Part 5

-- Kartanoon! virkkoi Rzepowa äkkiä itsekseen. -- Sinnehän minun kaikista ensiksi olisikin pitänyt mennä. Kylläpä minä, vaimo raukka, olenkin ollut tyhmä!

VIII.

Alhaison lapsi.

Kartanon kuistia kierteli upea viiniköynnös, sieltä näkyi piha ja poppelikuja. Kesäisin oli herrasväellä tapana juoda iltapäiväkahvit tällä kuistilla. Siellä he istuivat nytkin ja heidän vierainaan oli lääninrovasti Ulanowski, pappi Czyzyk ja viinakontrolööri Stolbicki. Herra Skorabiewski, lihavahko mies, kasvot punaisina, suuret viikset pystyssä, istui tuolilla, polttaen piippua. Rouva Skorabiewski kaasi kahvia, kontrolööri joka oli skeptikko, teki pientä pilaa vanhasta lääninrovastista.

-- No, eikö rovasti nyt olisi hyvä ja kertoisi siitä kuuluisasta tappelusta, virkkoi kontrolööri.

Rovasti nosti kätensä korvan taa ja kysyi:

-- Häh?

-- Tappelusta! toisti kontrolööri, ääntään korottaen.

-- Tappelustako? huusi rovasti ja alkoi, ikäänkuin hänen mieleensä nyt olisi muistunut jotakin, soperrella itsekseen ja tuijottaa ylöspäin: kontrolöörin kasvot olivat jo naurun asennossa ja kaikki odottivat kertomusta, jonka olivat kuulleet satoja kertoja ja johon he kuitenkin aina houkuttelivat ukkoruhjan.

-- No niin, alkoi lääninrovasti, -- minä olin vielä silloin apulaisena ja rovastina oli pappi Gladysz... se sama pappi Gladysz, joka rakennutti sakariston uudelleen... Rauha hänen tomuilleen!... Heti messun päätyttyä virkan minä hänelle: kuulkaapas rovasti? Ja hän vastaa: mitä? Minä luulen että nyt siitä tulee jotakin, sanon taasen. Ja hän vastaa: niin, minustakin näyttää että sieltä tulee jotakin. Katsomme ikkunasta: tuulimyllyn takana kulkee jo miehiä ratsain, marssii jalkaväkeä, tulee lippuja, tykkiä. Minä paikalla ajattelemaan: mitähän toiselta puolen tulee? Lampaitakohan? ajattelen; ei sieltä lampaita tule vaan ratsuväkeä. Kun sitte huomaavat toiset, niin huutavat: seis! Ja vastaiselta puolen huudetaan kanssa: seis! Samassa karkaa metsästä ratsuväkeä, toiset oikealle, toiset vasemmalle, toiset toisten perässä. Vasta nyt he huomaavat, että jo nyt paha perii, sillä päällekarkaajat tulevat. Samassa he rupeavat ampumaan ja vuoren takanakin taas välkkyy jotakin. Mitä rovasti näkee? kysyn, ja rovasti vastaa: näen että tuolla jo lataavat tykkejään ja pyssyjään; toiset yrittävät joelle; toiset tekevät vastarintaa; jo joutuvat käsikahakkaan; milloin ovat voiton, milloin tappion puolella. Melua! savua! jo käydään kiinni painetteihin! Nyt minusta jo tuntui siltä kuin toiset olisivat olleet tappiolla. Rovasti, virkan, jo nuo nyt ovat lyödyt! Hän vastaa: niin minustakin! Tuskin olin sanat lausunut, kun ne lyödyt karkasivat pystyyn ja ne toiset heidän niskaansa: sitte ne hukuttivat toisiaan, tappelivat ja ottivat vangiksi. Minä ajattelen: nyt se loppuu... mutta mitä vielä! niin... sanon, juuri sillä lailla!

Ukko heilautti kättään, painui syvälle nojatuoliin ja unohtui mietteisiinsä. Hänen päänsä vaan heilui tavallista kiivaammin ja silmät loksahtelivat kovasti.

