Part 4
Jos itse oikeuden jumalatar, toisessa kädessä vaaka ja toisessa paljastettu miekka, äkkiä olisi astunut esiin käräjätuvan uunin takaa ja seisahtunut lautamiesten eteen, niin ei hän olisi taitanut heitä enemmän kauhistuttaa kuin sanat merilaki, laki ja asetukset. Hyvän aikaa vallitsi huoneessa synkkä hiljaisuus. Vihdoin rupesi lautamies Gomula puhumaan. Hän puhui hiljaisella äänellä, mutta kaikki kääntyivät häneen katsomaan, ikäänkuin kummissaan hänen rohkeudestaan.
-- Sellaistahan se on tässä maailmassa! Mikä myy hevosensa ja juo sen, mikä härkänsä, mikä sikansa ja antaa mennä alas kurkustaan. Sellainenhan se on tapa.
-- Vanhan tavan mukaanhan me vaan juotiinkin! sanoi herrastuomari.
Lautamiehetkin kohtelivat Rzepaa nyt rohkeammin.
-- Kosk'olet oluesi tällä lailla laittanut, niin juo pois!
-- Oletko sinä mikä kapalovauva, ettes tiedä mitä teet?
-- Ei sinulta siellä päätä viedä.
-- Ja kun menet sotaväkeen, niin voithan pestata taloon rengin, joka tekee työt ja on vaimon kanssa.
Korkea oikeus alkoi jo päästää valloille hyvää tuultansa.
Äkkiä kirjuri taas avasi suunsa ja kaikki muut vaikenivat:
-- Ette te näy yhtään tietävän, virkkoi hän, -- koska teidän pitää sekaantua asioihin ja koska olla sekaantumatta. Siihen että Rzepa on uhannut vaimoaan ja lastaan, että hän on luvannut polttaa oman mökkinsä, siihen te kyllä saatte sekaantua ja sellaista asiaa ette edes _saa_ heittää leväperäiselle kannalle. Koska Rzepowa on tullut valittamaan, niin ei hän luvatta saa jättää käräjätaloa.
-- Se ei ole totta, se ei ole totta, huusi Rzepowa epätoivoissaan. -- En ole tullut valittamaan, hän ei ikinä ole sanonut minulle pahaa sanaa. Oi Jeesus, oi elävän Jumalan suloiset haavat, joko tästä tulee maailman loppu!
Mutta, tuomioistuin kokoontui taasen ja lopulliseksi päätökseksi tuli, ettei Rzepa eikä hänen vaimonsa olleet saaneet aikaan mitään. Eikä siinä kyllä, vaan kiitettävässä virkainnossaan ja turvatakseen Rzepowan hengen, sulki korkea oikeus vielä Rzepan kahdeksi päiväksi sikolättiin. Jottei Rzepan päähän tulevaisuudessa enään johtuisi tällaisia synnillisiä ajatuksia, tuomittiin hän sitäpaitsi suorittamaan kaksi ruplaa viisikymmentä kopeekkaa hopeassa kansliakuluja.
Rzepa viskeli itseään raivoissaan ja sanoi ettei hän lähde sikolättiin. Kansliakuluja hän sensijaan maksoi kokonaista viisikymmentä ruplaa, sillä hän heitti kaikki kirjurilta saamansa rahat maahan ja huusi: "ottakoon kuka tahtoo!" Syntyi kauhea meteli. Kunnanpalvelija tuli kuljettamaan Rzepaa ulos, Rzepa häntä nyrkillään uhkaamaan, hän Rzepaa niskasta kiinni. Rzepowa nosti hirveän huudon, yksi lautamiehistä tarttui hänen kurkkuunsa, laahasi hänet ulos ovesta ja tyrkkäsi hyvää kyytiä pihalle; toiset lautamiehet auttoivat palvelijaa, joka tukasta talutti Rzepaa sikolättiin.
Sillaikaa kirjoitti kirjuri kirjoihin: "Wawrzon Rzepalta 1 r. 25 kop. hop. kansliakuluja."
