Part 3

— Ehkä sentään jätetään! — ja Ville tarrasi Heikin käsivarteen. Mutta Heikki vain naurahteli ja tiedusteli lähimmillä miehiltä, että mikä tuo suksia vastaanottava herra on sukujaan ja laatujaan. Kuultuaan ettei se sentään pormestari ollut, vaikkakin arvomies silti, kun lyseon maisteri, tunsivat pojat olonsa kuin helpottuvan. Hyvillä mielin Antti arvelikin:

— On se tuo Heikki aika poika, herrainkin kanssa juttelee melkein kuin vertaistensa; ei minulla vaan olisi luontoa.

— Sitä tottuu maailmalla liikkuessaan tulemaan aikaan niin hullujen kuin herrojenkin kanssa. Nököttäisipä siellä tuppisuuna, jopa kohta arvioitaisiin: kas tuossa öllerö, joka on ikänsä kuin tynnörissä ollut ja tapin rei'ästä ruokittu.

— Mutta jos herransa täälläkin, niin toista vielä siellä pääpaikoilla, jossa on sinatyörit, asessyörit ja senkin seitsemät toistaan korkeammat -syörit ja -nyörit. Siellä ei autakaan nuhkuroiminen, ei parane olla »ölöllä yötä ja akkain puolella kirkossa», muutoin katsotaan mies mitättömäksi, — jatkoi Heikki, haastellen edelleen:

— Mutta toisekseen, olenpa senkin merkille pannut, ettei suutarille, olipahan sitten siellä tai täällä, korkeallekaan hattua kohoteta, jollei tuohon liity jotain lisäsärvintä, vaikka hiihtäjä esimerkiksi. Kas, jopa silloin arvo kimmahti pykälän korkeammalle, ja herrasmiehetkin jo juttusille ryhtyvät.

— Näin se mukavasti miehen arvo ja merkitys keikahtelee täällä matoisessa maailmassa ja miehen mukana edustamansa ammattikin.

— Saatte sen vielä omin silmin nähdä huomenna, kun palkinnot jaetaan. Jos setä-Mooseksenkin osalle joku roiskahtaa, jonka myös varmasti uskon, niin ettepä sen jälkeen enää olekaan pelkkä Hepomäen setä-Mooses, joka kesät kaloja ja syksyt lintuja pyytää ja talvipuhteilla akkaväelle astioita vannehtii ja hiki hatussa niiden kanssa kiistelee hyvistä ja pahoista ilmoista, vaan olettepa merkkimies, jonka nimi kiertelee pöytäkirjoissa ja sanomissa yli Suomen. Samaten pojatkin, Antti ja Ville, jos vain huomenna jaksatte tarpeeksi pinnistää, jopa lakkaatte olemasta pelkkiä junnuluokkaan kuuluvia, pitkätukkaisia otuksia, joita on lupa kenen hyvänsä avossa suin töllistellä ja sormellaan osoitella.

Näin jutteli Heikki miesten harvakseen astellessa Pihkasalmen »Valtakatua».

Ja mukavasti Heikin puheet Hepomäen miesten mielessä kiertelivät, ja pojissa koveni entistään luisemmaksi päätös, että huomenna on viimeiset voimatkin tiristettävä, vaikka siihen sitkahtaisi.

V. KIRJOITUSHERRAIN EDESSÄ

Muutamassa kadunkulmassa Heikki esitteli toisille, että koettaisivat jonkin aikaa tulla toimeen omin töppösinsä, kun hän käväisisi tervehtimässä entistä oppimestariaan, suutari Lindströmiä. Saadakseen kuin tukevampaa pohjaa käynnilleen selvitti Heikki:

— Mukava ukko muuten se Lindströmin äijä. Usein kyllä murisi ja marisi, koettipa joskus kuin jouduttaa suutaruutta pikemmin näkösälle luimimalla tuonne selkäpuolelleni polvihihnalla, varsinkin kun sattui ryyppypäälle. Ukon juonien perille tultuani pieksätin sentään äijän omaa, kesän-eläneen nahasta tehtyä esiliinaa, jonka taitavasti sovittelin pohjoispuolelleni housujen väliin, tietäessäni ukon tulevan kotiin myrrystuulella. Niin annoin äijän muokata viattoman eläimen nahkaa, jos kohta äänessä olinkin juur' julmasti, ettei hän sotavarustuksistani perille pääsisi. Jäljestäpäin ukko kuitenkin kovin katui menettelyään ja koki kaikin tavoin sovitella.

