Part 2
Miehet syöksähtivät menemään. Sukset suhisivat ja sauvat napsahtelivat, ja tuiskuna tuprusi lumi hiihtäjien jälessä. Setä-Mooses ja pojat mennä hakittivat lyhyvin vuoropotkuin kuin juoksemalla, autellen yhdellä sauvalla kulkua. Vallan pahoin ei hanki upottanut, mutta sittenkin väkipakkomeno pani Hepomäen miehet kohta rannasta lähdettyä puhaltamaan.
Tykkänään toisella tavalla hiihti Heikki. Ponnahuttaen ensin peräkanaa toisella ja toisella jalalla, samassa tahdissa sauvoja käytellen, ja sitten liukuen pitkän matkaa, suljutteli Heikki kuin leikiten hangella. Väliin suhautti hän edelle, väliin jättäytyi jälemmä, väliin taas rinnalla rupatteli yllytellen pahoin puhkuvia kilpaveikkojaan parastansa panemaan. Helposti hän olisi toiset jättänyt, mutta ei tahtonut; hääri vaan toisten vaiheella kuin iloinen pääskynen kesäiltana saattaessaan raskaasti lentää kahnustavia siipirikko-variksia vainion poikki läheisen metsän laitaan.
Jotenkin yhdessä parvessa pääsivät hiihtäjät toiselle rannalle, pyörsivät ympäri ja samassa selkäänsä oikaisematta painautuivat takaisin, kukin omaa latuaan. Heti rannasta irrottua lisäsi Heikki löylyä, puulautuen etumaiseksi, — sauvojaan huiskauttaen ilkkui vielä:
— Hyvästi vaan nyt, ja jos ikävä tulee, niin kirjoittakaa!
Tuo oli kuin piiskan isku toisille, ja kaikin voimin kahmaisivat he pysyäkseen Heikin kintereillä, pukkivat sauvalla kahden käden ja juosta hakittivat. Mutta näytti siltä, ettei se asiaa paljoakaan auttanut; Heikki pakeni edestä kuin säikähtynyt jänis ikäloppua Mustia.
Paljoa ennen toisia saapui Heikki kotirannalle ja istuutui rantakivelle. Taavetti ja Heta, jotka olivat törmällä jännityksellä tarkanneet miesten ottelua, laskeutuvat tulijoita kuin lähempää katsastelemaan. Antti saapui ensiksi ja kohta jälestä Villekin, mutta setä-Mooses oli jäänyt pari, kolme viittaväliä Villestäkin. Loppumatkan setä-Mooses lurvi tahallaan hitaasti, näyttipä kuin olisi arastanut toista jalkaansakin.
— Mitenkäs sinulle, Mooses, nyt kävi? — naurahteli Taavetti.
— Se mokomien varsojen kanssa toiste lähteköön kipeätä jalkaansa rääkkäämään, — tuumi setä-Mooses raskaasti puhkien ja jääpiikkuloita parrastaan karistellen.
— Mutta minä en vieläkään, ymmärrä, mikä sinua, Heikki, oikeastaan töytyytti, sillä olinhan minäkin tulevinani, — ihmetteli Antti.
— Sukset, sukset, — sitähän jo tuvassa sanoin, vaikka ette uskoneet. Katsokaa ja koetelkaa, enhän minä ole lainkaan märkänä, ja te jokainen höyryätte kuin uitetut hevoset.
Tarkasteltiin Heikkiä edestä ja takaa, tunnusteltiin rintaa ja lapoja, ja myöntää täytyi, ettei Heikin nahka ollut sanottavasti märkänä. Katseltiin myös Heikin suksia päältä ja alta. Kovin ne olivat kapeat ja ketkat kämyrät, mutta pohjat sileät kuin, peililasi.
— Sellaiset jos teilläkin olisi ja lisäksi toisellainen hiihtotyyli kuin tuo puolijuoksuinen, uuvuttava hakitus, jo varmasti mukana pysyisitte joka mies. Koetapas, Antti tai Ville, minun suksillani! — kehoitteli Heikki.
