Part 12

Ei auttanut heitä paljon tämäkään teko. Pian tuli Clairen vuoro kuitenkin. Sekin ammuttiin ja ahmittiin melkein nahkaa myöten. Jälleen asettui Dick suojaamaan Billyä, mutta menestyksettä. Sam antoi määräyksensä sitäkin järkähtämättömämmin, kun hän nyt tunsi voimiensa vähenevän, ja teroitti lisäksi, että ruuan suhteen oli mitä suurin säästäväisyys tarpeen. Dick taipui kuten aina ennenkin, heikon vastarinnan jälkeen. Yhtä asiaa lukuunottamatta oli kaikki hänestä yhdentekevää. Vähitellen olivat hänen kaikki ajatuksensa ja halunsa keskittyneet vain yhteen pyrkimykseen. Hän oli muuttunut vihaiseksi koneeksi. Vanha mies oli kauan kantanut hänen taakkaansa hartioillaan. Nyt, voimiensa vähetessä, aikoi Sam panna koneensa käyntiin.

Lopulta oli jälellä vain yksi koira, Mack, ryppykuono, lerppakorva. Se osoittautui vallan suurenmoisen kestäväksi ja kunnolliseksi vetokoiraksi. Reen se mainiosti jaksoi kiskoa perässään pitkänkin taipaleen, ja kun aterian aika lähestyi, odotti se kärsivällisenä niukkaa annostaan, tarkaten myötätuntoisena viisailla ruskeilla silmillään isäntiensä huolestuneita kasvoja.

Miehet valjastivat itsensäkin reen eteen, Mackia auttaakseen. Tyttö kulki jäljessä, huolehtien ohjauksesta.

May-may-gwán pysyi ihailtavan uljaana. Hänen kestävyytensä oli aivan ihmeellinen. Ei valitustakaan päässyt hänen huuliltaan. Hän taivalsi eteenpäin reippaana ja valppaana. Ja kun Dick jääräpäisenä keskitti kaikki kykynsä yksinomaan matkan tekoon, pyrki tyttö kuten Samkin, samalla myös keksimään keinoja vaikeuksien helpottamiseksi.

Lopullisen nääntymisen hetki ei kuitenkaan enää voinut olla kaukana. Heidän voimansa olivat jatkuvasti huvenneet. Dick ehdotti viimeisenkin koiran tappamista. Ehdotus oli hyvin ymmärrettävissä, sillä reki oli nyt perin kevyt. Miehet saattoivat kuljettaa sitä yksinkin. Ja jäisipä sitten koiran ruoka heidän käytettäväkseen.

Sam pudisti päätään, Dick pysyi vaatimuksessaan, vieväpä uhkasikin, mutta silloin nousi vanhan metsämiehen kiukku kerrankin pinnalle, ja raivoissaan hän melkein murskasi nuorukaisen, jonka lopultakin oli alistuttava. Suuttumuksen purkaus uuvutti jo entuudestaan puoliksi nääntyneen Samin pahanpäiväisesti, ja pian vaipui hän taas tylsään horteeseen, jaksamatta edes selittää syytä ylitsevuotavaan kiukkuunsa.

XXVI LUKU.

Oli päästy maaliskuun alkupäiviin. Sää kävi siedettävämmäksi. Talvikuukausina oli satanut kovin vähän lunta, sillä kosteus oli melkein tyyten kadonnut ilmasta, joka tuntui loistavan hauraana ja läpikuultavana. Päivän kehrä, joka kauan oli piileskellyt muilla mailla, nousi jälleen taivaalle. Kaukana etelässä kevään lämpimämmät tuulet jo hyväilivät Kansasin kenttiä. Täällä, kangasmailla, suli teräspilvi usvaksi, ja lumikin pehmeni auringonpaisteessa. Matkamiehemme saattoivat jo vaaratta pistää päänsä esiin parkasta, lämpimistä hengähdyksistä nauttiakseen.