Melkein tajuttomana kulki Rzepowa autiota mökkiään kohti. Hän ei ensinkään nähnyt mitä hänen eteensä sattui, vaan kompastui kiviin ja kantoihin.
-- Voi! voi! voi! vaikeroi hän, väännellen käsiään.
Herrastuomari joka oli hyväsydäminen mies, asteli hiljalleen kapakkaan päin Gomulan kanssa.
-- Minun käy totisesti sääli tuota vaimoa, virkkoi hän. -- Lahjoittaisinkohan heille vielä nelikon herneitä, vai kuinka arvelette?
VI.
Alhaison lapsi.
Toivottavasti lukija nyt on täydelleen käsittänyt miellyttävän sankarini suunnitelman ja osaa antaa sille sen arvon. Herra Zolzikiewicz piti jo Rzepaa ja hänen vaimoaan nutistettuina. Rzepan kirjoittamisesta sotilasluetteloihin ei olisi ollut mitään hyötyä, mutta juttu oli käynyt aika monimutkaiseksi senkautta, että Rzepa oli saatu juotetuksi juovuksiin, itse vapaaehtoisesti allekirjoittamaan kontrahdin ja ottamaan vastaan rahat. Suotuisten asianhaarojen vallitessa saattoi herra Zolzikiewicz toivoa saavansa näytellä mainion osansa loppuun asti. Herrastuomari joka olisi ollut valmis maksamaan pojastaan kahdeksansataa ruplaa, s.o. kaikki "säästetyt kolikkansa", suostui tähän tuumaan ilolla, varsinkin koska Zolzikiewicz vaati itselleen ainoastaan kaksikymmentäviisi ruplaa koko vaivasta. Zolzikiewicz oli yhtä vaatimaton kuin hän oli nerokas. Ei se ollut rahanhimo joka sai hänet jakamaan "kansliakulut" Burakin kanssa. Minun täytyy tunnustaa, että herra Zolzikiewicz alituisesti oli velkaa Aasinkorvan räätälille Srulille, joka puetti koko ympäristön "Parisin viime muodin mukaan."
Mutta koska tässä nyt olen alkanut tehdä tunnustuksia, niin voinpa ilmoittaa syynkin, miksi herra Zolzikiewicz pukeutui niin huolellisesti. Osaksi se tietysti johtui hänen esteetillisen tunteensa vaatimuksista, mutta oli siihen toinenkin syy. Herra Zolzikiewicz oli rakastunut. Älkää sentään luulko Rzepowaa hänen lempensä esineeksi. Rzepowaa hänen, kuten hän itse sanoi, teki vaan mieli hiukan "maistella." Ei! herra Zolzikiewiczissä liikkui paljon laajempia ja monimutkaisempia tunteita. Arvelen että jolleivät lukijat, niin ainakin lukijattaret jo tietävät, ettei näitten ihanain tunteitten esineenä saattanut olla kukaan muu kuin neiti Jadwiga Skorabiewski. Monasti, kun hopeinen kuu nousi taivaalle, oli herra Zolzikiewioz ottanut käsihanurinsa, jota hän taitavasti osasi soittaa, istuutunut penkille asuntonsa seinustalla, luonut katseensa kartanoon päin ja surumielisen, hiukan sorahtelevan soittokoneen säestyksellä hyräillyt:
"Ah, päivät ikävässä Ma kuljen itkevässä; Öin tuskiin sydän turtuvi, Murheesen toivo murtuvi."
Ääni kajahteli kartanoa kohti läpi kesäyön runollisen hiljaisuuden. Hetkisen perästä herra Zolzikiewicz jatkoi:
"Oi sukulaiset ankarat, Miks' nuorukaisen surmaatte?"
