Part 7

Hän tajusi täysin, että Dickin loukkautuminen oli monta viikkoa, ehkäpä useita kuukausiakin kestävä juttu. Tasaiselle niemekkeelle joen äyräälle raivasi hän tilavan palstan, tasoittaen kumpareet kirveensä hamaralla. Sitten kuori hän nuorista puunrungoista parisenkymmentä salkoa. Näistä sitoi hän kolme yläpäästään yhteen, käyttäen vitsaksiksi seetrin sitkeää sisäkuorta. Loput saloista pystytti hän tämän kolmijalan varaan. Hän lykkäsi tuonnemmaksi katteeksi tarvittavan tuohen kiskomisen, ja ryhtyi ensiksi rakentamaan pehmeätä vuodetta sairasta varten. Alustaksi kokosi hän karibun jäkälää, jota sai kuivana kukkuloilta; katteeksi taas taitavasti sovitteli palsaminoksia. Päällimäiseksi asetti hän vihdoin kaiken mitä oli jälellä huovanpuolikkaasta. Vuoteen yläpuolelle iski hän kehän, josta ripusti hihnan kannattamaan katkennutta säärtä.

Kaikki tämä ei vienyt pitkää aikaa. Saatuaan työnsä valmiiksi vilkaisi Sam toveriaan, kohdaten hänen katseensa.

— Jalka poikki, vastasi vanha mies äänettömään kysymykseen. — Siinä kaikki.

— Tuo tyttö... aloitti Dick.

— Älä viitsi, sanoi Sam.

Hän hääri innokkaasti, kasaten yhteen litteitä kiviä jonkinlaiseksi liedeksi. Aukion syrjässä tapasi hän intiaanitytön, joka palasi retkeltään pienine tuohiropposineen.

— Pikku sisar, virkkoi hän.

Tyttö kohotti katseensa.

— Haluan kuulla totuuden.

— Minkä totuuden, Pikku isä?

Metsämies loi tyttöön tutkivan katseen.

— Eipä väliä; tiedän sen jo, virkkoi hän sitten.

Tyttö ei kysellyt enempää. Jos hän olikin utelias, ei hän sitä ilmaissut; jos hän ehkä arvasikin miehen ajatukset, ei hän ollut siitä tietääkseenkään.

Sam palasi Dickin luo.

— Kuuleppa, Sam, sanoi tämä, kaikki on...

— Älähän viitsi, neuvoi Sam jälleen. Katsos, sinä olet jo saanut aikaan tarpeeksi huolta. Nyt sinä olet vuoteen omana, ja pitkän tovin saat ollakin. Ei ole kysymyksessä mikään tavallinen jalan katkaiseminen. Tämä juttu voi kestää kolme kuukautta, niin, ehkäpä et enää koskaan voi kävellä suorana. Ensiksikin tarvitset huolellista hierontaa, ja sitten on sinun seurattava määräyksiäni ihan tarkkaan. Syy oli itsessäsi. Ei kukaan muu ole onnettomuuteesi syypää. Tytöllä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa. Ellet olisi hiton suuri narri, käsittäisit sen itsekin. Nyt täytyy meidän molempien pitää sinusta huolta. Sinä olet kohdellut häntä hävyttömästi kuten minuakin. On jo aika sinun tulla järkiisi.

Hän oli puhunut suunsa puhtaaksi. Siitä huolimatta hän May-may-gwánin avustamana hoiti Dickiä huolellisesti, melkeinpä hellästi. He kantoivat hänet uuteen suojaan — vaikea tehtävä kaikesta varovaisuudesta huolimatta, sillä nuorukainen oli aivan voimaton — ja lopun iltaa makasi Dick sitten jonkinlaisessa horrostilassa.