Miehet eivät voineet olla muutosta huomaamatta, ja he tiesivät, että kevättalven lumisade nyt oli tulossa. Dick oli käynyt melkein epätoivoisen levottomaksi, hän puski eteenpäin kuin vimmoissaan, tahtoi välttämättä saavuttaa maalin ennen ladun häviämistä, sillä hän pelkäsi muuten hukkaavansa voimansa niin tarkkaan, ettei saisikaan tehtäväänsä suoritetuksi. Hän käsitti erinomaisen hyvin, että intiaani odotti juuri jotakin sentapaista, hän ymmärsi nyt, miksi tuo kavaltaja oli uskaltautunut aavikoille. Sam ei lausunut aivoituksiaan julki.

Myöhään muutamana iltana puhkesi odotettu tuisku.

Päivän kuluessa oli usva tihennyt tihenemistään, kunnes vihdoin äkkiä paksu pilvi laskeutui heidän ylleen. Ja sitten alkoi lumi tupruta. Suuret, pehmeät hiutaleet leijailivat maata kohden, ensin harvakseen, sitten sakeammin, peittäen hiljaa laajan lakeuden. Varovasti ne laskeutuivat alas, kuin irralliset untuvat, pitäen kristallikäsivarsillaan toisiaan loitolla. Tunnissa sai aavikko kolmen tuuman paksuisen lumi vaipan. Kuopat ja kolot täyttyivät ja katosivat, polku kävi epäselväksi.

Dick tunsi, seuratessaan suojakatoksesta käsin lumihiutaleitten leikkiä, levottomuutensa yhä lisääntyvän. Tuskin koskaan oli hänen avuttomuutensa tuntunut niin täydelliseltä. Tuo lumisade oli niin yksinkertainen juttu, mutta miten tehokas — hän ei voinut millään keinolla estää sitä tekemästä heidän aikomuksiaan tyhjiksi. Sitten kiintyi koko hänen huomionsa muutamaan lumikengän painalmukseen eräällä lumen peittämällä vierinkivelä. Hellittämättä tuijotti hän siihen, seuraten siten lumipyryn edistymistä. Kun hänen mielikuvituksensakaan ei lopulta kyennyt erottamaan jälkeä ympäristöstä, kohotti hän katseensa. Koko näkyvissä oleva maailma oli niin valkoinen ja tasainen ja siloinen. Polusta ei ollut pienintäkään merkkiä jälellä. Katsoipa sitten itään tai länteen, pohjoiseen tai etelään, kaikkialla oli yhtä lakeata, yksitoikkoista. Intiaani oli lopullisestikin kadonnut.

Tuisku taukosi ja pilvien välistä pilkahti valo.

— Lähdetäänpäs liikkeelle, sanoi Sam.

— Liikkeelle, minne? jupisi Dick katkerasti.

Mutta vanhempi mies talutti tyynesti koiraa eteenpäin.

— Muistelehan järveä, jonka rannalla kadotimme Ah-tekin jäljet. Jalanvahvuinen, kevyt lumipeite ei haittaa mitään. Hei, Mack!

Koira nuuhki hartaasti, upottaen kuononsa untuvaiseen lumeen ja päristellen sieraimiaan. Sitten se lähti hölkyttämään, kevyesti, vaivattomasti, seuraten herkän vainunsa avulla punanahan kulkemaa tietä, osuen oikeaan yhtä suurella helppoudella kuin ajatustenlukija löytää piilotetun neulan.

Jingoss oli kiihkeänä odottanut lumen tuloa, ja kun hänen toiveensa täyttyi, pääsi häneltä helpotuksen huokaus. Hän oli nyt varma siitä, etteivät takaa-ajajat pystyisi häntä seuraamaan. Tämän vuoksi oli hän viekoitellut heidät syvemmälle ja syvemmälle erämaahan, odottaen, että heidän yhteinen vihollisensa peittäisi hänen jälkensä ja viskaisi etsijäin tielle kieltonsa: tähän asti, mutta ei edemmäksi. Vakuutettuna siitä, että nyt oli takaa-ajajistaan päässyt, rohkeni hän muuttaa suuntansa, kääntyen ensin länteen ja sitten lounaiseen.

