Part 6

Kanootti ohjattiin rantaa kohti. Noin sata kyynärää etäämpänä astuttiin maihin.. Kuten tavallisesti, ryhdyttiin nytkin heti leirin tekoon. Valmistettiin illallisatria ja kohennettiin nuotiota niin, että se paloi iloisesti. Sitten, juuri ennen kuin kaukaisen Pohjolan viimeinen päivänsäde häipyi, rasahti pensaikko.

— Nyt antakaa minun huolehtia tarinoimisesta, varoitti Sam.

— Hyvä on. Sillävälin pidän minä silmällä tuota, sanoi Dick nyökäyttäen päätään tyttöä kohden. — Hän kuuluu ojibwain heimoon, kuten tiedät, ja voi pian antaa meidät ilmi.

— Oh, hän ei arvaakaan aikomuksiamme, virkkoi Sam. — Ei hätää mitään.

Pensaikkoon syntyi aukko ja intiaani ilmestyi näkyviin. Hän maleksi huolettomana valkoisten miesten luo, katseen harhaillessa sinne tänne hänen yrittäessään päästä perille vieraitten laadusta ja puuhista.

— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti hän.

XII LUKU.

Verkkaan astui intiaani nuotion ääreen, kyykistyen kantapäilleen. Hän täytti piippunsa käyttäen hyväkseen Samin tarjoamaa tupakkapötköä. Painellessaan tupakkaa tiukemmalle piipun pesään tarkkasi hän valppaasti ympäristöään. Toivoi kaiketi huomaavansa jotakin, josta sitten sopisi tehdä johtopäätöksiä.

Sam, vaitelias ja varovainen mies, arvasi suunnilleen hänen aivoituksensa. Kanootti merkitsi matkustamista, varusteiden niukkuus joko lyhyttä tai nopeaa matkaa, teräslanka-ansat taas, että matkustettiin satunnaisen ravinnonsaannin varassa. Intiaanin katse liukui nopeasti yli tytön ja pysähtyi nuorempaan mieheen. Sam Boltonille valkeni äkkiä, että tytön läsnäolo oli mainio todistus heidän matkansa varsin rauhallisesta laadusta. Miehet eivät ota vaimojaan mukaan kun he liikkuvat tärkeissä toimissa ja kiire ahdistaa. He eivät vie naisiaan myötänsä vaaroihin ja vainoretkille.

Äkkiä puhkesi punanahka puhumaan, käyden intiaanien tapaan suoraan asian ytimeen.

— Mistä kaukaa olette?

— Winnipegistä, vastasi Sam, ilmoittaen täten heidän lähteneen liikkeelle komppanian päämajasta.

Heidän matkansa suunta ei tosin sopinut näihin sanoihin, mutta Sam näytti viatonta naamaa. Hänellä ei ollut mitään halua antaa ilmaisia selityksiä. Intiaani veteli haikuja piipustaan.

— Mistä te nyt tulette? kysyi hän hetken kuluttua.

— Tschi-gammista (Yläjärveltä).

Se oli jo selvempi vastaus. Jälellä oli enää vain kysymys tämän hieman omituisen retken päämäärästä. Sam tiesi, että intiaani tässä kohden tyytyisi omiin arvailuihinsa — mitään suoraa tiedustelua hän ei koskaan tekisi — mutta arvailutkin saattoivat viedä hänet varsin lähelle totuutta. Niinpä erämies siirtyikin kyselemään hiukan punanahan omista puuhista.

— Oletko tämän piirin metsästäjä? uteli hän.

— Olen.

— Harjoitatko turkispyyntiä laajallakin alueella?

Intiaani mainitsi joitakin pyyntialuetta rajoittavia jokia ja puroja.

— Entä missä teet kauppaa?

— Missináibiessa.

— Pitkä matka, vai mitä?

— On.

— Mutta monet tekevät tämän matkan vuosittain?

Intiaani luetteli nopeasti toistakymmentä nimeä.