Heikki muisteli itsekseen, ja sanoi vielä:

— Joskin kovakourainen, hyvä mies siis kuitenkin, ja parastani saunoituksellaankin tarkoitti. Hän minussakin suutaripuolen päällepäin väänsi ja lisäksi monta muuta hyvää neuvoa kallooni vasarteli, jotka matkan varrella kaikki ovat hyvään tarpeeseen olleet, etten ole kylkiäni ryvettänyt maailman mustissa mujuissa. Niin onkin Lindströmin ukko aina mielessäni hyvässä muistossa. Tiedän myös, että hän on hyvin mielissään nähdessään entisistä oppilaistaan miehiä pöyhistyvän ja siksi menen myös. Hyvästi siksi aikaa!

Heikin erottua tuntui pojista olo yksinäiseltä, melkeinpä kuin turvattomalta. Tuo toinen toisissaan oleva talojen paljous ja ihmisten ja ajajien kiehunta kadulla vaikutti niin rauhattomasti. Nuokin sylen levyiset, yksiruutuiset ikkunat, joiden takana oli niin paljon hempeitä ja särkyviä tavaroita, Villeä melkein pelottivat — sattuisi jalka kulkiessa lipeöinään ja horjahtaisi vasten ikkunaa — ja Ville väistyikin seinän vierustalta loitomma, ja niinpä teki Anttikin, vaikka ei sanonut, että mistä syystä.

Mutta nähdessään setä-Mooseksen astuskentelevan vallan rauhallisesti, ihan liki ikkunoitakin, että hipaisi, olostuivat pojatkin vähitellen.

Setä-Mooses ei ollutkaan mikään nahkapoika Pihkasalmessa. Harvat olivat ne talvimarkkinat, ettei hän olisi nuorempana lintuja ja oravan- ja ketunnahkoja tuonut. Siksi hänestä paikat tuntuivatkin kuin vanhoilta tutuilta, joshan jotain uuttakin oli ilmestynyt. Katujen kulmauksissa oli tuttuja kauppapuoteja. Kaparikin torin nurkassa, josta viime kerran Taavetin kanssa käydessä oli suolat ostettu. Seinillä oli myös tuttuja kylttejä: räätäli Airaksisen oviposkessa kuvatun miehen parta oli vielä edelleen ajamatta, vaikka toinen oli edessä häärännyt Mooseksen muistin ajan. Makkaramestari Röötin oven yläpuolella olevalle kullatulle sianpäälle oli huonomminkin käynyt, kun oli sitten viime näkemän toisen korvansa hukannut ja perunan suustaan.

Miehet suuntasivat kulkunsa kauppatorille, jossa kauppa oli parhaassa käynnissä. Kaupunkilaisia, muijia enimmäkseen, kiehui maalaisten rekien ympärillä mikä lihaa, mikä perunoita tai muuta ostellen. Erääseen muijaan, joka hieroi voikauppaa, tinki hintaa ja välillä koukki pytystä voita suuhunsa peukalon kynnellä, kiintyi setä-Mooseksen huomio. Suu nauruun vetäytyen setä-Mooses tuota seurasi, sillä mieleensä johtui Karilan vaarin tarina. Vaarikin oli kerran markkinoilla voita kaupannut ja akat tinkineet ja koukkineet peukalollaan voita suihinsa, silti mitään ostamatta. Lopulta oli vaari jo työlästynyt mokomaan koukkimiseen ja ärjäissyt eräälle akalle, joka taas koukkasi aika kyönikän suuhunsa tiedustaen, mitä se maksaa:

»Syö vaan mahas täyteen, ei se maksa mitään, niin ne ovat tehneet muutkin!»

