Part 8

»Niin on. Tänä päivänä jo kolmas kauppa tulossa», selittää Nestori hyvillään. »Viiklunti myypi hevosia, jotta vinkuu, eivätkä tullihurtat voi hänelle mitään, vaikka jo monta kertaa ovat yrittäneet...»

»Joko lienee myynyt silkkimustan?» kysäisee Helmeri, sillä Musta oli viety eri talliin; Vintturin Santerin tieto, jota Herttuassa oli puhunut, oli ollut erehdystä, sillä alkumarkkinoista ei Viiklunti ollut silkkimustaa kenellekään kaupannut.

»Jo eilen illalla myi», selittää Nestori. »Sinä olit jo nukkumassa, et nähnyt...»

»Kenelle sai myydyksi?» tiedustaa Helmeri yhä uteliaampana, muistaen silkkimustan huonoja tapoja.

»Jällivaaralaiselle... Siinä oli meillä monenlaista hommaa, mutta hyvin kävi lopulta kuitenkin. Se ostaja tahtoi päästä koeajoon... Silloin Viiklunti kuiskasi minulle: mene ja valjasta se tumma raudikko, joka on mustan kokoinen ja näköinen... Minä heti ymmärsin... Viiklunti ja Ulrikki, sillaikaa kun minä tummaa raudikkoa valjastin, kutsuivat jällivaaralaisen tuonne saliin ja siellä juottivat niin kauan kunnes minä tulin ilmoittamaan, että nyt on silkkimusta aisoissa... saapi lähteä 'ruuvaamaan'. Pimeä oli, ja minä vein raudikon vähä syrjään, ettei akkunasta päässyt valo sattumaan... Aika lailla hutikassa näytti jällivaaralainen olevan, kun yhdessä Viikluntin kanssa lähtivät ajamaan. Ei tuntenut, ettei ole Musta aisoissa, vaikka koko päivän oli Mustaa tallissa koetellut ja pihallakin marhaminnasta talutellut... Pian palasivatkin, eivät kaukana käyneetkään... ja tuohon juuri ajettiin raudikko, ja suoraan menivät sisälle kaupan tekoon, — olivat jo hinnan sopineet, — ja harjakannuja juomaan... Silloin me, Ulrikki ja minä, riisuimme raudikon valjaista ja veimme silkkimustan sijaan...»

»No, voi sun saakeli...»

»Joo. Ja rekineen, neuvoineen päivineen kauppa tehtiin... Jällivaaralainen maksoi rahat, ja vielä ryypättiin päälle... Kun sitten aika hutikassa tulee pihalle, ei huomaa, että silkkimusta onkin äskeisen raudikon sijassa, sillä nehän ovatkin yhdenkokoiset ja pimeässä yhdennäköisetkin. Ja aikoo ajaa öitse seuraavaan kylään, Jällivaaraan päin...»

»Eikä ole kuulunut takaisin?» kysyi Helmeri nyt, vähän nyreissään.

»Ei ole kuulunut. Niin meni kuin hohtimet kaivoon», arveli Nestori.

Mutta Helmeri pudisti vähän päätänsä ja veti kulmiaan kurttuun. Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan hyvillään Ulrikin, Viikluntin ja Nestorin tekemästä petoksesta.

»Palaa se sieltä, jahka humalastaan selkenee», sanoi hän Nestorille. »Silloin taitaisi olla parasta, että myyjä katoaisi markkinapaikalta...»

»Jokohan, vietävä, tekee sen, että tulee takaisin ja tahtoo kauppaa purkamaan?» kysyi Nestori, vähän nolompana.

»Epäilemättä», vakuutti Helmeri. Silloin ilmestyivät Viiklunti ja äskeinen Harmin ostaja, kainuulainen, takaisin salista ja menivät Harmin luo. Kaupat oli tehty, ja harjakannuiksi oli juotu puoli pulloa punssia, ei enempää.

Hyvillään näyttivät olevan kumpikin, sekä Viiklunti että kainuulainen...