Oli mahdotonta sanoa, millä hetkellä hänelle selvisi, että häntä sittenkin seurattiin. Verrattain pian voitiin kuitenkin todeta, että hän oli käynyt epäröiväksi. Tie mutkitteli oikullisesti kääntyi tuokioksi etelään, ja teki taas uuden silmukan kuin kaniinin polku. Lopulta näytti hän tehneen päätöksensä, sillä latu ojentautui jälleen suoraan pohjolan lohduttomille aavoille.

Hetkellinen masennus häipyi, kun koira näytti selviytyvän tehtävästään, mutta palasi pian entistä synkempänä, kun sitten havaittiin, että matkaa nääntymyksen maahan edelleenkin oli jatkettava. Tuokioksi olivat he antautuneet kuvittelemaan, että intiaani oli saavuttanut tarkoituksensa, ja että hän kääntyisi takaisin, yrittääkseen pelastaa henkensä. Mutta nyt näytti siltä, kuin hän ei olisikaan muuttanut mieltään tai luopunut itsepintaisuudestaan tahi mielettömyydestään. Hänen viimeinen tekonsa todisti päättäväisyyttä, jota kuolemanpelkokaan ei voinut järkyttää. Mikäpä tässä auttoi muu, kuin mukautuminen. Heidän oli vain vahvistettava uskoaan, että jossakin edempänä onnistuttaisiin pääsemään karibulauman kimppuun. Ja niin he jokaiselta pikku töyräältä tarkastivat näköalaa, pysyen lapsellisessa kuvittelussaan, että näillä main oli riistaa.

Lumisateita sattui tämän jälkeen usein. Heidän itsepäistä etenemistään ne eivät voineet ehkäistä, mutta lumikengät kyllä ränsistyivät, ja alkoivat painaa entistä enemmän jaloissa. Joku kompastui oksaan ja kaatui, ja tarvittiin kaikkien kolmen voimat, ennenkuin tuo poloinen jälleen saatiin jalkeille. Parikymmentä askelta he enää jaksoivat kulkea lepäämättä; parikymmentä lyhyttä, horjuvaa askelta, jotka yhtäkaikki olivat yhtä monta penikulmapylvästä heidän taipaleellaan lopullista uupumista kohti. Jos joku heistä kaatui, makasi hän maassa kuin riepu, kykenemättä omin avuin kompuroimaan jaloilleen. Päivämatka oli kutistunut surkean lyhyeksi, surkean vähäpätöiseksi, ja kuitenkin vähensi tuo mitätön taival päivä päivältä pelottavasti heidän niukkaa mahdollisuuttaan päästä palaamaan riistamaille. Siitä huolimatta ei heidän mieliinsä enää juolahtanutkaan jättää takaa-ajoa silleen. He ehken saattaisivat kuolla, mutta se tapahtuisi tiellä, ja vielä kuolemassakin ojentuisivat heidän kätensä kohti Pohjolan, vihollisen, asuinsijaa.

Sitämukaa kuin Dick Herronin voimat vähenivät, kiihtyi hänen takaa-ajoraivonsa. Hänen solakka vartalonsa oli muuttunut laihaksi ja kulmikkaaksi, ihon raikas rusotus oli kadonnut, poskista oli liha hävinnyt jäljettömiin, ja hampaat työntyivät näkyviin, jos hän hiukankin kiristi huuliaan. Kaikki nämä seikat osoittivat, että hän oli aivan menehtymisen rajamailla. Mutta milloin asiat vaativat tarmon ponnistamista äärimmilleen, pystyi hän vieläkin hämmästyttäviin sisunnäytteisiin. Hän uupui voimattomuudesta, luonnollisesti, mutta silmänräpäyksessä saattoi hän rautaisen tahtonsa ja tarmonsa avulla jälleen päästä pystyyn, jatkamaan kaameata takaa-ajoa. Hän auttoi muita. Hän usutti koiraa parantamaan vauhtia. Mutta tuo tekemällä tehty joustavuuskin alkoi vähetä, hitaasti, varmasti. Punainen, raju loiste sammui hänen silmistään; ne muuttivat lasimaisiksi ja ilmeettömiksi; hartiat retkahtivat kumaraan ja pää nyykähti rinnalle.