Kontrolööri nauroi ihan katketakseen.

-- Kunnianarvoisa rovasti, lausui hän, -- kutka sitte oikeastaan tappelivat ja missä ja koska?

Rovasti nosti käden korvan taakse.

-- Häh?

-- Minä kuolen nauruun! huusi kontrolööri herra Skorabiewskille.

-- Tahdotteko sikarin?

-- Tai ehkä kahvia?

-- En voi... minä nauran...

Skorabiewskin herrasväki nauroi kohteliaisuudesta kontrolööriä kohtaan, vaikka heidän, kuten sanottu, joka sunnuntai täytyi kuulla sama juttu. Mieliala kuistilla oli hilpeimmillään, kun äkkiä parvekkeen alta kuului arka, hiljainen ääni:

-- Ylistetty olkoon!

Herra Skorabiewski nousi, likeni kaidepuuta ja kysyi:

-- Kuka siellä?

-- Minä, Rzepowa.

-- Mitä nyt?

Rzepowa kumarsi niin syvään kuin hän lapsi sylissä suinkin taisi.

-- Tulin rukoilemaan pelastusta, armollinen herra, ja neuvoa!

-- Hyvä Rzepowa, antakaa minun nyt edes sunnuntaina olla rauhassa, keskeytti herra Skorabiewski äänellä josta saattoi päättää, että hän milloin hyvänsä viikolla on valmis auttamaan Rzepowaa. -- Näettehän sitäpaitsi että minulla nyt on vieraita. Enhän minä toki teidän tähtenne voi jättää heitä.

-- Kyllä minä odotan.

-- No odottakaa sitte. Valitettavasti minä en voi jakaa itseäni kahtia...

Ja tämän sanottuaan lihava herra Skorabiewski meni takaisin kuistille. Rzepowa vetäytyi puutarhan aidan luo ja jäi sinne nöyrästi odottamaan. Kauvan hän saikin odottaa. Herrasväet juttelivat iloisesti, raikas nauru kuului Rzepowankin korviin. Omituisesti se hänen sydäntään vihlasi, sillä hän ei ollut naurutuulella. Myöhemmin palasi neiti Jadwiga herra Wiktorin kanssa kotiin ja kaikki läksivät sisään. Vähitellen likeni aurinko laskuaan. Passaripoika Jasiek, jota herra Skorabiewskin oli tapana kutsua "erääksi", tuli kuistille kattamaan teepöytää. Hän muutti toisen pöytäliinan, asetti kupit pöydälle ja laski lusikat lautasille, jotta kilisi. Rzepowa odotti odottamistaan. Hänen päähänsä lensi ajatus että ehkä olisi paras lähteä kotiin ja palata myöhemmällä, mutta hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Hän istuutui siis nurmeen aidanvierustalle ja rupesi imettämään lastaan. Lapsi söi ja meni sitte uneen, mutta sen uni oli levotonta, sillä se ei koko päivänä ollut ollut terve. Rzepowakin tunsi vuoroin kylmän, vuoroin kuuman väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi, kiireestä kantapäähän asti. Tuontuostakin häneen tuli kuin suonenveto, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan odotti kärsivällisesti. Alkoi hämärtää ja kuu nousi taivaalle. Teepöytä oli jo katettu, mutta herrasväet viipyivät sisällä, sillä neiti soitti pianoa. Rzepowa rupesi rukoilemaan "Jumalan enkelin" rukousta ja ajatteli sitte herra Skorabiewskiä, joka pelastaa hänet. Tosin ei hän käsittänyt millä tavalla, mutta hän tiesi että herra on herra ja herra tuntee sekä komisariuksen että päällikön; eihän hänen tarvitse muuta kuin parilla sanalla selittää, miten kaikki on tapahtunut, niin Jumalan avulla asiat kääntyvät parhaiten päin. Ja jos Zolzikiewicz tai herrastuomari paneekin vastaan, niin kyllä herra tietää, mistä oikeatta on etsittävä. "Herra on aina kohdellut kansaa hyvästi ja armollisesti", ajatteli Rzepowa, "ei hän minuakaan heitä." Hän oli oikeassa: herra Skorabiewski oli todella ihmisystävällinen mies. Hänen mieleensä muistui että herra aina oli ollut Rzepallekin ystävällinen ja että hänen, Rzepowan äiti vainaja oli imettänyt neiti Jadwigaa. Nämät ajatukset rauhoittivat hänen sydäntään. Hän oli saanut odottaa jo pari tuntia, mutta se oli hänestä niin luonnollista, ettei hän siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Herrasväki palasi nyt kuistille. Rzepowa näki viiniköynnöksen lehtien lomitse neiti Jadwigan hopeakannusta kaatavan teetä tai "sellaista hyvänhajuista vettä, joka on niin makeata suussa että kielensä tahtoo niellä", kuten Rzepowan äiti vainaja oli sanonut. Kaikki herrasväet joivat teetä, puhelivat ja nauroivat iloisesti. Nyt vasta tuli Rzepowa ajatelleeksi, että herrassäätyläisten elämässä sentään aina on enemmän onnea kuin rahvaan elämässä ja kyyneleet alkoivat taasen valua alas hänen poskipäitään, hän ei itsekään tietänyt miksi. Mutta pian väistyivät kyyneleet toisen tunteen tieltä, sillä "eräs" kantoi juuri kuistille höyryävää ruokavatia. Rzepowa muisti äkkiä, että hänen on nälkä, sillä päivällistä ei hän ollut saanut maistaakaan ja aamulla oli hän ehtinyt juoda vain hiukan maitoa.