Antti koetti. Kovin oudoilta Heikin sukset tuntuivat, höyhenkepeiltä ja niin hirveän liukkailta, että väkisin olivat suljua jalan alta ja miehen seljälleen keikauttaa, vaikka kahdella sauvalla varasi.
— Anna huhkia vaan, seiso jämäkästi ja tyrkkää molemmin käsin yhtaikaa, mutta varo, ettet lennä selkäpiillesi! — neuvoi Heikki.
Tyrkkäsi Antti menemään äsken poljettua latua, ensin varotellen, mutta kerta kerralta voimakkaammin, kunnes kaapaisi, koko hartiaväellä.
— Älähän kovin kauaksi, että minäkin saan koetella! — huusi Ville ihastuksissaan vanhemman veljensä kiivaasta menosta.
Ja sama tunne kuin veljessään oli Villessäkin Heikin suksia koetellessaan; kuta kiivaampaan vauhtiin hän sai sukset tyrkityksi, sen enempi olisi haluttanut vauhtia lisätä.
— Ovat ne käärmeen kielet menemään, — päätteli Ville takaisin tultuansa. — Koettakaas setäkin!
Mutta ei setä-Moosesta haluttanut, sanoi jalkaansa pakottavan ja lähti kohti tupaa tarsimaan.
Mutta pojat eivät malttaneet vielä rannalta lähteä, vaikka Heta huuteli mennessään. Heikki näytti veljeksille, mikä hiihtotapa oli paras vitikelillä, mikä kovalla hangella, ja hartaasti pojat seurasivat Heikin mallailua, koettaen itse sommitella samalla tavalla.
Vielä samana päivänä pyysivät pojat sedältään suksipuita, joita hänellä oli kuten muitakin kalupuita orsilla kuivamassa useitakin pareja.
Ja setä-Mooses antoi, ryhtyipä vielä itsekin poikien kanssa yhteen juoneen, jotta Antti ja Ville olisivat saaneet samallaiset hiihtimet kuin Heikilläkin oli.
* * * * *
Kilpailupäivän jälkeen tapahtui Hepomäessä kuin pieni elämän muutos. Puhuttavan, tuskin kuuli muusta kuin suksista ja hiihdosta. Isäntä-Taavetti oli kyllä alussa nureksinut, että hiihtotouhu taitaa pian tulla esteeksi talvitöille, mutta nähdessään millä innolla pojat ruhtoivat töitä saadakseen aikaa hiihtojuttuunsa, antoi poikien pitää päänsä, niin joutavanpäiväiseltä kuin asia hänestä yleensä tuntuikin.
Ulla myös, sattuessaan arkituulelle, motkotteli joitain syrjäsanoja, ei niin pojille kuin setä-Moosekselle, joka suksikaveruksiltaan tuskin jouti saaviin katkenneen vanteen sijaan uutta panemaan. Heta taas oli visusti poikien puolella, ja monta kertaa tuli hänelle Ullan kanssa asiasta sananvaihtoa. Usein Heta myös rantatörmällä tarkkasi poikien hiihtoa, viluissaan hytisten ja esiliina käsien ympärille kiedottuna.
Kun rupesi, niin repesi. Setä-Mooses oli totta tosiaan painautunut yksinomaan suksitöille, tuskin malttoi tuvasta ulkosalle liikahtaa. Tehtyään pojille aivan rikulleen Heikin suksien malliset, alkoi hän uusia kaverrella, veistellä, höylätä, hangata ja lasipalasilla hiastaa. Ja kun ne oli valmiiksi saanut ja Heikin resehdin mukaan uunissa tervalla paahdellut ja orsille painumaan sirkkelöinyt, aloitti taas uusien teon.
Mitkä aikeet hänellä yhä uusia ja uusia puskiessaan oli, siitä hän ei selvyyttä antanut enemmän Taavetille kuin vaimoväellekään.
