Chapter 2

»Sen kansas tähden teet -- jos oikein kuulin? Sun, Pietari, ma viisaammaksi luulin. Mit onkaan kansa? Kurja joukkokunta, min ylin tahto uinua on unta. Ken hetkeks unesta sen ravistaa, hän siitä kunniansa kuulla saa, ja joskin hetki maineeseen sun nostais, sen sadat jalot sielut sulle kostais, kuin hiiret mainettasi jyrsien. Ei suurin nimikään oo ikuinen: kuin tuntilasin hiekka verkalleen sen loisto virtaa unhoon ikuiseen.

»Kuin Pohjan jää ja hanget talviset on kylmiä sun kansas sydämet, ja vastaan kylmyyttä ken taistelee, hän myöskin itse viimein kylmenee. Yks pisar ei voi jäätä sulattaa. Vain hetkinen, se itse jääksi saa. Siis, Pietari, sa lapsen-hourees jätä: pois karista sa unelmien ies ja elä kerran omaa elämätä ja ole oma itses, ole mies!»

Näin puhui Piru vielä Pietarille kun yli Wittenbergin syttyi koi. Se tuvan matalille seinämille niin hehkuvaisen sädekimpun loi. Ja tuuli, lehmustoissa havautettu, se peitti kaikki tuoksun laineisiin. Vain puoleks nähty, puoleks aavistettu, jo oli kevät tullut kaupunkiin.

Kun Särkilahti puoleen vierahansa taas katsoi, olikin hän lähtenyt. Kai Viettelijä valon-arkuuttansa ei aamun kirkkautta kestänyt.

Ja Särkilahti ikkunansa luoksi hän astui yöllisissä mietteissään Niin kuuma veri suonissansa juoksi, niin outo tunne autioitsi pään.

Mut ensi kevätpäivä voittoisasti se teki kaupunkihin tuloaan, niin tyynen-lempeästi, laulavasti. Se oli tänään herra yli maan. Kuin voiton jälkeen nuolet viinestänsä kaikk' aikoin tuhlaella yksin tein, niin ammuskeli kultasateitansa se ikkunoihin kunnon porvarein.

Ja kiurut ylähällä ilakoivat, miss' sini taivaan oli siintävin, ne kevätaamun kirkkautta joivat ja pukivat sen laulunsäkeihin. Ja joku nuori teini työhön käyden hän tunsi runoinnon rinnassaan ja sydämensä onnen, liian täyden, toi julki muillekin hän laulullaan.

Ja Särkilahti kaiken näki, kuuli, ja ilo syttyi salaa silmihin. Sen kevään lainaksi hän itse luuli, mut syvempää se tuli kuitenkin. Se tuli jälkeen tuskan voitetun kuin rauhan aamu yli taistelun. Hän hiljaa lausui puoleks itselleen ja puoleks keväimelle edessänsä:

»Mik' kumma mahti luotu ihmiseen, mik' outo voima ohjaa elämänsä? En vuoksi itseni, en kansanikaan ma tuhlaellut työhön nuoruuttain -- syyt siihen salaiset ken arvaisikaan? Hän, joka kevään työtä tekee, vain! Kuin kevään riemu yllättää se rinnan ja sitoo sielun kahlein salaisin. Saa siitä maksaa kalliin veren hinnan ja sielun iloks on se kuitenkin.

»Kuin aalto mereen, maine unhoon vaipuu on pysyvämpi rinnan luomiskaipuu. Kuin luonnon ihme, joka kevään tuo, se saapuu kerran joka polven luo. Sen liittohon ken kerran käynyt on, ei onnellinen hän, ei onneton, ei nuori eikä vanha -- ihmisten hän kesken enimmän on ihminen. En vuoksi itseni, en kansanikaan ma tuhlaellut työssä nuoruuttain. Syyt siihen salaiset ken arvaisikaan? Hän, joka kevään työtä tekee, vain.»