-- Voi, kun antaisivat edes luun kalvettavakseni! ajatteli hän itsekseen ja hän tiesi varmaan, että olisi annettu luu ja lihaakin, mutta hän ei uskaltanut pyytää, sillä hän ei tahtonut häiritä, varsinkin kun oli vieraita; siitä olisi herra voinut suuttuakin.

Vihdoin loppui illallinen; kontrolööri läksi paikalla matkaan ja puolen tunnin kuluttua istuutuivat molemmat papit kartanon vaunuihin. Rzepowa näki herran auttavan lääninrovastia ajopeleihin, hän arveli siis sopivan hetken nyt tulleen ja likeni kuistia.

Vaunut läksivät liikkeelle. "Jos sinä kaadat siellä lammikon luona", huusi herra kuskille, "niin saat selkääsi!" Sitte hän katseli taivasta, nähtävästi voidakseen päättää, kummoinen ilma huomenna tulisi, ja huomasi vihdoin pimeästä Rzepowan vaalean hameen.

-- Kuka siellä?

-- Rzepowa.

-- Vai tekö! Puhukaa nyt sitte pian asianne, sillä on jo myöhäistä.

Rzepowa kertoi taaskin kaikki tyyni; herra kuunteli piippua poltellen ja virkkoi vihdoin:

-- Rakas ystävä! auttaisin teitä mielelläni, jos voisin, mutta minä olen tehnyt sen pyhän lupauksen, etten sekaannu kunnan asioihin.

-- Minä tiedän sen, armollinen herra, sanoi Rzepowa vapisevalla äänellä, -- mutta ajattelin kuitenkin, että ehkä armollinen herra armahtaa minua!

Hänen äänensä katkesi äkkiä.

-- Hyvähän se olisi, huudahti herra Skorabiewski, mutta mitä minä saatan tehdä? Enhän minä teidän tähtenne voi rikkoa sanaani enkä liioin matkustaa päällikköä puhuttelemaan, sillä hän moittii minua jo muutenkin siitä, että alituisesti vaivaan häntä omilla asioillani... Onhan teidän kunnassanne tuomioistuin ja jollette sieltä saa apua, niin tiedättehän tien päällikön luo yhtä hyvin kuin minäkin. Mitä minun nyt pitikään sanoa, hyvä ystävä? Niin, no Jumalan haltuun nyt!

