Part 13

Pitkän tovin hän seisoi kuunnellen, järjettömässä toivossa, että korviin lopultakin kantautuisi lumikenkien tuttu ääni, joka ilmaisisi hänelle, että hän ei ollut yksin. Sitten hän, luomatta silmäystäkään tiehen, jota oli seurannut näin pitkälle, pyörsi takaisin.

XXIX LUKU.

Dickin lähtiessä matkaa jatkamaan oli tyttö jäänyt pitkälleen hankeen. Lumi laski pian valkoisen vaippansa hänen ylleen. Hän oli nuoren miehen palatessa yhä samassa asennossa. Hiljaa kumartui Dick hänen puoleensa, kohotti häntä hiukan ja kietoi sitten lämpimän turkisreunusteisen huovan sekä tytön että itsensä ympärille. Ja sillä hetkellä hänestä tuntui kuin olisi hän aina ollut tässä, selkä erämaan vihaisia tuulia vasten. Pitkän, pitkän matkan vaivat häipyivät verkkaisesti menneisyyteen — lakkasivat olemasta. Kuin salamana välähti miehen mielessä: tuota matkaa en koskaan kykene tekemään. Hänen kuumeinen toimintahalunsa ja tarmonsa kuoli pois.

Heidän jaloissaan makasi kunnon Mack. Sekin kärsi, mutta se ei ymmärtänyt. Eipä väliäkään; sen uskollisuudesta ei voinut olla epäilystä. Tuokion verran ajatteli mies, että koira olisi tapettava, se riittäisi karkoittamaan nälän joksikin aikaa, mutta sitten havaitsi hän, että tilanne tuskin silti paranisi, minkävuoksi hän taas karkoitti ajatuksen mielestään. Ei maksanut vaivaa. Hän ei pystyisi kuitenkaan enää jatkamaan matkaa. Viisi päivää enemmän tai vähemmän —

Tyttö huokasi ja raotti silmiään. Hämmästyneenä tuijotti hän miestä. Sitten kuiskasi hän heikosti:

— Jibiwanisi!

Hänen katseensa viipyi kysyvänä nuorukaisen kasvoilla. Tuokion kuluttua ummistuivat hänen silmänsä jälleen ja hän jatkoi:

— Sinä palasit.

Dick ei vastannut. Hän puristi tytön tiukemmin syliinsä.

Pitkään aikaan he eivät puhuneet. Vihdoin sanoi tyttö:

— Aika on tullut, Jibiwanisi, ja meidän on kuoltava.

Ja taas, hetken kuluttua:

— Sinä palasit takaisin.

Onnellisena sulki hän silmänsä.

— Miksi palasit? kysyi hän sitten.

— En tiedä, vastasi Dick.

Lumi tuprusi ilmassa kuin hieno rantahiekka. Koira pudisteli kiivaasti turkkiaan, mutta nuo kaksi ihmisolentoa peittyivät vähitellen pehmeän, valkoisen, lämpimän vaipan alle. He sulautuivat ympäristöön, muuttuivat samanikäisiksi ylänköjen ja vuorten kanssa, vaistojen ja intohimojen symbooliksi, vaistojen ja intohimojen, jotka ovat yhtä vanhat kuin ihmiskunta.

Äkkiä puhkesi Dick puhumaan. Hänen äänensä oli karhea.

— Me kuolemme tänne, Pikku sisko. En sure sitä. Olen tehnyt parhaani. Kuolen tyytyväisenä. Mutta sinun aikasi ei olisi ollut vielä. Ellet olisi meitä seurannut, istuisit tällä hetkellä lämpimässä wigwamissa kansasi keskuudessa. Tämä tietoisuus painaa raskaana mieltäni.

— Senkö vuoksi palasit takaisin? kysyi tyttö.

Dick mietti hiukan, mutta vastasi sitten:

— Ei, sen vuoksi en palannut.

— Tunnen etelän lämpimien tuulten puhaltavan, kuiskasi tyttö vähän myöhemmin.

Nuorukainen luuli hänen sanojaan nääntyneen houreiksi, mutta hän erehtyi. Tyttö käytti oman kansansa kuvarikasta puhetapaa.