Sam ei hellittänyt uutterassa työssään pysyvän asunnon aikaansamiseksi. Hän kulki pitkät taipaleet »kanoottikoivuja» etsimässä, palaten vihdoin mukanaan mahtavat kaarnakääröt. Tytön kanssa hän ryhtyi yhdistämään kappaleita, sitoen niitä toisiinsa valkoisilla kuusenjuurisäikeillä. Näin saivat he valmiiksi vedenpitävän suojuksen wigwamia varten. Polttopuupinokin syntyi parin tunnin aherruksen jälkeen. Tällä välin oli jo May-may-gwán ehtinyt saamaan muutaman kalan onkensa koukkuun ja keräämään marjoja. Kuivatusta lihasta keitti hän Dickille aimo annoksen ravitsevaa lientä. Oman ateriansa söivät tyttö ja vanha mies kahdenkesken illemmällä ylhäällä mäennyppylällä, mistä saattoivat katsella kohisevaa jokea. He eivät vaihtaneet monta sanaa, vaan nauttivat rauhasta ympärillään, päästyään hetkeksi kärsimättömän ja kiukkuisen nuoren miehen läheisyydestä.

XIV LUKU.

Seuraavina päivinä lujittui Sam Boltonin ja intiaanitytön ystävyys. Aluksi oli keskustelu rajoittunut aivan välttämättömimpään, mutta vähitellen alkoivat heidän mielipiteensä asioista katkonaisesti ja varovasti päästä ilmoille. Lopulta nuo kaksi oppivat tuntemaan toisensa ja luottamaan toisiinsa. Vain yhtä keskustelunaihetta he visusti karttoivat. Teräväkatseinen Samkaan ei päässyt selville tytön ja Dickin välisestä suhteesta. Tytön tunteista alussa ei tosin voinut olla epäilystäkään, mutta mitä hän nyt nuorukaisesta ajatteli, oli täydellinen arvoitus. Hänen käytöksensä oli tutkimaton. Kuitenkin rupesi Sam yhä suuremmassa määrässä luottamaan häneen.

Suloisessa, raikkaassa ulkoilmaelämässä seurasivat päivät toisiaan juhlallisina kuin johonkin vanhaan seinäverhoon kirjaillut olennot. Oli tehtäviä, jotka piti suorittaa jokaikinen aamu — Dickin haavojen ja ruhjoutumien hoiteleminen parantavalla voiteella, lastojen oikominen ja peurannahkasiteiden kääriminen; ruuankeittopuuhat ja astioiden pesu; puiden pilkkominen; kalastus putouksen alapuolella; ansojen kokeminen; tilapäinen suuremman riistan pyynti; jänislankojen laittaminen. Parhaista jäniksennahoista sommitteli May-may-gwán peitettä, palmikoiden yhteen pitkiä suikaleita. Hän savusti myös parkittuja peurannahkoja, korjaten niillä perinpohjaisesti sekä miesten että omat vaatteensa. Nämä työt teki hän verkkaisesti, hautoen välillä turtana omia ajatuksiaan, korpiunelmia unelmoiden.

Mutta wigwamissa makasi Dick Herron avuttomana, kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen silmänsä punoittivat ja näytti siltä, kuin olisi hän kärsimättömyydessään koettanut pidättää hengitystäänkin. Aika kului. Siinä kaikki, mitä hän tiesi, mitä ajatteli, mistä oli huolissaan. Hän tarttui vihaisena mataviin hetkiin, heittäen ne taakseen. Niin syventynyt oli hän tähän tehtävään, että hän vain nuristen ja pinnallisesti malttoi kiinnittää huomiotaan johonkin muuhun. Hän ei puhunut enempää kuin oli aivan välttämätöntä; tuskinpa näytti liikkuvankaan nurkassaan. Samiin nähden hän oli äärimmäisen välinpitämätön. Vanhan miehen pikku palveluksetkin kuitattiin kiitoksetta. Intiaanityttöä ei Dick sietänyt läheisyydessään ollenkaan. Kahdesti hän katkaisi äänettömyyden ikäänkuin todetakseen eräitä asioita.

— Emme kaiketi pääse lähtemään ennenkuin lokakuussa, murahti hän muutamana iltana.