Talvi oli mennyt, ja talven pimeys. Kevät lähestyi. Valo, kylmä ja loistava, tulvahti maailmaan, heijastuen sietämättömän kirkkaana ja sokaisevana lumesta. Se oli raaka, tuore, suunnaton, eriskummallinen alkuvalo, täynnä tanssivia peikkoja, liian voimakas pienille, herkkätuntoisille, aroille ihmisolennoille. Täytyi olla jonkinlainen Kalihan, voidakseen kestää tuollaista valon suunnatonta paljoutta. Kaikki näytti siinä laajentuvan pelottavan suureksi. Näköpiiri siirtyi loputtoman kauas, kadoten lumiusvaan; kangastukset ja oudot näyt uhkasivat joka puolelta, käyden yhä kammottavammiksi, kunnes ne äkkiä taas katosivat salaperäisellä tavalla, ja jälelle jäi vain joku surkastunut pensas, kallionnyppylä tai pilvenvarjo. Taivaalla tanssi toisinaan kahdeksankin aurinkoa, jotka julkeilla, punaisilla silmillään tuijottivat näkyjen maassa harhailevia mitättömiä matkamiehiä.

Summaton valo ei kuitenkaan antanut lämpöä. Yhä viipyi ilmassa pohjolan talven kylmyys. Mutta Pitkän taipaleen tarpojat olivat niin täydellisesti Pohjolan lumoissa, että tuskat, vaivat, vilu ja nälkä eivät enää merkinneet mitään. Askel elämästä kuolemaan näytti niin lyhyeltä ja helpolta.

Heidän ruumiinsa kapinoivat, mutta heidän mieliinsä ei kapinanhenki päässyt tunkeutumaan. Samalla tavoin kuin he olivat taistelleet nälkää ja vilua vastaan, taistelivat he nyt harhanäkyjä vastaan, ja voittivat. Sam veisti puusta kömpelöt »silmälasit», joihin hän viilsi kapeat rakoset. Tällaisten alkeellisten kojeitten avulla välttyivät he tulemasta lumisokeiksi. Paleltumisen vaarakin oli suuri ja siksi he myös ryhtyivät kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin pelastuakseen siitä. Tosin oli pakkanen jo tummentanut ja korventanut heidän kasvonsa, ja heidän ihonsa oli pahasti halkeillut kylmän kourissa, mutta he koettivat pelastaa ainakin, mitä pelastettavissa oli. Sam oli palelluttanut isonvarpaansa, ja välttyäkseen kylmänvihoilta oli hän viiltänyt siihen aina luuhun asti ulottuvan haavan. Keventääkseen taakkaansa ja rohkaistakseen mieltään yrittivät he saada jonkinlaista keskusteluakin käyntiin.

He eivät enää kyenneet syömään pemmikania [pemmikani (engl. pemmican) = kuivatusta lihasta valmistettu säilyke. — Suom.] sellaisenaan. He keittivät sen, sekoittivat siihen valjaista leikkaamiaan nahansuikaleita, ja joivat liemen. Se ei lähimainkaan tyydyttänyt heidän nälkäänsä, vielä vähemmän se heitä ravitsi, mutta hengissä he pysyivät, ja se oli pääasia. Tällainen ruoka aikaansai mitä hirveimpiä kouristuksia vatsassa, mutta mikäpä tuossa auttoi... Heidän aistinsa olivat jo niin turtuneet, että he vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella saattoivat erottaa jonkun esineen ympäristöstä.