— Kah, tekee heitä kerran asiaksi asti, kun painautui. Mitäpä tässä muutakaan osaa, kun tuo jalkakaan ei näytä ulkotöistä vielä pitävän, — selitteli setä-Mooses, kun asiata häneltä tarkemmin udeltiin.
Pojat tiesivät kuitenkin syyn setä-Mooseksen suksi-intoon. Heikki siihen oli yllyttänyt. Nähtyään, miten hyviä suksia setä-Mooseksen näpistä heltisi, oli Heikki esittänyt, että setä-Mooses tekisi muutamia pareja, tulisi heidän kanssaan Pihkasalmeen ja asettaisi suksensa yhteiseen näyttelyyn. Takasipa Heikki, että varmasti saisi setä-Mooses palkinnon töistään, ja silloin saisi olla myös vakuutettu, että herrat ne tapellen ostaisivat ainakin 10 markasta parin; saisipa vielä kuin kaupantekijäisiksi olla niissä »suurissa koko maata käsittävissä» aivan silminnäkijänä.
Mutta vain Antille ja Villelle oli Heikki kaikessa salaisuudessa jutellut, että kun setä-Mooseksen saisivat lähtöpäälle, silloin myös matkahevonen heille paremmin irtoisi, eivätkä suotta mennessänsä itseään väsyttäisi.
Näin oli Heikki juonet juuriaan myöten heitellyt ja pojat siihen lisää setäänsä suostutelleet. Muutaman päivän asiata haudottuaan olikin setä-Mooses ilmaissut suostumuksensa, mutta samalla varoittanut poikia, ankarasti kenellekään hisahtamasta puolellakaan sanalla, että tässä muka aikoi palkinnoille päästä ja muuta senpäiväistä pullistella.
Olipa pojilla toinenkin salaisuus takanaan, jonka vain setä-Moosekselle olivat uskoneet. Linturahoillaan olivat pojat teettäneet kirkolla samanlaiset hiihtopuvut kuin Heikilläkin oli, paitsi harmaat eikä tupsua lakissa. Heikki oli taas tehnyt paula-kurpposet. Muita pukimiaan kuin kurpposia eivät pojat kuitenkaan kehdanneet harjoitellessa käyttää, ennenkuin lähdön edellisellä viikolla, jolloin jo setä-Mooseksenkin salaiset aikeet olivat tiedossa kotiväen kesken ja muutenkin kilpailuun lähtö todeksi varmistunut.
Mutta uskollisesti olivat pojat joka päivä hiihtoa harjoittaneet. Olipa kelikin minkälainen tahansa, se ei esteeksi tullut, sillä olihan Heikillä senkin seitsemänlaiset suksirasvat. Ympäri Hepojärven rantaman he olivat ohjasnuoralla hiihtoradan mitanneet millin päälle 10 km pituiseksi. Kahdesti päivässä, kerran aamulla ja toisen illalla, he radan kiersivät. Heikki lykki aina edellä, sitten Antti ja Ville. Alussa sai Heikki kyllä poikia väliin kuin vartoilla, ja sittenkin pakkausi kaulaa välille virumaan. Mutta päivä päivältä alkoi niin Antti kuin Villekin pysyä yhä kireämmin Heikin kintereillä. Joskus olisi himoittanut poikia Heikin edellekin pyrkiä, mutta eivät sentään koskaan kehdanneet, ja niin pysyi miesten järjestys alusta loppuun samanlaisena.
Kaikki hiihdon eri tyylit oli Heikki myös pojille opettanut, ja niin selvisi heille harjoitellen pohjalaisten vitikelin hiihto ja eteläsuomalaisten kahden käden »soutu», jolla kovalla kelillä pääsi kuin lentäen'.
Lähtö-starttia ja loppu-spurttia — kuten Heikki tapasi mielellään alkua ja loppua nimitellä — hän myös pojille usein vasarteli.