Tuo juttu oli setä-Moosesta aina huvittanut ja monesti hän sen oli muille kertonut, kuten nytkin pojille kortteeripaikkaan mennessä hevosta katsomaan ja itseäänkin ruualla rankaisemaan.

Illansuussa tulla tohusi Heikkikin kortteeriin ja kertoi, ettei Lindströmiltä mitenkään päästetty, ennenkuin oli syönyt ja kahvia juonut useampaankin kertaan — niin olivat olleet mielissään hänen käynnistään.

— Mutta nyt, pojat, pitäkää kiirettä, että ehditään ajoissa Seurahuoneelle nimenkirjoitukseen!

Pojat säikähtivät ja olivat tuossa tuokiossa valmiita lähtemään. Setä-Mooses, joka jo oli ehtinyt panna pieksunsa uuninkorvalle kuivamaan ja muutenkin riisuutunut puolittain kelteisilleen, jäi kotiin.

Pojat harppailivat kohti Seurahuonetta kiireen vilkkaa, Ville eilimmäisenä. »Olisi se ollut aika jutkaus, jos kirjoista pois olisi jäänyt», ajatteli Ville. »Koko talvi hiihtää jyrätty, suksia rustattu ja pitkä matka monen miehen taivallettu, ja sitten lorun lopuksi, vallan viime tingassa tipahda mies kirjoista kuin orava oksalta...»

— Eiköhän painella vikkelämmin! — Ville kiirehti.

— Hyvin ehdimme, tornikellon viisari näyttää vasta kuuteen tarjoutuvan, joka on määräkin, — rauhoitteli Heikki, parantaen kuitenkin hivenisen vauhtia.

Poikien saapuessa Seurahuoneelle oli toimitus jo alkanut. Miehiä oli suuri sali vallan mustanaan, ei ihan täynnä, mutta eipä juuri muutenkaan.

— Kyllä on aamulla suksen suhina ja sauvan napse, jos puoletkaan näistä yrittää! — ihmetteli Antti.

— Paljon kuuluu saapuneen hiihtäjiä, — tiesi sanoa muudan lähellä oleva mies, jonka korviin Antin puhe oli yltänyt. — Kuuluisa Ritolakin on tullut, ja pari muuta pohjalaista.

— Sittenpä jo tiedän, minne ensi palkinto menee, mutta kun on kerta tultu, niin mukaan silti, perässä hyvinkin pysyy. Painukaa vain pojat jälessäni! — Ja kylki edellä lähti Heikki rynnistämään peremmä poikien pysytellessä kannaksilla.

Kirjoitusherroja lähetessä tungos tiukkeni, välistä piti seisahtua, välistä taas pakkautua puoli väkisen. Lähemmä päästyä kurkisteli toisia pitempi Ville muiden päiden yli asian menoa. Kuin voudinlukua, jossa Ville oli kerran isänsä kanssa käynyt, se oli: mainittiin ensin nimet, pitäjät ja kylät, annettiin rahaa ja saatiin suuri numerolappu kuitiksi.

— Pitääkö sinne maksaakin? — tiedusteli korvaan kuiskutellen Ville Heikiltä.

— Markka nokasta sisäänkirjoitusmaksua. Alkakaa vain kaivella rokunoita pussistanne!

Ville suhisi jotain veljensä korvaan ja Antti nyökäytti päätään kuiskutellen vuorostansa Heikille:

— Sano sinä meidänkin nimemme, kun olet siellä etummaisena, ja maksa; tässä on rahat!

Heikki hymähteli. Taitaapa poikia aristuttaa... mutta eihän kummakaan, ensi kerran ihmispaikoissa.

Vielä oli jokunen ujoisempi, joka ei niin äkkiä saanut selvitetyksi nimeään ja kotipaikkojaan, sekä pari kolme muutakin Heikin edessä, kun hän puikautti päänsä lomasta ja kiljaisi kuuluvasti:

— Henrik Gabriel Kanerva!