-- Jumala teitä palkitkoon! pääsi raskaasti vaimon huulilta ja hän kumarsi syvään kartanon herran edessä.

IX.

Alhaison lapsi.

Kun Rzepa pääsi sikolätistä, niin meni hän suoraa päätä kapakkaan, eikä kotiinsa. Tunnettu asia on, että kun talonpoikaa painaa huoli, niin hän juo. Kapakasta läksi hän, saman ajatuksen johtamana kuin Rzepowakin, herra Skorabiewskin luo ja teki siellä tyhmyyksiä.

Mies joka on juovuksissa ei tiedä mitä hän puhuu. Rzepa oli kiivas ja kun hän sai kuulla saman minkä Rzepowa oli kuullut sekaantumattomuuden periaatteesta, niin ei hänen juro, talonpoikainen järkensä tietysti ymmärtänyt mitään koko tuosta valtioviisaasta periaatteesta. Talonpojan tapaan antoi hän raa'an vastauksen ja heitettiin ulos ovesta.

Kun hän palasi mökilleen, kertoi hän itse vaimolleen:

-- Olin kartanossa.

-- Etkä saanut aikaan mitään.

Rzepa iski nyrkkinsä pöytään.

-- Kärventää minä tahtoisin ne kirotut koirat!

-- Puhu hiljemmin, hurjapää! Mitä herra sanoi sinulle?

-- Käski menemään päällikön puheille. Hitto hänet...

-- Pitää sitte lähteä Aasinkorvaan.

-- Aasinkorvaan minä lähdenkin, sanoi Rzepa kiireesti, -- ja näytän heille, että tulen toimeen ilman heitä.

-- Älä mene sinä, mies rukka, oma rakkaani, anna minun mennä. Sinä siellä joisit, käyttäytyisit sopimattomasti ja vaan pahentaisit asian.

Alussa Rzepa pani vastaan, mutta heti iltapäivällä hän läksi kapakkaan "tappamaan mielensä matoa." Sama tapahtui taas seuraavana päivänä. Hänen vaimonsa ei enään osannut ajatella minnekään päin, vaan heitti kaikki Jumalan haltuun ja läksi keskiviikkona Aasinkorvaan, lapsi sylissä.

Hevosta tarvittiin sinä päivänä työssä, hänen täytyi siis käydä jalkaisin. Hän läksi hyvissä ajoin, sillä Aasinkorvaan oli runsaasti kolme peninkulmaa. Hän toivoi tiellä tapaavansa hyviä ihmisiä, jotka sallisivat hänen istuutua rattailleen, mutta ei tullut vastaan ketään. Kello yhdeksän aikaan hän väsyneenä istuutui metsänlaitaan, söi leipäpalasen ja pari munaa, jotka oli pannut pieneen koppaan evääkseen ja jatkoi sitte matkaansa. Aurinko rupesi jo paahtamaan. Vihdoin saavutti hänet Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja, joka häkkirattailla oli kuljettamassa hanhia kaupunkiin. Rzepowa pyysi häntä ottamaan rattailleen.

-- Jumal' avita, hyvä Rzepowa, vastasi Herszek, -- tässä on jo sellainen kuorma, että hevonen tuskin jaksaa vetää minuakaan. Mutta otan kuitenkin, jos annatte guldenin.

Rzepowa muisti nyt köyttäneensä huivinsa kulmaan vain kuudenäyrin rahan. Hän tarjosi sitä paikalla juutalaiselle, mutta tämä virkkoi:

-- Vai kuusi äyriä? Sellaista rahaa ei kukaan viitsi maastakaan nostaa, mikäs raha se on! Ehei!

Ja tämän sanottuaan hän tarttui ohjaksiin ja ajoi eteenpäin. Auringon paahde kävi yhä polttavammaksi, virtoina valui hiki pitkin Rzepowan ruumista, mutta hän koetti vaan rientää eteenpäin ja saavuttikin jo tunnin kuluttua Aasinkorvan.