Sille joka luulee herra Zolzikiewicziä ylenmäärin tunteelliseksi, voin muuten vakuuttaa että hän erehtyy. Tämän suuren miehen luonne oli ihan liian järkevä ollakseen tunteellinen. Ainoastaan unissa hän kuvitteli neiti Jadwigaa Isabellaksi ja itseään Serranoksi tai Marforiksi. Mutta koskeivät unelmat olleet yhtäpitävät todellisuuden kanssa, niin tämä rautainen mies kerran tuli antaneeksi ilmi tunteensa. Se tapahtui eräänä iltana, kun hän halkoliiterin luona näki kuivumaan ripustettuja alushameita, jotka hän tunsi Jadwigan omiksi, koska niissä oli kirjaimet J.S. sekä kruunu. Sanokaa, hyvät ystävät, kuka tällaisessa tilaisuudessa olisi jaksanut hillitä itseään? Hän ei koettanutkaan, vaan astui lähemmä ja alkoi tulisesti suudella yhtä alushametta. Mutta sen näki palvelustyttö Malgoska ja hän juoksi paikalla sisään kantelemaan, että "herra kirjuri niistää nenäänsä neidin alushameeseen." Onneksi ei kukaan uskonut hänen sanojaan ja niin herra kirjurin tunteet yhä pysyivät salassa maailmalta.
Toivoiko hän sitte todellakin? Älkää panko pahaksi, hyvät herrasväet, mutta hän toivoi todellakin! Monasti kun hän kartanoa likeni, kuuli hän sisällisen äänen, tosin heikosti, mutta lakkaamatta kuiskaavan korvaansa: "entäs jos neiti Jadwiga tänään päivällistä syödessä polkee varpaitasi pöydän alatse...?"
-- Viis lakeerisaappaistani! lisäsi hän ja hänen mielessään liikkui ylevyys, jota ainoastaan rakastunut voi tuntea.
Herra Breslauerin kustantama teos oli herättänyt hänessä uskon tuollaisten poljentojen mahdollisuuteen. Mutta neiti Jadwiga ei laisinkaan polkenut hänen varpaitansa. Päinvastoin -- niin, kuka käsittää naisen mielen? -- hän katseli häntä samalla katseella, jolla hän katseli aitaa tai kissaa tai lautasta tai jotakin muuta esinettä. Ja mies raukka mietti päänsä halki, miten hän saisi impyen huomion heräämään. Kuinka monasti hän oli sitonut kaulaansa uskomattoman heleävärisen huivin tai vetänyt jalkaansa satumaisen kaunisraitaiset housut ja ajatellut: "kyllä hän nyt huomaa!" Yksin Srulkin, tuodessaan hänelle uusia vaatteita, oli monasti sanonut: "no, tällaisissa tamineissa kelpaa jo mennä kosimaan vaikka kreivin tytärtä." Mitä kanssa! Hän tulee päivällisille ja neiti Jadwigakin astuu huoneeseen, puhtoisena, neitseellisenä, ylpeänä kuin kuningatar. Hänen pukunsa rimssuineen ramssuineen kahisee; hän istuutuu, ottaa hienojen hyppystensä väliin lusikan, mutta ei katsokaan!
-- Eikö hän toki käsitä, mitä tämä minulle maksaa! miettii herra Zolzikiewicz epätoivoissaan.
Mutta hän ei sittenkään lakannut toivomasta. "Kunhan tästä pääsee alireviisoriksi", mietti hän. "Sitte on aina asiaa kartanoon. Alireviisorista ei ole pitkä matka reviisorin virkaan! Sitte sopii hankkia ajopelit ja hevoset... ja kyllä se jo sitte ojentaa ainakin kätensä pöydän alatse..." Herra Zolzikiewicz teki näiden pöydänalaisten merkkien nojalla vielä paljon johtopäätöksiä, mutta jääkööt nämät sydämen salaisuudet nyt ilmiantamatta.