— Hoo, gee, Kanerva, — jamasi kirjoitusmies nimiä merkitessään. — Ammatti?

— Suutari!

— Käsityöläinen... ja kotipaikka?

— Viitasyrjän Hepomäestä!

— Viitasyrjän pitäjästä...

— Ja Antti Optaatus Leppämäki, talollisen poika samasta paikasta! ehätti Heikki yhteen menoon.

— Aa, oo, Leppämäki, maanvilj., Viitasyrjä...

— Ja Ville Eerikki Leppämäki, myös talollisen poika samasta pitäjästä!

— Mutta silläpä on pitkä rekisteri tuolla miehellä, — huomautti eräs lähellä olevista, jota jo Heikin pakkaileminen etukynteen oli harmittanut ja lisäksi ei nimistä näyttänyt loppua tulevankaan.

— Ja virkoja enemmältäkin, — tokaisi toinen.

— Leveämmät meiningit kuin Lanteenin lehmällä...

Mutta Heikki löi lantit pöytään, sai laput ja tuumi vain naureskellen:

— Pikemmin taival katkiaa, kun monen miehen edestä yrittää. Mutta yrittäkääpäs te nyt vuorostanne lukea läksynne, sillä eihän tiedä laiska lykkyään, vaikka hyvinkin osuisi nimenne muistiinne johtumaan.

Heikki sai naurajat puolelleen. Vetäytyivätpä toimitusmiestenkin suut nauruun, vaikka he tietysti, ymmärtäen tehtävänsä ja asemansa tärkeyden, hymähtelivätkin noin hillityn arvokkaasti.

Ovenpielessä olevan lampun loisteessa tarkasteltiin Heikin saamia lappuja, ja pojat utelivat niiden merkitystä ja käyttöä lähemmin.

— Rintaan ne hiihtämään lähtiessä kiinnitetään, numeropuoli päälle päin, — selitti Heikki. — Mistäs toimihenkilöt tuntisivat kaiken maailman Pekat ja Paavot nimeltään, mutta kun on lappu rinnassa, silloin ei mies häviä villavakkaankaan.

Olihan Heikki ennenkin kertoillut kilpailuhiihdosta ja lapuistakin jotain maininnut, mutta nyt vasta pojille asia lopullisesti selvisi. Totta tosiaan, lappunumeron näkee vaikka kaukaakin, ja kun kirjoissa saman numeron kohdalla on nimi, niin eipä siinä vara kenenkään eksyä. Se vain asia, etteivät laput häviä — siksipä Antti kääntelikin lappunsa laskoksille ja paineli housuntaskuun rahakukkaron viereen. Kehoittipa veljeäänkin niin tekemään. Kotiin mennessä Antti tuon tuostakin koetti, että onko lappu pysynyt mukana, ja mihinkäpä se olisi mennyt ehjäpohjaisesta taskusta.

Villen silmiin ei uni illalla ottanut tarttuakseen, vaikka kuin olisi silmäluomia vastakkain puristanut, ja kylkiäänpä tuo käänteli niin Antti kuin Heikkikin. Setä Mooses vaan kuorsasi, että seinähirret jyräyttelivät. Päivälliset asiat ne vain Villen mielessä kiertelivät, jos yksi väistyi, jo toinen sijaan tuli. Siinä sivussa pistäytyi mielessä huominen yritys, — pääsevätkö he palkintomiesten joukkoon, pääsevätkö kaikki vai ei kukaan, vaan palkinnot vievät vallan vieraat miehet, tuiki tuntemattomat?

Näitä kaikkia asioita kierteli Villen päässä hänen unta houkutellessaan, ja vuoroonsa hän kutakin aprikoi: aamullista suksen vientiä... kävelyä kaupungilla... suuria ikkunoita... akkojen voinsyöntiä... sitä silmälasi-herraa, joka liput antoi ... huomista hiihtoa... ja taas lippuja housuntaskussa... kaupungin taloja...