Äkkiä Sam »vaihtoi nuotteja».

— En tunne tätä seutua. Onko täällä suuria järviä?

— On Animiki.

— Onko siinä kaloja? Maukkaita kaloja?

— Paljon hyvää kalanlihaa. Ogâ, kinoj. (Nuoria haukia ja isoja haukia).

Sam vaikeni toviksi.

— Voisikohan kanoottiprikaati helposti päästä sinne? jatkoi hän sitten.

_Prikaati_ on arvoisan Hudsonlahti-komppanian keksintö. Sitä käytetään kahteen tarkoitukseen: ylläpitämään yhteyttä ulkomaailman kanssa ja rakentamat syksyisin talvileirejä sekä purkamaan niitä keväisin. Tilanne oli yhtäkkiä aivan selvä. Intiaani ymmärsi, hänen silmänsä kirkastuivat. Metsämiehelle ominaisella perusteellisuudella ja tarkkuudella selitti hän pääsyn järvelle. Tämä riittikin Samille tällä kertaa, eikä hän jatkanut kyselemistään.

Seuraavana iltana kävi hän intiaanin leirissä. Se oli rakennettu mahtavan puun katveeseen. Tepee-salkojen tueksi oli osittain käytetty alimpia oksia. Punaisen miehen vaimo ja tytär pysyttelivät wigwamin suojassa, mutta poika, iältään suunnilleen viisitoistavuotias, saapui miesten luo tulen ääreen.

Sam otti vastaan vieraanvaraisesti tarjotun piipun ja ryhtyi kyselemään samaan tapaan kuin edellisenä iltana.

— Jos Hudsonlahti-komppania rakennuttaa talviaseman Animikin tienoille, niin suostutteko siirtämään kaupantekonne Missináibiesta sinne? tiedusteli hän alkajaisiksi.

Intiaani nyökkäsi myöntävästi.

— Paljonko nahkoja saatte hyvinä vuosina?

Intiaani silmäili nopeasti luetteloaan.

— Melkoisia kasoja, häh? On tainnut onnistaa? Hoidatko alueesi hyvin? uteli Sam.

Näin kysellessään tunnusteli hän varovasti maaperää — mieheltä ehkä voisi saada tärkeitäkin tietoja. Kuten ehkä tiedetään, on jokaisessa säännöllisessä intiaaniyhteiskunnassa kullekin perheenpäälle määrätty oma metsästysalueensa, jossa ainoastaan hänellä on metsästys- ja pyyntioikeus. Tällaiseen järjestelyyn on ryhdytty turkiseläinten suojelemiseksi sukupuuttoon häviämiseltä. Intiaanit eivät ainoastaan tunne tarkalleen majavalampien määrää, he ovat selvillä eläintenkin luvusta ja tietävät hyvin, montako niistä voi tappaa lukumäärää vähentämättä. Tällainen suojelu ei voisi tulla kysymykseen, ellei oikeuksia olisi rajoitettu. Jos intiaanit voisivat harjoittaa pyyntiä vapaasti, tyhjentäisivät he muitta mutkitta joka lammikon; jos joku jättäisi sen tekemättä, täydentäisi kyllä seuraava paikalle osuva metsästäjä hänen työnsä. Sam kyseli ilmeisesti vain tarkoituksella saada tietoonsa pyyntimahdollisuudet näillä seuduin, päästäkseen selville, oliko tässä metsästyspiirissä turkiseläinkanta säilynyt niin hyvin, että maksoi vaivan ryhtyä talviasemaa tänne pystyttämään. Todellisuudessa hän kuitenkin toivoi pääsevänsä perille sivullisen mahdollisuuksista saada jalansijaa täällä. Niissä piireissä, joissa heimokuntaoikeuksista pidettiin ankarasti kiinni, oli se luonnollisesti mahdotonta, ellei sattunut olemaan ystävyyssuhteita tai rahaa, mutta onnistuihan muukalaisenkin päästä riistamaille joskus — kun isäntien heimositeet olivat löyhät ja kuri huono.