— Jibiwanisi, jatkoi tyttö, minusta on tämä nyt maa, jossa puut viheriöivät, virrat kohisevat, päivä paistaa ja hirvet käyvät laitumella pehmeillä nurmikoilla. Sydämessäni soi lintujen laulu. Miksi surisin kuolemaa? Onnellisena on hyvä kuolla.

— Oletko onnellinen, May-may-gwán? kysyi Dick.

Vastauksen asemesta kohotti tyttö katseensa. Dick ymmärsi.

— May-may-gwán, sanoi hän, — minä en tiennyt.

Hän tarkoitti, ettei hän aikaisemmin tiennyt, että tyttö häntä rakasti, mutta tyttö käsitti hänet väärin.

— Niin, niin, kiirehti hän siksi auttamaan. — Tiedän. Mutta sinä palasit takaisin.

Jälleen sulki hän silmänsä ja näytti vaipuvan suloisiin unelmiin. Ja heidän ylitseen suhahti pohjoistuuli, kuin ahne, saalistaan tavoitteleva lintu.

Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa selveni Dickille moni asia. Kuoleman kasvojen edessä kehittyi hän mieheksi muutamassa tunnissa. Missä hän aikaisemmin oli nähnyt vain alastomat, kouraantuntuvat tosiasiat, siinä aavisti hän nyt hengenkin läsnäolon. Hänen silmänsä avattiin, niinkuin muinoin profeettain. Kuvitelmien ja todellisuuden oudossa rajamaassa, jossa hän nyt asusti yhdessä nääntymyksen kanssa, luuli hän silloin tällöin kuulevansa äänen, vihollisen riemuitsevan äänen.

— Onko selvä? tiukkasi se. — Onko selvä? Oletkos nyt murskattu? Onko uppiniskaisuutesi masennettu lopultakin, oletko nöyryytetty? Oletko luopunut palkinnosta — ja taistelusta? Joko on selvä?

Tyttö liikahti hiukan hänen sylissään. Dick kohotti katseensa. Päivä oli jo päättymässä ja revontulet alkoivat räiskyä taivaalla.

Mack, koira, makasi liikkumattomana, kuono etukäpälien väliin työnnettynä. Näin se oli maannut koko päivän ja illan. Tuntui siltä, kuin olisi sen maattava tällä tavoin siihen asti, kunnes kuolema korjaisi.

Tyttö raotti silmiään.

— Jibiwanisi, sanoi hän raukeasti, loppu on lähellä.

Työläästi palasi Dick todellisuuteen. Jälleen näki hän ympärillään liikkuvia olentoja. Hän tuijotti niitä, kunnes ne hajosivat ilmaan toinen toisensa jälkeen. Jospa vain karibulaumat —

Hän kumartui ja kohtasi tytön katseen.

— Älä sure, Jibiwanisi, minä olen onnellinen, kuiskasi May-may-gwán.

Tovin kuluttua hän jatkoi:.

— Minä tahdon kuolla ensin.

Ja sitten:

— Tämä maa — ja tuo toinen — rajan täytyy olla jossakin. Odotan siellä. Odotan lakkaamatta. En tahdo mennä yksin tuohon toiseen maahan. Tahdon nähdä sen yhdessä sinun kanssasi. Oh, Jibiwanisi, olen sinun, sinun, sinun! Ja sinä olet minun.

Hän kohottaiksen puolittain istualleen, ojentaen käsivartensa, etsien hätäisenä nuorukaisen silmiä, pyrkien varmuuteen, yrittäen vapautua epäilyistä, jotka ahdistivat.

— Sano, pyysi hän, pudistaen Dickin käsivartta.

— Olen sinun, sanoi Dick vakavana; sydämeni on sinun, rakastan sinua.

Hän kumartui ja suuteli tyttöä huulille. Väristen ja huoaten syvään, ummisti May-may-gwán silmänsä.

Hetkistä myöhemmin oli hän nukahtanut ikuiseen uneen.

XXX LUKU.

Tämä tapahtui neljännen päivän sarastaessa. Dick istui tuntikausia liikkumattomana, pidellen kuollutta tyttöä sylissään. Mack, koira makasi kärsivällisenä hänen jaloissaan. Tytön viimeisen henkäyksen mukana kuoli tuulikin, ja suuri hiljaisuus levitti siipensä maan yli.

