Chapter 1
Produced by Tapio Riikonen
HIILIVALKEA
Kirj.
V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1913.
SISÄLLYS:
Sonetti sadun linnusta Dionysos Syyslilja Ikarus Iltapilviä Orvokit lumessa On kaikki syksyn tähdet syttyneet Unta Elegia yölle Mister Hartley »Hiljainen amiraali» Nuori David Palokärki Yötä kohti Viimeinen Lusignan Pieni Chelotte Hämärän lauluja Sonetti suomenkielestä Merikoski Maisteri Pietari Särkilahden kiusaus Kruunuja Nuijamiesten marssi Veljeshauta Syysilta metsässä Hiilivalkea Maria Rukous Sibylla Meri Sonetti kellosta
SONETTI SADUN LINNUSTA
Niin monen äänen kaiku kuollut on mun rinnassani öin ja päivin pitkin. Mut kuinka vuotten taakse painuisitkin, et joudu konsanaan sa unhohon.
Näin unta: kotipihan puistikon ma kuljin kevätöistä tietä pitkin, kun äänes pimennosta pensaston ma kuullessani hiljaa onnest' itkin.
Tän' yönä kotikoivut urvut saa ja keväthärmä kiiltää nurmikolla yön auringossa hopein, helmivöin.
Oi tuhat vuotta tahdon unhoittaa ja tuhat vuotta onnellinen olla ja kuulla laulua sen linnun öin!
DIONYSOS
Dionysos, jumala riemun, sun satosi tuleentuu. Kaikk' kesän-muistoni vie mun on tänään syksyn kuu. Mik' on poissa, on iäksi poissa, miks eilistä surrakin! Syysselkeiden aamujen koissa ylös korjuujuhlihin!
Dionysos, jumala huuman, on päiväs saapuneet. Joka huulen vilvotat kuuman, joka silmästä pyyhit veet. Tule unohdusta tuoden, tule tanssien, seppelpäin, tule leikkejä, lauluja luoden, tule soittain, sytyttäin!
Dionysos, jumala hurman, kaikk' kesät katoo pois. Elon viinin kädestä surman ken hetkeks viedä vois! Ilosilmin ken astua tohti syysöiden pimeihin! Käsin täysin talvea kohti ja täysin sydämin!
SYYSLILJA
Suo päivän mennä ja toisen tulla, ei ole kiirettä mulla.
Minä salaisten unten saituri oon. En herää ma kevään aurinkoon, ja suhinan suven päivien kuin suihkeen sadun lintujen minä uneni lävitse kuulen vain. Ja leikkejä tuulten lauhkeain ja poutapilvien karkelon vain aavistanut mun sieluni on. Mut tullessa ensi syksy-yön minä unteni lippaan auki lyön. Kun katsovat tähdet maailmaa, mun uneni yöhön puhkeaa. Minä herään syksyyn härmäiseen ja vuoden ensi kylmyyteen. Ja edessä talven ja hallan ja yön minä uhraan mun sieluni salaisen työn. En herää ma kevään aurinkoon, minä herään syksyn suuteloon.
Suo päivän mennä ja toisen tulla, ei ole kiirettä mulla!
IKARUS
Ah, Ikarus sa oot, et enempää! Sun allas ammottavat aavat syvät. Kun siipiesi iskut heikentyvät, sun nielee ensi aalto vaahtopää.
Et untes rantaa ikinä sa nää, sun silmäs auringossa häikäistyvät. Mut turhat ystäväin on neuvot hyvät, kun kaikki veren kaiho kiidättää.
Sa uskalikko unten ulappain, sa tuudittama tuulien ja meren, sun tappiosi todistaja vain
on taivas, joka hautas tahdittaa. Niin anna kantaa, kiidätellä veren! Ah, Ikarus sa oot, et vähempää!
ILTAPILVIÄ
Mun uneni iltapilviä on, punaviitta-urhoja kunniavahdissa ylt'ympäri kuolevan auringon. Surumarssin, mun kaipuuni soittaman tahdissa ne liehuvat lippunsa paareille tuo. Elon ruhtinas viimeisen loistonsa mahdissa yli maidensa kuningas-katseen luo: »Te unet, te pilvi-urohot, miss' olitte taiston ja voiman ajalla? Nyt on laanneet ilot ja taistelot. Te tulette myöhään, kuoleman rajalla. Yö nostaa ikuista valtikkaa.»