— Älkää koskaan hätääntykö lähtiessä samoin kuin viimeisessäkään pinnistyksessä. Monikin puulautuu kuin hullu taipaleelle, hosuu ja sokkiloi, haroo ja haparoi tolkuttomasti, kunnes kaatua kupertuu omaan tohinaansa, katkoo sauvansa, särkeepä suksensakin. Lopussa on taas hyvin tärkeätä, että saa viimeisetkin voimat irti itsestään, silti sotkeutumatta. Jos loppukamppailussa sattuu toveriksi tasaväkinen, silloin on paras lakata potkimasta ja työnnellä vain kahden käden hartiaväellä ja voimalla — silloin saa parhaan vauhdin eikä kömmerry niin pahoin.
Näin Heikki pojille selitteli heidän hiihtoon valmistuessaan tai rantakivillä kierroksen jälkeen istuessaan ja puhaltaessaan.
Tarkkaan Heikki seurasi myös asian kehitystä ankkurikellostaan, joka kävi 22 rubiinikivellä ja jossa oli hopeinen välikapselikin; se näytti aivan tarkkaa aikaa Helsingin horisontin mukaan. Ankkuri oli Heikillä aina matkassaan; sen osoituksen mukaan pojat lähtivät, ja heti loppuviivalle päästyä Heikki sen taas paidan rintapieli-taskusta esille tempasi. Heikillä oli visusti muistissaan kaikki hiihtoennätykset ja niiden saajat, ja viimeisellä harjoitusviikolla hän vakuutti vauhdin 10 km jo riittävän, mutta 30 km olevan vielä syytä parantaa.
Muilla pitäjäläisillä ei ollut sanottavia tietoja hepomäkeläisten hiihtopuuhista eikä niistä suurisuuntaisista aikeista, joita pojilla oli. Ainoa, joka poikien hiihtoharjoituksia oli tarkaten seurannut, oli toisella puolella Hepojärveä olevan Karilan talon vanha vaari. Nähdessään poikien jok'ikinen päivä lampea suissa hengin kiertävän alkoi vaari jo tulla levottomaksi.
Usein vaari rantapensaan takaa tirkisteli vetisillä silmillään, kun pojat hiihtää porhalsivat kuin henkensä edestä, jupisten itsekseen:
— Mikähän riivattu noita Hepomäen hounakkeita oikeastaan repii, kun paneutuivat tuohon koko talveksi jyrräämään?
Eikä saanut vaari rauhaa, ennenkuin uuden uhaten läksi käymään Hepomäessä tiedustellen kuin puolikireästi, mitä tuo alituinen lammen kiertäminen ja kaartaminen oikeastaan merkitsi, oliko siinä takana hyvä vai paha.
Toiset hiukan hymähtelivät vaarin hädälle, mutta setä-Mooses selitti totisena, että Heikin ruumis oli suutarintyössä painautunut, joten hänen piti tohtorin määräyksen mukaan terveydekseen ja ruumiinsa rakennukseksi hiihtää joka päivä, »ja Heikki on saanut meidänkin pojat samaan hullutukseen».
Selityksen kuultuaan vaari hetkisen istua torjotti tuvan penkillä, imeskeli piippuaan ja syljeksiä töpeksi, kunnes lähti, muristen mennessään:
— Luulisi tuon ruumiin muutenkin rustautuvan, hieroen ja kupaten...
Kaiken vahingon varalta vaari kuitenkin pisteli Karilan rantamalla ladun alle pohjapäreistä punaisella langalla sitomiaan ristejä, sillä kovaonni sen tiesi, vaikka verkkovedet pilaisi mokoma hullujen lammenkierto.
III. MATKATAANPA SITTEN KAUPUNKIIN
Vihdoin oli kauan odotettu lähtöpäivä käsissä, ja ylen oli Hepomäessä touhua niin lähtevillä kuin kotiin jäävilläkin.