Kainuulainen soperteli ruotsia Harmille ja taputteli kaulalle. Sitten riisuttiin Harmi aisoista. Muuta ei ostaja kaupassa saanut kuin päähiset ja rihmaisen marhaminnan...

»Kuua tömmar... kuua tömmar», kehui Helmeri naurusuin kainuulaiselle.

Kainuulainen näytti tyytyväiseltä kauppaansa, ja hän lähti taluttamaan Harmia kortteeritaloonsa, joka oli kappaleen matkaa kestikievarista. »Ei taida sekään Harmi enää hirnua Näsijärven rannalla, josta on kotoisin», arveli Helmeri, kun näki Harmin katoavan kujan taakse.

Viiklunti ja Nestori menivät nyt vuorostaan suureen saliin, mutta Helmeri jäi vielä pihalle, sillä Ulrikki oli sanonut, että pian lähdettäisiin ajelemaan.

Siinä jouti hän muistamaan, että nyt oli Viiklunti myynyt kaikki Ulrikin ja kaikki Lomman poikain hevoset, joista ei yhdestäkään ollut tullia maksettu. Kenenkähän ansiota tuo kaikki oli? Kuka oli hoksannut pyytää Viikluntia myymämieheksi? Ja Helmeri päätti, että jos eivät Lomman pojat hänelle palkintoa anna, niin... on ne markkinat erisi talvenakin...

Ulrikki kyllä oli aina hyvän työn muistanut ja ruhtinaallisesti maksanut.

Silloin huomasi hän aivan selkänsä takana Torikan Hermannin ja Oukan Aapelin. Heitä ei ollut vielä markkinoilla näkynyt, ja Helmeri ihmetteli, mistä nyt yhtäkkiä ilmestyivät. Tuttavina miehinä, niinkuin oman kylän miehet ainakin, tervehtivät he Helmeriä ja tiedustelivat, mitä kuului...

Merkillistä oli heissä se, että kumpikin oli aivan selvänä, jota ei ennen koskaan ollut tapahtunut Ylikainuun markkinoilla. Ja kun hetken siinä olivat jutelleet minkä mitäkin markkinain menosta ja hevosten hinnoista, käskivät miehet Helmerin kuistin kalveeseen ja tarjosivat ryypyt kumpikin omasta lasistaan... Ottivat itsekin, mutta hyvin vähän, ja tarjosivat Helmerille lisää...

Sitten alkoi Oukan Aapeli kuiskaamalla puhua Helmerille... He olivat, supatteli hän Helmerin korvaan, Torikan Hermannin kanssa onnistuneet pääsemään hevosineen poikki rajan tullia maksamatta ja yhtäkyytiä ajaneet suoraan tänne markkinapaikalle... Tullimiehiä he eivät olleet nähneet ennenkuin täällä markkinapaikalla, mutta he olivat Tikanniemessä kuulleet, että hurttia saapuisi useampia miehiä, Haaparannalta asti... Heillä oli kummallakin kaksi hevosta, jotka olivat tässä naapurin Anderssonin tallissa... Nyt juuri, ennenkun he tänne kestikievarin pihalle lähtivät, olivat he nähneet Nymanin ja Starkin kävelevän pihalla...

Ja nyt tuli pääasia, jonka vuoksi Aapeli tässä Helmerin puoleen kääntyi ja avuksi Helmeriä pyysi...

He olivat kuulleet, — taipaleella jo —, kuinka vikkelän konstin Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat olivat hoksanneet, että olivat ottaneet Viikluntin myymämieheksi, jolla oli oikeus ja valta myydä omia hevosiaan vaikka kolmesataa... Nyt pyysivät he, että Helmeri, oman kylän mies ja tuttava muutenkin, lähtisi ja pyytäisi Viikluntia, eikö tämä ottaisi heidänkin hevosiaan myydäkseen, sillä ostajia oli vielä paljon ja hinnat korkeat... ja Viikluntin vaivat he kunniallisesti maksaisivat...

Niin kuiskaili Aapeli ja katsoi rukoilevasti Helmeriä silmiin, että mitä tuo nyt miettii...

»Ja sinun vaivasi maksamme heti», vakuutti Torikan Hermanni.