Herra Zolzikiewiczin monipuolisuutta ja runsaita luonnonlahjoja todistaa sekin, että hänen sydämeensä aivan helposti mahtui sekä ihanteellinen rakkaus neiti Jadwigaan että tuo niinkutsuttu "maistelemisenhalu", jonka Rzepowa hänessä herätti. Rzepowa oli kieltämättä kaunis nainen, mutta ei Pässinpään kylän Don Juan kuitenkaan ikinä olisi viitsinyt nähdä hänestä tällaista vaivaa, jollei tuon naisen kummallinen ja hävytön itsepintaisuus olisi häntä ärsyttänyt. Talonpoikaisnainen tekee itsepintaisesti vastarintaa -- ja kenelle? Hänelle! Se on julkeata ja kuulumatonta, mutta sen kautta käy Rzepowa hänen silmissään viehättäväksi, kuin itse kielletty hedelmä. Kyllä se nainen sen ohessa ansaitsee aika läksyt ja ne päättää kirjuri hänelle antaakin. Kahakka Mustin kanssa vielä lujittaa hänen päätöstään. Hän tietää, että hänen uhrinsa koettaa puolustaa itseään, sentähden ehdottaa hän vapaaehtoista sopimusta Rzepan ja herrastuomarin välillä; tämän toimenpiteen kautta Rzepa vaimoineen päivineen, ainakin näennäisesti, joutuu hänen armoihinsa.
Rzepowan mielestä eivät asiat laisinkaan vielä olleet hukassa, vaikka käräjiltä olikin palattu tyhjin toimin. Seuraava päivä oli sunnuntai, piti siis lähteä messuun Ovisalpaan, kuten tavallisesti. Hän päätti samalla käydä kysymässä neuvoa papilta. Heitä oli kaksi pappia: toinen lääninrovasti Ulanowski, mutta hän oli jo niin vanha, että silmät vanhuuttaan olivat pullahtaneet pystyyn kuin kalalla ja pää keikkui kaiken aikaa kahden puolen; hänen luokseen Rzepowan siis ei kannattanut mennä. Mutta hänen apulaisensa, pappi Czyzyk[13] oli hyvin hurskas ja ymmärtäväinen mies, hän voi varmaan antaa hyviä neuvoja ja lohduttaa. Rzepowa olisi tahtonut lähteä matkaan ajoissa, jotta jo ennen messua olisi saanut puhua pappi Czyzykin kanssa, mutta hänen täytyi ensin saada pois tieltä sekä omat että miehensä työt, sillä Rzepa istui sikolätissä. Ennenkuin hän siis oli puhdistanut mökkinsä, ruokkinut hevosen, siat ja lehmän, valmistanut aamiaisen ja lennättänyt sen sikolättiin Rzepalle, oli aurinko jo niin korkealla, että hän huomasi mahdottomaksi ehtiä kirkolle ennen messua.
Jumalanpalvelus olikin jo alkanut, kun hän tuli kirkolle. Naiset, puettuina viheriöihin röijyihin, istuivat hautausmaalla, kiireesti panemassa jalkaansa kenkiä, joita olivat kantaneet käsissään. Rzepowa teki niinkuin hekin ja astui sitte kirkkoon. Pappi Czyzyk oli juuri saarnassa ja rovasti, baretti päässä, istui tuolilla alttarin vieressä, loksotellen silmillään ja huojuttaen päätään omalla omituisella tavallaan. Evankeliumin luettuaan rupesi pappi Czyzyk -- en muuten käsitä mistä syystä -- puhumaan keskiaikaisista uskonlahoista ja selittämään oppilapsilleen, miltä kannalta heidän tulee katsoa noita uskonlahkoja sekä paavin niitä vastaan tähtäämää bullaa Ex stercore. Sitte hän kaunopuheisesti ja suurella innolla varoitti lampaitansa, etteivät he jotka ovat yksinkertaisia ja köyhiä niinkuin taivaan linnut ja juuri sentähden Jumalalle rakkaita, kuuntelisi kaikellaisia vääriä viisaita, oppineita ja yleensä saatanallisen ylpeyden sokaisemia ihmisiä, jotka kylvävät ohdakkeita nisujen sijasta ja niittävät kyyneleitä ja syntiä. Sitte hän sivumennen mainitsi Condillac'in, Voltairen, Rousseaun ja Ochorowiczin,[14] tekemättä muuten mitään eroa näitten miesten välillä, ja teki lopulta perinpohjaisesti ja yksityiskohtia myöten selkoa niistä erilaisista tuskista, joihin paatuneet tuomitaan tulevassa maailmassa. Mutta Rzepowan oli äkkiä vallannut ikäänkuin uusi henki. Hän ei ymmärtänyt mitä pappi Czyzyk puhui, mutta hän ajatteli, että hän "mahtaa puhua hyvin kauniisti, koska huutaa niin että hiki virtana valuu otsasta ja koska ihmisraukat huokaavat niinkuin viimeisiä henkiään päästäisivät rinnasta." Jo loppui saarna ja messu alkoi. Oi, kuinka hartaasti Rzepowa raukka rukoili, hän rukoili hartaammin kuin koskaan ennen ja sydämessä rupesikin heti tuntumaan helpommalta.