Heillä oli nyt kaksi ajatusta: oli seurattava tietä ja saatava karibulauma näkyviin. Ajanmittaan heille kuitenkin alkoi selvitä, että riistaa oli melkein turha toivoa. He olivat kuvitelleet mahdottomuuksia, mutta kuitenkin tunsivat he pettymystä, kun päivät kuluivat, eikä ainuttakaan eläintä näkynyt. He noituivat huonoa onneaan, ja napisivat, kun eivät päässeet käsiksi eläimiin, jotka tällä hetkellä olivat ehkä kahdentuhannen penikulman päässä heistä. Pohjola oli kohtuuton piiloittaessaan heiltä riistan. Se ei ollut rehellistä peliä.

Ja tie! Eivät pystyneet pakkaset enempää kuin nälkä tai harhanäytkään masentamaan heitä niinkuin se. Alituisesti solui se eteenpäin, väsymättä, lepäämättä. He näkivät sen ja he näkivät sen suunnan; siinä kaikki. Lakkaamatta lipui se eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin. Ja intiaani, joka oli tottunut erämaahan ja tiesi sen tavat, saattoi väijyskellä heitä heidän tietämättään, hän saattoi jonkun töyrään takaa nauraa noille muutamille työläille askelille, joista he maksoivat niin korkean hinnan, hän saattoi ehkä tunnissa helposti kulkea saman matkan, johon heiltä kului kokonainen päivä. Tuo mahdollisuus muuttui vähitellen todellisuudeksi heidän mielikuvituksessaan.

Samin liikkeet olivat käyneet haparoiviksi; Dick ei enää ollut täysin järjissään. Tyttö pysytteli heidän kannoillaan; siinä kaikki, mitä saattoi huomata, sillä kärsipä hän mitä tuskia hyvänsä, piiloitti hän ne visusti toisten silmiltä.

Myöhään eräänä iltana keksivät he veriläikän lumessa. Tässä oli Jingoss siis ollut surmantöissä. Hänelle oli suotu, mitä heiltä oli evätty, mitä he niin surkeasti tarvitsivat. Pohjola piti Jingossin puolta. Nyt hänellä oli ruokaa riittämiin, ja ruoka merkitsi voimia, voimat taas joustavuutta ja nopeutta. Intiaani oli pelastanut henkensä, mutta riistänyt heiltä viimeisetkin mahdollisuudet. Heidän sitkeä uskonsa, joka oli auttanut heitä läpäisemään kaikki pohjan perien heidän tielleen asettamat esteet, perustui yksinomaan epätietoisuuteen. He eivät olleet tienneet, minkälaisissa oloissa Jingoss taivalta teki. Nyt häipyivät kaikki heidän toiveensa, yhdellä iskulla. He tiesivät. Oli päivänselvää, että vihollisella oli nyt monia etuja, joita heiltä puuttui. Siksi valtasi synkkä masennus heidän mielensä.

He eivät kuitenkaan taipuneet vieläkään. Ravinto heiltä puuttui, mutta vielä oli tarmon rippeitä jälellä. Nopealla syöksyllä he ehkä saattaisivat tavoittaa intiaanin. He tajusivat hämärästi, että voimavarasto ei vielä ollut täysin tyhjä.

Tähdet kimmelsivät kuin kipinät kiilloitetulla teräksellä. Luoteesta puhalteli Pohjolan talvi viimeisiä hyytäviä hengähdyksiään. Sam Bolton, jonka harteilla uupumuksen taakka lepäsi raskaana, tunsi uhkauksen, mutta hän nosti päänsä tuijottaen lasittunein silmin Hiljaisten seutujen autiuteen.

— Ei vielä! sanoi hän ääneen.

XXVII LUKU.

Seuraavana aamuna hän ei enää kyennyt nousemaan. Hänen viimeisetkin voimansa olivat loppuneet. Tahdon ja ruumiin yhteys oli katkennut, niin ettei edellinen enää pystynyt hallitsemaan jälkimäistä. Pian hän kyllä käsitti, mitä tämä merkitsi, käsitti, että hänen oli kuoltava, että hänen oli jäätävä tähän mahtavan vihollisensa murskaamana. Ja hänen mieleensä juolahti, että suuri Pohjola oli kuullut hänen uhmaavat sanansa edellisenä iltana. Nyt se rankaisisi häntä.