— Hyvin hoidettu piiri, vastasi intiaani. — Minun piirini käsittää Kabinikágamin latvukset aina Hietajokeen saakka. Jos keksin miehen metsästämässä maillani, ammun hänet. Nahkoja tulee melkoisesti.

Sam oli toistaiseksi tyytyväinen näihin tietoihin. Seuraavana aamuna hän palasi takaisin intiaanileiriin.

— Luulenpa, että lähdemme tänään, ilmoitti hän. — Kerrohan minulle, keitä metsästäjiä näillä main on, missäpäin saan heidät käsiini, mitkä ovat heidän piirinsä ja paljonko he kaatavat riistaa.

— Ah hah! suostui intiaani. Samin verkkainen ja mutkaton kyselytapa oli saanut hänet vakuutetuksi valkoisen miehen rehellisistä aikeista. Kysymättä annetut tiedot panevat intiaanin ajattelemaan, ja intiaanille merkitsee ajatteleminen tavallisesti epäluulojen hautomista.

Molemmat astelivat rantaan. He kyykistyivät kannoilleen pienen hiekkaläjän eteen ja intiaani ryhtyi havainnollisesti opastamaan Samia. Hiekkaläjästä muokkaantui kömpelö mutta tarkka kohokartta jokineen ja kukkuloineen, joiden välisistä teistä intiaani samalla teki selkoa. Sam kuunteli, pitäen muhkuraista, ruskeata kättään suunsa edessä ja seuraten valppaasti viisailla harmailla silmillään kabbalistisia merkkejä ja piirtoja hiekassa. Oltuaan kerran jollakin seudulla muistaa intiaani maiseman pienimmätkin yksityiskohdat aina vierinkiviä, joenmutkia, akanvirtoja ja teitten koukeroita myöten. Ne jäävät hänen mieleensä ainaiseksi. Kokeneen vanhan metsänkävijänkin muisti oli vuosien varrella kehittynyt tarkaksi, mutta intiaanille hän ei riittänyt. Kuitenkin osasi hän ottaa yksityiskohdista vaarin ja kätkeä ne muistiinsa niin, että ne tarpeen vaatiessa helposti löytyivät ja sehän on jo huomattava taito.

Äkkinäisellä kädenliikkeellä tasoitti intiaani jälleen hiekkaläjän. Hän kallistui takamuksilleen, tunki piippuunsa tupakkaa ja rupesi juttelemaan turkispyytäjistä. Kertoillessaan viittasi hän alituisesti Boltonin muistiin piirtämäänsä karttaan ikäänkuin olisi se parastaikaa ollut levällään heidän edessään. Sam sijoitti jokaisen nimen asianomaiseen metsästyspiiriin, niinkuin sinä tai minä kirjoittaisimme ne johonkin kartan osaan, pitäen mielessään ne alueet, jotka siten olivat saaneet merkintänsä näkymättömässä kartassa. Se oli työläs, mutta ei silti harvinainen yritys. Erämiesten oli usein luotettava tämänkaltaisiin »karttoihin». Korpielämässä kehittyy muistin keskittämisen taito nopeasti.

Intiaani vaikeni. Sam jäi hetkeksi mietiskelemään kuulemaansa. Kaikki metsästyspiirit oli mainittu, kaikilla oli haltijansa, mutta Jingossin nimeä ei vain kuulunut. Pikku seikka. Ojibwa oli hyvinkin saattanut muuttaa nimensä, tahi päästä metsästämään jonkun toisen alueella. Kokemattomampi mies olisi helposti joutunut kiusaukseen tiedustella asiata suoraan. Mutta Sam tiesi, että intiaanin epäluulot heräisivät pienimmästäkin tämäntapaisesta vihjauksesta. Huoleton, kautta rantain tehty kysymys on vaaraton. Uudistettu kysymys sensijaan saattaa käydä vaaralliseksi. Sam oli valmis etsimään vaikka kaksi vuotta, kunhan vain ei herättäisi epäluuloja miehessä, jonka tahtoi tavoittaa.