Helmeri ymmärsi yskän, ja koska hän oli hyväntahtoinen mies, joka ei kenellekään pahaa suonut, lupasi hän heti lähteä miesten asiat toimittamaan.

»Pitäkäähän silmällä tätä minun tammaani tässä, niin käväisen Viikluntin puheilla», sanoi hän ja nousi korkeita kuistin portaita ylös kestikievarihuoneeseen.

Suuri sali oli täynnä höyryä ja tupakansavua, ääniä monenlaisia ja kovaa rähinää. Miehiä istui pöytäin luona, juotavia edessään. Oli joukossa montakin tuttua miestä, mutta Ulrikkia ja Viikluntia ei näkynyt. Helmeri silmäili ympärilleen ja kysyi sitten eräältä tuttavalta, oliko Viikluntia näkynyt, mutta ei sanonut nyt juuri kukaan nähneensä.

Mutta salin viereisestä kamarista kuului naurua ja räheä-äänistä puhelua, ja Helmerin korva otti Ulrikin äänen, joka kuului yli muiden.

Helmeri avasi oven arvelematta ja astui kamariin.

Sielläpä olivat!

Ympyriäisen pöydän luona istuivat siinä Ulrikki, Luulajan Kuvenjus, Lomman pojat, Viiklunti ja Haaparannan Liljepäkki punssia juoden ja hauskoja juttuja kertoellen.

Luulajan Kuvenjus, joka vasta iltaa ennen oli markkinapaikalle saapunut, nousi heti Helmeriä kättelemään ja kysyi mitä kuului... Helmeri kiitteli, mutta koetti joutua. Viikluntille, joka istui ovea lähinnä, ehti hän kuiskaamaan, että Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni pyysivät käväisemään ulkona...

Viikluntilla oli aavistus, mitä Aapelilla ja Hermannilla oli asiaa, ja näppärästi oli hän pystyssä ja aikoi lähteä. Mutta Luulajan Kuvenjus oli kaatanut koko juomalasillisen punssia Helmerille ja käski ottamaan markkinaisia...

»Onko hyvä tämä Ulrikin uusi raudikkotamma... vireä ja kävelijä?» kysyi hän.

»On kerrassaan hyvä hevonen», vakuutti Helmeri ja kumosi punssilasinsa pohjaan asti.

Kuvenjus nauroi ja sanoi lähdettävän pian ajamaan kilpaa Alarikin kanssa.

Mutta kiireesti menivät nyt Viiklunti ja Helmeri ulos, ja toiset jäivät jatkamaan punssin juontia.

»Onko niillä hevosia?» kysyi Viiklunti Helmeriltä, kun salin läpi menivät.

»Kaksi kuuluu olevan kummallakin...»

»Onko näkynyt tullihurttia?»

»Sanoivat Nyymannin ja Tarkin olleen äsken Anderssonin pihalla.»

Kuistin edessä odottivat Hermanni ja Aapeli, ja kun näkivät Viikluntin tulevan, niin riensivät kohti kättelemään...

Helmeri näki heidän sitten vähän aikaa keskenään kuiskailevan ja naureskelevan ja hetken päästä poistuvan Anderssonille päin.

Helmeri jäi vielä siihen hevosensa luo seisomaan ja katselemaan markkinaelämää.

Siellä se vain herrain kanssa Ulrikki maisteli ja hauskaa piti... Ja Luulajan Kuvenjus ja Haaparannan Liljepäkki kumppaneina! Ei sinne otettu heidän pöytäänsä kaikennäköisiä räkänokkia punssia juomaan! Valinkomiehet ne olivat, joiden seurassa Luulajan Kuvenjus ryyppäsi! Ja armosta sinne kai nyt ja Ulrikin välityksellä olivat päässeet Lomman pojatkin! Kyllä, kun aikansa juovat, lähtevät kilpaa ajamaan, ja pian-aikaa Kuvenjus vaihtaakin Alarikin tähän tammaan... ja Ulrikki kiskoo taas välirahoja.