Vielä oli kuitenkin vanhalla eränkävijällä viimeiset keinonsa. Hänen oli jäätävä tänne, niin kyllä, mutta olihan hänellä elävä aseensa, mies, jonka hän oli tuonut mukanaan, jota hän oli opastanut ja ohjannut. Hän oli uurastanut asetaakkoineen niin kauas kuin oli jaksanut, nyt oli aika asetta käyttää. Hän kutsui nuorukaisen luokseen.

— En kykene jatkamaan, läähätti hän. — Jätä reki tänne. Ota koira, äläkä jätä sitä. Kulje niin ripeästi kuin voit. Sinun on saatava hänet kiinni huomeniltaan mennessä. Nuku hiukan ensi yönä. Pysy lujana.

Dick nyökäytti päätään. Hän ymmärsi. Helakanpunainen viha, järkkymättömän päätöksen kiilto silmissään, puristi hän kätensä nyrkkiin. Hänen ei kauemmin tarvinnut hillitä itseään.

Mukaansa otti hän vain yhden huovan ja koiranruuan jäännökset. Pemmikanin rippeet — niitä oli vain muutama hyppysellinen — jätti hän Samille. Koiraa talutti hän kytkyessä.

— Pysyn hengissä viitisen päivää, jatkoi Sam, korkeintaan kuusi. Ainakin koetan. Jos sattuisit ehtimään takaisin ajoissa, — ja saisit hankituksi lihaa — karibun — ymmärräthän... Hänen äänensä sammui, ikäänkuin haluttomana jatkamaan noin typerää puhetta.

Dick nyökkäsi jälleen. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Äänettömänä puristi hän vanhan miehen kättä ja kääntyi pois.

Mack kohotti kuonoaan. He lähtivät.

Jäätyään yksin kaivautui Sam suurella vaivalla syvälle lumeen, jonka piti varjella häntä yön kylmyydeltä. Näin aikoi hän maata, liikkumattomana, kooten varastoon viimeisiä elinvoinkaan. Silloin tällöin, pitkin väliajoin, hän maisteli säilykelihaa. Kuvaavaa on, että hän ei vähimmässäkään määrässä surrut kovaa kohtaloaan, ei soimannut sallimusta siitä, että hänet oli jätetty tänne menehtymään. Ainoa seikka, jota hän pahoitteli, oli, etteivät hänen voimansa riittäneet viimeiseen, epätoivoiseen ponnistukseen vihollisen nujertamiseksi.

Kun Dick lähti jatkamaan matkaa, seurasi May-may-gwán häntä. Vasta melkoisen rupeaman kuluttua Dick suvaitsi kiinnittää häneen huomiota. Hän kääntyi ja käski tytön lähteä takaisin. May-may-gwán ei totellut. Dick uudisti tuokion kuluttua vaatimuksensa, tällä kertaa suuttuneena ja käreällä äänellä. Tyttö ei näyttänyt kuulevankaan. Silloin kohotti nuori mies nyrkkinsä ja iski häntä, iski lujasti monta kertaa, kunnes lopulta osui kasvoihin. Ääntä päästämättä tyttö kaatui. Mutta kun Dick hetken kuluttua katsoi taakseen, oli May-may-gwán taas jalkeilla, hoippuen eteenpäin hänen jäljissään.

Nuorukainen teki epätoivoisen eleen. Sitten hän vimmaisena kyyristi hartioitaan, ja lisäsi vauhtiaan.