Loppujen lopuksi oli hän saamiinsa tietoihin hyvin tyytyväinen. Hänen yksinkertainen valtioviisautensa oli johtanut sangen huomattaviin tuloksiin. Hän oli saanut miehen lujasti vakuutetuksi rehellisistä aikeistaan. Ja he olivat seudulla, jossa uutiset kulkivat nopeasti. Lisäksi oli hänellä nyt tiedossaan, mistä löytäisi jokaisen metsästyspiirin päällikön koko Kabinikágamin alueella. Oliko Jingoss, jota hän vainosi, joku näistä päälliköistä, vai metsästikö hän jonkun vieraana tai vuokraajana, siinä taas oli kysymys, johon saisi vastauksen vain suoranaisella etsinnällä. Vihdoin tiesi hän vielä, minne etsiskelynsä suuntaisi, ja tämä helpotti luonnollisesti suuresti hakemista.

— Mi-gwetch — kiitoksia, lausui hän intiaanin lopetettua juttunsa. — Ymmärrän. Menen nyt katsomaan järveä. Lähden pakisemaan piirien päämiesten kanssa. Haluan nähdä pyyntimaat omin silmin. Kun olen nähnyt kaikki, painun takaisin Winnipegiin kertomaan päällikölleni havainnoistani.

Intiaani nyökkäsi. Hänestä olisi tuntunut aivan käsittämättömältä, että Sam olisi uskonut muuta kuin mitä omin silmin näki.

Kolme eränkävijäämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa samana iltana. Sam tiesi tarkalleen minne kulku oli suunnattava. Dick oli synkällä ja kapinallisella tuulella, jota itsekin oudoksui. Hänen kiukkuunsa ja kostonhimoisuuteensa ei voinut keksiä mitään järjellistä syytä. Ollessaan kuohuksissa kaipaavat hänenlaisensa miehet ennenkaikkea toimintaa. Täällä, eräretken alati toistuvien ponnistusten parissa ei voinut iskeä hampaitaan muuhun kuin ikuiseen yksitoikkoisuuteen. Dick Herron vihasi yksitoikkoisuutta, hän vihasi harkintaa, joka näin vaikeassa tehtävässä ehdottomasti oli tarpeen, hän vihasi kantohihnan muuttumatonta hankausta ja melan synnyttämiä, aina uudistuvia poreita vedessä; vanhan miehen tyyneyttäkin hän vihasi, mutta enemmän kuin mitään muuta vihasi hän tytön hiljaista, nöyrää alistuvaisuutta. Hänen tuijottava katseensa oli pahaenteinen. Hän mutisi itsekseen. Hänen vaistomainen toimintahalunsa nousi kapinaan viivytyksiä vastaan. Hänen intonsa ja toivehikkuutensa yllyttivät häntä ponnistelemaan äärimmäisyyksiin asti, mutta äärimmäisiä ponnistuksia ei kysytty. Aina ja alituisesti, päivästä päivään, ehtoosta aamuun, häntä ärsyttivät tapahtumain hidas kulku ja viivytykset, vanhan miehen pitkäpiimäisyys ja tytön läheisyys. Hänen kehittymättömissä aivoissaan myllertävät ajatukset olivat kuitenkin niin sekavat, ettei hän osannut erottaa asioita toisistaan, ja niin kohdistuivat hänen tyytymättömyytensä ilmaukset yksinomaan tyttöön. Voimaa pursuvana, mutta allapäin ja katkeroituneena käsittäessään, että hänen oli mukauduttava, koska yksin oli voimaton, tunkeutui hän yhä syvemmälle vastahakoiseen korpeen.

XIII LUKU.