— Tuskin, sanoi Sam.

— Odotatte kai, kunnes pystyn lähtemään mukaan, virkkoi hän joitakin päiviä myöhemmin, asiasta varmistuakseen.

Kolmannen viikon alussa istuutui Sam palsamikuusen oksista ja sammalista kyhätyn vuoteen ääreen ja ryhtyi täyttämään piippuaan kuten ainakin tärkeän keskustelun alkajaisiksi.

— Dick, sanoi hän, olen tuumiskellut itsekseni, että olemme nyt vetelehtineet täällä tarpeeksi kauan.

Herron ei vastannut.

— Taidanpa jättää sinut tänne ja lähden yksinäni katsastamaan naapuripiiriin, mitä sinne kuuluu.

Vastaus viipyi.

— Sopiiko? kysyi Sam.

— Miten minun käy? tiedusti Dick.

— Tyttö huolehtii sinusta.

Pitkä hiljaisuus.

— Hän ottaa kaiken, mitä olemme haalineet kokoon ja lähtee lipettiin, sanoi Dick vihdoin.

— Eikä ota! Hän olisi voinut tehdä sen jo aikaisemmin.

— Hän jättää minut ensimäisten tänne osuvien intiaanien käsiin.

Sam hyIkäsi tällaisen ajatuksen.

— Sinun ei ole pakko antautua vaaroille alttiiksi. Jos tahdot, voin odottaa, virkkoi hän sitten.

— Vaaraan antautuminen on juuri minun varovaisuuttani, puuskahti Dick heti. Mene hiiteen!

Erämies puhalteli haikuja piipustaan.

— Sam, aloitti nuorukainen.

— Mitä?

— Tunnen, että olen nyt juuri hiukan vaikeasti sulatettava. Mutta älä minusta välitä. On helvetillistä maata toisten taakkana mihinkään kykenemättömänä. Minä olen nähtävästi turmellut pelin alunpitäen. Odotappas, kunnes pääsen jalkeille jälleen.

— Hyvä on, poikaseni, vastasi Sam. — Ymmärrän. Älä huoli tuskastua, äläkä pahastu. Käyn vain silmäilemässä hiukan naapuripiiriä, ettemme turhaan hukkaa aikaa. Ja, Dick, olehan höyli tytölle.

— Oh, vie hirteen tuo tyttö, ärähti Dick, unohtaen sovinnollisen mielentilansa. — Tyttöhän koko tähän onnettomuuteen on syypää.

Eikä hän puhunut sanaakaan enempää, makasi vai: kattoon tuijottaen ja vanhaa kaunaansa märehtien.

Heti tämän keskustelun päätyttyä jutteli Sam Bolton pitkään May-may-gwánin kanssa, ja painui sitten taipaleelle pikku kantamus hartioillaan. Oli turha ajatella kanootin käyttöä tällä matkalla; jalkapatikka soveltui paraiten vuodenaikaan. Näin lyhenivät myös välimatkat huomattavasti. Seudun kartan oli intiaani tarkkaan syövyttänyt Samin hitaasti toimiviin aivoihin.

Keskipäivän maissa toi May-may-gwán Dickille ruokaa. Kun hän oli syönyt, raivasi tyttö harvalukuiset astiat syrjään ja palasi tuokion kuluttua vuoteen ääreen.

— Pikku isä käski minun hoitaa vammojanne, sanoi hän mutkattomasti.

— Koipeni on kunnossa, murisi Dick. — Osaan laittaa kääreet itse.

May-may-gwán ei vastannut, vaan jätti teltan. Hän palasi melkein heti, mukanaan muutama oksa, tuohenkappale ja hiilenpala.

— Kas, näin on laitanne, sanoi hän nopeasti. — Nuo tuossa ovat sääriluut, tuo on nilkkaluu. Tämä luu on poikki — noin. Pikku isä on taitavasti pannut sen sijoilleen tällä tavalla. Näin se paranee; lihakset ja rusto ehkä jäykistyvät, niin että Kotkansilmän aina täytyy kävellä ihan tönkkänä, eikä hän kenties enää koskaan voi juosta. Pikku isä on May-may-gwánille sanonut, mitä on tehtävä. Nyt on aika käsissä. Viisitoista aurinkoa on laskenut siitä lähtien kuin vammat tulivat.