Joka vähänkin osaa maantiedettä, tietää, että Pässinpään puolelta tullessa Aasinkorvaan, täytyy kulkea sen kirkon ohitse, joka nykyään on reformeeratun seurakunnan hallussa. Tässä kirkossa kuuluu joskus olleen merkillinen Jumalan Äidin kuva ja sentähden istuu sen ulkopuolella vielä nytkin joka sunnuntai kadun täydeltä kerjäläisiä, veisaten hengellisiä lauluja. Näin arkipäivänä ei kirkkoaitauksen sisäpuolella näkynyt kuin yksi ainoa kerjäläinen, mutta hän pisti paikalla rääsyjensä alta esiin paljaan jalan, jossa ei ollut varpaita ja ojentaen kätensä, jossa piteli kenkämusterasian kantta, lauloi:

"Oi, tahraton sa taivahainen, Sa puhdas, pyhä, jumalainen!"

Kun hän huomasi jonkun astuvan ohitse, lakkasi hän laulamasta, mutta tyrkkäsi jalkaansa vieläkin ulomma ja huusi ikäänkuin olisi ollut nylkijöiden käsissä:

-- Hyvät ihmiset! Kurja raajarikko rukoilee apua! Antakoon armollinen Herra Jumala teille kaikkea hyvää tässä maailmassa!

Kun Rzepowa huomasi hänet, irroitti hän rahan huivinsa kulmasta, meni hänen luokseen ja kysyi:

-- Voittekos antaa takaisin viisi äyriä?

Hän olisi tahtonut antaa vain yhden äyrin, mutta kun kerjäläinen oli saanut koko rahan hyppysiinsä, puhkesi hän puhumaan: "Jollette te raski antaa Herralle Jumalalle kuutta äyriä, niin ei Herra Jumalakaan anna teille apuaan. Ja menkää nyt tiehenne, ennenkuin tästä suutun."

-- Tapahtukoon sitte Jumalan tahto! virkkoi Rzepowa ja jatkoi matkaansa.

Kun hän saapui torille, niin hän vasta oikein pelästyi. Aasinkorvaan oli kyllä ollut helppo löytää, mutta vielä helpommin Aasinkorvassa eksyi. Ei se kaupunginmatka ole leikintekoa! Vieraassa kylässäkin jo täytyy kysyä, missä tuttava asuu, entä sitte tällaisessa Aasinkorvassa! "Ihan minä täällä eksyn kuin metsässä", mietti Rzepowa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kysyä ihmisiltä. Pian hän löysi komisariuksen asunnolle, mutta siellä ilmoitettiin komisariuksen lähteneen virkamatkoille. Päällikköä neuvottiin hakemaan piirivirastosta. Mutta missä se piirivirasto sitte on? No, jo nyt olet tyhmä, vaimo parka! Missä se olisi jollei Aasinkorvassa! Missäs muualla.

Hän rupesi siis etsimään Aasinkorvan piirivirastoa. Vihdoin hän näkee edessään hirveän palatsin ja sen edustalla lukemattomia kuormia, vankkureita ja juutalaisten puoteja. Rzepowa tuli siihen käsitykseen, että kaupungissa paraikaa on suuret messut. "Missäs täällä on piirivirasto?" kysyi hän frakkiin puetulta herralta ja kumarsi syvään. "Tuossahan se on edessäsi." Nainen rohkaisi mieltään ja astui palatsiin. Nyt hän näki joukottain käytäviä, vasemmalla ovia ja oikealla ovia ja etempänä taas yhä uusia ovia ja jokaisessa ovessa oli joku kirjoitus. Rzepowa siunasi itsensä ja avasi arasti, hyvin hiljaa ensimmäisen oven. Hän tuli suureen tupaan, josta osa oli erotettu ristikolla niinkuin kirkossa.