Ett' oli taasen taivaan sini avoin ja kevät tullut, porvaritkin ties sin' aamuna, mut eivät sillä tavoin kuin ties sen Särkilahti, Suomen mies.

KRUUNUJA

_Legenda_

Ajanvietteeks Jahve taivaassaan teki kruunuja valtiaille maan. Ei luomakuntaansa oivallista, jonk' oli niin hyväks hän havainnut, hän kaitsemasta luopunut. Siin' ain' oli jotain parsimista: monet saumat hiukan heikoiks jäivät, kun oli niin kiireiset luomispäivät. Yli sabbatin kun sai levänneheksi, hän aina jotain uuttakin keksi. Niin nytkin hän ylhäällä taivaassaan teki kruunuja valtiaille maan.

Hän takoi kullasta renkahan, ja kiven toistaan kirkkaamman -- on niitä Jahvella tukuttain -- hän siihen upotti rinnakkain: mikä sisälsi viisautta syvää, mikä tahtoa vilpitöntä, hyvää, mikä hehkui oikeuden tulta. Niin loistivat kirkkaasti kivet ja kulta. Mutta tuskin sai kruunun hän käsistään, kun ryhtyi toista jo miettimään.

Pian keksikin Jahve jo aiheen toisen ja siekalehen aikamoisen hän päättävästi hameestaan pois leikkas ja tilkusta muovaamaan hän ryhtyi suippolakkia somaa -- ja taas hyväks katsoi hän työtään omaa! Lakin kirjaeli kaunihisti ja suippoon pienen ristin pisti. Oli siinä totta tosiaan taas kruunua valtiaille maan!

Jo syntyi kruunu kolmaskin -- teki Jahve sen lehvistä laakerin. Oli sillekin oma loistonsa suotu, oli iät se viheriöimään luotu.

Niin muisti hän orjantappuran, sekin kasvoi lehdossa taivahan. Se oli niin väkevä kasvussaan, se oli niin totinen hehkussaan. Sen taittoi, ja siitä neljännen teki Jahve kruununsa taivaisen.

Siin' olivat nyt kruunut maan. Oli Jahve ne luonut voimastaan ja itsestänsä jotakin oli antanut niihin kuhunkin.

Tuli samassa Saatana Jahven luoksi -- hän usein naapurissa juoksi -- ja puhellen siinä iltaa vietti ja salaa koukkujansa mietti. Hänen silmänsä kääntyi kruunuja kohti, niin viettelevästi ne loisti ja hohti. (Ei vapaa oo Pirukaan kiusauksista!) »Tuoss' on jotain mullakin sanomista», niin mietti ja hautoi mielessään ja istui ja vartoi hetkeään.

Pikalähetti siivekäs taivahan toi samalla Jahvelle sanoman. Ja kun Jahve poistui hetkiseksi, niin kohta Piru jo elkeet keksi. Heti kulta helmensä kalleimman sai jättää haltuun Saatanan, ja sijaan aivan kaunihisti Piru taskusta lasinpalan pisti.

Ja suippolakkikin ristineen sai Pirulta pienen lisäkkeen: hän tilkkusella viitastaan sen reunat harsi nopeaan. ja alle laakerinlehvien hän kätki narrin tiukusen. Miten luonnisti kaikki sievään ja somaan! Oli Pirukin mieltynyt työhönsä omaan.

Mutta kesken jäi toimet Lusiferin, tuli samassa Jahve takaisin. Piru toivotti Jahvelle hyvää yötä ja kiukkuili kesken jäänyttä työtä.

Maan valtiaille kruunujansa teki Jahve näin kerran taivaassansa, mut yksin orjantappuraan ei päässyt Piru sormellaan.

NUIJAMIESTEN MARSSI

Meill' on hanki ja jää, meill' on halla ja yö, meill' on ankarat käskyt kohtalon. Kenen kerran nuijamme maahan lyö, se maassa on. On meidät vihurit valinneet, yöt meille salansa uskoneet, on antanut hukka hampahansa ja ilves varmimman katseistansa. Meill' on halla ja yö, meill' on hanki ja jää pelätkää, pelätkää!