Vihdoin tuli juhlallinen hetki. Valkeana kuin kyyhkynen otti rovasti Kaikkeinpyhimmän Sakramentin alttarikaapista, kääntyi seurakunnan puoleen ja piteli vapisevin käsin, ihan likellä kasvojaan, monstranssia, joka loisti auringon kirkkaudella. Jonkun aikaa hän seisoi silmät suljettuina, pää kumarassa ja vaipuneena syviin mietteisiin, mutta alkoi sitte laulaa: "Pyhää Sakramenttiamme...!"
Ja pauhuna yhtyi häneen heti kansa, veisaten sadoin äänin:
"Pyhää sakramenttiamme Polvistuin me kumarramme."
Virsi vyöryi niin voimakkaana, että ikkunaruudut tärisivät; urut pauhasivat, kellot soivat ja kilisivät; kirkon edustalla pärisi rumpu, pyhä savu kiiri sinertävinä pilvinä korkeutta kohti ja ikkunasta loisti aurinko, värjäten savukiemurat taivaankaaren karvaisiksi. Keskellä pauhua, savua, valoa ja äänten hyminää loisti nyt Kaikkeinpyhin Sakramentti, jota pappi milloin nosti, milloin laski. Valkea vanhus, joka piteli monstranssia, oli kuin taivaallinen ilmestys, joka savupilviin verhottuna loisti ja valoi autuutta ja lohtua kaikkiin sydämiin, kaikkiin hurskaisiin mieliin. Tuo autuus ja suuri rauha johdattivat Rzepowankin kidutetun sielun Jumalan siipien suojaan. "Jeesus, joka asut kätkettynä Kaikkeinpyhimpään Sakramenttiin", huusi onneton nainen, -- "Jeesus, älä hylkää minua kurjaa!" Ja hänen silmistään vuosi kyyneltulva, mutta hän ei enään itkenyt samalla tavalla kuin herrastuomarin edessä, vaan hänen kyyneleensä olivat suuret kuin karpalot, suloiset vuodattaa ja täynnä rauhaa. Rzepowa heittäysi polvilleen kaikkivaltiaan Jumalan eteen ja painoi otsansa permantoa vastaan. Vihdoin ei hän enään itsekään tietänyt, mitä hänelle tapahtui. Tuntui siltä kuin taivaan enkelit olisivat nostaneet hänet maasta ja vieneet, ikäänkuin hän olisi ollut kuiva lehti vaan, taivaaseen asti, ijäiseen onneen, jossa ei ole herra Zolzikiewicziä, ei herrastuomaria eikä sotilasluetteloja, vaan ainainen aamun koi ja keskellä sitä punertavaa koita Jumalan istuin ja ympärillä sellainen kirkkaus, että silmiä häikäisee, ja kokonaisia enkelilaumoja valkeine siipineen...
Rzepowa viipyi kauvan siinä permannolla. Kun hän nousi, oli messu jo loppunut ja kirkko tyhjeni tyhjenemistään; savupilvet kiertelivät jo katon rajalla; viimeiset kirkkomiehet astuivat jo ovesta ja alttarilta sammutteli vanha kirkonpalvelija kynttilöitä. Rzepowa läksi pappilaan puhumaan apulaisen kanssa.