Jo unet, jo pilvet sammukaa!
ORVOKIT LUMESSA
On kuollut koko kukkamaa, mut silmämme ei unta saa. Ja kaihojemme siivet lyö, vaikk' on jo talvi, on jo yö. Kaikk' kevään lapset syksy vei, mut meitä ei, mut meitä ei.
Oi talven talvi, syksyn syys, oi öiden äiti, iäisyys, sa yksin meille levon suot, sa unen silmihimme tuot. Me polvistumme lumehen sun tuloasi vuottaen, sa talven talvi, syksyn syys, sa öiden yö, sa iäisyys.
ON KAIKKI SYKSYN TÄHDET SYTTYNEET
On kaikki syksyn tähdet syttyneet. Taas seison yksin kotitasangolla. On kedot runsaan sadon kantaneet, mut mun on autio ja tyhjä olla.
Ma yössä ajattelen itseksein: niin monet kylvöt täällä tähkään ehti -- miss' on mun vuoteni, mun nuoruutein? Ma olen syksyn irrallinen lehti.
Maan multa, siemenenä uudestaan sa minut ota povees versomahan, sun kesääs kauniimpana kukkimaan, sun syksyys kypsempänä kuolemahan!
UNTA
Näin kerran unta -- siit' on kauan jo -- en tiedä mikä, hetken oikkuko sen unen taas mun mieleheni toi. Kuin onnenmuisto sielussa se soi.
Ma kuljin niinkuin mailla autuasten, ja kukat elon, harvoin auenneet, kaikk' oli ympärillein puhjenneet. Ma niitä taitoin, painoin rintaa vasten. Ja joka kukkaselta povellain ma yhden toivon täytetyksi sain. Ja käteni kun ylös ojensin, niin taivaan tähtiä ma tapailin. Ja joka tähtöseltä totehen yks kävi unikuva kaukainen. Vain hetken kaiho, toivon välähdys -- koht' oli rinnassani täyttymys. Ei mitään puuttunut mun onnestain -- ja kuitenkin ma vielä jotain hain.
Sen muistinko, ett' olin ihminen, ett'en ma luotu ollut onnehen?
Ma kukan kalkin huulilleni vein, join riemukylläiseksi sydämein, ei ollut taivas taivas, maa ei maa, kaikk' oli autuasta unelmaa. Mut sentään, syvemmällä jossakin, ma tunsin kuni janon kuitenkin.
Sen muistinko, ett' olin ihminen, ett'en ma luotu ollut onnehen?
Niin kuulin lähteen äänen lähelläin. Ma oudoin tuntein astuin sitä päin. Sen viimein löysin, taivuin puolehen ja huulin janoisin join vettä sen. Ja ihme! Kukat kaikki kuihtuivat ja tähdet sammui, kentät ihanat, kaikk' oli poissa -- mutta salaisin myös tyyntyi sielun jano jossakin.
Sen muistinko, ett' olin ihminen, ett'en ma luotu ollut onnehen? --
Sa lähde tulit uumenista maan, miss' ovat pimeys ja paine vaan, maan kylmän veren huulilleni toit, maan lapseks itsein tuntea sa soit. Niin kadotessa kukkain, tähtien, ma muistin, muistin: olin ihminen!
ELEGIA YÖLLE
Tähtien hiljaisuutta ja rauhaa, ah, olen juonut kerran ma rinnoillas, lempeä äitini Yö, tuntenut oon ohimoillani Eetterin viileän leyhkän helmassa Kaaoksen kerran ma luonasi sun. Ihmisten maill' olen nyt ja mun mieltäni ihmisen murhe, ihmisen kaipaus kuin autius suur asustaa. Turhist' aatoksista mun pääni on raskahaks käynyt, turhaan taivaltamaan jalkani on väsyneet. Muistelematta mun taakseni jäi monet autiot vuodet, jolloin kaipaus vain vierellä viipynyt on kuin kade ystävä, paikaltaan jok' ei konsana luovu. Oi hänen vierellään vuoteni on kadonneet! Tuskan kalkiks muuttunut on joka riemujen malja, jonka ma huulillein nostanut oon janoten, riutuvaks lauluks muuttunut on uni kukkiva rinnan kuin kiron vallassa käyn. Äitini, ah Iki-Yö, tähtien viileäks leikiks ei elo ihmisen luotu. Oi sinun luonasi on onni ja unhotus vain!