Nuori mies oli unohtanut miksi hän tässä viipyi, hän oli unohtanut pakkasen ja ravinnon puutteen, vieläpä kuolemankin, jonka saalista hän vielä puristi rintaansa vasten. Kaikki hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet niihin muutoksiin, joita hänessä itsessään oli tapahtunut. Miehuuden maailma oli auennut hänelle; hän ei ollut enää poikanen. Useimmat kulkevat verkkaisesti kokemusten ja kärsimysten tietä kohti miehuutta: hänelle se tuli ilmestyksenä, joka järkytti hänen sisintään. Hänestä tuntui kuin voisi hän istua tässä ikuisesti, aivan kuin mietiskelevä Buddha, katsellen maailmaa uudesta näkökulmasta.

Hän havaitsi, ettei enää koskaan voisi matkata Hiljaisia seutuja kuten tähän asti, tylsänä, sokeana, jääräpäisenä, ajattelemattomana ja välinpitämättömänä. Hän oli nähnyt erämaan kasvot. Ei kuuna päivänä palautuisi enää entinen itsekkyys ja julmuus. Tähän saakka oli hän vaeltanut tietään typerän itsetietoisena, ikäänkuin olisi hän koko järjestelmän keskipiste, ikäänkuin ei olisi olemassa mitään muuta tärkeätä ja huomioonotettavaa. Nyt oli hän saapunut tienviitalle, joka osoitti hänelle uuden suunnan. Tämänjälkeen hän ei enää voisi tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen kuin hiljan tyttöpoloista kohtaan. Hänen silmänsä olivat avautuneet. Hän oppi tuntemaan säälin, rakkauden lähimmäiseen. Ihmisyys annettiin hänelle lahjana kuoleman porteilla.

Korkeammat voimat olivat tehneet tehtävänsä. Yksinäinen, uupunut miesparka jäi Pohjolan kauhujen pariin. Ne peloittivat häntä, ne tavoittivat häntä julmilla sormillaan, kiduttaen hänen ruumistaan tuhansilla tuskilla. Ne toivat rivoja näkyjä hänen silmiensä eteen, ne täyttivät hänen korvansa äänillä. Hän tunsi olevansa avuton, hän pelkäsi. Hän kumartui ja kätki kasvonsa, hän peitti käsillään silmänsä, nyyhkytti, äännellen surkeasti. Hän oli ypöyksin maailmassa, vihollisten vallassa, paholaisten, jotka tahtoivat tuhota hänet. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan. Hänen rohkeutensa oli tipotiessään. Kaikki peikot, jotka hän tarmokkaasti oli torjunut kuukausia kestäneen taistelunsa aikana, hyökkäsivät hänen kimppuunsa nyt, kun hän ei enää voinut puolustautua. Ne mellastivat mielin määrin hänen sielunsa tyhjissä kammioissa.

— Oletko lannistettu? riemuitsivat ne. — Onko selvä? Oletko vihdoinkin nujerrettu? -Kuka voitti?

Dick hätkähti ja kyyristyi kuin iskun saaneena.

— Joko olet lyöty? tivasivat äänet. Onko selvä! Oletko nujerrettu?

Mies huusi kuolemantuskissa:

— Jumalani! Olen, olen, olen! Olen murskattu, voitettu. En kestä enempää. Tappakaa minut. Kaikki on loppu!

XXXI LUKU.

Mack, koira, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana, kuin paikalleen jäätyneenä, nousi hitaasti ja tuijotti totisena pohjoista kohti.

Dick luuli erottavansa liikkuvan olennon harmaata taustaa vasten. Hän hieroi silmiään ja jännitti näköhermojaan äärimmilleen, odottaen, että olento osoittautuisi näköhäiriöksi ja katoaisi, kuten niin monasti aikaisemminkin. Niin ei kuitenkaan tällä kertaa käynyt; tumma pilkku kuvastui taivasta ja lunta vasten yhä edelleen, katsoipa sitä kuinka monta kertaa tahansa. Sen ääriviivoja ei voinut erottaa; etäisyyttäkään ei saattanut määrätä, kulkusuunnan juuri ja juuri arvasi. Ehdottoman varmaa ei ollut mikään muu kuin sen olemassaolo.