Lyhyt oli tammikuun päivä, ja alkoi jo hämärtää. Helmerillä ei kuitenkaan ollut mitään hätää eikä minkään puutetta, vaikka pakkasessa seisoskeli. Ei ollut enää muita hevosia hoidettavina kuin tämä tamma, kaikki muut olivat jo myydyt... ja lapikkaat jalassa kyllä tarkeni...

Kun hän silmäsi Anderssonin kujalle päin, näki hän Viikluntin ajavan täyttä juoksua kestikievarin pihan läpi, ja toinen, outo mies, istui Viikluntin vieressä... Helmeri arvasi, että siinä jo oltiin uusia hevoskauppoja tekemässä, sillä varmaan oli hevonen, jolla ajoivat, Torikan Hermannin Laukki, jonka Tampereelta oli tuonut...

Samassa ilmestyi Hermanni itsekin Helmerin puheille ja selitti, että Viiklunti oli saanut ostajan hänen Laukilleen, — että tuossa ajoivat jo »ruuvaamaan»...

Ja sitten hän kuiskaili Helmerin korvaan ja odotti kysyvän näköisenä vastausta.

»Se asia pian oikenee», vastasi Helmeri, »odota tässä vähän».

Hän meni kujalle ja sattui juuri silloin huomaamaan, että Vintturin Santeri, Suomen puolen laukkukauppias, tuli kylästä päin pihaan, ja Santerilla oli isonlainen, uusi aisatiuku kaulassa remmissä riippuvana. Siinä se harvakseen helähteli miehen kävellessä...

Helmeri tiesi jo ennestään, millä asialla Santeri kulki ja mitä varten aisatiukua kaulassaan kantoi... Se merkitsi sitä, että se, joka Santeria kahden kesken puhutteli, sai häneltä ostaa viinaa tai konjakkia... Torikan Hermanni ei kuitenkaan vielä, vasta kun oli markkinoille tullut, tiennyt Vintturin Santerin liikkeestä mitään, ja sen vuoksi hän turvausi Helmerin apuun. Mutta heti, kun näki Santerin ja huomasi Helmerin Santeria puhuttelevan, hoksasi hän, mitä varten aisatiuku kaulassa riippui...

— Kenen viinoja lienee myymässä, omiaan sillä ei ole, — ajatteli Hermanni, kun näki Helmerin ja Santerin katoavan ulkohuoneiden taakse.

Hän jäi siihen odottamaan arvaten, että sieltä saisi halvemmalla harjakaisviinoja Viikluntille ja Laukin ostajalle.

Hetken päästä Helmeri palasikin, povi pullollaan.

»Hyvinkö kävi?» kysyi Hermanni.

»Oll reit», vastasi Helmeri ja ojensi Hermannille litran vetoisen konjakkipullon, jonka koreassa, tumman vihreässä etiketissä oli: _Fin Champagne Cognac, Stockholm_.

VII

Kestikievarin kamarissa, missä Ulrikki herrain kanssa punssia maisteli, oli ollut hauskaa koko päivä. Hevosista oli juteltu, päivitelty ja kehuttu, ja aika oli siinä kulunut niin, etteivät arvanneetkaan lyhyen päivän niin pian loppuvan. Luulajan Kuvenjuskin, vaikka oli vähäviinainen herra, piti näillä Ylikainuun markkinoilla tapanaan maistella tavallista enemmän, hurrailla ja huvitella hevosmiesten kanssa. Ja vaikkei hänellä näille markkinoille ollut minkäänlaista asiaa, ei hän saattanut totutusta tavastaan luopua ja olla markkinoille tulematta, niin oli innokas hevosmies. Pitkin päivää oli hän nytkin katsellut markkinoille tuotuja hevosia, olisiko semmoista, joka hänen silmäänsä miellyttäisi. Useaa hevosta hän jo oli käynyt ajamassakin, mutta ei ollut yksikään täysin häntä tyydyttänyt. Minkä väri oli ruma ja harja liian lyhyt, millä oli liian lyhyet jalat, mikä taas oli liian kovasuinen ja »alapäinen», mikä ylen lihava ja kankea ja millä mikin vika, jota ei vaatelias herra suvainnut.