Hän ei katsonut enää taakseen. Raivosta sihisten syöksyi hän eteenpäin. Tähän asti oli hänen täytynyt käyttää voimiaan säästeliäästi, oli ollut pakko tyytyä taivaltamaan niinkuin toinen tahtoi. Nyt oli hänellä vapaat kädet. Koko päivän hän kiiti eteenpäin, niin että lumi ryöppysi pilvenä hänen jäljissään. Huikaiseva, hangista heijastuva valo yritti sokaista hänen näköelimensä, mutta hän oli varovainen, piti silmänsä melkein ummessa ja antautui Mackin ohjattavaksi. Keskipäivän maissa jakoi hän muonavaransa kahteen yhtä suureen osaan, joista toisen antoi koiralle. Illalla oli paastottava. Yönsä viettivät mies ja koira kylki kyljessä maaten, pysyen siten kutakuinkin lämpiminä. Vasta keskiyön tienoissa horjui tyttö puoliksi nääntyneenä leiriin.

Seuraavana päivänä teki Dick suorastaan ihmeitä. Hän pyyhälsi eteenpäin kuin myrskytuuli, lumen pöllytessä kannoilla. Näin oli, ajatteli hän, taivalta tehtävä, jos mieli voittaa. Näin aikoi hän puskea eteenpäin kunnes kaatuisi. Tämä oli miehen elämää: taistella niinkauan kuin jaksoi kättä liikuttaa. Sitä seuraisi miehen kuolema. Surkean kaukana jälessä, surkean kumaraisena ja uupuneena kamppaili tyttö turhaa kamppailuaan, pysyen mielipuolen tavoin päähänpiintymässään, että hänen oli seurattava Dickiä. Hän ei enää jaksanut pysyä pystyssäkään, tuskinpa saattoi edes hengittää, mutta yhtäkaikki horjui hän eteenpäin pitkin tuota toiveitten ja synkän epätoivon peloittavaa tietä. Dick ei välittänyt hänestä vähääkään, tuskin muisti, että koko tyttöä oli olemassa enempää kuin Sam Boltonia, puita, jokia, kesää ja lauhkeita tuulia, tai paholaista ja Jumalaakaan.

Miehen silmissä alkoi maisema heilahdella kuin laiva laineilla; auringot hyppivät hurjassa leikissä, maailma muuttui merkillisen epätodelliseksi, tummat laikut, lumisokeuden enteet, uiskentelivat hullunkurisesti sätkytellen avaruudessa. Eläviä olentoja liikkui joka puolella. Hän ei ylimalkaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota, sillä hän tiesi, mitä ne olivat, mutta kerran hänen äärimmilleen herkistyneet vaistonsa antoivat merkin: hän varjosti silmiään ja katsoi tarkkaan — totisesti, kettu! Tapahtui toinen ihme: hän sai sen ammutuksi. Ja taas jakoi hän koiran kanssa saaliinsa. Tyttö ei saanut mitään.

Toisen päivän ilta oli käsissä, mutta vielä oli takaa-ajettava näkymättömissä. Hänen jälkensä olivat kuitenkin jo paljon tuoreemmat. Ketunliha oli lisännyt nuorukaisen voimia huomattavasti ja hänen toivehikkuutensakin oli kasvanut. Kuten edellisenä yönä makasi hän nytkin koiran vieressä. Ja jälleen laahautui tyttö myöhään yöllä heidän läheisyyteensä.

Pohjatuuli viuhui heidän ylitseen ratki riemullisena. Vielä kerran oli ihminen voitettu.

XXVIII LUKU.

Kolmannen päivän aamu vaikeni. Dickin ei tarvinnut kuluttaa aikaa minkäänlaisiin lähtövalmistuksiin. Hän otti vain huopakäärönsä ja oli valmis jatkamaan samaa hurjaa kyytiä kuin edellisenäkin päivänä. Tyttö hoippui kymmenisen askelta hänen jälessään, mutta edemmäksi eivät hänen voimansa riittäneet. Hän kaatui. Mies kääntyi hiukan epäröiden. Tyttö ojensi kätensä. Hänen silmissään näki Dick jäähyväiset. Loppu oli tullut.