Hän puhui tyynesti. Dick tarkasti suuttumuksestaan huolimatta huvitettuna oksien ja hiilen avulla nopeasti kyhättyä havaintovälinettä.

Hiljaisuutta kesti vain minuutin verran. Sitten töksähti nuorukainen, joka oli nojannut kyynärpäähänsä, takaperin vuoteelle, arvoituksellisesti nenäänsä tuhauttaen. May-may-gwán piti sitä suostumuksena ja ryhtyi varovasti hieromaan ja taivuttamaan loukkaantunutta säärtä. Tällainen käsittely, edellyttäen, että se suoritettiin mitä suurimmalla huolella ja varoen, ettei katkennut luu päässyt luiskahtamaan paikoiltaan, oli hyvinkin omiaan edistämään loukkaantuneen jäsenen saattamista jälleen käyttökelpoiseksi.

Kerran päivässä sai sääri hoitonsa, kolmasti päivässä toi tyttö ruokaa. Jälelläolevan ajan käytti hän omiin puuhiinsa, mutta niin kiire ei hänellä koskaan ollut, ettei tuolloin tällöin olisi ehtinyt teltan lievettä nostamaan laskeakseen suojaan raitista ilmaa. Milloin lennätti hän lisäksi sairaalle raikasta vettä kupposessa, milloin taas kiristi lastojen ympärille käärittyä hihnaa tai suoritti jonkin muun pikku palveluksen. Hän toimi levollisesti, osoittamatta millään tavoin mieltään. Ja kun Dick ääneti otti vastaan hänen apunsa, ei hänkään aukaissut suutaan puhuakseen. Ei kukaan olisi voinut arvata ajatuksia, jotka hänen mielessään liikkuivat.

Viikon lopulla Dick eräänä päivänä äkkiä kohottausi kyynärpäänsä varaan.

— Joku tulee! huudahti hän englanniksi.

Kuullessaan hänen äänensä hypähti tyttö jalkeilleen. Hän raotti huuliaan, silmät loistivat, sieraimet värähtivät. Äkillinen, haltioitunut ihastus paljasti silmänräpäyksen ajaksi hänen sydämensä ja sammui sitten yhtä nopeasti hänen käsittäessään, että nuorukaisen huudahdus oli ollut vaistomainen — yhtä vähän tarkoitettu tytölle kuin kelle hyvänsä muullekaan. Heti senjälkeen ilmestyi Sam Bolton näkyviin metsän reunasta.

Vanha mies viskasi mytyn hartioiltaan, laski kiväärinsä puun kupeelle, osoitti May-may-gwánille koiraa, jota talutti hihnasta, ja lähestyi telttaa. Hän näytti olevan hyvällä tuulella lausuessaan tervehdykseksi:

— Hei, mitä kuuluu?

Nähdessään terveen miehen reippaasti astelevan luokseen, kääriytyi Dick jälleen typerään kiukkuunsa. Hänen ärtyisyytensä oli suorastaan järjetöntä, kuten hän itsekin hyvin tiesi. Jokin tuntematon voima tukki hänen suunsa, ja ne sydämelliset sanat, jotka hänellä jo oli huulillaan, jäivät lausumatta. Kaikki muu, paitsi sairauden panemat kahleet, tuntui hänestä tympeän yhdentekevältä.

— Eipä hätää, vastasi hän yrmeästi.

Sam aukaisi näppärästi siteet, tutkiskellen tarkasti loukkaantunutta jalkaa.

— Luu näyttää olevan paikoillaan, totesi hän sitten. — Onko tyttö liikutellut säärtäsi joka päivä?

— On.

— Ovatko kivut lisääntyneet?