Alarikilla, uljaalla juoksijaoriillaan, oli hän markkinoille saapunut, pitkässä matkareslassa loikoen, niinkuin muutkin hevosmiehet. Hän tahtoi viettää hauskaa hevosmiehen elämää näillä markkinoilla viikon päivät, muut huolensa ja hommansa syrjään sysäten. Ja tämä tuotti hänelle sanomatonta iloa ja nautintoa.

Hupaista oli ollut koko päivä ja yhä riitti. Niillä hevosmiehillä, jotka onnistuivat Kuvenjuksen suosioon pääsemään, oli markkinain aikana juomista ja syömistä kuin rikkailla faraoilla ennen. Heikkilän Ulrikki oli jo pitkät ajat Kuvenjuksen suosiossa ollut, ja joka vuosi hän Ulrikilta hevosen osti, joskus kaksikin.

Koko ajan he nytkin olivat jaastaneet ja tinkailleet hevosista. Kuvenjusta oli suuresti miellyttänyt Ulrikin raudikko tamma, joka kuistin luona vieläkin valjaissa seisoi, Helmerin hoivaamana. Hän oli käynyt sitä ajamassa, mielistynyt siihen, ja nyt siinä hieroskelivat kauppoja. Mutta ei ollut Ulrikkikaan kiireessä myymään eikä Kuvenjus ostamaan, jaastoivat, joivat punssia ja puhuivat muista asioista väliin. Ei ollut kiirettä, markkinoita riitti vielä.

Mutta iltapuoleen, kun yhä punssin juontia jatkettiin: ja Kuvenjuksellekin nousi vähin kulmiin, tuli tinka siitä, kumpiko oli nopeampi juoksija, Alarikkiko vai tämä Ulrikin raudikko tamma. Ulrikki väitti kiven kovaan, että jos hän vain itse on ohjissa, niin tamma riittää Alarikille... Kuvenjus taasen oli varma päinvastaisesta...

Ja siitä riitti kiistelyä, oltiin joskus oikein tosissaan olevinaan, ja taas maisteltiin.

Lomman pojat, jotka nyt hevoskaupoiltaan joutivat, olivat saaneet kutsun tulla Kuvenjuksen kamariin, ja näytti siltä, että näillä markkinoilla Lomman pojatkin olivat päässeet Kuvenjuksen suosioon. Maistella piti, ja Kuvenjus käski olla »kuin kotonaan».

Mistä oli Kuvenjus, tarkkatuntoinen ja ylpeä herra, nyt juuri näillä markkinoilla Lomman poikiin mieltynyt?

Lomman pojat saivat kiittää hevostaan, pientä Piiua, jonka Kuvenjukselle Torniossa myivät. Tämä pienoinen, ruskea ja käpsäjalkainen tamma oli Kuvenjusta sanomattomasti miellyttänyt. Se oli pirteä kuin orava, lauhkea ja ihmisrakas, ja semmoinen menemään, että...

Ja Kuvenjus kertoi, että hänen rouvansa ja lapsensa olivat ihan hullaantuneet Piiuun. Rouva, joka aina oli rakastanut juoksijoita ja uskalsi istua minkälaisen hevosen rekeen hyvänsä, oli aivan hurmaantunut Piiuun. Olipa kerran kiusoitellut miestään, ettei riitä Alarikkikaan Piiulle... ja niin oli tullut kova väittely, ja lopulta lähdettiin ajamaan, rouva Piiulla edellä, Kuvenjus Alarikilla perässä... Pitkin Luulajan katuja laskettiin menemään, jotta vinkui... Piiu juoksi kuin riivattu, rouva ajoi tahallaan äkkimutkia, katua ylös, toista alas... Alarikki oli kankeampi käänteissä... Piiu sai väliä ja rouva ehti ennen kotipihalle kuin Kuvenjus Alarikilla... Sitä riemua, mikä kotona syntyi, kun lapset riensivät Piiua hyväilemään!...