Ristikon takana istui herra, kiiltävät napit frakissa ja kynä korvan takana. Ristikon etupuolella oli lukematon joukko kaikellaisia herroja ja he maksoivat maksamistaan sille herralle joka oli frakissa. Hän taas poltti paperossia ja kirjoitti kuitteja, joita antoi herroille. Joka otti kuitin, se meni pois. Ensin Rzepowa ajatteli, että täällä täytyy maksaa ja pahoitteli jo että oli antanut pois rahansa. Hyvin peloissaan hän vihdoin astui ristikolle. Mutta kukaan ei edes katsahtanut häneen. Hän odottaa odottamistaan; kuluu melkein tunti, toisia tulee, toisia menee, kello naksuttaa ristikon takana -- hän yhä vaan seisoo odottamassa. Vihdoin tyhjentyi huone eikä uusia kävijöitä enään tullut. Virkamies istuutui pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan. Rzepowa rohkaisi nyt mieltään:

-- Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!...

-- Kuka siellä?

-- Armollinen päällikkö!...

-- Tämä on kassa.

-- Armollinen päällikkö!

-- Tämä on kassa, sanon minä.

-- Ja entä päällikkö?

Virkamies viittasi kynän toisella päällä oveen.

-- Tuolla.

Rzepowa tuli taaskin käytävään. Täälläkö? Niin, mutta missä täällä? Ovia oli suuri määrä, mistä mennä? Vihdoin hän edestakaisin virtaavan ihmisjoukon keskellä huomaa talonpojan seisomassa, piiska kädessä. Hänen luokseen hän suuntaa askeleensa.

-- Vaari kulta...

-- Mitä tahdotte?

-- Mistäs olette?

-- Sikomäestä.

-- Missäs täällä on päällikkö?

-- En minä vaan tiedä.

Rzepowa teki saman kysymyksen eräälle herralle, jonka nutussa oli kiiltäviä nappia, vaikkei se ollutkaan frakki, ja jonka hihat kyynärpäiden kohdalta olivat rikki, mutta tämä ei kallistanut korvaansa sinnepäinkään, vastasi vaan:

-- Ei minulla ole aikaa.

Rzepowa meni siitä ovesta joka ensinnä eteen sattui. Raukka ei nähnyt että ovella oli kirjoitus: "henkilöiltä jotka eivät kuulu virastoon on pääsy kielletty." Hän ei kuulunut virastoon, mutta hän ei myöskään ollut nähnyt kirjoitusta.

Hän tuli suureen, tyhjään huoneeseen. Penkillä ikkunan alla makasi joku. Ovi seuraavaan huoneeseen oli auki, univormuihin ja frakkeihin puettuja herroja kulki siellä edestakaisin.

Rzepowa likeni miestä joka oli penkillä pitkänään. Hän ei pelännyt häntä, sillä hän näytti olevan yhteistä kansaa ja hänen saappaansa olivat rikki.

Rzepowa kosketti häntä olkapäähän.

Mies hypähti ylös, näki naisen ja huusi paikalla:

-- Ei tänne saa tulla!

Rzepowa läksi kiireen kautta ulos ja mies sulki oven hänen jälkeensä.

Nyt hän kolmannen kerran tuli samaan käytävään. Hän istuutui jonkun oven eteen ja päätti kärsivällisesti odottaa siinä vaikka maailman loppuun asti. "Täytyyhän toki jonkun kysyä minulta asiaani", mietti hän. -- Hän ei itkenyt, mutta hänen piti kehnätä silmiään, sillä niitä syhytti. Hän tunsi että koko käytävä ja kaikki ovet alkavat pyöriä hänen silmissään.

Ihmisiä kulki hänen ohitsensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan; ovet läjähtelivät, ihmiset keskustelivat. Oli sellainen hälinä että olisi luullut olevansa markkinoilla.

Vihdoin Jumala sentään armahti Rzepowaa. Siitä ovesta jonka edessä hän istui, tuli komea aatelisherra, jonka hän joskus oli nähnyt Ovisalvan kirkossa; ohi astuessaan tuli hän tuupanneeksi Rzepowaa ja kysyi silloin:

-- Miksi te tässä istutte, vaimo? Ketä te haette?