Sam Bolton ymmärsi täydellisesti toverinsa mielentilan, mutta kiinnitti siihen hyvin vähän huomiota. Ilmiö oli itse asiassa sangen tuttu vanhalle eränkävijälle ja se todisti vain tarmoa, päättäväisyyttä ja itsepintaista rohkeutta, mikä vaaran tullen olisi hyvinkin tarpeen. Metsäelämä lyö aina mieheen oman leimansa. Se poikkeaa aivan merkillisesti muista elämisen tavoista. Kun metsän tenho tunkeutuu miehen sieluun, vaihtaa hän entisen olemuksensa uuteen, siirtyy uuteen ympäristöön; heti kun hän jälleen vapautuu korpimaan valvonnasta, palaa hän vanhoihin tottumuksiinsa. Mutta metsien syleilyssä oppii hän tuntemaan hiljaisuuden. Toisinaan on se tyydytyksen, riippumattomuuden tunteen aiheuttamaa hiljaisuutta, toisinaan syntyy se kunnioituksesta, ehkäpä pelosta, välistä on se äreyden äänettömyyttä. Autio hiljaisuus on näille tienoille nimenkin antanut — Hiljaiset seudut.

Vanhempi metsämies ei pelännyt, että nuoremman peittelemätön, rehellinen viha purkautuisi pahoina töinä. Heitä liitti yhteen jokin voimakkaampi tunne kuin mieltymys toisiinsa. Heidän yläpuolellaan oli Komppania, ja sen määräysten tieltä väistyi kaikki muu. Samapa se, kapinoitsiko Dickin sydän vai ei, Bolton tiesi tarkkaan ettei hän horjuisi hetkeäkään päätöksessään pyrkiä matkan päämäärään. Rauhallisena ja lempeänä saattoi siis vanha erämies hautoa omia ajatuksiaan. Herkin aistein otti hän vastaan metsän monet salaisuudet — havaitessaan ne tajuavansa hän tunsi täysin elämään tyytyvänsä.

Päivät kuluivat toinen toistaan seuraten. Leirihetket joen varrella tai metsässä olivat toistensa kaltaiset. Suojakatos, sen muoto, raivattu maatilkku, nuotio, esille levitetyt keittovehkeet ja vähäiset tarvekalut olivat aina samat. Ainoastaan ympäristö hiukan vaihteli, mikä ei suuria merkinnyt — poppeli muuttui koivuksi, seetri männyksi, rantaäyräs oli ensin kaakossa, sitten luoteessa, suvanto vaihtui vuolaaksi vedeksi, korkeaksi töyrääksi matala penger, mutta aina kimmelsi öisin sama tähtitaivas puitten, veden ja rantojen yllä. Vähitellen muuttui päivien vaihtuminen taruksi, jonka käsittämiseen tarvittiin luja usko. Korpi oli suuri polkumylly, jossa miehet raatoivat päivät pääksytysten, joutuakseen aina lopulta yön saarroksiin, uudelleen ja uudelleen. Ajan rajat katosivat tässä loputtomassa kierroksessa ja vuodet kutistuivat kokoon, jos niitä mittasi työllä, joka tarvittiin tämän lumotun, korpea kietovan seitin puhkaisemiseen.

He tiesivät kokemuksesta — vaikka ei yksikään heistä olisi sitä voinut nousta todistamaan — että kanootti jonakin päivänä kiertäisi äyrään ja he huomaisivat olevansa jossakin. Silloin he voisivat sanoa itselleen, että tosiaan olivat päässeet eteenpäin, tajuaisivat, että tämän seudun ja lähtöpaikan välillä oli monta sataa penikulmaa. Vielä he eivät sitä uskoneet. He havaitsisivat, että juuri äsken olivat olleet vain nurkan takana. Välissä oli ainoastaan jokunen työn raskauttama uni-päivä metsässä.

Tämä on se lumous, johon Pohjola lapsensa kietoo. Jos raataminen heitä rasittaa ja kuolema näyttää uhkaavan, eivät he sitä murehdi, sillä he tietävät, että turhaa on ponnistelu kaikki.