Pihasalla sitoivat setä-Mooses ja Heikki liisterekeen avaraa, vahvoista ja sitkeistä pajuista tehtyä reslaa. Antti toi rantaladosta kastikasheiniä, ja niitä paineltiin reslan pohjalle vahva kerros. Heinien varaan järjesteli Heikki suksia varovasti, hyvin varovasti. Setä-Mooses ei kyllä arvellut suksien mitään puteleita olevan, mutta Heikki vakuutti pienenkin pisaman vaikuttavan, että palkinnot voivat livahtaa sivu suun. Reen perästä ulkonevat suksien kannot Heikki kääri säkillä ja köytteli tervanarulla.
Taavetti kantoi vilja-aitasta kymmenkappaisen pussin kauroja. Se soviteltiin kuin istuimeksi reen perään ja paineltiin taas vahva kerros kastikkaita päälle. Sepipuolelle sai sijansa Heikin punainen, rautavanteinen arkku, jossa poikien hiihtopuvut olivat ja kymmenkunta paria paulakurpposia, jotka Heikki oli tehnyt aikeessa tarjota ne yleiseen suksinäyttelyyn ja sitten myydä. Sepipuolelle asetettiin eväskoppakin, johon Ulla ja Heta olivat varanneet kymmenen leipää, suolakaloja, pannurieskoja, voivakan, vuosikaspässin nivuset ja kuin kaiken ruuallisen runsauden kukkuraksi puolileiviskäisen matikkakukon.
Näin kun kaikki matkavarusteet oli saatu paikoilleen sovituiksi, lujaan köytetyiksi ja loimella peitetyiksi, talutti Ville ruunikon nimikkotammansa, jota muutaman, päivän oli helpommilla ajoilla pitänyt ja runsaammalla suuruksella ruokkinut. Miehissä valjastettiin ruunikko reslan eteen, mikä luokkia sovitellen, mikä rinnusta kiinnittäen, mikä hihnoja aisoihin kietoen, kuka tamman suuhun kuolaimia tyrkyttäen.
Käväistyään vielä tupasalla turkit päälle punaisilla lankavöillä lujaan köyttämässä hyppäsivät miehet reslan laidalle istumaan, jättäen noin toisen jalkansa matkamiesten tapaan reslan ulkopuolelle hauskasti roikkumaan. Ville tarttui ohjiin, nykäisi, masautti suutaan, ja silloin sitä lähdettiin matkalle, jota niin kauan ja hartaasti oli touhuttu.
Kotiin jäävät seurasivat matkamiesten menoa, Taavetti, Heta ja Ulla ulkoisalla, mutta »Sepeli»-rukka tuvan ikkunasta surkeasti vikisten, kun ei mukaan päässyt.
Hyvin harvasanaisia olivat matkamiehet järvitaipaleella. Minkä virkkoivat, sen muista asioista huomauttelivat, Karilan uuden riihen salvoksesta, tienposkessa pökköilleen jäniksen jäljistä, tamman karvan lähdöstä, mutta siihen asiaan, joka jykevästi oli kaikkien mielessä, eivät sanallakaan kajonneet.
Toiselle rannalle päästyä hypähti Ville reestä ja toiset samaten — mikäs hullu sitä olisi itseään hevosella ahteessa kiskottanut, kun edessä oli kuusipenikulmainen taival.
Mäen päälle päästyä huomautti setä-Mooses harvahkoon männikköön viitattuaan:
— Tuossa oli ennen paraita metson soidinpaikkoja, mutta hetipä lakkasivat laulamasta ja muuanne kaikkosivat, kun Karilainen metsän hakkautti.
Tästä setä-Mooseksen huomautuksesta miehet pääsivät kuin paremmalle juttutuulelle. Setä-Moosekselle olikin kuni läheinen sukulainen jokainen mäentöyräs ja notkelma, jokainen tienposkessa oleva, ajan hammastama tervaskanto ja kivenmöhkäle. Erillä kulkiessaan oli hän saalista väijyen niiden kupeella tuhannetkin kerrat kuukkinut, ja kaikkiin niihin liittyi hauskoja muistoja, jotka ohi ajaessa mieleen virisivät ja joita pojat mielenkiinnolla kuuntelivat.