MISTER HARTLEY
On kaikunut käsky kapteenin: »Alas naiset ja lapset venheihin!» Joka gentleman, joka Brittein mies hän tehtävänsä ties. Hätämerkkien keskellä, ryskeen ja pauhun ja lasten itkun ja naisten kauhun myös mister Hartley hiljalleen käy soittolavalle miehineen. Ken on soittajaks luotu, hän soittakoon, vaikk' allaan syvyydet auetkoon!
Niin tähtiä täynnä on Atlantin yö. Ens tahdit mister Hartley lyö, ja kuin nyyhkien kielistä viulujen käy saatot sävelten. Ikimennehet päivät ken mielehen johti? Ne astuvat unhosta tähtiä kohti, ne hiipii, ne marssii, ne karkeloi. Koko elämän kuoro yössä soi. Ja mister Hartley ihmeissään hän katsoo, kuuntelee miehiään.
Niin aavistuksia täynnä on yö. Yhä mister Hartley tahtia lyö. Ilon, ikävän vuodet taistoineen hän elää uudelleen. -- Ja mister Hartley hän riemuiten kuulee -- oman sydämensä hän laulavan luulee -- miten tänä yönä viulut soi, miten unet ja muistot kukkuroi: hän on ehtinyt määrään elämän, hän on taideniekka, mestari, hän!
Taas johtajanpuikkonsa nostaissaan hän keksiikin Kuoleman rinnallaan. Sen on silmissä hymyä hyytävää. Sydän Hartleyn sytkähtää. Mut ei pyydä hän henkeään kerjätä, ostaa, hän Kuoleman valtikan tempaa, nostaa: tänä yönä hän, Hartley, johdattaa! Soi kielistä »Lähemmäs Jumalaa...» Niin odotuksen-tyyni on yö. Yli laivan aallot yhteen lyö.
»HILJAINEN AMIRAALI»
Niin seuras ilta päivää Tshusiman. Ja verta juonut meri tyynnytteli jo aaltojansa eessä voittajan. Hän laivasillalla vaan viipyeli
ja tuskin mikään kasvoillansa eli. Kun arpaa Euroopan ja Aasian hän äsken käsissänsä punniskeli, hän samanlaisna nähtiin seisovan.
Kun viimein voiton päivä iltaan ehti ja verkkaan kääntyi historian lehti, hän oli hiljaisista hiljaisin.
Vain silmissänsä, kylmissä kuin teräs, kuin varkain jotain välähti ja heräs: Mars, sodan tähti, yli Nipponin!
NUORI DAVID
»Sa David, korkealle sun nimes nostettiin! Ken vaipuu miekkas alle, ken harppus helkkymiin! Mik' enää määrä mainen sun silmääs sarastaa? Kaikk' aarteet, ihanainen, sun etees aukeaa!»
Ja kansa, silmät veessä, huus Davidille näin, kun Israelin eessä hän seisoi seppelpäin kuin kevään ikitaika, kuin nuori viinipuu, kun viel' on unten aika, kun viel' on kevään kuu.
Näin kaikki kunniata soi nuoren valtiaan. Mut voiton hekkumata hän tuskin tunsikaan. Kuin unen varjon tumman toi aatos otsalleen, kuin arvoituksen kumman hän näytti ratkaisseen:
»Ah, ylin kaipuu mulla on itse kumartaa, on itse lyödyks tulla: ma vuotan voittajaa. Jos miekoin, harpun kielin jo huomen hänet tois -- ah, hälle, hälle mielin ma antaa kaikki pois!»
PALOKÄRKI
Sinä musta kalpaveli, sinä ritari pelvoton, kuka metsät mittaeli -- suur usko sulla on! Hio miekkas, hakkaa, hakkaa! Ei sota lopu, ei lakkaa.
Kuin iskus iltaan kaikaa! Kuin säiläs lyö ja lyö! Yö saapuu ennen aikaa: on vielä kesken työ. Hio miekkas, hakkaa, hakkaa! Ei sota lopu, ei lakkaa.