Kabinikágamin tienoilla eränkävijämme sivuuttivat monta metsästyspiiriä. Ei tarvinnut kiirehtiä enempää kuin vitkastellakaan. Aika ajoin oli hankittava riistaa ja ruoka tietenkin oli valmistettava. Marjoja ja villiriisiä löydettiin runsaasti. Heinäkuu teki loppuaan.

Sam Bolton tunsi nyt ne miehet, joiden kanssa piti joutua tekemisiin, eikä hänen yksinkertainen valtioviisautensa häntä kertaakaan pettänyt. Ojibwakavaltajasta ei nähty jälkeäkään, mutta jokaisen turhaan kolutun loukon jälkeen supistui mahdollisuuksien piiri yhä ahtaammaksi. Kaikki sujui niinkuin pitikin, kunnes myöhään eräänä iltapäivänä jotakin tapahtui.

Heidän piti kulkea putouksen poikki muutaman ahtaan solan yli. Suoriutuakseen tästä urakasta täytyi heidän ensin kiivetä jyrkän pikku kukkulan kuvetta ylöspäin ja sitten päästä suunnattomalle, pyöreälle paadelle, joka riippui yli kuilun. Kallion rosoinen pinta ja heidän mokkasiiniensa karheat nahkapohjat yksin saattoivat pelastaa heidät luisumasta syvyyteen. Onnettomuudekseen oli Dick huomaamattaan astahtanut vesilätäkköön noustessaan maihin. Peurannahka on kuivana hyvinkin kiinni tarttuvaa, mutta märkänä livettävän liukasta. Kun nuori mies yritti seurata Samia kallion kielekkeelle, luiskahti hänen jalkansa, hän kadotti tasapainonsa, horjui hetken ja oli lopulta sortua raskaan taakkansa alle. Onneksi kantoi Sam itse kanoottia. Dick vapautui ihmeelliset nopeasti kantohihnasta. Taakka kirposi, kimmahti kallion kupeeseen ja räiskähti veteen kadoten näkyvistä. Samaa vauhtia paiskautui nuori mies kiivaasti eteenpäin saadakseen jälleen kalliosta kiinni. Ehkäpä olisi yritys onnistunutkin, ellei tyttöä olisi ollut. Tämä seurasi miehiä noin viiden askeleen päässä. Kun Dickin jalka luiskahti, heittäytyi tyttö eteenpäin ojentaen käsivartensa ikäänkuin yrittääkseen häntä tukea. Valitettavasti teki hän sen samalla hetkellä kuin Dick ponnahtihe ylöspäin saadakseen jalansijaa. Nuori mies hoippui silmänräpäyksen pelastuksen partaalla, pyörähti sitten ja putosi nurinniskoin kuohuvaan veteen.

May-may-gwán tuijotti kuiluun säikähdyksen jäykistämänä. Sam viskasi kanootin harteiltaan ja lähti juoksemaan kallion yli toiselle puolen.

Intiaanityttö näki metsämiehen velton ruumiin viskautuvan sinne tänne vaahtoavissa pyörteissä; väliin näkyi käsivarsi, väliin jalka, lyhyeksi hetkeksi pistäytyi pääkin näkyviin syvyydestä. Kahdesti se iskeytyi kiviin kuin jauhosäkki, ja katosi lopulta.

Silloin sai hän jalat alleen ja ryömi Samin jälessä kukkulan yli melkein nikahtuneena. Putouksen alapuolella oli lätäkkö ja sen partaalla istui Dick puolittain vedessä, ruhjoutuneena ja naarmuisena, sylkien vettä ja jutellen kiihtyneenä toverilleen. Tyttö ymmärsi tilanteen heti. Nuori metsämies oli kekseliäästi antautunut aivan hervottomana kuohujen heiteltäväksi, ikäänkuin olisi ollut eloton kappale, auttamatta itseään sormellakaan. Se oli epätoivoinen temppu, mutta ainoa mahdollinen tällaisessa tapauksessa. Pieninkin lihasten jännittyminen, vähäisinkin ponnistus, olisi syössyt hänet virran luonnollisesta suunnasta vierinkiviä vasten, ja jäykäksi ojennettu ruumis olisi auttamattomasti murskaantunut paasiin paiskautuessaan. Hän oli aivan sattumoisin päässyt pälkäästä, ruhjottuna ja vahingoittuneena tietysti, mutta tajuissaan. Sam oli raahannut hänet pensaitten peittämälle rantaäyräälle. Täällä oli hän kompuroinut istualleen jalat vedessä, ja selvitti nyt keuhkojaan. Hän oli suorastaan raivoissaan.