* * * * *

Varhain olivat Pihkasalmen asukkaat jalkeilla sunnuntai-aamuna. Jo auringon pilkistäessä Hietaharjun itäpään takaa ja kullatessa kattoja ja päivänkäytäviä seinämiä, vaelsi väkeä sankkoina parvina Pihkajärvelle. Enemmistö oli nuorempaa polvea, naisia ja miehiä, tyttösiä ja pojan puikkaria ja useimmat hiihtovehkeissään. Mutta olipa joukossa vanhempaakin väkeä vahvoissa turkeissa, ilman suksia ja muita sorkottimia. Useimmissa parvissa oli myös puheenaiheena sama asia: pohjalaiset. Vallan varmasti tiesivät muutamat niitä saapuneen useita hevoskuormia, toiset tyytyivät vähempään, jotkut taas kaventelivat pohjalaisten ansiot vallan mitättömiin, pariin, kolmeen mieheen.

Hyvin ristiriitaisia olivat muutkin tiedot pohjalaisista. Muutamat kertoivat niiden olevan neljän kyynärän pituisia ja tavattoman väkeviä, toiset taas vakuuttivat aivan oman näkönsä perusteella niiden olevan vain kaksikyynäräisen räätäli Kuneliuksen mittaisia, mutta kaksi kertaa niin paksuja kuin lahtari Pekki, joka oli Pihkasalmen turpein mies.

Samoin kuin pohjalaisista itsestään, liikkui kummallisia huhuja myös heidän tavattoman pitkistä ja kapeista suksistaan ja niiden ihmeellisistä ominaisuuksista.

Päivän kanssa olivat Hepomäenkin miehet nousseet. Heti ensi töikseen oli Heikki tunnustellut ilman merkit ja sen mukaan ryhtynyt viimeisiin valmistuksiin. Jo kotoa lähtiessä oli kyllä sukset taiten paahdettu, monilla salaisilla rasvoilla voideltu ja hiottu ja hangattu käreviksi kuin käärmehen kieli. Mutta sen tiesi Heikki tarkoin ja pojat myös, että viimeinen ja kaikkein tärkein hitsaus on ilman laadun mukaan juuri lähdön edellä suksien pohjille annettava.

Osasihan Heikki itse monenlaisia makuvoitehia valmistaa seitsemästä eri aineenlaadusta, suksirasvoja sulavia, salaisia saattehia. Kahta lajia ei vaan kunnolla koskaan syntynyt: vesikelin ja puolikovan pakkaskelin voiteita. Jotain kyllä niitäkin varten tuli, mutta ei koskaan niiden veroisia, mitä pötkyn kumpaakin lajia oli kerran eräältä kuuluisalta hiihtäjältä saanut suuresta rahasta ostaa.

Niitä Heikki olikin säästäen kuin kultarahaa pitänyt ja arvionsa mukaan oli juuri nyt viimemainittu parasta.

Sitä nyt pojat pihasalla suksiensa pohjiin hankasivat, niin että nokat tohisivat. Viimeisen liippauksen antoivat vielä ruskealla kämmenpäällään, ja kuin peilistä näki silloin suksen pohjasta kuvansa.

Kun sukset olivat valmiita, ryhtyi kaikki tietävä ja taitava Heikki miehiä kilpakuntoon viimeistelemään. Kortteerin emännällä hän keitätti kopareen kananmunia, itse 22-rubiininen ja hopeakapselinen ankkuri kourassa munien kiehumista sivulla tarkaten — sekä tuopin maitoa mieheen. Setä-Mooses kyllä arveli, että jos pojat kappaisen ruishutun upottaisivat, se paremmin jyryn pitäisi kuin jonnin joutavat muna- ja maito-lillutukset, mutta Heikki toimensi totisena:

— Niinhän se outo luulee, kun etäältä katsoo. Vankassa ruokossa se on voiman pohja hevosessakin. Näin lähtiessä ei mitään liikaa kuormaa, nousevan nälän kärsään vain kuin hivenisen hipleetä.