Puolenpäivän tienoissa sivuuttivat matkamiehet kirkonkylän. Kuin yhteisen mielialan arvaten ajoi Ville juosten ohi asumusten. Mikäs siinä olisi jäänyt kenenkään kanssa juttusille ja matkan selvityksille; kukin kulkee minne haluaa, mitä se kehenkään kuuluu.
Pari rankakuormaa ajavaa miestä ehätti kuitenkin ohi ajaessa huomauttaa:
— Mitäs miehet ovat akkaansa reslan pohjalle noin riepu korviin piilottaneet?
— Lienee sen näköinen, etteivät kehtaa julki kuljetella, — volmotti toinen.
Eivät viitsineet miehet mitään virkkaa, vaikka Heikin luonto jo kihahtikin. Päästyään miesten kuulumattomille huomautti vasta:
— Mitähän heittiöitä nuo olivat, jotka tuossa suutaan repivät?
— Kulkumiehiä; Kettulassa kuuluvat talvikorvaa oleksineen kasakkamiehinä, — tiesi Antti kertoa.
Sen enempää ei viitsitty asiaan kajota; aihettapa nyt ottaa kaiken maailman juoksumiesten roistopuheita korviinsa, oikeiden ihmisten! Ja niin painuttiin taas tarinoimaan muista, mieluisemmista asioista.
Jonkun aikaa iltapuhdetta ajettuaan joutuivat miehet tarkkaamaansa yöpaikkaan, Huttula-nimiseen taloon. Paljoa eivät miehet matkansa tarkoitusta Huttulassakaan selvitelleet. Kevennettyhän illalliseksi kotoista eväskoppaa muutaman kilon mieheen, painautuivat tuvan penkille makuulleen, kullakin turkkinsa päänaluisenaan.
Heti aamulla varhain häärivät miehet taas hetkisen eväiden kimpussa ja läksivät sitten ajamaan kohti Pihkasalmen kuuluisata kaupunkia...
IV. OSAA SE HEIKKI ESIINTYÄ
Mitenkään sitä ei olisi arvannut edeltäpäin, miten paljon tuollaisia »koko maata käsittäviä» järjestellessä voi olla työtä ja puuhaa. Vasta kun ryhdyttiin kaikkia asioita yksityiskohtaisesti selvimään, se ilmi tuli. Hiihtoseura oli pitänyt kokouksia joka viikko, ja asioita oli aina iltamyöhään jauhettu, mutta yhä vain ilmaantui uusia seikkoja, joita piti yhteisesti harkita.
Väliin oli kokouksissa kimmastuttukin ja hyvinkin rajusti törmätty yhteen, niinkuin silloinkin, kun harkittiin, ken Pihkasalmessa olisi pätevin järäyttämään tärkeän lähtölaukauksen hiihtokilpailussa. Mutta terhakka Teräs osasi aina ottaa näkökannoista tärkeimmät huomioon ja ne yhteen sopivasti sulatella, joten kiihtyneet mielet tyyntyivät ja kokouksesta erottiin rauhassa ja sovinnossa.
Hiihtoseuralla oli tietysti kannettavanaan päivän kuorma ja helle, mutta varsin auliisti muutkin antoivat avustusta. Alussa oli kyllä pelätty, että kiivaat puoluekiistat vaikuttavat hyvinkin haitallisesti. Pihkasalmessa oli näet puolueensa kuten muuallakin näihin aikoihin, oli vanhoilliset ja vapaamieliset eli »rehtorilaiset» ja »tohtorilaiset», kuten puolueita johtajiensa mukaan kutsuttiin. Pitkin syksyä oli puolueiden äänenkannattajissa »Joukahaisessa» ja »Louhettaressa» kiivaasti väitelty majatalon osoitepatsaan maalaamisesta, jota vapaamieliset vaativat punaiseksi, mutta vanhoilliset entisen pohjavärin perusteella valkoiseksi — »rehtorilaiset» vetosivat periaatteensa mukaan vanhaan pohjaväriin, vaikka kukaan pihkasalmelaisista ei tarkoin muistanut, minkä värinen patsas alkujaan oli ollut, tai oliko sitä maalattu ollenkaan.