— Tyttö sen teki, pärskyi hän niin pian kuin sai sana suustaan. Tyttö sen teki ja tahallaan! Hän kurkotti kätensä ja tyrkkäsi minua! Herra Jumala, tuossa hän nyt on!

Metsästäjän vaisto oli saanut hänet tarraamaan rihlaansa pudotessaan. Nyt hän tempoi sen lukkoa ja työnsi piippua eteenpäin ampuakseen, mutta pyssyn suu oli litistynyt — ase oli käyttökelvoton.

— Hän kurottautui eteenpäin ja tyrkkäsi minua! Tunsin hänen tekevän niin! karjui nuorukainen, yrittäen nousta mutta pudoten jälleen istualleen ja voihkaisten kivusta, joka saattoi hänet liikkumattomaksi jonkun siunaaman ajaksi.

— Sam, mutisi hän sitten, tyttö on vielä tuossa. Ammu hänet. Etkö näe? Olin jo tasapainossa, mutta hän työnsi minua! Hän on valmistellut jotakin tämäntapaista minua varten!

Nuoren miehen kasvot kalpenivat hetkeksi, mutta sitten kohosi niille vihan punerrus.

— Taivaan Jumala, huusi hän tuskaisena, tuo tyttö työnsi minut kuiluun!

Hän väänsi hartiansa irti Samin otteesta, ponnistaiksen polvilleen ja kaatui taaksepäin, voihkaisten vihlovasti kivusta. Hänen päänsä kolahti kiveen ja sitten makasi hän liikkumattomana.

— May-may-gwán, kutsui Sam Bolton terävästi.

Tyttö tuli heti, nopeasti juosten, havahtuen halvaannuttavasta kauhustaan kuullessaan miehen äänen. Sam neuvoi häntä päännyökkäyksillä. Hiukan vaivaloisesti kantoivat he tajuttoman miehen aukiolle, laskivat hänet maahan ja asettivat hänen päänsä Samin kokoonkääritylle nutulle. Sitten, May-may-gwánin rakentaessa nuotiota, kantaessa vettä ja tuodessa paikalle pari jälelläolevaa varustekantamusta sekä avatessa niitä Boltonin lyhyitä määräyksiä totellen, tunnusteli vanha metsämies varovasti Dickin jäseniä ja tutki hänet kiireestä kantapäähän. Haavat päässä eivät merkinneet suuria vahvalle miehelle, ruhjevammat vielä vähemmän. Tarkastuksessa selvisi myös, että solis- ja kylkiluut olivat säilyneet eheinä. Mutta lopulta ilmaisi lyhyt huudahdus, että jotakin oli vinossa.

Dickin oikea jalka oli vääntynyt pahasti ulos- ja taaksepäin.

Kokematon olisi väittänyt, että se oli nyrjähtänyt, mutta Sam ymmärsi heti, ettei niin ollut laita. Hän ymmärsi, koska kerran, suunnilleen viisitoista vuotta sitten oli avustanut tri Cockburnea, tämän käsitellessä samanlaista tapausta Turkiskomppanian talossa. Nyt hän seisoi muutaman hetken vaiti, yrittäen huolestuneena palauttaa muistiinsa pienimpiä yksityiskohtia myöten, mitä oli nähnyt ja mitä lääkäri oli sanonut.