Niin kertoi Kuvenjus, punssin ja markkinain innostamana. Ja hän löi Lomman Nestoria olalle ja vakuutti:

»Minä en myisi sitä Piiua, vaikka saisin viisituhatta kruunua!»

Ei hänellä tosin ollut mitään moitetta Alarikkiakaan vastaan. Se oli kaunis, hyvä ajaa ja juoksi vinhasti. Hänelle oli jo Luulajassa tarjottu korkeata hintaa Alarikista, mutta hän ei ollut myynyt.

Niin oli siinä pitkin päivää hevosista, entisistä, puheltu ja juotu punssia. Mutta Ulrikki näki tottuneella hevosmiessilmällään, että Kuvenjusta miellytti raudikko tamma paljon enemmän kuin tämä tahtoi tunnustaakaan. Ulrikki arvasi sen siitäkin, että Kuvenjus vähä-väliä otti asian puheeksi, verraten raudikkotammaa Alarikkiin ja päinvastoin.

Ja kun yhä siitä samasta asiasta jahkailivat ja tinkailivat, molemmin omaansa kehuen, innostui Lomman Nestori ja ehdotti, että lähdettäisiin ajamaan kilpaa...

»No, se sopii... Ja lyömme veikkaa!» innostui Ulrikkikin.

Jo riemastui Kuvenjuskin, ja kun hauskimmillaan olivat humalassa, päättivät lähteä ajamaan kilpaa järven jäälle.

Lomman pojat ja Haaparannan Liljebäck vielä kehoittivat.

Maisteltiin sen asian vahvikkeeksi, ja Kuvenjus sanoi:

»Miksei sillä ole tuolla tammalla oikeata nimeä? Sille pitää panna nimi! Vai onko sillä nimeä? _Hva' sa'!_»

»Ei tullut kysytyksi sen nimeä», myönsi Ulrikki vähän hämillään, sillä Kuvenjus oli ankara herra.

»Jo te olette tolvanoita», ärähti Kuvenjus. »Oikeita lorveja, vaikka nimi pitäisi olla pääasia, kun hevosen ostaa...»

Haaparannan Liljebäck nauroi Kuvenjuksen innolle, mutta Kuvenjus kivahti:

»_Visst fan ä' de' de'_!»

Ja hän katsoi Liljebäckiin tuimasti.

Mutta Lomman Nestori, joka tiesi, mistä Miukin Matti oli Tampereen-matkalla sen ostanut, sanoi:

»Se on Teiskosta, Tampereen puolesta kotoisin.»

»Teisko! Teisko!» ihastui Kuvenjus ja leppyi heti. »Sehän on mainio nimi! Teisko! _Jävlar i mej!_ Olkoon Teisko! Se on hyvä nimi!»

»Hyvä nimi on», myönsivät toiset.

Kuvenjus ihastui siitä nimestä niin, että nauroi, tarttui punssilasiinsa ja vaati kaikkia kilistämään.

_»Skål för Teisko!»_

Kaikki tarttuivat lasiinsa, ja niin juotiin Teiskon malja.

Ja nyt päätettiin lähteä kilpaa ajamaan. Kumpikin omallaan. Vedonlyönnistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä se puoli asiasta unohtui. Semmoinen määrä tehtiin, että kummankin piti käydä mutkin kylän päässä, ja ken ensiksi takaisin ehtisi, sen hevonen oli joutuisampi juoksemaan.

»Vaan jos sinä ajat laukkaa», epäili Kuvenjus Ulrikkiin katsoen ja pudistaen päätänsä. »Te olette semmoisia velikultia, ettei teidän kanssanne...», sanoi hän sitten, mutta se oli paremmin kehumista kuin moittimista.

»En minä aja laukkaa», lupasi Ulrikki naurusuin, mutta Kuvenjus tiesi, ettei semmoisiin lupauksiin ollut hevosmiesten kesken kilpa-ajossa luottamista.

Siihen älyttiin toki semmoinen keino, että Lomman pojat, Ville ja Nestori, menisivät välille vahtiin ja Helmeri kylän päähän, jossa asti kumpaisenkin oli määrä käydä ja siitä takaisin pyörtää.