Juuri hiihtoseuran perustamis- ja »koko maata käsittävien» päättämis-aikana oli — lähestyvien valtuusmiesvaalien johdosta — majatalon patsasjuttu kaikkein kiivaimmillaan, jopa niin äärimmillään, ettei värjäri Vekara ruvennut veljensä esikoiselle kummiksi, koska veli kannatti »edesvastuuttomia yltiöpäitä, »tohtorilaisia».
»Rehtorilaiset» saivat vaaleissa voiton, vakavat pihkasalmelaiset huokasivat helpotuksesta, kuin pahan vaaran välttäneet ainakin, ja majatalon osoitepatsaan maalaaminen annettiin valtuuston valmistavan valiokunnan lähemmin harkittavaksi vakaalla, »valkoisella» evästyksellä.
Jälkeenpäin kiisteltiin asiasta vielä katkerasti, kunnes »Louhetar» ehdotti, että molemmin puolin haudattaisiin pienet perheriidat ja kaikin yksimielisesti tuettaisiin »koko maata käsittäviä».
Ja pihkasalmelaisten jaloimpiin tunteisiin ei koskaan tarvinnut turhaan vedota. Jokainen pihkasalmelainen otti »koko maata käsittävät» ja niiden onnistumisen kuin omaksi asiakseen, aina pormestarista Kilurin Pekkaan asti, joka kesäisin oli rantatöissä ja talvisin pilkkoi herrasväelle halkoja ja jota arvoasteita määriteltäessä alhaalta ylös päin oli Pihkasalmessa totuttu pitämään lähtökohtana.
* * * * *
Kilpahiihto oli määrätty sunnuntaiksi, mutta jo edellisenä perjantaina tiedettiin hiihtäjiä saapuneen pitkien matkojen takaa. Hevosmies Heikkiseenkin kerrottiin tulleen koko hevoskuorma miehiä, mukanaan suksia kymmeniä pareja. Heikkisen ajuripoika sitä oli toisille issikoille jutellut, ja ne taas vuorostaan jokaiselle kyydittävälleen, kuten Pihkasalmessa oli hauska, kotoinen tapa. Näin oli asia tuotapikaa tietona koko kaupungissa.
Ja samanlaisia puheita kuin Heikkiseen tulleista hiihtäjistä liikkui perjantaina monista muistakin jo saapuneista.
Mutta se mikä vielä perjantaina oli osin kuin epävarmaa kohua, oli lauantaina silmin nähtävä totuus. Jo aamulla varhain nähtiin Pihkasalmen kaduilla astuskelevan oudon näköisiä miehiä, kaksi, kolme ja useampiakin ryhmissään. Muutamilla oli uusia suksia parit tai kahdet olallaan, ja Seurahuonetta ne tuntuivat tiedustelevan. Ja auliisti pihkasalmelaiset neuvoivat kysyjiä, läksivätpä jotkut saattamaankin perille.
Seurahuoneelle matkasi lauantai-aamuna Hepomäenkin komennuskunta. Setä-Mooseksella ja pojilla oli suksia olallaan, Heikki kantoi kurppospussia.
Suksien vastaanotto oli parhaassa käynnissä miesten saapuessa Seurahuoneen avaraan saliin; useita pareja oli jo kirjoihin merkitty, liputettu sekä katajaköynnöksillä koristetulle seinämälle rivitetty, ja toisia vaan lisää tarjottiin.
Hepomäen miehiä ujostutti saliin tullessaan, mutta Heikki työntäytyi rehevänä sinne, missä suksia otettiin vastaan, hoputtaen toisiakin yli salin kuuluvalla äänellä:
— Kah, tulkaa vaan peremmälle, ei täälläkään purematta niellä!