Dick arvaili sinne ja tänne. Ensin luuli hän sitä verrattain lähellä puikkelehtivaksi näädäksi; sitten hän muutti mieltään: hyvin kaukana kuljeksiva karibu. Hetken kuluttua se näytti ketulta. Vihdoin astui tuo olento esiin kuin sumupilvestä, ja samassa Dick pääsi varmuuteen: pohjoisesta oli tulossa mies.

Kulkija liikkui vaivalloisesti, siirtäen raskaasti jalkojaan, kompastellen ja horjahtaen tämän tästä sivulle, aivan äärimmäisen nääntyneenä. Kerran hän kaatui, mutta saavutti jälleen tasapainonsa pitkien ponnistusten jälkeen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään aseita. Hitaasti kompuroi hän yhä lähemmäksi.

Dick saattoi jo selvästi erottaa hänen kurjat, laihat piirteensä. Poskiluitten yli oli nahka pingoittunut tiukkaan, iho oli tummunut ja halkeillut pakkasessa. Huulet olivat puristuneet kiinteästi hampaitten yli, ja inhoittava pääkallon irvistys näytti hyytyneen kasvoille. Silmät olivat vajonneet syvälle kuoppiinsa ja hengitys kulki korisevana kuin kuolevalla, kuuluen pitkän matkan päähän. Oliko tuo raunio todella elävä mies? Ilmeisestikin hänen voimansa olivat viimeisillään, mutta epätoivoisesti hän yhä yritti eteenpäin. Hän liikkui vaivalloisesti, mutta hän liikkui kuitenkin; hän hoippui, mutta nousi jälleen jaloilleen; hän kaatui, mutta kompuroi pystyyn kaikkensa ponnistaen.

Dick Herron istui liikkumatta, kuollut tyttö sylissään, ja seurasi hajamielisen uteliaana kulkijan ponnistuksia. Tuossa kompastelevassa olennossa oli hän näkevinään itsensä sellaisena kuin hän oli ollut aikaisemmin, sellaisena joksi hän ei enää koskaan saattanut muuttua. Juuri noin oli hänkin taistellut, haaskaten turhan takia viimeiset tarmon rippeensä, repien elinvoimansa irti juurineen, heittääkseen ne tielle suruttomana ja ajattelemattomana, tyhjentäen itsensä, puristaen itsensä kuiviin, pelkästään päästäkseen tien päätepisteeseen. Nyt tuo kaikki oli ohi ja hän huokasi helpotuksesta. Hän oli vanha mies, jonka elämä, valoineen, varjoineen, voittoineen ja tappioineen, oli päättynyt, joka tilinsä tehneenä, rauhallisesta kolkastaan seurasi nuorempien uurastusta, noiden poloisten, joilla vielä oli pitkät, turhien taistelujen ja tuskien vuodet edessään. Kuin lumottuna istui hän hievahtamatta paikallaan, odottaen mitä tuleman piti.

Mies horjui eteenpäin, kuin sallimuksen ohjaamana, suoraan kohti ainoata elävää täplää tuossa valkoisessa äärettömyydessä. Hänen päästyään noin viidenkymmenen askelen päähän Dickistä, näki tämä hänen silmänsä. Ne olivat ummessa. Äkkiä mies raotti niitä hieman, mutta sulki ne jälleen nopeasti, aivan kuin olisi hehkuvaa rautaa heilautettu niiden edessä. Dick ymmärsi. Mies oli lumisokea.

Ja yhtäkkiä selvisi Dick Herronille, kuka tuo kulkija oli ja miksi hän palasi takaisin. Jingoss, ojibwaluopio, kavaltaja, peloittavan, salaperäisen Tien synnyttäjä, ladun, joka oli kuljettanut hänet näin syvälle kauhujen maahan, Jingoss oli sokea. Kuvitellessaan taivaltavansa kohti pohjoista oli hän eksynyt kohtalonsa polulle, erehtynyt palaamaan samaa tietä, jota oli tullut.