Näin kun Heikki oli voidellut koko komppanian sekä sisällisesti että ulkonaisesti, komensi hän:

— Ja nyt ei muuta kun turkki niskaan ja taipaleelle koko Hepomäen kaarti!

Rannalle tultua olisi Villen mieli jo tehnyt suksien menon makua koettelemaan, mutta Heikki epäsi jyrkästi:

— Kanna vain olallasi, kunnes lähtemään käsketään! Tällä kelillä kysytään kenen suksissa voiteet pysyvät.

— Ja kellä on selvä hengenkulku — sillä ellei vain pakkanen kohoaisi jo pariinkymmeneen raatiin, — arveli setä-Mooses huuruista partaansa kallistellen.

— Täällä jäällä tuntuukin kipakammalta kuin kaupungissa; paras painaa myssy korvilleen, — kehoitti Heikki.

VI. VAL-MIS-TU-KA-AAA!

Väkeä oli jo mustanaan jäällä ja toista vain valui kaupungista katkeamattomana nauhana keräytyen uimahuoneen edustalle pystytetyn V.P.K:n lipun ympärille.

Sinne Hepomäen miehetkin seisahtuivat arvaten sen lähtöpaikaksi.

Jokunen rusettiniekka toimihenkilökin oli jo ennättänyt ja toisia tuli, nuoremmat hiihtäen, vanhemmat herrat issikoilla ajaen. Kokoonnuttuaan ne keskenään haastelivat tärkeän näköisinä. Toiminnan keskiön muodostivat terhakka Teräs, viskaali Patama ja entinen ruotuväen kapteeni Karsten, joka toimikuntaan oli valittu sotilaallisten ansioittensa vuoksi ja nimen omaan vielä siitä syystä, että hänellä oli kovin ääni Pihkasalmessa. Matalakaplainen, jämäkkäniskainen ja turpea kapteeni olikin lyhyessä remmiturkissaan ja pitkävartisissa pohjapieksuissaan hyvin karskin näköinen. Joskus karautteli hän kurkkuaan, jota oli vielä lähtiessään parilla aamutäräyksellä karaissut, juuri kuin koetellakseen sen käyttökelpoisuutta.

Punanenäinen viskaali antoi taas puolestaan määräyksiä Pihkasalmen neljälle poliisille, jotka taasen saattelivat tärkeät virkasanomat neljälle ylimääräiselle, tilaisuuteen varta vasten otetulle apupoliisille. Ja ihme kumma, verraten pian saivatkin nuo kahdeksan miestä salaisessa joukossa varsin huomattavan hälinän aikaan.

Minuutilleen kello kuusi alkoi hiihtäjien järjestely.

Kapteeni Karsten sai Teräkseltä luettelon hiihtäjistä. Hän haaristi lyhköset koipensa, ojensi käsivartensa suoriksi, katsoen paperiin, ensin toiselle sitten toiselle puolelle, rykäisi, marssi juhlallisin askelin lipusta kymmenkunnan askelta ja kiipesi pakkasen kovaksi pureman lumiröykkiön harjalle.

— Hiihtäjät!!! riviin!!! — karjaisi kapteeni äänellä, jota juntan esiveisaaja olisi kadehtinut.

Kapteeni tarkasti mitä oli saanut aikaan ja nähdessään äänensä voiman vaikutuksesta yleisön käännähtävän häneen päin, paitsi ne, jotka säikähdyksestä olivat tiksahtaneet hangolle istualleen ja selvittelivät olemustaan pystympään, sipaisi hän tyytyväisenä harmahtavia viiksiään jatkaen äskeistä uljaammin:

— Numero yksi asettuu tuon lipun lähelle, naama tänne päin; hänen rinnalleen numero kaksi, sitten numero kolme ja niin edespäin, rivi jatkuen tuota Myhkyrin saarta kohti... ymmärrättekö?

— Mars!!!