Ei pääty sota mailla -- vain heikot horjukoon! Sun töyhtös, tahraa vailla, ei taivu sovintoon. Palokärki, hakkaa, hakkaa! Ei paha lopu, ei lakkaa.
YÖTÄ KOHTI
Mun linnani muurit sammaltuu ja tornit suistuvat vanhuuttansa. Kuin kyyhkyt haukkani uneksuu, niin kaihomielinä orsillansa, ja koirani haukkuvat varjojaan ja salissa ruostuvat säilät ja maljat. Mua kutsuvat uneen vuoteen taljat, mua kutsuvat muistot kuolemaan.
Ja pihojen puissa soittelee yöt päivät tapaan samaan ja muratti seiniä kiertelee ylös harjan huippuhun hamaan. Jos kämmeneni ma yhteen lyön, kuin hautaholvi mun linnani kaikaa. Mull' on syviin uniin ja unhoon aikaa ja riutumukseen ja rauhaan yön.
Jos veisin huuleni torvehen tai löisin kilpeen miekkaa, niin ratsut knaappien, huovien heti korskuis ja kuopisi hiekkaa! Taas koirani saalista vainuais ja haukkani kyyhkyn-unista heräis, kädet kiihkeät miekkoja seiniltä keräis, ylös harjalle viirini hulmahtais!
Ois juhlat ja silkin kahinaa ja naurua täynnä ois salit ja puistot... Mut en voi ma kättäni liikuttaa, mua sitoo unet ja muistot. Tee valmiiks, muratti, unhon työ, syö, sammal, muuriin jälkeä syvää! Ja te kaikki haukkani -- unta hyvää! On edessä pitkä, pitkä yö.
VIIMEINEN LUSIGNAN
Minä isiltä kuningaskunnan sain, mutta pilvissä vain -- ja pilvet vaihtuu, haihtuu.
Minun kuningasmanttelini on yö ja mun kruununi kivet on tähtivyö, ja jos muut ovat kaikki mun jättäneet, mua seuraa muistojen saattueet, mua seuraa salaiset unelmat ja mun suuren sukuni vainajat.
Vain valituimmat sille jää, kenen yö voi päivätkin himmentää:
Öin neuvospöydässä istuvat mun kanssani isät kalpeat, he ovat sinistä vanhaa verta, mun valtikkaani he kantoi kerta. He ylpeitä muistoja toistaa ja toistaa ja viitoilla hopealiljat loistaa. He hiljaa istuu ja nyökyttää ja haukotuksensa nielee salaa: ei mennyt kultainen aika palaa, se mik' on jäänyt, se iäks jää.
He vaivoin vanhat halunsa peittää: he kruununsa kivistä noppaa heittää. Lyö valkein sormin he neuvospöytään: niin köykäiseksi tää aika löytään! Joku kaularöyhelö kahahtaa, joku kuningas toiselle kuiskuttaa, kuin vastakeksityn leikinlaskun, viissatavuotisen vanhan kaskun. He peruukkejansa hypistää ja hymyää ja hymyää.
Jos vielä vainajat kuolla vois, he ikävästä nääntyis pois.
Vain joskus minuun katsahtain taas syttyvät silmät vainajain: öin neuvospöydässä kuninkaiden olen nyt minä valtias Levantin maiden, olen Jerusalemin ruhtinas, olen Syyrian, Kypron kuningas ja mun valtikkaani kumartaa koko Idän vanha ihmemaa.
Öin kuningas keskellä kuninkaiden, öin yksinvaltias merten ja maiden -- miten outona päivin vaeltaa, ken kantaa yöllä valtikkaa, miten koditon päivin päällä maan, kell' on unessa kruunu kuninkaan!
Minä isiltä kuningaskunnan sain, en pilviä vain.
PIENI CHELOTTE
Kuu hopeaharsoon verhonnut on koko kreivillisen kartanon, kaikk' käytävät, puut ja pensastot. On sisällä kemut ja karkelot. Mutta hiljaa hiekalla puistikon, käy kaunis pieni Chelotte.