Dick vartosi äänettömänä, jonkin salaperäisen voiman kahlehtimana, pitäen silmällä toisen hyödyttömiä yrityksiä, aivan kuten Pohjola oli pitänyt silmällä häntä itseään. Intiaani kompasteli itsepintaisesti yhä lähemmäksi. Hän astui pikku leiriin. Dick kohotti rihlansa, tyrkkäsi miestä sen piipulla, ja komensi käreällä äänellä:

— Seis!

Intiaanilta pääsi nyyhkytyksen tapainen ähkäisy ja hän lyyhistyi sanaakaan sanomatta Dickin jalkoihin. Voitettuaan pelin viskasi Pohjola välinpitämättömänä voittorahat hävinneelle vastustajalleen.

Ja tuokion kuluttua ilmestyi karibulauma näkyviin, kulkien kuin aavearmeija valkoisen lakeuden poikki.

XXXII LUKU.

Kesä läheni loppuaan. Päivä oli ollut tavattoman kuuma, mutta sitä seurasi ihana, vilpoinen yö. Niemen kupeella soljui kanootti kanavaan, joka erotti saaren ja sillä olevan turkiskomppanian talon mantereesta. Matka oli päättymässä.

Keulassa meloi Dick. Hänen joustavuutensa ja voimansa olivat palanneet; vain entinen lapsellinen pyöreys oli kasvoista kadonnut. Vanha uhma ja kerskailu pilkisti vieläkin eleistä, mutta hänen omituisissa, kapeissa silmissään oli uusi, varma, tyyni katse, tuttu metsämiehen katse. Hänen jaloissaan vetelehti koira, tarkaten verestävillä silmillään miestä, jonka mukana oli kulkenut kauhujen maassa.

Keskituhdolla istui Jingoss, kädet sarvaannahkahihnoilla sidottuina selän taakse, keskimittainen mies, leveänaamainen ja umpisokea. Hänestä oli suoritettu korkea hinta: hänet oli ehdottomasti myös saatava perille. Siksi pidettiin hänen kätensä sidottuina öin päivin. Yöksi sidottiin hänen toinen nilkkansakin Samin nilkkaan. Mack oli täysin selvillä tilanteesta ja vartioi häntä yhtä valppaasti kuin isännät.

Sam hoiteli perämelaa. Hänen ulkomuotonsa oli aivan entisellään. Hän oli vanha ja paljon kokenut. Kokemus lisää ei enää pystynyt jättämään häneen näkyvää jälkeä.

He kiersivät niemen, lipuivat rantaa pitkin ja laskivat maihin komppanian valkoisten rakennusten alapuolella. Vanki sai lyhyen käskyn ja tuokiota myöhemmin olivat he astuneet tutulle kamaralle. Rantaäyräs noustiin muutamalla askeleella ja pian tallattiin jo pehmeätä nurmikkoa. Koira seurasi kannoilla.

Kulunut vuosi, niin täynnä vastuksia, niin täynnä elämää, siirtyi pian menneisyyteen, muistojen joukkoon. Samassa silmänräpäyksessä kuin he nousivat penkereeltä aukiolle, päättyivät kärsimykset ja vaivat, muuttuen kokemuksiksi, unohtumattomiksi elämyksiksi.

Kauppa-asema oli aivan samanlainen kuin tuona kesäiltana toista vuotta sitten, jolloin he olivat lähteneet matkalleen Hiljaisille seuduille. Tuo havainto lämmitti mieltä, se takasi heille heidän entiset paikkansa vanhassa, elävien olentojen maailmassa. Pohjola oli järkyttänyt heitä kerran toisensa jälkeen. Täällä oli kaikki tuttua, rauhallista, ennallaan. Tahtomattaan hengähtivät he syvään helpotuksesta.

Edempänä, tykkien luona, häämöitti yhä tummenevassa hämärässä tuttu matkamiesten ja postinkuljettajien rupatteleva, tupakoiva ja laulunpätkiä hyräilevä joukko. Metsä näytti kapealta, tummalta samettinauhalta taivasta vasten; hirsimajoista pilkottivat valot. Varasto, paaluaita, kaupparakennus, pitkä lippusalko, joka kurotteli tähtiin, tohina tykkien luona — kaikki tuo vahvisti miesten uskoa ihmisen yliherruuteen, uskoa, joka Pitkällä taipaleella oli horjunut useammin kuin kerran.