Pappi Czyzyk oli paraikaa päivällisellä, mutta hän nousi heti, kun kuuli, että joku itkettynyt nainen tahtoo häntä puhutella. Pappi oli vielä nuori, hänen kalpeat kasvonsa olivat tyynet, otsa oli valkea, korkea, ja huulilla lempeä hymy.
-- Mitä te tahdotte, ystäväni? kysyi hän hiljaisella, sointuvalla äänellä.
Rzepowa kumarsi syvään ja rupesi sitte kertomaan asiaansa. Vähäväliä hän purskahti itkuun tai suuteli papin käsiä. Vihdoin hän loi mustat silmänsä pappiin ja lausui:
-- Oi armollinen herra, tulin kysymään teiltä neuvoa.
-- Ette ole tullut turhaan, ystäväni, vastasi pappi Czyzyk lempeästi, -- mutta minä voin antaa vain yhden neuvon. Uhratkaa Jumalalle kaikki tuskanne: Jumala koettelee uskovaisiaan, koettelee kovastikin, kuten Jobia, jonka pakottavia haavoja koirat nuolivat, tai Asariasta, jonka hän teki sokeaksi. Mutta Jumala tietää mitä hän tekee ja uskollisiaan hän voi palkitakin. Pitäkää sitä onnettomuutta joka on kohdannut miestänne Jumalan rangaistuksena hänen suuresta synnistään juopumuksesta ja kiittäkää Jumalaa siitä että hän, rankaisemalla tässä elämässä, ehkä armahtaa häntä kuoleman jälkeen.
Rzepowa katsoi häneen mustilla silmillään, kumarsi syvään ja läksi pois hiljaa, sanaakaan sanomatta.
Mutta matkalla hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kurkusta kuristettu.
Hän olisi tahtonut itkeä, mutta ei voinut.
VII.
Alhaison lapsi.
Kello viiden aikaan iltapäivällä välähteli valtamaantiellä mökkien välissä sininen päivänvarjostin, keltainen, sinisillä nauhoilla koristettu olkihattu ja mantelinkarvainen, niinikään sinisellä koristettu puku: neiti Jadwiga oli iltapäiväkävelyllä. Hänen rinnallaan asteli serkku Wiktor.
Neiti Jadwiga oli ihana immyt, hänestä sopi todella sanoa että hänen hiuksensa ovat mustat kuin yö, silmät taivaan siniset ja iho valkea kuin maito. Tavattoman aistikas, siro ja huolellinen puku vielä enensi hänen kauneuttaan, muodostaen hänen ympärilleen ikäänkuin sädekehän. Hänen sorja, neitseellinen vartalonsa näytti miltei leijailevan ilmassa, kun hän liikkui. Toisessa kädessään piti neiti Jadwiga päivänvarjostinta, toisella kädellään kantoi hän hamettaan, jonka alta näkyi valkean alushameen rimssu ja somat pienet, unkarilaisiin nyörikenkiin puetut jalat.
Herra Wiktor joka asteli hänen rinnallaan oli hänkin kaunis kuin kuva, vaikka hänen vaalea tukkansa liehui suurena kiharaisena pörrönä ja vaikka parta olikin vasta alulla.
Tuossa ihmisparissa hehkui terveys, nuoruus, ilo, onni; heistä molemmista henki tuo korkeampi, pyhäisempi elämä, joka pyrkii kohoamaan lentoon eikä tyydy yksin näkyväiseen maailmaan, vaan nousee ajatusten ja kaihojen ja suurten ihanteiden maille, tai painuu kultaisten ja säteilevien ja suloisten unelmien mereen.