-- Päällikköä...

-- Täällä tavataan kamreeri eikä päällikkö.

Aatelisherra osoitti ovea käytävän päässä.

-- Tuolla missä tuo vihriä taulu näkyy, ymmärrättekö? Mutta älkää nyt menkö hänen luokseen, sillä nyt hänellä on työtä, ymmärrättekö? Vaan odottakaa täällä, hänen täytyy tulla tästä.

Aatelisherra poistui, mutta Rzepowa katseli hänen jälkeensä ikäänkuin hän olisi pitänyt häntä suojelusenkelinään.

Kauvan sai hän vielä odottaa, vihdoin sentään ovi, jossa oli se vihriä taulu, avautui naristen; vanhanpuoleinen sotaherra tuli käytävään ja alkoi kiireesti astua ulko-ovea kohden. Voi, heti paikalla saattoi nähdä että se oli päällikkö, sillä sekä oikealta että vasemmalta karkasi ihmisiä hänen luokseen ja Rzepowakin saattoi kuulla heidän huudahduksiaan: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!" "Sananen vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!" Mutta hän ei ottanut niitä korviinsa, astui vaan eteenpäin. Kun Rzepowa hänet näki, musteni kaikki hänen silmissään. "Tapahtukoon Jumalan tahto!" ehti hän ajatella ja heittäytyen polvilleen keskelle käytävän permantoa, kädet ristissä, sulki hän tien päälliköltä.

Päällikkö seisahtui katselemaan; kaikki ihmiset kerääntyivät Rzepowan ympärille.

-- Mikä on? kysyi päällikkö.

-- Kaikkein ylhäisin päällik...

Hän ei voinut jatkaa; häntä peloitti niin että ääni takertui kurkkuun: kieli kankeni puupulikaksi.

-- Mitä?

-- Oi, oih, tahtovat... sotamieheksi.

-- Tahtovatko teitä sotamieheksi? Mitä? kysyi päällikkö.

Ympärillä seisovat purskahtivat nauruun, sillä he tahtoivat pitää päällikköä hyvällä tuulella, mutta päällikkö huomautti heille heti:

-- Hiljaa, hiljaa, pyydän!

Hiukan malttamattomana virkkoi hän sitte Rzepowalle:

-- Sanokaa pian asianne. Minulla ei ole aikaa.

Mutta herrojen nauru oli vienyt Rzepowalta viimeisenkin rohkeuden.

-- Burak! Rzepa! Rzepa! Burak, voi...! sammalsi hän samana sekamelskana.

-- Hän on varmaan juovuksissa, huomautti eräs katselijoista.

-- Häneltä on kieli jäänyt kotiin, sanoi toinen.

-- Mitä te tahdotte? kysyi päällikkö entistä kärsimättömämpänä. -- Oletteko juonut?

-- Oi Jeesus, Maria! huusi Rzepowa epätoivoissaan, tuntien viimeisen pelastuksen ankkurin luisuvan käsistään. -- Kaikkein armollisin päällikkö...

Päälliköllä oli todellakin paljon työtä, sillä sotamiesluettelojen kirjoittaminen oli jo alkanut ja piirikunnassakin oli paljon asioita hoidettavana. Eihän tuon naisen kanssa sitäpaitsi voinut puhua. Päällikkö kohautti olkapäitään.

-- Sitä viinaa, sitä viinaa! lausui hän. -- Ja nainen on nuori ja kaunis.

Sitte hän kääntyi Rzepowan puoleen ja hänen äänensä oli sellainen, että Rzepowa olisi tahtonut vaipua maan alle.

-- Kun nyt selviät, niin esitä asiasi oman kuntasi tuomioistuimelle, esittäköön tuomioistuin sen sitte minulle!

Päällikkö jatkoi kiireesti matkaansa ja herrat häärivät taas hänen ympärillään, huudahdellen: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!" "Sananen vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!"