»Kun tulis kohta Mauritz vain!» -- Yö henkii tuoksuja kuljettain. Ulos kadrillin tahdit tulvehtii. -- »Sst! hiljaa! Tuolla ken kuljeksii? -- Mon Dieu! miten olen ma peloissain! Jarl-herra ja sisar Anne-Marie!»
»Nyt joutuin piiloon pensaan taa! Täss' ei auta sormea liikuttaa. Kuka moista ois siskosta uskonut! Miten hellät ja rakkaat kuiskailut! Tuo ääni muistutti suudelmaa -- kuu varmaan on kaikki hullannut!»
»Kyll' oikullinen Amor on: he istuvat pensaan varjohon ja minut he tänne vangitsee. Mut Mauritz turhaan vuottelee, ja täällä oksat pensaston ja kaikki piikit pistelee!»
»Hukass' ehk'ei kaikki kuitenkaan, jos Mauritzilta ma anteeks saan. Hän on hieno ja kaunis, mut ylpeä -- niin, ja nyt vuottaa hän verensä kuohuksiin! Näin ainako lempi palkitaan? Ei sentään Jarl-herran ja Anne-Marien!»
Vaan yössä jatkuvat karkelot ja ruusupensaassa pieni Chelotte hän itkee katkeran kyynelen. Kuu käy yli kartanon hymyillen. Sen hoivass' on nuoret kohtalot ja nuoret haavat sydänten.
HÄMÄRÄN LAULUJA
1
On raskas päivä päättynyt, se tuskaa täynnä lähti. Tuoll' yli kattoin palaa nyt jo tyyni iltatähti.
Tuoll' illan lepoon vavahtain jo vaipui kadut, puistot. Oi tule, armas, otsaltain pois pyyhi päivän muistot!
Kuin päivän piina sielussain niin syvät juuret saikaan? Vie minut iltaan, armahain, vie minut unen aikaan!
Mun teki päivä vangikseen, sen vaivat sielu toistaa. Vie minut, armas, vapauteen! Jo iltatähti loistaa.
2
Sun tuskin huomasin ma siihen aikaan -- niin sokeaksi kevät tehdä voi. Kuin läheiseksi sinun sielus saikaan, kun syksyn sävel ympärillä soi!
Ei ollut silmääs varten päivän kilo, ei kevään kentät varten astuntaas. Sun arat kätes kankeiks teki ilo ja suru teki pehmehiks ne taas.
Ja keväiden ja ilon kuoloon käyden sa lohdun kalkin kannoit esiin vain, kuin sielun lääkkeen, unhoitusta täyden, kuin vilvoittavan tuoksun resedain.
3
Ol' aamuyö, kun kerran matkallain ma sattumalta kotitaloon sain.
Kaikk' oli pihamaalla ennallaan, kaikk' oli kivet, polut paikoillaan.
Ja yli nukkuvien kenttien viel' lepäs huntu öisen auteren.
Ol' liki käynyt uhka hallayön -- se sentään säästi veljieni työn.
Kaikk' kiilsi koissa aamun nousevan kuin uni onnellisen nukkujan.
Ei vielä valveill' ollut yksikään, viel' oli tuskin haavat hereillään.
Vain tuuliviirin, vanhan tuttavan, näin yhä paikallansa valvovan.
Ja tallin puolelta ma kuulin vaan kun tömisteli varsat jalkojaan.
Niin oli kaikki ihmeen onnellista, niin rauhaisaa, niin tyyntä, turvallista.
Ma seisoin yössä, katsoin, kuuntelin: tää kuului kerran kaikki mullekin.
Niin lauloi kukko. Ah, en tiedä kuin ma niinkuin valehesta vavahduin,
ma seisoin, itkin, käännyin takaisin. Ma itsessäni tunsin -- Pietarin.
4
Se siemen, jonka kerran sydämehen on suru syksyn aikaan kylvänyt, ei kuole kylmyyteen ja pakkasehen. Ruis-oraan tavoin kerran keväimehen se nousee, kun on hanki häipynyt. Ah, syksy, sydämien toukomies, Syyskylvön yksin kypsyväksi ties!
5
Te maaliskuiset aamuyöt, kun kevät saapuu salaa, kun punertavat metsäin vyöt jo hohtain lumet palaa!