Meill' on leimuva lemmen ja vihan lies, kuka meidän tiellämme kestää vois! Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies -- seis, voitto pois! Me tulemme voimalla kotoisen tarmon, me hylkäämme kaiken vieraan armon. Ken on syntynyt lakeilla Pohjanmaan, hän tietää tuomion tunnossaan: hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa -- vaviskaa, vaviskaa!

VELJESHAUTA

Armfeltin armeija uudenvuoden yönä tuntureilla. Nuori upseeri kohottautuu kuolleiden ja kuolevien keskeltä.

Viime tähti sammui. Lumiaavat ottaa vastaan meidän syleilymme sokeana, jäisin käsivarsin puristain. Täällä hyytyy kaikki rinnan haavat. Veljet, niinkuin viereen lemmittymme, tänne yövymme ja syvään nukahtain.

Mit' on elämä ja onni? Unta, unta! Kärsimys on totuus, tuska, surma -- ah, ei ole mitään muuta alla tähtien! Taivas antaa pakkasta ja lunta. Mikä kuolon hekkuma ja hurma, mikä kuninkainen hauta helmaan hankien!

Tänä yönä uudenvuoden soiton soittaa kellot kotikirkoissamme. Toiko tuuli kaiun mukanaan? Niinkuin ihmeen, tervehdyksen loiton vielä kuulemme sen korvissamme vaipuin veljeshautaan tuntereilla vieraan maan.

SYYSILTA METSÄSSÄ

Ma metsää sinne tänne samoilin, ma miettehissä kuljin, määrää vailla. Syysillan pitkät varjot oli mailla, kun suuren hongan alle istahdin.

Näin pienen aukeaman edessäin ja kivipenger sammalpeiton alta mun silmihini tuli sattumalta. Ma sitä hetkeks katsomahan jäin.

Siin' oli jäljet ihmisasunnon. Vuossadat sitten metsän peittohon se oli raivattu. Nyt sammaleet ja kanervat sen oli peittäneet ja metsä kasvoi verkkaan umpehen. Tuoss' sorja nuori mänty etsiskeli jo ravintonsa alta penkeren. Se oli ainut merkki ihmisen, jok' kerran kärsi, iloitsi ja eli.

En ollut metsäss' enää yksinäin. Vuossatain takaa, tuntematon veli, sun kätesi ma tunsin kädessäin! Sun kohtalosi edessäni näin: Sa olit nuori tänne tullessasi ja mukanas toit uljaan unelmasi. Et tahtonut sa jäädä toisten luoksi, et olla velkaa muille, jumalille. Sun suonissasi valtaverta juoksi ja itse metsän vaadit taistosille.

Sa kirveesees ja kuokkahasi käyden käs'varressasi tunsit voiman täyden ja hongan hongan vierehen sa kaadoit ja yöt ja päivät umpehensa raadoit. Sa olit tullut kevään koittaessa -- syysiltain ympärilläs tummetessa sull' oli suojas alla oman katon, ja niinkuin yksin metsä mittaamaton sun ympärilläs valtas leventeli, kun ylväs korpi, ennen koskematon, sun kirves-valtikkasi alla eli.

Ja naapurista sadan virstan takaa toit vaimon lempeän kuin suviyön. Sun kuinka rinnassasi paisui syön, kuink' oli katsees onnen-tyyni, vakaa! Niin voimatonna metsä irvisteli ja ulvoi raivoansa syksyöin. Sun tuvassasi nuori onni eli ja talos varttui toimeliain töin. Ja Pohjantähti, taivaan kuningas, kun yli Pohjanmaiden silmäeli, ei nähnyt toista sinun vertaistas.

Niin tuli sota maahan. Kaikki ties, min vaati kunnia ja kotilies. Sa sodan leikkiin lähdit muiden mukaan. Sua urhokkaampaa tuntenut ei kukaan. Ja pahimmin sa vihollista löit, kun kipeimmin sa kotiis ikävöit.