Mutta sitten yhtäkkiä huomasi Kuvenjus, ettei Viiklunti ollutkaan joukossa.

»Viikluntin täytyy tulla todistajaksi», päätteli hän. »Viiklunti on jäävitön todistamaan.»

Ulrikki ja Lomman pojat esittelivät, eikö Haaparannan Liljebäck kelpaisi todistajaksi. Jäävitön hänkin oli.

Mutta Kuvenjus sanoi, ettei Liljebäck ollut kylliksi hevosmies, ymmärtääkseen tämmöisiä asioita.

Nestori läksi hakemaan Viikluntia ja Ville valjastamaan Alarikkia, jolla oli erityinen talli, Kuvenjusta varten kestikievarista varattu jo ennen markkinoita.

Kuvenjus ja Ulrikki jäivät vielä väittelemään, turkit päällä ja lähtövalmiina. Haaparannan Liljebäck, joka ei äskeisiin hevosmiesten puheisiin ollut ottanut osaa muuta kuin hymähtämällä hyväksyvästi silloin kun maisteltiin, alkoi nyt tolkuttaa Ulrikille ja Kuvenjukselle, että oli joutavaa nyt pimeän tullen lähteä kilpaa ajamaan... Somempaa olisi, että nyt täällä sisällä pidettäisiin hauskaa ja vasta huomenna päivän valjetessa alkaisi kilvoittelu. »Ei. Nyt ajamme», vakuutti Kuvenjus, ollen kovassa ajohengessä.

»Nyt me ajamme», sanoi Ulrikkikin. »Ja tämä on asia, joka ei kuulu muille; omallaan ajaa kumpanenkin.»

Liljebäck nokkausi Ulrikille, — oli jo ennen päivemmälläkin suutahtanut, — ja rupesi nyt puhumaan ruotsia Kuvenjukselle, Ulrikkiin merkitsevästi katsellen.

Ulrikki suuttui siitä ja alkoi haukuskella Liljebäckiä »Nälkä-Kalleksi» ja »viinaporvariksi»...

_»Vet hut!»_ karjaisi Liljebäck Ulrikin korvaan.

»Elä kilju siinä!» kivahti Ulrikki punaisena kuin kukon heltta. »Kenen asialla Vintturin Santeri kulkee aisatiuku kaulassa, sanopa... va' saa'...»

Liljebäck kiukustui nyt vuorostaan ja nimitti Ulrikkia »haraksi».

Siitä olisi saattanut nousta kovempikin meteli, sillä miehet olivat siksi humalassa, mutta Kuvenjus komensi maanmiehensä pois kamarista... »Pois, ulos!...»

»Tänne tunket kutsumatta juomaan!» evästi Ulrikki Liljebäckiä.

Mutta kun Liljebäck oli poistunut, kaatoi Kuvenjus vielä pikarit täyteen ja sanoi, että nyt otetaan piiskaryypyt vielä ja sitten lähdetään...

»Antaa sen Liljebäckin olla ja mennä menojaan», sanoi hän Ulrikille rauhoittavasti. »Ei se ole hevosmies ollut koskaan... eikä ymmärrä hevosista enempää kuin lehmästä...»

»Niinpä menköön... viinaporvari», arveli Ulrikki.

Olivat juuri ulos lähdössä, kun Helmeri tulla tupsahti kamarin ovelle ja hätäisellä äänellä sanoi:

»Nyt on piru irti. Tullihurttia on piha puolillaan.»

Kuvenjus ja Ulrikki seisahtuivat hämmästyneinä, kysyvän näköisenä kumpikin, ja odottivat Helmerin kertovan.

»Ajakaa ne helvettiin!» ehti Ulrikki sanomaan.

»Niin. Ajakaa ne helvettiin! Mitä niillä on siellä pihalla nuuskimista!» tuumi Kuvenjuskin.

»Ilmestyivät kuin maasta nousseina juuri silloin, kun me aloimme Lomman Villen kanssa valjastaa Alarikkia kappireen eteen...»