— Ei.

— Tylsää maata selällään päiväkaudet, voimatta tehdä mitään?

— Niin on.

— Lähdin kulkemaan kaakkoista suuntaa. En keksinyt juuri mitään, lukuunottamatta hyvää koiraa, jonka otin mukaani. Se on vain puoliksi kesy.

Dickillä ei ollut tähän mitään huomautettavaa. Sam tapasi May-may-gwánin hieromassa ystävyyttä koiran kanssa, jolle hän oli antanut joitakin ruuantähteitä. Tyttö taputteli koiran päätä ja käänteli sen suippoa kuonoa, jota silloin tällöin varovasti läiskäytti kämmenpohjalla. Joka läimäys pani eläimen kiivaasti pärskähtämään. Mutta samalla se kaikin tavoin osoitti nauttivansa hyväilystä. Sillä oli hyvin karheakarvainen turkki, terävät korvat sojottivat eteenpäin, häntä oli tuuhea ja silmät ilmaisivat älyä, puolittain hurjasta katseesta huolimatta.

— Kotkansilmä voi hyvin, jutteli erämies.

— Olen toiminut Pikku isän määräysten mukaan, vastasi tyttö ja nousi ryhtyäkseen ruuanlaittopuuhiin.

Seuraavana päivänä valmisti Sam parin kainalosauvoja, jotka hän varusti sammalpehmikkeillä.

— Pikku sisar, sanoi hän, — Nyt lähden pitkälle matkalle, pari viikkoa, ehkä kuukaudenkin kestävälle. Kuuden päivän perästä saa Jibiwanisi nousta vuoteeltaan. Sääri on tietysti sidottava. Eikä hän saa astua kipeällä jalalla maahan ollenkaan. Sinun on pidettävä siitä huolta. Minä sen sanon hänellekin. Joka päivä on hänen istuttava auringonpaisteessa. Sitten hänelle on hankittava jotakin puuhaa. Kun lumet tulevat, lähdemme jälleen pitkälle taipaleelle. Pane siltä varalta kaikki kuntoon, ja katsokin, ettei Kotkansilmä vetelehdi joutilaana.

Dickille puhui hän yhtä suoraan.

— Olen lähdössä jälleen, Dick, virkkoi hän. Ei sille mahda mitään: sinun on pysyttävä pitkälläsi vielä viikon päivät. Sen jälkeen näyttää tyttö sinulle, miten on meneteltävä, ettei luu jälleen lähde sijoiltaan. Saat liikkua kainalosauvojen varassa. Jos hiukankin tuet ruumistasi kipeään jalkaan ennenkuin palaan, jää se jäykäksi koko eliniäksesi. Neuvoisin sinua siis jättämään sellaiset yritykset. Tee kuten tahdot — minä sinuna lekottelisin päivänpaisteessa. Et sinä suuriin kuitenkaan pysty ennen lumen tuloa. Voisit hiukan järjestellä asioita ja näperrellä jotakin; tyttö hankkii sinulle työtarpeita ja auttaa sinua. Näkemiin!

— Hyvästi, jupisi Dick. Hän huokasi syvään tuntiessaan jälleen avuttomuutensa. Leppymätön raivo sallimusta kohtaan, joka hänestä oli tehnyt ramman, kiehui hänen sisimmässään ja hän sinkosi tyhjyyteen katkeria, hyödyttömiä kysymyksiä: miksi tuollaisen onnettomuuden piti turmella juuri hänen nuoren elämänsä? Ulkopuolelta saattoi hän kuulla vähäisen nuotion rasahtelevan, intiaanitytön juttelevan koiralle matalalla äänellä, ja eläimen tyytyväisen vikinän. Sitten havaitsi hän äkkiä kaipaavansa seuraa ja lopen kyllästyneensä iänikuisesti samaa rataa kiertäviin ajatuksiinsa. Hän kutsui tyttöä:

— Hei!