Keskellä töllejä, talonpoikien ja heidän lastensa rinnalla, keskellä koko tätä arkipäiväistä ympäristöä näyttivät he molemmat vierailta olennoilta, jotka ovat kotoisin jostakin toisesta taivaankappaleesta. Ja suloiselta tuntui tietää ettei tämän komean, kehittyneen ja runollisen ihmisparin ja tuon arkipäiväisen, harmaan todellisuuden orjuuttaman ja melkein eläimistyttämän kyläkansan välillä ole mitään yhteistä. Heidän välillään ei todellakaan ollut mitään yhdyssidettä, ei ainakaan mitään henkistä. He astelivat rinnan, jutellen runoudesta ja kirjallisuudesta, kuten herrasmiehen ja herrasnaisen sopii. Kylän karkeapukuiset miehet ja vaimot eivät olisi ymmärtäneet edes heidän sanojaan ja kieltään. Eikö ole suloista sitä ajatella? myöntäkää pois vaan, hyvät herrasväet!
Tämän uljaan parin keskustelussa ei ollut mitään sellaista jota ei jo olisi kuultu satoja kertoja. He lensivät kirjasta kirjaan, niinkuin perhonen lentää kukkasesta kukkaseen. Mutta tuollainen keskustelu ei koskaan tunnu turhalta eikä arkipäiväiseltä, kun keskustelet rakkaan henkilön kanssa. Keskustelu on silloin vain loimena, johon oman sielusi, omien tunteittesi ja ajatustesi kultaiset kukat kutoutuvat, ja joka silloin tällöin kehittyy avaamaan teränsä kirkkaaksi kuin valkean ruusun terä. Tuollainen keskustelu kohoaa kuin lintu ilmoihin, kohti sinistä korkeutta, se imeytyy kiinni hengen maailmaan ja nousee ylöspäin, ylöspäin niinkuin humala nousee pitkin riukuansa. Tuolla kapakassa juopottelee alhaiso, puhellen raa'asti raa'oista asioista, nämät kaksi tulevat muilta mailta, purjehtivat laivalla, josta Gounod laulaa:
"Sen masto on elfenluusta, Jossa silkkinen lippu liehuu, Ja ruori on puhdasta kultaa."
Mainittakoon vielä että neiti Jadwiga harjoituksen vuoksi oli päättänyt panna serkkunsa pään pyörälle. Ja sellaisten asianhaarojen vallitessa on aina paras puhella runoudesta.
-- Onko neiti lukenut Elyn[15] viimeisen kirjan? kysyi nuori herra.
-- Tiedättekö, herra Wiktor, huudahti neiti Jadwiga, -- minä jumaloin Elyä. Kun häntä luen, tuntuu minusta siltä kuin kuulisin ihanaa soittoa ja ehdottomasti tulen sovittaneeksi mielialaani Ujejskin[16] runon:
"Päällä pilven leijaan Aamun kultakyliin, Kyyneleenä syliin Haihdun siinnon seijaan; Tyyntyy tuulten juoksu, Orvokkien tuoksu Täyttää avaruuden; Liitän käden käteen, Liidän lailla säteen Ääriin kaukaisuuden..."
-- Oi! keskeytti hän äkkiä, -- tiedän varmaan että rakastuisin häneen, jos tuntisin hänet. Me ymmärtäisimme varmaan toisemme.
-- Onneksi hän on naimisissa! virkkoi herra Wiktor kuivasti.
Neiti Jadwiga painoi päätään hiukan alas, pusersi kokoon hymyilevät huulensa, jotta poskiin syntyi kuoppaset, katsahti syrjästä herra Wiktoriin ja kysyi:
-- Miksi te sanotte "onneksi"?
-- Onneksi kaikille niille, joille elämä ei sitte enään tarjoaisi mitään viehätystä.
Näitä sanoja lausuessaan herra Wiktor oli hyvin synkännäköinen.
-- Oi, nyt te luulette minusta liian hyvää!
Herra Wiktor palasi lyriikkaan.
-- Te olette enkeli, neiti...
-- No... vai niin... puhutaan sitte jostakin muusta. Te siis ette pidä Elystä?
-- Rupesin inhoamaan häntä pari minuuttia sitte.
-- Olettepa te aika mörökölli. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ruvetkaa taas hyvälle tuulelle ja sanokaa minulle, kuka teidän lempirunoilijanne on.