Tuokion seisoi nuori mies liikkumattomana, kahden vaiheilla. Sitten hän kyyristi hartioitaan, antoi katseensa lipua pitkin tietä, ja lähti liikkeelle. Hänen rinnallaan hölkytti koira.

Latu näytti hänestä verekseltä. Hänestä tuntui kuin olisi jokainen askel vienyt häntä lähemmäksi miestä, jota ajoi takaa. Oliko intiaani pysähtynyt odottamaan vihollistaan? Dick tunsi itsensä yhtäkkiä kumman varmaksi saaliistaan. Hänen katseensa kirkastui, sydän jyskytti, koko hänen olemuksensa värisi innostuksesta. Pohjolan aavenäyt häipyivät kuin usva. Maailma oli tasainen, valkea lakeus, josta siellä täällä työntyi esiin käpertynyt, polvenkorkuinen näre, lumen peittämä mäennyppylä tai vierinkivi. Kaukana häämöitti taivaanranta, osittain kadoten lumiusvaan. Valeauringotkin lakkasivat pelottamasta. Ne kuuluivat asiaan tällä leveysasteella. Dick havaitsi helposti keksivänsä loogilliset selitykset asioille. Ajatus kulki helposti, voimia tuntui riittävän, mieli oli toivehikas — nuorukaisen oli äkkiä hyvä olla. Liekki välähti kirkkaana ennen sammumistaan.

Muutaman tuokion nautti hän hyvänolontunteesta. Sitten häiriintyi rauha ja sopusointu jälleen. Aluksi tunsi hän vain jonkinlaista levottomuutta ja epämääräistä ärrytystä. Mutta levottomuus kasvoi ja vihdoin ympäröi hänet pauhulla ja kohinalla uhkausten muuri, jonka yläpuolella päivä yhä paistoi. Pelko tarttui häntä kurkusta. Mitä tämä merkitsi? Oliko hän kadottanut jotakin? Yhtäkkiä hänelle selvisi, että hän oli hukannut jotakin, jota vailla hänen oli turha toivoa voittavansa, jotakin, jonka puutteessa hän ei voinut saavuttaa päämääräänsä, jota ilman ei voinut elää. Tuo jokin oli löydettävä. Hänen oli etsittävä, astuttava jälleen haamujen ja harhanäkyjen maahan. Hänen jalkojensa alla heilahteli pohja, avaruus muuttui kylmäksi, loistavaksi mereksi. Suuret eläimet liikehtivät, alituisesti muotoa muuttaen, hänen ympärillään, ja taivaalla tanssi hulluja aurinkoja.

Pari kertaa hän pysähtyi ja kuunteli. Levottomuuden, kaipuun syy selvisi: hän ei kuullut mitään. Hän oli tottunut kuulemaan ääniä ympärillään; Nyt ne olivat kaikki poissa. Täydellinen äänettömyys tuntui tukahduttavalta. Äänet kuuluivat niin välittömästi ja kiinteästi elämään, ettei hän ollut niihin aikaisemmin kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Nyt ne johtuivat pakosta mieleen. Näin pitkälle pääsi hän ajatuksissaan. Tuskaisena puristeli hän ohimoitaan. Ruumiilliset kärsimykset eivät kuitenkaan olleet mitään sieluntuskien rinnalla.

Jatkettuaan matkaansa kolmisen tuntia pysähtyi hän jälleen, kallistaen päätään ikäänkuin kuunnellakseen. Ja siinä silmänräpäyksessä hän ymmärsi. Kaikkien näiden kuukausien aikana oli hän tottunut kuulemaan lumikenkien narskuvan äänen takanaan. Kaikki nämä kuukaudet olivat merkinneet uhrauksia, palvontaa, vaikka hän ei ollut sitä ottanut huomatakseen. Nyt ne olivat poissa. Hänen luja tahtonsa, joka oli tehnyt kieltäymykset mahdollisiksi, joka oli auttanut häntä kestämään vaivat ja nälät, murtui yksinäisyydessä. Elottoman maailman kolkot tuulet olivat voimakkaammat kuin hän.