Varastorakennuksen kuistilla istui kymmenisen miestä. Sam Bolton etsi katseellaan päällikköä, keksien hänet lopulta muiden joukosta. Galen Albret istui tutunomaisessa asennossaan, etukumarassa, silmät hohtaen valkeitten, töyhtömäisten kulmien alta. Eränkävijät nousivat kuistille.

Kukaan ei liikahtanut. Sanaakaan ei sanottu. Tupakoitsijat pitelivät tarkkaavaisen näköisinä sikareitaan parin tuuman päässä kasvoistaan.

— Galen Albret, ilmoitti vanha erämies vihdoin, — tässä on Jingoss, ojibwa.

Päällikkö liikahti hiukan, hänen valtava ruumiinsa ja jyrkkäpiirteiset kasvonsa katosivat hämärään.

— Me-en-gen! kutsui hän terävästi.

Palvelijan kookas, suora vartalo ilmestyi näkyviin kuistin perältä.

— Huomenna, sanoi päällikkö, käyttäen ojibwain kieltä, tupakkatunnilla, on tälle miehelle annettava raippoja. Julkisesti. Viisikymmentä tukevaa sivallusta. Sitten on hänet sidottava paaluun, viikon ajaksi, ja hänen päänsä yläpuolelle on ripustettava kirjoitus, jossa creen- ja ojibwankielellä sanotaan, että Galen Albret tällä tavalla rankaisee varkaita.

Sanaakaan puhumatta tarttui Me-en-gen kavaltajaa käsivarresta ja talutti hänet pois.

Galen Albret vaipui mietteisiinsä, eikä kukaan uskaltanut häntä häiritä. Epävarmoina siirtelivät Sam ja Dick jalkojaan.

Äkkiä katkaisi päällikkö hiljaisuuden:

— Miten löysitte hänet?

— Kuljimme Haukemahin seurassa aina Mattawishguialle asti. Siellä jätimme creet, ja lähdimme jatkamaan matkaa jokea ylös. Dick taittoi jalkansa ja joutui makuulle lähes kolmen kuukauden ajaksi. Tarkastin kaikki ne piirikunnat, joissa Jingoss oli liikkunut. Talvella matkasimme Kabinikágamin tienoille ja tarkastimme ne. Löysimme Jingossin jäljet ylämaan lähistöllä, mutta hän sai meistä vihiä, ja livisti, juuri kun olimme aivan hänen kintereillään. Seurasimme häntä. Hän kääntyi suoraan pohjoiseen, yrittäen päästä erilleen meistä, mutta me pysyimme kannoilla aina lakeuksille asti. Siellä olisimme hukanneet hänen jälkensä lumituiskussa, ellei meillä olisi ollut tätä koiraa. Se vainusi äskensataneesta lumesta huolimatta hänen jälkensä. Sitten loppui meiltä ruoka, ja minun oli luovuttava matkan jatkamisesta. Dick lähti yksin eteenpäin ja löysi intiaanin harhailemassa lumisokeana aavalla. Samalla pääsi hän karibulauman jäljille ja sai ammutuksi muutaman eläimen. Hän palasi, löysi minut: — minulla oli vähän pemmikania ja mokkasineistakin sain aterian. Nyt oli meillä kylliksi ruokaa, lepäsimme pari viikkoa ja vihdoin lähdimme paluumatkalle.

Siinä kaikki. Nämä miehet olivat suorittaneet urotyön, mutta näin vaatimattomasti tekivät he siitä selkoa. Ja tämän vähäisenkin sanottavansa sanoivat he pakosta. Heidän oli annettava raportti päällikölleen.

Galen Albret tuumi tuokion.

— Olette suorittaneet tehtävänne hyvin, sanoi hän sitten. — En luottanut teihin suotta. Palkkanne saatte, kuten sovittu on. Lisäksi uskon Boltonin huostaan Kadonneen joen aseman, ja te, Herron, komennatte tästälähtien Mattágami-prikaatia.

Miehet karahtivat punaisiksi tyytyväisyydestä. Heidät palkittiin suurenmoisesti, mutta arvokkaampi kuin palkinto oli kuitenkin päällikön antama tunnustus.

