni veljilleni.

— Minkätähden, May-may-gwán? kysyi Sam hiljaa.

Tyttö loi häneen ylpeän katseen.

— Luulitteko, että jätin teidät hänen vuokseen? kysyi hän. — Olen saanut nuo tiedot.

Sam huudahti melkein kauhistuneena.

— Mitä nyt? kysyi tyttö väsyneesti.

— Chippewahan tietää olinpaikkamme, huomautti Sam. — Hän auttaa Jingossia ja käy häntä varoittamassa uudelleen tänä yönä!

May-may-gwánin ajatukset liitelivät jälleen murheellisina jossakin etäällä. Hän vastasi vain halveksivalla eleellä.

— Mutta — aloitti Sam.

— Tiedän, ehätti tyttö hillitsemään.

Hämmentyneenä, käsittämättä miksi, kumartui Sam eteenpäin nuotiota korjatakseen.

— Miten olet kaiken tämän perille päässyt? tiedusteli hän lopulta, pitkän epäröinnin jälkeen.

Tyttö tyytyi kiusaantuneeseen eleeseen. Sam tunsi taas merkillistä epävarmuutta.

— Pikku sisar, virkkoi hän vihdoin, minä olen vanha mies. Olen nähnyt monen vuoden alkavan ja päättyvän. Ne ovat kaikki lahjoittaneet minulle hituisen viisautta. Ne ovat tehneet sydämeni ystävälliseksi kärsiviä kohtaan. Miksi menit Ah-tekin mukaan tänä aamuna, ellet aikonut palata kansasi luokse?

— Jotta saisin hankituksi ne tiedot, joita veljeni tarvitsevat.

— Ja sinä luulit, että hän kertoisi sinulle totuuden? äänsi Sam.

Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin.

— Pikku isä, vastasi hän hitaasti, tuo mies on jo kauan toivonut saavansa minut wigwamiinsa. Sitävarten liittyi hän Haukemahin seuraan — sitävarten, että minä olin siellä. Hän on minuun mieltynyt. En ole koskaan osoittanut hänelle suosiota vähimmässäkään määrässä. Mutta nyt — saatoin suosionosoituksella avata hänen sydämensä.

— Oletko varma, että hän puhui totta? toisti Sam. — Et ole koskaan suonut hänelle ystävällistä katsetta. Jätit Haukemahin tullaksesi meidän mukaamme. Miten saattoi hän luottaa sinuun?

Tyttö kesti uljaasti hänen katseensa.

— Pikku isä, vastasi hän, on olemassa hetki, jolloin mies ja nainen ehdottomasti uskovat toisiaan, jolloin he selvästi voivat nähdä toistensa sydämiin.

— Hyvä Jumala! huudahti Sam.

— Se oli ainoa tie, vastasi tyttö. — Tiesin entuudestaan hänen taipumuksensa valheisiin.

— Kuinka saatoit, tyttö? Sinulla ei ollut oikeutta, ei ymmärrystä... Sinun olisi pitänyt neuvotella kanssamme.

— Pikku isä, virkkoi tyttö, teidän rotunne on kummallista väkeä. En ymmärrä teitä. Te kuljette pahan ohi, ettekä muista hyvää. Me olemme erilaisia. Meidän sydämissämme piileksii sekä hyvä että paha. Me kostamme hyvän ja pahan.

— Mitä hyvää olemme sinulle tehneet? kysyi Sam.

— Jibiwanisi katsoi sydämeeni, huohotti tyttö, käyttäen kiihdyksissään intiaanien outoa puhetapaa. — Hän katsoi sydämeeni, ja silloin katosi maailma. Ensin ikävöin kuolemaa siksi, ettei hän katsonut minua mielisuosiolla, sitten ikävöin sitä, koska käsitin, etten ikinä saisi häntä omakseni. Nyt riittää minulle hänen läheisyytensä, iloitsen, kun saan rakentaa hänen nuotionsa, keittää hänen teensä, laittaa hänen ruokansa, kulkea hänen jäljissään, auttaa, kun hän minua tarvitsee; nähdä hänen raivaavan tietä. Kun katson häntä, poistuu pilvi päivän päältä, lumi loistaa, ja valo pilkistää puiden välistä. Ja jos hän, kun katseeni kohotan, on poissa, vihloo vilu sydäntäni, Pikku isä, ja ankeus valtaa mielen.

Hän nousi äkkiä, viskasi huovan syrjään, ja kohotti käsivartensa korkeutta kohti. Sitten hän yhtä äkkiä kumartui, nosti huovan maasta, levitti sen, ja heittäytyi sille pitkäkseen, jääden makaamaan selittäin miehiin.

Mutta Sam valvoi aamuun saakka tulen ääressä, tuijottaen murheellisena liekkeihin.