Niin lakkas sota. Kotiin korpehes sun paloi ikävästä sydämes. Sa hiihdit läpi korven, kenttäin aavain. Mut pahemmin kuin polton sodan haavain sa tunsit peloittavan aavistuksen.

Sa tulet. Pihan hankiin vajonneena sa löydät. Sisään syökset, avaat uksen: kuin sikeähän uneen uupuneena sun nuori vaimos lepää vuoteellansa ja pieni lapsi makaa rinnallansa.

Sa katsot, katsot: kuolleet kumpikin! Sa ulos karkaat talven hankihin ja sodan arvet auki tempaiset, ja Seitsentähdet näkee syttyessään kuin vuotaa lumeen rintas hurmehet. Vain joku vanha honka hyvyydessään se oksillansa suojaa ruumistas. Niin oli sentään metsä voittajas!

Ja vielä metsässä ma uneksin, kun vanhat hongat iltavirttään soitti syystaivaan syttyessä tähtihin. Yö, Metsä, Kaaos ottaa takaisin, min siltä kerran ihmiskäsi voitti, ja huviks kohtalonsa tähtien vain lempii, vihaa, raataa ihminen. Sua turhan harhakuvan tapailijaa -- ei ole sulla pysyvätä sijaa! Sun pyhin, armain, uljain unelmasi kuin suven sade maahan katoaa ja vihollinen ilkkuu haudallasi ja kotis yllä kamartuupi maa.

Ma miettiessäin katsoin tähtihin. Näin oman kohtaloni tähden siellä. Se oli niinkuin kaikki toisetkin. Sen eteen polvilleni lankesin ja pyysin siltä palavalla miellä: Mua älä miltään oikultasi säästä, suo ihmisosan pohjahan mun päästä, suo tuntea mun rautakourat elon ja tuskan, hädän, häpeän ja pelon, tee tyhjäks työni, turhaks unelmani, jok' askeleelle ansa kulkeissani -- sua, tähteni, ma sentään siunailen siit' että minusta teit ihmisen.

HIILIVALKEA

Vuossatain takaa yössä Judean ma kartanolla papin ylimmäisen nään palavaisen hiilivalkean ja joukon kesken miehen yksinäisen, jok' yli hiilten kättään kurkottain niin lämmittelee kuin jos kylmäis mieltä, ykskantaan kysymyksiin vastaa vain ja puhuu murtain Juudan kansan kieltä.

»En ole galilealainen -- en.» Mies vanhan päänsä viitallansa peittää. Yö kuluu verkalleen ja viipyen, vain tuli kiviin hohdettansa heittää. »En ole galilealainen -- en.» Niin laulaa kukko, syttyy päivänsalo. Mies kääntyy, katsoo, lähtee nyyhkien. On silmissänsä kaiken tuskan palo.

Niin, epätoivo, olet työntänyt sa otas ihmislihaan, ihmisrintaan -- ken omintaan ei kerran kieltänyt, ken kalleintaan ei myöntänyt rovon hintaan! Sa Galilean mies, sun kanssas ken ei seissyt hiilivalkealla kerta, sun kanssas parhaimpansa pettäen, sa toinen Adam, veri meidän verta?

MARIA

Yli Libanonin-vuorten nousee kuu. Kesäillassa Natsaret uneksuu. Jo lepää höylä Joosefin, on hiljaista talossa mestarin. On tehtynä päivän askaret, uni voittaa vanhan jäsenet.

Maria, Maria hän viipyy vaan tuvan sopessa ääneti, paikallaan. Unet verhoo luomia silmien, hän on nuori vielä kuin tyttönen, maan lapsi ja synnin -- puoleks vain ja paratiisin puolittain. Hän on halpa ja armoon arvoton, hänet sentään enkeli valinnut on, hän tietää Korkeimman katseensa luoneen hänen puoleensa joukossa vaimojen. Ylin voima on varjonnut Joosefin huoneen Maria, Herran piikanen!