He kääntyivät poistuakseen. Samassa Virginia Albret ilmestyi oviaukkoon, nähtävästikin sanoakseen jotakin isälleen. Hänen katseensa osui kuitenkin heti erämiehiin ja hän pysähdytti heidät.

— Kas, Sam ja Dick, sanoi hän. — Hauska nähdä teidät taas. Milloin olette palanneet?

— Juuri äsken, Virginia-neiti, vastasi Sam.

— Hyvä on. Toivoakseni matkanne onnistui.

— Kyllähän se, myönsi Sam. Hän liikehti hieman kömpelösti, tietämättä oikein, poistuako, vai ei.

— Katsokaapa, Virginia-neiti, jutteli hän, jotakin sanoakseen, minulla on antamanne kaulahuivi tallella.

— Minua ilahduttaa, että olette säilyttänyt sen, vastasi nuori tyttö. Mitenkä on Dickin laita?

Siinä silmänräpäyksessä muistui Dickin mieleen muuan hetki tuolla kaukana pohjoisessa. Hän näki jälleen silmiensä edessä lumenpeittämän lakeuden, harhanäyt, taivaalla tanssivat hullut auringot, ja tuo muisto poisti sinetin hänen huuliltaan.

— Peitin huivillani erään kuolleen tytön kasvot, virkkoi hän työläästi.

Eränkävijäin tarina oli ollut harmaa kuin tilastotaulukko — niin ja niin monta piiriä tarkastettu, niin ja niin paljon aikaa kulutettu. Sikaria polttelevat miehet olivat kuunnelleet selontekoa välinpitämättöminä, loikoen pehmeissä tuoleissa kesäillan lämpimässä hämärässä. Dickin sanat antoivat kertomukselle elämää. Heidän mielikuvituksensa lähti liikkeelle. Sam Boltonin kuivat tiedot muuttuivat penikulmapylväiksi, joiden välille mahtui paljon salaperäistä, ihmeellistä, hämärää. Nuo kaksi eränkävijää kasvoivat heidän silmissään, muuttuivat miehisen tarmon, uskalluksen ja kestävyyden tunnuskuviksi.

Sam ja Dick hävisivät pimeyteen, ennenkuin kuistilla istuvat miehet jälleen olivat saavuttaneet tasapainonsa. Tovin kuluttua kuului tykkien ympärille ryhmittyneestä joukosta äänekkäitä huudahduksia. Tervehdyksiä vaihdettiin. Kysymykset ja vastaukset satelivat. — »Poissa koko vuoden? Missä? Kabinikágamissa. Ahaa, Brunswick-järven itäpuolella. Onnistuiko matka? Hauska juttu. Hauska tavata.» Melu kiihtyi. Kuului innokkaita pyyntöjä, ja kieltäviä vastauksia. Vuosi oli kulunut. Nuo kaksi miestä olivat suorittaneet suurteon, mutta nyt he antoivat vain lyhyitä, karttelevia vastauksia, kun heitä pyydettiin kertomaan kokemuksistaan. No, kun ei, niin ei. Kerjättiin laulua. Ja silloin Dick, samalla tavoin, kuin vuosi sitten, koroitti raikkaan, nuoren äänensä, laulaen tutun laulunsa. Piiri hänen ympärillään sulkeutui.

»Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned, hän eli kauan sitte etelässä —»

Hiljaisuus laskeutui yli tienoon. Sudetkin vaikenivat, ja naiset alhaalla intiaanileirissä keskeyttivät ainaisen torailunsa. Vain Dickin ääni kuului. Kuistilla istuivat miehet tupruttelivat sikarejaan, joiden päät hehkuivat kuin punaiset silmät pimeydessä. Galen Albret hautoi julmana ja tutkimattomana omia ajatuksiaan. Perempänä viipyi Virginia, nojaten päätään käsivarteensa, jota hän tuki ovenpieleen.

»Hän päätti pitkän päivätyön, ja sitten pääsi pois. Nyt Ned on mullan alla lepäämässä.»

Laulu päättyi.

Virginia huokasi, ojentaen käsivartensa.

— Olen ylpeä kansastani, kuiskasi hän.