Käytävä tyhjeni, kaikkialla vallitsi hiljaisuus, ainoastaan Rzepowan lapsi rupesi kitisemään. Vaimo heräsi kuin unesta, nousi, nosti lasta ja rupesi hyräilemään sille. Hänen äänensä tuntui niin ihmeellisen vieraalta.

-- Aa! aa! aa!

Hän astui ulos talosta. Taivas oli peittynyt pilviin, metsän reunalla salamoi.

Ilma oli tukahduttavan raskas.

En koetakaan kuvata mitä Rzepowan mielessä liikkui, kun hän kulki reformeeratun kirkon sivutse, paluumatkalla Pässinpäähän. Jos neiti Jadwiga joutuisi sellaiseen tilaan, niin minä paikalla kirjoittaisin jännittävän romaanin, jolla pakoittaisin itsepintaisimmatkin positivistit uskomaan, että maailmassa vielä löytyy ihanteellisuutta. Mutta neiti Jadwigassa kehittyisi jokainen vaikutus itsetietoiseksi; hänen sielunsa epätoivoiset liikkeet olisivat esitettävät vastaavalla epätoivolla ajatuksissa ja sanoissa; ne tulisivat siten erittäin dramaatisiksi. Tämä tila: olla avuttomana, neuvottomana, ylivoiman murskaamana, tuntea haikeaa, syvää epätoivoa, olla lehtenä keskellä myrskyä, tietää ettei tule mitään pelastusta, ei taivaasta eikä maan päältä -- tämä tila olisi varmaan saanut neiti Jadwigan sepittämään innostuneen yksinpuhelun. Eikä minun olisi muuta tarvinnut kuin panna se paperille, niin olisin tullut kuuluisaksi mieheksi. Entä Rzepowa? Kun yksinkertainen kansa kärsii, niin se vaan kärsii ja kärsii. Rzepowa kärsi kohtalon kovissa käsissä niinkuin lintu kituu ilkikurisen lapsen kynsissä. Hän asteli ajatuksiin vaipuneena, tuuli kiidätti häntä, hiki valui hänen otsaltaan ja pitkin ruumista. Vain kun kipeä lapsi välistä rupesi aukomaan suutaan ja läähättämään, ikäänkuin sinä hetkenä sammuakseen, puheli hän sille: "Jasek, pikku kultaseni, oma lintuseni!" ja painoi äidilliset huulensa lapsen polttavalle poskelle.

Hän oli astunut reformeeratun kirkon ohitse ja kulki jo kaukana, maalaisvainioilla, kun hän äkkiä seisahtui, sillä juopunut mies tuli häntä vastaan.

Pilviä kerääntyi kerääntymistään taivaalle, ne näyttivät ennustavan rajuilmaa; tuontuostakin salamoi, mutta mies ei siitä välittänyt. Hän leikitteli takkinsa liepeillä, antaen niiden lepatella tuulessa, työnsi lakin toiselle korvalleen, hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle ja lauloi:

Mari juoksi Tarhan luoksi, Minä takaa Naurishakaan. Keppi kävi jalkaan, Mari huutaa alkaa: uu, uu!

Nähdessään Rzepowan, avasi hän sylinsä ja huusi:

-- Tule tänne, henttu!

Hän oli jo tulemaisillaan halailemaan, mutta Rzepowa pakeni tiepuoleen. Mies perässä, mutta juopuneena ei hän päässyt pitkälle, ennenkuin teki kuperkeikan. Hän nousi paikalla, mutta ei enään ajanut takaa, heitti vaan kivellä perässä, jotta ilma vinkui. Rzepowan otsaan koski, maailma musteni hänen silmissään ja hän vaipui polvilleen. Mutta samassa muisti hän lapsensa ja alkoi juosta pakoon. Vasta ristin viereen hän pysähtyi ja uskalsi katsoa taakseen: mies oli jo puolen virstan päässä ja kulki hoippuen kaupunkiin päin.

Äkkiä tunsi hän kaulallaan jotakin kummallisen lämmintä. Hän koetti kädellään, katseli sitte sormiaan ja huomasi niiden olevan veressä.