-- Sowinski,[17] mutisi herra Wiktor jurosti.
-- Ja minä häntä suorastaan pelkään. Ivaa, verta, tulta... rajuja purkauksia!
-- Ne eivät minua laisinkaan peloita.
Näitä sanoja lausuessa näytti herra Wiktor niin sotaiselta, että koira joka oli juossut tielle, peloissaan ja häntä koipien välissä pakeni kotimökkiinsä.
He olivat nyt tulleet rapatun talon kohdalle, jonka ikkunasta loisti pukinparta, pysty nenä ja heleänvihreä kaulaliina, mutta he seisahtuivat vasta kun tulivat soman pienen talon luo, jonka seinät olivat villin viiniköynnöksen peitossa. Taemmat ikkunat olivat lammelle päin.
-- Katsokaapa kuinka soma talo! Se on ainoa runollinen paikka koko Pässinpäässä.
-- Mikä talo se on?
-- Siinä oli ennen lastentarha. Kylän lapset saivat siellä oppia lukemaan, kun vanhemmat olivat vainiolla. Isä antoi vartavasten rakentaa talon siihen tarkoitukseen.
-- Mitä siellä nyt on?
-- Viinatynnöreitä...
Näitä ajatuksia ei jatkunut sen pitemmältä, sillä nyt he tulivat suurelle lätäkölle, jossa rypi muutamia sikoja eli niitä elukoita, "jotka syystä kantavat nimeänsä likaisuutensa vuoksi." Päästäkseen lätäkön sivuitse täytyi heidän kulkea Rzepowan mökin ohi.
Rzepowa istui ovella, halkotukin päällä. Hänen kyynärpäänsä nojasivat polviin ja pää oli käsien varassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ikäänkuin kivettyneet, verestävät silmät tuijottivat sameina kauvas pois; niissä ei kuvastunut mitään ajatusta.
Rzepowa ei edes huomannut tulijoita, mutta neiti huomasi hänet paikalla ja huudahti:
-- Hyvää iltaa, Rzepowa.
Rzepowa nousi, tuli likemmä ja kumarsi syvään neiti Jadwigalle ja herra Wiktorille. Kyyneleet valuivat hiljaa alas hänen poskiaan.
-- Mikä teidän on, Rzepowa? kysyi neiti.
-- Voi kultainen marjaseni, voi punertava aamuruskoni, ehkä Jumala itse on sinut lähettänyt luoksesi! Lohduta sinä minua hädässämme!
Rzepowa kertoi nyt hänelle asiat alusta loppuun asti, itkeä nyyhkytti kaiken aikaa ja suuteli vähäväliä neidin käsiä, tai oikeastaan hansikkaita, jotka vallan tahri kyynelillään. Neiti joutui kovin hämilleen; hänen kauniisiin kasvoihinsa syntyi levoton ilme, hän ei käsittänyt mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi, hiukan epävarmana:
-- Mitä neuvoa minä teille voisin antaa, hyvä Rzepowa? Minun on teitä hyvin sääli .. Minä todellakaan en voi antaa teille mitään neuvoa. Mutta jos menisitte isän luo... ehkä isä... Niin, no hyvästi nyt, Rzepowa...
Näin sanottuaan nosti neiti Jadwiga mantelinkarvaista hamettaan niin korkealle, että kenkien yläpuolelta välähti valkeat, siniraitaiset sukat. Neiti Jadwiga ja herra Wiktor jatkoivat matkaansa.
-- Jumala sinua, ihanainen kukka, siunatkoon! huusi Rzepowa heidän jälkeensä.
Neiti Jadwiga oli käynyt surulliseksi ja herra Wiktor oli huomaavinaan kyyneleitä hänen silmissään. Karkoittaakseen hänen suruaan rupesi herra Wiktor puhumaan Kraszewskista ja muista pienemmistä kaloista kirjallisuuden meressä. Keskustelu kävi pian vilkkaaksi ja koko tuo "ikävä tapaus" unohtui.