Lähimmät kääntyivät tarkastelemaan ujoisia salolaisia ja heidän rohkeata, pussiniekka opastaan. Kiintyipä suksia vastaanottavan Teräksenkin huomio heihin.
— Painukaa vaan tänne päin! — kehoitteli Teräs. — Jahah... jahah... siellähän onkin useita suksipareja tulossa... ojentakaa tänne... kas niin! Kenen nämä ovat tekemiä?
Setä-Mooses harasi tukkaansa ja sukaisi partaansa sekä kolistelihe parisen askelta lähemmä:
— Minähän niitä olen kaverrellut joutessani...
— Mooses Hepomäki, Viitasyrjän pitäjästä, — ehätti Heikki täydentämään.
Vilkaisi Teräs Heikkiin, vilkaisi setä-Moosekseen, kysellen kirjoihin nimiä merkitessään:
— Onko sielläpäin jo pitemmänkin aikaa tehty ja käytetty Haapaveden mallisia suksia?
— Ensimmäisiä ne minulta ovat, vaikka olen suksia paljonkin tehnyt. Tuon Heikin suksien mukaan ne olen värkännyt, kun se yllytti.
— Matkustaessani Helsingistä kotipuolessa käymään toin niille oikean suksen mallin. Ensin teki tämä setä-Mooses näille serkkumiehille, ja kun näin, että ne vallan täydestä käyvät, kehoitin tännekin muutaman parin tarjoksi tuomaan, — jutteli Heikki asian selvyyden vuoksi.
— Vai niin, taidatte ollakin vanhoja hiihtomiehiä, — alkoi Teräs udella.
— Olenhan joskus mukana ollut ja jonkun häntimmäisen palkinnon saanutkin; mutta aamulla meillä olisi aikomus yrittää, ties sitten miten käy.
Anttia ja Villeä hävettivät Heikin selittelyt, ja Antti pukkasi kylkeen kuin varoitellen, ettei vain liikoja laskettelisi ihmisten kuullen; vielä mitä heistä arvelevat. Mutta Heikki ei ollut tietävinäänkään, pudisteli vain kurpposet pussistaan, jutellen edelleen rehevästi:
— Olisi täällä tällaisiakin tavaraa tarjolla, jos huolitaan; olen niitä neuloksinut välitöikseni.
Mikäs siinä, varsin mielellään Heikin nahkatavarat otettiinkin vastaan. Toimikunnalta oli kurppospuoli vallan unohtunutkin, joten Heikin tarjoamat hiihtojalkineet olivat hauska lisä näyttelyyn. Esittelipä Teräs, että kurpposet luovutettaisiin toimikunnalle — tietysti maksua vastaani — jotta eri kulmakunnille saataisiin asiallisia ja tarkoitustaan vastaavia hiihtojalkineen malleja.
— Joutavathan ne minulta ja oikeastaan myyntiä varten ne teinkin. Samaten joutavat nuo suksetkin ja maksavat kymmenen markkaa pari. Mutta jos saman vapriikin teoksilla huomenna palkinnoille päästään, niin markka vielä lisää hintaan joka palkinnosta, — nauraa röhötteli Heikki tutunomaisesti, poistuessaan toisten tulijain tieltä.
Mutta Hepomäen miehet vallan kauhistuivat Heikin puheita. Kymmenen markkaa suksista!... johan tuo oli suoraa ryöväämistä, jos kuka hullu kiihkopäissään niin paljoa maksaisikaan! Kolme markkaa aivan enintäin oli Mooses ajatellut. Heikki oli kyllä kertonut omistaan kympin antaneensa, mutta ei sitä aivan toden kannalta koskaan otettu, eikä olisi arvattukaan ottaa.
Ovensuu-puolelle tultua arveli Ville arkaillen, että kukahan se mahtoi tuo äskeinen herra olla.
— Ties hänen, vaikka olisi itse kaupungin pormestari ollut; mutta kysäistään.