May-may-gwán ilmestyi melkein heti teltan aukkoon. Hänen katseessaan kuvastui orastava toivo, sillä Dick oli nyt ensi kerran kutsunut hänet luokseen.

— Ninny-moosh — koira, komensi nuorukainen kylmästi.

Tyttö kääntyi viheltämään hurttaa. Se tuli heti, osoittaen kaikin tavoin ystävällisiä tunteitaan naista kohtaan.

—- Tulehan tänne, veli hopea, suostutteli Dick, kättään ojentaen.

Tuo puoliksi kesy eläin näytti hieman epävarmalta. Se halusi nähtävästi ensin päästä perille miehen tarkoituksista. Dick ymmärsi ja ryhtyi hieromaan tuttavuutta. Hänen tyytymätön ilmeensä katosi ensi kertaa moniin aikoihin ja entinen miellyttävä poikamaisuus palasi. Teltta-aukon luona seisoi May-may-gwán unohdettuna, odottavana, äänettömänä. Dick lirkutteli lempeästi, kutsuen, taiten taivutellen, kunnes koira suostui keveään taputukseen suipolle kuonolle. Nuori mies jatkoi huvitettuna varovasti ja tyynesti maanitteluaan. Lopulta selviytyi hän voittajana. Eläin antoi hyväillä korviaan ja taputella kuonoaan. Tyytyväisenä se vihdoin paneutui pitkälleen uuden isäntänsä ulottuville. Miehen käsi hyväili yhä sen päätä. Hiljaa hiipi intiaanityttö ulos. Hän istuutui nuotion ääreen, jääden tuijottamaan liekkeihin. Ja ihme tapahtui: pari kirkasta kyyneltä kohosi hänen silmiinsä. Hän räpytti ne pois ja ryhtyi valmistamaan illallisateriaa.

XV LUKU.

Johtuiko tuo sitten lupauksesta, että pian jälleen pääsisi ulkoilmaan, tai huvista, jonka koiran seura hänelle tuotti, joka tapauksessa tuntui Dick olevan huomattavasti hilpeämpi seuraavina päivinä. Tuntikausia hän hullutteli hurtan kanssa. Se oli saanut nimekseen Billy, erään vanhan metsästystoverin mukaan, ja nyt se opetettiin ojentamaan käpälää, puhumaan, irvistelemään »koiramaisesti», paneutumaan käskystä pitkälleen ja tekemään kaikenkaltaisia muita hyödyllisiä ja huvittavia temppuja, jotta saattoi lopulta sanoa sen siinä suhteessa saaneen mitä täydellisimmän kasvatuksen. Uuden ystävän kompastukset ja edistyminen tuntuivat suuresti hauskuttavan nuorukaista, sillä teltasta kuului usein riemastuneita huudahduksia. Rakosista tirkistelevä May-may-gwán näki Dickin taas samanlaisena kuin kohdatessaan hänet ensi kerran. Silmät loistivat, suu hymyili, kasvoilla viipyi veikeä ilme, valkeat hampaat välkkyivät ja otsan kurtut olivat kadonneet. Kolme päivää tyttö häilyi toivottomuuden ja uudelleen elpyvän toivehikkuuden rajamailla, kunnes vihdoin pelokkaasti kokeili lähentymistä.

Hän livahti kainona teepeehen. Siellä kyyhötti koira takamuksillaan, tarkaten pää kallellaan isäntäänsä.

— Hyvä koira, sanoi tyttö tukahtuneella äänellä.

Nuori mies ei ilmeisestikään kuullut.

— On hyvä, että koiralla on nimi, jonka se tuntee, niin että se tottelee kutsua, yritti May-may-gwán taas.

Odottamattoman vierailun yllättämänä, vaivautuneena, naisen aiheuttaman kiusallisen tilanteen suututtamana ja kykenemättömänä vapautumaan keinotekoisesta ärtymyksestä, joka paadutti hänen mieltään, kohotti Dick äkkiä katseensa. Hänen ilmeensä oli tylsä, eloton.

— On verkonnoston aika, virkkoi hän.