Sen enempää ei Helmeri ehtinyt siinä kamarin ovella sanomaan. He rymistivät ulos, vauhdissa läpi salin, juoksussa kuistia alas, suoraan pihalle...

Toisella puolen pihaa kuului kiivasta keskustelua. He riensivät sinne, Ulrikki ja Helmeri edellä, Kuvenjus perässä...

Alarikin ympärillä, joka oli valjastettu kappireen eteen, kuhisi tullimiehiä kuin soipaa sotaa. Siinä olivat joukossa Nyman ja Stark sekä ne kaksi Haaparannan tullimiestä, jotka olivat tavanneet Helmerin menossa Haaparannalle ja jotka Helmeri oli reestä pukannut pois, ajaen menemään ja eksyttäen jäljiltään.

Siitä asti olivat kostoa hautoneet ja vihdoin, monien vaikeuksien takaa, saaneet selville koko asian...

Ja nyt kun tiesivät, että Alarikki oli tullitta tuotu Ruotsiin, nyt aikoivat tehdä takavarikon ja ottaa hevosen pois...

Siinä syntyi hirmuinen hälinä, poru ja kiroileminen. Kuvenjus selitti ja sadatteli ruotsiksi, Ulrikki rämisi kuin silppukone ja koetti käheällä äänellään huutaa minkä jaksoi. Helmeri vakuutti ja vannoi, ettei hän ollut se mies, joka Alarikkia oli ollut kuljettamassa, ja todistajiksi mainitsi hän Lomman pojat...

Mutta turhaan he rähisivät ja huusivat. Haaparannan tullimiehet tunsivat varmasti Helmerin samaksi mieheksi, joka heille niin hävyttömän kepposen teki, ja Alarikin samaksi hevoseksi, jolla Helmeri ajoi ja katosi kuin maan alle...

Koko markkinain ajan olivat he Alarikkia hakeneet, käyneet joka talon tallissa ja nyt viho viimein löytäneet...

Ulrikki vannoi, ettei hän ollut Alarikkia koskaan nähnytkään, vielä vähemmän omistanut, ja Kuvenjus vakuutti, että hän oli hevosen ostanut ruotsalaiselta mieheltä.

Mutta tullimiehet pysyivät uskossaan, he tiesivät koko asian alusta loppuun asti. He eivät enää antaisi itseään hevosmiesten pettää.

»Saadaan nähdä!» kiivasteli Kuvenjus. »Minä näytän toteen, sillä käräjäasia tästä nousee!...»

»Sepä nyt tietty», vakuutti Ulrikkikin. »Semmoinen prosessi tästä tulee, että tuntevatkin tullimiehet käräjiä käyneensä...»

Se uhkaus näytti tullimiehiin vähin vaikuttavan. He olivat ennenkin, melkein samanlaisissa tilanteissa, ottaneet hevosia taiteensa, mutta kun asia oli tullut oikeuteen, olivat he joutuneet tappion puolelle. Se oli ollut kallista kokemusta. Ja epäselvältä näytti asia nytkin. He kyllä, Haaparannan tullimiehet, tunsivat varmasti Alarikin samaksi hevoseksi, joka heiltä aivan silmäin edessä katosi, mutta he eivät tienneet, miten Kuvenjus oli sen omistajaksi joutunut. Olihan Kuvenjus, kuten nyt vakuutti, voinut sen ostaa ruotsalaiselta mieheltä, ja silloin he eivät voisi Kuvenjukselta sitä ottaa takavarikkoon...

»Kyllä asiasta selvä tulee», rämisi Ulrikki, kun huomasi, että tullimiehiä alkoi arveluttaa.

»Minä kyllä näytän toteen omistusoikeuteni», sanoi Kuvenjus. »Tehkää vain peslaaki! Siinä on hevonen, mutta tietäkääkin, ettei _minun_ hevostani pidetä lainassa ilmaiseksi...»

Siihen kokoontui muitakin markkinamiehiä Alarikin ympärille rähinää ja tinkaa kuuntelemaan.

Nyman ja Stark kehoittivat tekemään takavarikon, mutta Haaparannan tullimiehet miettivät vielä...