»Mars» tärähti kuin tykistä, ja tärähtipä sitä ulos tyrkätessä koko kapteenin paksu olemus karvalakista lapikkaiden pohjiin asti. Mutta sillä seurauksella, että lumiröykkiöstä lohkesi kapteenin jalan alta palanen, hän horjahti, menetti tasapainonsa ja kupertui läjälle selkä edellä, ja samassa katselivat kapteenin lapikkaan pohjat ylenevätä aurinkoa.

Väki rähähti nauramaan, pojat oikein ulvoivat riemusta, sommittelivatpa jotkut kanaljat »hurraan» tapaistakin.

Viskaalia ei naurattanut. Hän oli luvannut vastata hyvästä järjestyksestä, mutta väkijoukon ilonpito toimihenkilön onnettomuudesta, vieläpä keskellä tärkeätä toimitusta, ei ollut enää sukuakaan hyvälle järjestykselle; rikos se oli, raskas rikos.

— Suunne kiinni, tolvanat; mitä siinä hohotatte!

Poliisit avustivat esimiestään.

— Hiljaa, nulikat! Vai siinä hirnutte, kanaljat!

Näin oli järjestysvalta osaltaan tehnyt sen, mitä niissä oloissa oli mahdollistakin.

Kapteeni myös puolestaan teki, mikä hänelle kuului: alkoi kömpiä koivilleen, katkoen siinä sivussa hammastarhassaan muutamia ruotuväen aikuisia komentosanoja.

Rivin järjestelyä jatkettiin. Vallan kuin sotaväessä se ei kuitenkaan ottanut luonnistuakseen. Joku tuli kyllä paikoilleen ensi huudolla, mutta useimmat olivat hyvin epätietoisia, että minkä puntarin nokassa siinä kiikutetaan; vasta pitkien selitysten jälkeen älyynsä pääsivät. Jotkut taas pökertyivät niin pyörälle päästään, että järjestysmiesten piti paikoilleen autella, toinen kiskoen turkin kauluksesta, toinen selkäpuolelta asiaa autellen.

Kapteeni oli äänessä ehtimiseen, viittoili kaukaisemmille, oikoi sulin käsin lähimpiä, ketä työntäen taakse, ketä lähemmäksi temmaisten. Mutta eipä vain rivi tahtonut suorana pysyä; milloin oli lipun lähellä vikaa, milloin Myhkyrin puoleisessa päässä, konsa keskempää mutkaa muokkaisi.

Mutta oli siinä sentään jonoakin, kun rivi valmiiksi saatiin. Ja monenlaista oli moskulata tuossa sataisessa joukkueessa; oli nuorukaisia, vasta miesten kirjoihin päässeitä, oli tuuheaviiksisiä uroita, jopa siellä täällä jäkäläisiä jääräpartojakin.

Hiihtovehkeitä oli myös monenlaisia. Uivelokärkisiä kajaanilaisia oli useimmilla, mutta olipa joukossa pitkiä haapaveteläisiäkin ja Tornion-mallisia suksia. Olivatpa muutamat uskaltaneet lähteä yrittämään Pihkasalmen mallisillakin jäykillä jämiläillä ja leveillä latuskoilla, käsi-apunaan vain yksi vitsasompainen, paksupuinen sauva.

Rivin jotakuinkin valmistuttua suhisi Teräs taas jotain kapteenin korvaan. Kapteeni nyökäytti päätään, sipaisi tuuheata huulisutiaan, asteli vähän loitomma, haaristi koipensa ja hihkaisi:

— Seis!!! Hiljaa!!!

Miten suuriarvoinen apu näissä »koko maata käsittävissä» oli kapteenin kovasta äänestä, tuli taas loistavasti ilmi. Hiihtäjien rivi sekä sen takana oleva yleisö vaikeni samassa sorisemasta, jääden jännittyneenä odottamaan mitä lisää tulee.