Tyttö ei jatkanut sovinnon rakentamista. Hän hyöri melkein koneellisesti toimissaan, puuhaten mitä milloinkin arveli olevan tarpeen.

Täsmälleen seitsemäntenä päivänä Dick varovasti ja huolellisten valmistelujen jälkeen pyrki jalkeille. Hänen oli nyt sallittava tytön auttaa itseään. Kun hän nousi pystyyn, tunsi hän aluksi rajua huimausta, ja olisi kenties kaatunut, ellei May-may-gwán olisi tukenut häntä. Vaivalloisesti hoiperteli hän ulos teltasta. Käsivarretkin tuntuivat aivan hervottomilta. Uupuneena ja huohottaen lysähti hän istuimelle. Kesti kotvan, ennenkuin hän saattoi tyvenesti silmäillä ympärilleen.

Hänen katseensa osui ensimäiseksi hirvenvaahteran kirkkaanpunaisiin lehviin, jotka näyttivät veritäpliltä vihreällä sametilla. Ja ne kertoivat hänelle, että syyskuu eli Monta-karibua-metsässä-kuukausi oli käsissä.

— Hei! huusi hän.

May-may-gwán totteli kutsua kuten aina aikaisemminkin, mutta toivo oli sammunut hänen katseestaan.

— Tuo minulle mashkigiwátegin, lehtikuusen puuta, käski Dick; tuo minulle mókamon, veitsi, ja tschi-mókamon, iso veitsi; tuo myöskin ah-tékin, karibun, vuota.

— Nämä kaikki ovat valmiina, vastasi tyttö.

Pohjan perien käyrää veistä, _couteau crochea_, käyttäen vuoleskeli Dick verkkaisesti pitkiä lehtikuusen sälöjä, jotka perin huolellisesti silitteli. Hän oli ylen tarkka sekä puita valitessaan että niitä käsitellessään. Lopulta sai hän valmiiksi riman, johon näytti olevan tyytyväinen. Hitaasti hän sitä sitten muovaili ja norjensi, varovasti kaarelle taivutellen, niin että vihdoin päät koskettivat toisiaan ja puu kaartui kehän muotoiseksi. Pari poikkipuuta kiinnitettiin vielä kaiken varalta pönkiksi. Nämä sitoi nuori mies paikoilleen karibunnahkasuikaleilla, jotka hän ensin oli kastellut lämpimässä vedessä. Riman päät kiinnitti hän samanlaisilla hihnoilla. Koko vehe pantiin sitten syrjään kuivumaan.

Tällä tavalla sai Dick muutamassa päivässä valmiiksi kuuden lumikengän rungot. Ne olivat kaikki ojibwamallia, jota Dick piti paraimpana, sillä näillä seuduin ei rosoisilla vierukiviylängöillä käytännössä oleva lumikenkä vastannut tarkoitustaan enempää kuin tasankojenkaan pitkulaiset, nopsat sivakat. Joitakin päiviä myöhemmin kuumensi hän rautalangan hehkuvan punaiseksi ja poltti sillä reiät paulahihnoja varten. Nämäkin hihnat valmisti hän karibunnahasta, koska se märkänä kutistuu ja kiristyy, kun taas muunlaisesta nahasta tehdyt hihnat helposti venyvät. Poikkisälöjen sekä ylle että alle laittoi hän hienon, tiheän punoksen, sovittaen väliin helposti lävitseen laskevan ristikon, jotta löyhä lumi pääsisi siivilöitymään läpi. Joka säikeen tutki hän tutkimasta päästyäänkin, joka solmun kestävyyttä koetteli kerran toisensa jälkeen.

Älköön kukaan silti kuvitelko, että hän yksinään tässä työssä uurasti. May-may-gwán auttoi voimiensa mukaan, ei ainoastaan työkaluja ja aineksia kanniskellen, vaan myöskin rimoja taivuttelemisessa, sitomisessa ja hihnojen pujottelussa.