XXII LUKU.

Myöhemmin aamulla suvaitsi Dick tehdä joitakin huomautuksia tytön poistumisen ja paluun syistä. Mutta silloin kävi Sam hänen kimppuunsa kuin tuulispää. Hän suorastaan puuskui vihasta — tavanmukainen tyyneys ja tasaisuus oli tipotiessään.

— Tuki jo kirottu suusi! huusi hän.

Dick vihelsi, ikäänkuin olisi jokin asia hänelle äkkiä valjennut, ja hän noudatti kirjaimellisesti toverinsa neuvoa. Hän ei päästänyt ääntäkään koko sen tunnin aikana, joka kului ennenkuin aurinko nousi. Silloin hän pysähtyi ja osoitti tuoreita jälkiä, jotka kulkivat heidän tiensä poikki.

Lumessa näkyi selvästi kahden lumikenkäparin painalmat, jotapaitsi kävi selville, että toisen parin omistaja oli vielä palannut takaisin.

Sam hätkähti. Dick hymyili ivallisesti. Juttu oli sanomattakin aivan selvä. Chippewa-intiaani ja tyttö olivat tosin lähteneet kaakkoon, mutta he olivat sitten tehneet kaarroksen käydäkseen varoittamassa Jingossia. Näkyi selvästi, missä he olivat palanneet Ah-tekin aikaisemmin avaamalle ladulle. Sitten haarautui tie; toista pitkin oli chippewa kulkenut ystävää hälyyttääkseen, toista oli tyttö käyttänyt palatessaan edellisenä yönä jostakin syystä valkoisten leiriin — ehkäpä eksyttääkseen Samin ja Dickin jäljiltä.

Hetken näytti siltä kuin olisi Sam kadottanut uskonsa sekä itseensä että muihin.

— Käytähän silmiäsi, Dick, sanoi hän tuokion perästä, tyynesti.

Vain viisi askelta etäämpänä oli lumessa syvennys, joka osoitti kahden taivaltajan viettäneen siinä yönsä. Ah-tek oli kaikesta päättäen arvellut, että matkaan menisi kokonainen päivä, ja rauhoitettuaan itseään sillä, että vihollinen toki ei ollut aivan kintereillä, oli hän suonut itselleen lepohetken. Lumi oli luotu syrjään, vähäinen nuotio rakennettu, ja havuja kasattu makuusijaksi. Kaikki tämä oli selvästi pääteltävissä jäljistä. Mutta lisäksi oli kinoksessa lumikenkäpari pystyssä, ja jonkun matkan päässä tuhkaläjästä lojui maassa hujan hajan matkamiehen kamppeita; siinä oli makuupussi, siinä huovat, vaipat.

Miehet riensivät siekailematta lähemmäksi. May-may-gwán ei liikahtanutkaan koirien luota. Hänen kasvonsa olivat jäykistyneet, ilmeettömät. Vain silmissä paloi tumma hehku. Sam ja Dick pysähtyivät levällään olevan huppuvaipan ääreen ja nostivat sen syrjään. Alla oli kasa huopia ja niillä makasi, rinta lävistettynä, äkillisen kuoleman yllättämä intiaani, kädet nyrkissä, silmät puoliavoinna ja kasvot kaamean pelon vääristäminä.

XXIII LUKU.

Haudanhiljaisuus lepäsi valkean maan yllä. Syvällä korvessa paukahteli pakkanen puissa. Kylmenneen nuotion vaiheilla viipyi neljä liikkumatonta ihmisolentoa. Vain haukottelevat, kangistuneita jäseniään oikoilevat koirat tuntuivat elävän. Ne seisoivat syrjässä, puiden varjossa, ja vastakohta sai ihmiset näyttämään vielä enemmän aavemaisilta ja epätodellisilta.

Yhtäkkiä kolme ystäväämme kuin yhteisestä päätöksestä kääntyivät pois, palaten eläinten luo. Vanhempi mies lähti jälleen tiennäyttäjäksi, nuorempi heilutti ohjasta ja tyttö seurasi jälessä. Vielä kerran ryhtyivät metsän puut hitaasti ja ikäänkuin vastenmielisesti liukumaan päivien polkumyllyssä uurastavien ohi. Leiri jäi taakse, se häipyi pakkasusviin; se katosi Pohjolan salaperäisyyteen ja äärettömyyteen, katosi murhenäytelmineen, muistoineen. Vain äänetön vartija sinne jäi, mies puhumaton, joka hangella maaten tuijotti kohti taivasta, päivän koittoa odottaen. Pian sulki armelias lumi hänet syliinsä, piilotti hänet ihmisten silmiltä.