Jo käenpiika kuulunut on yli metsäin piirin ja ojain luona nostanut on paju kevään viirin.
Ja nietokset jo painuvat. Käy talvi pakosalle, kun kevään jäiset valtikat ne kasvaa räystään alle.
Oon sokeaks sua katsellut, sa maaliskuinen hanki. Oi käteni, te sidotut! Oi sydän, kevään vanki!
6
Sun kevätkylmillä ma kohtasin mun nuoruuteni keväimessä kerta, kun omaa viluani värjötin -- sa olit samaa värisevää verta.
Ja lämpöä sun anoi sydämes ja onnen puoleen pelokkaan ja vakaan sa kylmyydestä käänsit katsehes -- ja mull' ei ollut antaa kumpaistakaan.
Sun tietäs maailmalla tunne en ja oudot ovat sulle minun tieni. Sa seuralainen kevätkylmien, sua usein muistan, sisilisko pieni!
7
Olit tuskasta väristen herännyt, syön. Sinikellot soittivat halki yön: Tänä yönä kuolema maita käy, ei missään pelastusta näy.
Ja ne soittivat suuressa hädässään: me emme nää huomenta yksikään!
Ulos keskelle ketojen kiiruhdin: näin hallan työn jo valmihin.
Ah, tiesinhän: kesät katoo pois, mut näin varhain, näin varhain en uskonut ois!
Vaan sen jälkeen niin usein oot kuullut sa, syön sinikellojen soittavan halki yön!
8
Sa outo kauhu, kusta mun luoksein tulitkin, yön hämähäkki musta, kun unta odotin!
Sun seittis seiniin kulkee ja lakeen, lattiaan, se minut ottaa, sulkee ja pitää vallassaan.
Ja langat kiristäytyy ja sitoo sydämen. Sen silti lyödä täytyy, yön tunnit laskien.
9
Arnon aallot ovat nukkuneet, hiljallensa mereen virtaa veet laakson läpi hopeisena vyönä. Syttyy taivas suven tähtihin yli Botticellin kaupungin tuoksun täyttämänä kesäyönä.
Vanha silta veteen kuvastuu, mestarinsa aikaa uneksuu hämyisessä yössä yksinänsä. Joku koskee kieliin mandolan, uskoo yölle, muilta salaaman surun, säveliksi itkemänsä.
Aika iäisellä matkallaan pysähtynyt tääll' on kulussaan -- mit' on täällä elää, mitä kuolla? Ammoin kuollehitten unelmat syönten keväimessä kukkivat, niinkuin kukat ruusutarhan tuolla.
Vanhat säkeet soivat mielehen, surukin saa onnen hohtehen tuoksunkylläisenä kesäyönä. Arnon aallot ovat nukkuneet, hiljallensa unhoon virtaa veet, meren helmaan hopeisena vyönä.
10
Ystävien piiri pienentyy -- kenen syy, kenen syy? Kaikki tylyt sanat haavoittaa, kaikki hyvät suruiseksi saa. Kukkii onni unelmissa vain. Kiitos kaikesta, min sain. Niinkuin kotihini kulkisin loittonen ma tyynin askelin, yksinäiseen majaan matkaten. Ihminen, ihminen!
11
Sa mykkä matkalainen maan, sua tunnettu ei milloinkaan. Kuin varjo kesken varjojen pois liu'ut yöhön, unehen. Ei hiekkaan jää sun jälkeäs, ei ilmaan ääntä äänestäs. Ken uskoikaan sun eläneen, ken toivoneen, ken kärsineen, kun kerran hautas tasataan, sa mykkä matkalainen maan?
SONETTI SUOMENKIELESTÄ
Kuin tumma humu havahtuvain puiden -- niin oot vielä aamuntuore koko olennolta, kuin heräjävä honka, kastepisar jolta viel' on, kuin kyynel, jäänyt havuin neulasiin.
Yö hiipii ääntiöides immyt-unelmiin, mut kerakkees saa voiman itse auringolta, kun voiton usko, ylin lahja kohtalolta, kuin soturit ne pukenut on pantsariin.
Oi isäin suomenkieli, pyhä papitar, jonk' kaino, kaunis neitsyys vielä peitettynä on oudon-pitkäin laatusanain laskoksiin:
Petrarca, Dante, Shakespeare, itse Runotar sun uinuu nuoreen povehesi kätkettynä ja sanais salaperäisehen musiikkiin!