Hän nousee ja kulkee kuutamoon, ulos laakson liljakartanoon. Hän käy kuin unta nähden, hän on iloissaan, hän on suruissaan oman ainokaisen tähden. Hän miettii äidinonneaan: mit' on tuleva hänen pojastaan? Hän varmaan kruunua kantaa kerta, hän onhan kuningas Daavidin verta! Hän on väkevä, sodassa voittamaton ja kaunis kuin päivä hän nähdä on, ja purppurassa hän varmaan käy, eik' otsallansa pilveä näy, on maljansa ylitsevuotavainen -- hänen poikansa ihanainen!

Maria, Herran piikanen, sinä valittu joukossa vaimojen, joka liljakartanossa käyt, ovat pettävät kaikki sun untes näyt! Laps synnin ja maan olet puoleks vain ja paratiisin puolittain, Maria, laakson lilja, joka kuuta katselet, sinä Ihmisen Poikaa tunne et.

Hänell' ei ole kultaa, kunniaa, ei kunne hän päänsä kallistaa. Hän kulkee kaikkeen maailmaan, hänen sanansa väärin tulkitaan. Hän istuu ystäväin kesken pöytään, hänen rinnaltansa petturi löytään. Hän maailmalle lohdun antaa ja maailma hälle vihaa kantaa. Kuin ei kukaan toinen hän syytön on ja luetaan ryövärein joukkohon. Ei otsallansa päärlyt loista, on kruununsa orjantappuroista.

Maria, laakson lilja, joka kuuta katselet, pois pyyhi kulmiltasi kyynelet! On poikas kuningas Daavidin verta: hän voittaa maailman kerta!

Maria, äiti äitien, Maria, Herran piikanen!

RUKOUS

Suo, Korkein että kerran näkisin ma niinkuin huipult' yli elämäni, ma että tieni harhat tietäisin ja onnen, sokeudessa hylkäämäni, ja totuuden, jot' turhaan tavoitin, suo kaikki kallis minun nähdäksein, mik' ei voi koskaan tulla omaksein, suo nähdä unelmaini Kaanaanmaa, kun elon korpi minut kuristaa, suo nähdä palmurannan viittovan, kun itse kylmään aaltoon uppoan, suo tietämisen tyyni viihdytys, kun kutsuu kerran kaaos, pimeys.

SIBYLLA

Sa sulje silmäs -- kun ne avaat, on jo sukupolvet käyneet kuolohon. Ja ennenkuin sun silmäs kuivaa veet on taivaan tähtikuvat vaihtuneet.

Oi, kaikki tuskat nukkuu inehmoin, yöt herää aina nousuun aamun koin. Vuostuhansin sen vaivat niitataan, ken elää tähti-aikaa päällä maan.

MERI

Minä seisoin rannalla nuoruutein, missä kerran kaarnavenheitä tein.

Meri lauloi suuria laulujaan, meri läikytti suuria laineitaan.

Minä seisoin laineita seuraten. Ne toivat hylkyjä haaksien.

Oli aikoja sitten samat veet mun kaarnavenheeni kaataneet.

Meri lauloi vanhoja laulujaan, meri toi vain pirstoja tullessaan.

Minä seisoin rannalla nuoruutein, missä kerran kaarnavenheitä tein.

Ah, tuhannen vuoden jälkehen meri tuoda voi helmen pienoisen!

SONETTI KELLOSTA

Sa kello, ajan orja, turhaan lyöt sa valjaihisi kaiken voimas lamaan, kun vankkuriisi, herras valjastamaan, saat raastaaksesi tunnit, päivät, yöt.

Työt turhat teet sa, Sisyphoksen työt. Sa joka kerta tulet kohtaan samaan. Niin aina elämäsi loppuun hamaan teet ilottomat, pitkät päivätyöt.

Sa sentään kestät kaiken kuorman sen! Ei hellitä sun herras kahleitansa, et kohtalosi kulkua voi estää.

On voimas sama kuin on sydämen: sen sama herra pitää valjaissansa ja sentään sekin kestää, kestää.