Työ ei vaatinut suurta taitoa ja näpertely puitten pehmoisessa siimeksessä, tuoreitten lastujen tuoksun ja metsän satojen lemujen leyhkiessä oli erinomaisen mieluisaa. Noilla kahdella yksinäisellä ihmisolennolla vain ei ollut mitään yhteistä. Vihdoin riippui tuuheassa kuusenoksassa valmiina kolme lumikenkäparia, mäystimiään myöten viimeisteltyinä.

— Tuo minulle nyt, komenteli nuori mies, hickorysalkoja ja gijikin, seetripuun pölkkyjä; tuoppa myös wigwassia, koivunkuorta, ja mooswan, hirven, raakaa vuotaa.

— Valmiina on, toisti taas May-may-gwán.

Jälleen ahkeroitiin päiväkausia. Dick ei tietenkään voinut heiluttaa kirvestä, joten tytön piti opetella sitäkin käyttämään. Tarvittiin kiiloja puun halkomiseen; tarvittiin yhä uusia ja uusia yrityksiä, kunnes lopulta veistetyt rimat ottivat muokkaantuakseen suoriksi ja virheettömiksi; piti taiten tehdä solmuja, sievästi piti nahkoja liotella, ja vihdoin tuli osata liittää yhteen luja _babiche_, jotta siitä syntyisi koirien vedettävä reki. Tämä sitten pantiin puun juurelle piiloon.

— Nyt tuo minulle, määräsi Dick, mooswan, hirven, raakaa vuotaa, niin myös ah-tékin, karibun, nahkaa, ja wátabia, juurisäikeitä.

Toisiansa vastapäätä istuen, työnsä yli kumartuneina, he rakensivat koiranvaljaita, vahvoja, käytännöllisiä, kestäviä. Siinä syntyi kaulanauha, sukeutui selän yli kulkeva, leveä nahkavyö, raskaat vetohihnatkin valmistuivat. Neljät valjaat laitettiin, sillä Sam aikoi epäilemättä täydentää valjakkoa, ja taas työnnettiin työn tulokset puun oksalle odottamaan.

Jo palasikin Sam pisimmältä matkaltaan, niukoin tiedoin tosin, mutta sitä hilpeämpänä mieleltään, sillä ovelasti oli hän nytkin osannut karkoittaa intiaanien epäluulot. Hänen mukanaan oli jälleen »husky», puoliksi kesy susikoira, ja suuri newfoundlandilaisen näköinen otus. Olipa hän saanut hankituksi hieman teetäkin ja tupakkaa sekä mainion kirveenterän. Kirves etenkin oli arvokas lisä heidän vähäisiin varusteihinsä. Sam antoi tunnustuksensa tehdystä työstä, mutta lähti, vain päivän levättyään, uudelleen liikkeelle.

Teepeen sisäpuolella riippui monias May-may-gwánin Dickin maatessa pyydystämän jäniksen nahka. Suikaleista punottu peite oli jo valmis. Nyt ryhtyi tyttö ompelemaan nahkoja yhteen päällystäen ne villahuovilla. Näissäpä sitten tarkenisi kuka hyvänsä — mitään lämpimämpää et voi kuvitella. Karibunnahasta, johon karva visusti oli jätetty, hän yhdessä Dickin kanssa sommitteli takkeja, huppukaulusniekkoja. Hiipan pääaukon reunusteiksi ommeltiin tuuheita ketunhäntiä, vieläpä se varustettiin kurenauhallakin, jotta saattoi peittää kasvonsa kokonaan, jos halusi. Lapaset laitettiin myskirotan turkiksista ja mukavat, pitkävartiset mokkasiinit sisustettiin jäniksen nahalla. Tukevat nahkasiimaruoskat ja peurannahkaiset pyssykotelot vielä valmistettiin ja sitten olivatkin yksinkertaiset talvivarusteet kunnossa.

Mutta vielä oli muonakysymys järjestämättä. Pakkaskuukausina oli riistansaanti aivan sattuman varassa.