MERIKOSKI
(Oulun koulujen 300-vuotisjuhlaan.)
Merikoski, Kainuun poika, suonissaan korven kylmän, mykän veren kantain ikuisuuteen, mereen matkallaan laulaa vasta yli Oulun rantain.
Nuori ei hän enää, Sotkamoon kauas nuoruutensa muistot johtaa, miehuutensa Pyhän kuohukkoon, vanhuutensa vasta meren kohtaa.
Edessänsä meren ikuisuus, takanansa pitkät päivätyönsä: siitä laulun voima aina uus, siks niin aavistavat päiväns', yönsä.
Usein laulaa tuskaa tulkiten kaipuun kasvavaisen yli laitain niinkuin suolta huudon kuovien, niinkuin nyyhkyn rannan itkuraitain.
Milloin soi kuin taiston temmellys, milloin kaikki vihan äänet helää: yksinäisten hukkain ylpeys korven kuninkaina kuolla, elää.
Joskus tuntuu rauhan tuulahdus niinkuin itse yöhyt laulahtaisi, niinkuin kaikki öiden valkeus, Pohjan ihme, säveliksi saisi.
Milloin niinkuin urkuin ääni soi iki-unohdusta rinnan haavain. Mistä tyynen voimansa se toi? Hartaudesta lakeutten aavain.
Joskus soi kuin kuolon aavistus, niinkuin salanyyhky sairaan rinnan: tähtiöiden tyyni kimallus, kuvastuva kalvoon veden pinnan.
Merikoski, kohtalomme -- aina uus ikivoima lauluhusi kerää! Sukupolvet nukkuu lauleluus, sukupolvet lauluhusi herää.
MAISTERI PIETARI SÄRKILAHDEN KIUSAUS
(Uuden Ylioppilastalon vihkiäisjuhlaan.)
Toi yli Wittenbergin muurien yöilma Elben luota lehmustoista ens tuoksun esikevään huumeisen.
Yövartija hän huusi yksitoista. Jo oli kammioihin käynyt kansa ja porvarit ja teinit unissansa ne näki kullanteon keinot uudet ja salamanterien salaisuudet ja kukin onnen omaksensa ties. Yks lamppu sentään loisti myöhään yöhön. Ken siellä vielä väsynyt ei työhön? Siell' asui Särkilahti, Suomen mies.
Hän yössä istui eessä Vulgatansa. Mut raskain lainein läpi ikkunansa yön kaikki kaihot tuli tulvien ja valtasivat pään ja sydämen. Ja aatoksensa, latinasta poissa, ne kiitelivät synnin karkeloissa, kaikk' kaipuu pidätetty, kahleitaan se puisti, tietoisena voimastaan.
Näin Särkilahti aikaan keskiyön sai itse Viettelijän vieraaksensa. Niin myöhään sanoi siksi tullehensa, ett' oli jälkeen pitkän päivätyön hän kävelyllä terveytensä tähden, ja Särkilahden lampunvalon nähden sai halun pienehen hän pakinaan.
Ja Särkilahti katsoo vierastaan: ei turhaan teologiaa tutkinut, ois unessakin Pirun tuntenut!
Mut lailla miehen arvokkaan ja vapaan tää alkoi kohta holhoavaan tapaan:
»Sa Pietari, sun nuoruutesi päivät kuin Elben aallot virtaa ohi, pois. Kun iäks voiman vuodet kerran jäivät, kuin paljon silloin eläneensä sois! Et ole, Pietari, sa tyhmä mies, pois karista sa turhan oppis ies ja jätä paavi mun ja Herran huomaan ja lörpötykset Martti-tohtorin, ja elon sarkka opi pohjaan juomaan, niin tiedät nuori ollees kerrankin!
»Mit' iloista ja ihanaa on luotu, se miehen rohkean on osaks suotu. Sun suonissasi virtaa nuori veri, mun mukahani tule, osas peri, me juomme viinit, valloitamme naiset. Nyt munkkilatinaasi tuijottain sa hukkaat elos päivät ihanaiset, ja palkakses saat käyrän seljan vain!