Pienten oksien ja märkään hiekkaan piirtämänsä kuvan avulla selitti hän nopeasti May-may-gwánille, mistä oli kysymys ja mitä oli tehtävä. Ulompi sääriluu oli katkennut alapäästään juuri nilkan yläpuolelta, jalka oli venähtänyt sijoiltaan, ja joko nilkka oli antanut perään tai — mikä oli vieläkin pahempi — oli nilkkaluu murskana. Sam Bolton oli täysin selvillä siitä, että tässä oli toimittava mahdollisimman ripeästi ja ennenkuin nuori mies tulisi tajuihinsa, jotta murtuman sitominen voisi tapahtua lihasten ollessa velttoina. Yhtäkaikki veivät valmistelut ja suunnitelmien selittäminen tytölle aikaa. Oli ikuinen onni Dick Herronille, että hän sattui matkalle juuri sen miehen kanssa, joka aikaisemminkin oli ollut apuna tällaisen tapauksen käsittelyssä. Muuten häntä melko varmasti nyt olisi odottanut raajarikon kohtalo.

Ensi työkseen Sam haki kanootista pari kolme litteätä seetri-rimaa, joita oli käytetty pohjan vahvistuksena. Nämä hän vuoli eri paksuiksi lastoiksi. Lastojen päälle hän laskosti huovan vaajan muotoon, jättäen sen paksumman pään kolme tai neljä tuumaa lastojen kärkiä ylemmäksi. Hän pani syrjään muutaman peurannahkasuikaleen ja käski May-may-gwánin repiä sopivia kangaskappaleita siteiksi.

Sitten hän nosti polvelleen loukkautuneen säären. May-may-gwán piteli sitä Samin asetellessa jalkaa asentoon, jota piti luonnollisimpana. Erittäinkin pyrki hän huolellisesti saamaan jalkaa väännetyksi sisäänpäin, niin että nilkkaluu osuisi paikalleen. Hän tunsi itsensä kiusallisen epävarmaksi tämän toimituksen kestäessä, mutta koetti kuitenkin tehdä parhaansa. Hän muisti aseman lääkärin asialliset huomautukset ja yritti vakuuttaa itselleen, että murtuneen luun päät olivat kokolailla sopineet yhteen, ilman että jänteet tai lihakset mitenkään olisivat jääneet puristukseen. Nilkka liikkuisi totisesti tämän jälkeen niinkuin ennenkin.

May-may-gwán siirsi nyt lastat pieluksineen säären viereen. Sam sitoi huovan ohuemman pään Dickin polven ympärille. Pieluksentapainen pää taas painettiin pohjetta vasten juuri nilkan yläpuolelle; jalka sekä vahingoittunut luu jäivät paljaalle lastakolle. Sam sovitti leveän peurannahkaliuskan nilkan ja jalan ympärille, niin että jalka ei voinut päästä vääntymään ulospäin. Näin oli murtuma sidottu. Hihnat kääräistiin tasaisesti säären ympäri antamaan tarpeellista tukea lastoille.

Sitten he äärimmäisen varovasti kantoivat potilaansa ylemmäksi rannalle, tasaiselle aukiolle, joka mainiosti soveltui leiripaikaksi, sekä laskivat hänet pitkälleen maahan. Tärkein työ oli tehty, vaikkakin esim. päässä yhä oli näkyvissä haavoja ja ruhjevammoja.

Kun murtuma oli saatu hoidetuksi — hyvissä ajoin ennenkuin Dick palasi tajuihinsa — ja nuori mies kannettu aukiolle, neuvoi Sam lyhyesti May-may-gwánia kokoamaan lääkkeitä pahimpia ruhjevammoja varten. Tyttö kaapi joistakin puista pihkaa, vähän kerrallaan. Siellä täällä, missä kaarna oli halkeillut tai pudonnut pois, oli rungoissa nihkeäpintaisia rakkuloita. Puhkaisemalla ne sai hän aina jonkun pisaran voimakasta, parantavaa ainetta. Sillävälin kuin hän näin kokosi lääkettä koivun tuohesta tuotapikaa kyhäämäänsä ropeeseen, rakensi Sam leiriä.