Pitkän taipaleen tarpojista oli kukin vaipunut omiin unelmiinsa. He kulkivat näkemättöminä kuin unissakävijät. He seurasivat latua aivan koneellisesti, mutta kukaan heistä ei olisi tainnut selittää, miksi he olivat liikkeellä. Heidän aivoissaan ei ollut ainoatakaan johdonmukaista ajatusta. Puut soluivat lakkaamatta ohi kuin huurteiset haamut; taivaanrannalla kangastivat alituisesti Pohjolan ihmeet, kutistuen ja taas kasvaen. Pohjola oli uhkaavan lähellä. Se iski pelon yhä syvemmälle noiden tuijottavien raatajien sydämiin. Sen rautainen nyrkki heilahti jo kohti kulkijoita, jotka voimatta käsittää mitä varten, tunkeutuivat yhä kauemmas kauhujen maahan.

Mutta sitten koirat pysähtyivät ja Billy, johtaja, nuuhkaisi äänekkäästi ilmaa. Lumous haihtui heti. Mysteerio, joka niin kauan oli kangastanut taivaanrannalla, ja joka vihdoin oli hiipinyt aivan lähelle, uhaten tukahduttaa heidät, siirtyi jälleen tavalliselle paikalleen. Pohjola peräytti nyrkkiään.

Heidän edessään oli jälleen leiri. Ja tällä kertaa leiri, jota oli käytetty kauan. Kartion muotoinen tepee, laaja, lumesta puhdistettu alue, monet jätteet ja telineet olivat selviä todistuksia siitä.

Sam tempaisi rihlan kotelosta, todeten nopeasti että se oli panostettu. Dick marssi majalle, kurkistaen oviaukosta sisään.

— Ei ole ketään kotona! sanoi hän.

— Poissa, oikaisi Sam, osoittaen tuoretta latua lähistöllä.

Miehet keskittivät heti huomionsa siihen. Suurella vaivalla pääsivät he lopulta selville asioista. Majan asukas oli käyttänyt kolmenkoiranvaljakkoa lähtiessään. Tutkittuaan lunta totesivat he myös, että reki oli ollut raskaasti kuormitettu.

— Pelkäänpä pahoin tämän merkitsevän, että hän on lähtenyt ainaiseksi, tuumi Sam.

Jatketut tutkimukset vahvistivat hänen olettamuksensa oikeaksi. Tepeen seinät oli rakennettu kaksinkertaisiksi, rakoset oli tukittu sammalilla, ja muutenkin oli maja huolellisesti pystytetty, joten se luultavasti oli aiottu pysyväiseksi talviasunnoksi. Asukkaan poistuminen tähän vuodenaikaan todisti puolestaan, että hän oli mies, jota etsittiin, ja että kuollut chippewa oli varoittanut häntä. Kallokasat osoittivat hänellä olleen menestystä, mutta niitä, katkennutta veistä, palsaminoksapinoa ja tyhjää wigwamia lukuunottamatta oli hän korjannut mukaansa kaiken omaisuutensa.

— Hyvä juttu, muhoili Sam, varsin hyvä. Nähtävästi ei hän ole kovin pahasti pelästynyt. Hän ei ole voinut aavistaakaan, että olemme häntä niin lähellä; sitäpaitsi talvehtiminen tässä maankolkassa ei ole kovinkaan terveellistä. Jos hän olisi arvannut meidän olevan kintereillään, ei hän olisi kasannut mukaansa kaikkea kamaansa — päinvastoin olisi hän pötkinyt pakoon niin kevein kuormin kuin suinkin.

— Oikeassa olet, myönsi Dick.

— Näinollen hän ei ole edennyt järin nopeasti. Saamme pian hänet kiinni.

— Lähtenyt vasta tänä aamuna, täydensi Dick, tarkasteltuaan äsken avattua tietä.

Tuhlaamatta enempää aikaa paikan tutkimiseen, lähtivät he jatkamaan takaa-ajoaan. Dick sanoi tytölle:

— Luullakseni saamme hänet kohta kiinni.

May-may-gwánin kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä loistivat tyytyväisyydestä. Nuo yksinkertaiset sanat merkitsivät luottamusta, todistivat, että hänelläkin myönnettiin olevan osansa yrityksessä. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän saanut siivet jalkoihinsa.

Onni suosi heitä. Hienoinen vastatuuli oli alkanut puhaltaa. He etenivät niin ripeästi ja joutuisasti kuin suinkin voivat. Pian saapuivat he paikalle, missä Jingoss kaikesta päättäen oli kiehauttanut itselleen teetä. Hänen oli täytynyt lähteä liikkeelle verrattain myöhään aamulla, koska keskipäivään mennessä oli ehtinyt kulkea vasta näin lyhyen matkan. Lisäksi muuttui latu nyt aivan tuoreeksi.