— Hiihtolinja juoksee suoraan halki selän tuolla kaukana häämöittävää nientä kohti... Ymmärrättekö? Joka kilometrin päässä on merkkinä punainen lippu... ymmärrättekö? Tuolla niemen luona tästä seitsemän ja puolen kilometrin päässä on suuri sinivalkoinen lippu ja mies... ymmärrättekö? Sekä lippu että mies on kierrettävä ja tultava tänne samaa tietä takaisin... ymmärrättekö? Ja sitten yhteen painoon taas uusi kuti... ymmärrättekö?

Tämän ohjeen jälkeen kapteeni vaikeni ja huokasi. Hän oli kyllä kuin nyrkillään tyrkännyt jokaisen momentin hiihtäjien ymmärryslaatikkoon, mutta että ohjeet ehtisivät oikein laatikon pohjaan painua piti kapteeni pienen paussin. Sitten taas:

— Seis!!! Hiljaa!!!

Samassa lakattiin rivissä solisemasta ja viittilöimästä selälle päin.

— Kun minä kohta sanon »valmistukaa!» niin silloin myös valmistukaa, sillä lähtöön on vain kaksi minuuttia vatalji-aikaa... ymmärrättekö?

Lähtömerkki annetaan pyssynlaukauksella... ymmärrättekö?

Ja heitettyään silmäyksen yli rivin lipusta aina Myhkyrin puoleiseen päähän ja taas takaisin, kohotti kapteeni hitaasti molemmat kätensä, huutaen harvakseen, mutta painokkaasti:

— Siis, val-mis-tu-ka-aaa!

Rivi kiehui ja suhisi kuin käärme pihdissä, turkkeja ja takkeja lenteli takana oleville tutuille, lakkeja vedettiin korville, housuja kohennettiin, pieksuja ja kurpposia varmennettiin kiinnemmä varpaallisiin, vartalot taipuivat jännitettyinä etukumaraan ja sauvat painettiin tanakasti hankeen...

Lähtölaukauksen tärkeän jäsäyttämisen oli toimikunta useamman asiallisen harkinnan jälkeen uskonut Pihkasalmen kuuluisimmalle jänismiehelle, raatiherra Oikemukselle; hän kerran oli ketunkin jänisjahdilla ampunut, josta merkkitapauksesta oli aikoinaan paikkakunnan sanomalehdissä seikkaperäisiä pääkirjoituksia. Nytkin raatiherra Oikemus täytti hänelle uskotun tehtävän sillä järkähtämättömällä varmuudella, joka on ainoastaan synnyltään lahjakkaille jänismiehille ominaista. Niin pian kuin kapteeni, marssittuaan pois rivin edestä, antoi kelloonsa katsoen merkkiviittauksen, silloin — hetkeäkään epäröimättä, arvelematta ja aristelematta nykäisi raatiherra Oikemus aina pettämättömällä oikean käden sakarillaan kohti avaruutta suunnatun kaksipiippuisen haulikkonsa etuliipasinta... puksss...!

Hiihtäjärivi vavahti, syöksähti eteenpäin, notkistui, mutkistui, katkeili osiin, pirstoutui sälöiksi...

Samassa yleisökin rupesi kiehumaan. Osa töytäsi hiihtäjien jälkeen, toiset töytäilivät sinne tänne kuin päättömät kanat, hosuen ja hihkuen.

Mutta järjestysmiehet, jotka pitäessään etualaa puhtaana sieltä täältä puikkelehtivista pojista olivat saaneet pinnistää hikensä ja väkensä, eivät yleisöä enää aituustelleet, vaan sallivat yleisen hälisemisvapauden.

Johtomiehet keräytyivät lipun luo asetettujen pöytien ympärille, mikä miltäkin suunnalta. Tuli punanenäinen viskaali, pyrstönään neljä Pihkasalmen vakituista poliisia, tuli kapteeni kurkkuaan karautellen, niin että tuuheat viikset tutisivat, juuri kuin olisi tahtonut huomauttaa, että kyllä täältä turpeesta vieläkin ökää irtoisi, jos tarve vaatisi; tuli myös raatiherra Oikemus metsästyspukimissaan, olallaan pyssy.