Part 7

Ei näkynyt yhtään tullimiestä liikkeellä, ja Ulrikki arvasi siitä, etteivät olleet vielä palanneet Ylikainuun matkalta. Mutta jo ovat kaksin kerroin tyhmiä, kun näin jättävät rajan vartioimatta! Nythän pääsi ajamaan kuka hyvänsä poikki! Piilottaisi hevosensa ja menisi sitten toisia teitä markkinoille! Jos tietäisivät, kuinka leveät tiet nyt ovat, niin jo joutuisivat matkaan muutkin hevosmiehet!

Saavuttuaan Rantakäyrän pihaan pysähdytti hän hevosensa ja tiedusteli tullimiehiä. Ei niitä ollut yhtään nyt saatavissa!

Jo jyskähti Ulrikille mieleen, että jokohan ajaa menemään suoraan Ylikainuulle vievälle tielle, — eikä ole tullimiehistä tietävinäänkään! Mikseivät ole rajalla vahdissa!

Mutta sitten hän muisti, että voivat tulla vastaan Ylikainuun tiellä, ja silloin olisi hän helisemässä. Viisainta oli sittenkin noudattaa Helmerin neuvoja.

»Nyt niitä hurttia ei näy... nyt kun heitä tarvittaisiin», sanoi hän Rantakäyrän isännälle. »Mutta kyllä ne silloin ovat silmillä, jolloin saisivat olla vähä syrjemmässä.»

Isäntä naurahti, ymmärtäen hyvin, mitä Ulrikki tarkoitti.

Ähkien ja punottaen nousi Ulrikki reestä ja vieläkin siinä isännälle kummasteli, että näin jättävät... saisi vaikka sata hevosta tuoda poikki... Mutta siitä hän ei ollut mitään tietävinään, mihin tullimiehet olivat menneet.

Isäntä, tuttu mies Ulrikille, alkoi kertoa, että tullimiehet olivat menneet »patruleeraamaan», mutta ei sanonut mihin päin. Uskoi kuitenkin, että pian palaavat ja pyysi Ulrikkia käymään sisälle.

»Jaa, ei minulla ole aikaa tässä ruveta vartoomaan», sanoi Ulrikki. »Minä telefoneeraan Rannankylään Silverperille, viskaalille.»

Isäntä alkoi päivitellä, että jopa se nyt sattui, kun osuivat pois juuri nyt, kun parhaiten olisi tarvittu...

Ulrikki riisui turkkinsa ja kävellä viuhtoi puhelintaloon, joka oli Rantakäyrän naapuri.

»Halloo», huusi hän. »Onko viskaali kotona?»

Joku naisen ääni vastasi, että viskaali tulee juuri heti.

Ulrikki seisoi torvi korvalla, kulmat kurtussa ja oikea käsi siipipankana kupeella.

»Vai niin», huusi hän, kun torvesta kuului Silfverbergin ääni. »Minkälaista hoitoa ja järjestystä tämä on, kun ei yhtään tullimiestä ole rajalla näin markkinain aikanakaan... Saisi tuoda vaikka kaikki Suomen ja Ryssänmaan hevoset tullitta Ruotsiin...»

_»Hva' i helvete...»_, kuului Silfverbergin ääni.

Ulrikkia nauratti.

»Ei yhtään tullimiestä ole täällä Rantakäyrässä...»

Ja sitten hän selitti räheällä viinaäänellään, että hän oli menossa Ylikainuun markkinoille ja hänellä oli Suomesta tuotu hevonen, lihava ja komea tamma, jonka aikoi tullauttaa... Mutta ei yhtään tullimiestä ole saatavissa...

Silfverberg kuului kiroavan ensin ruotsiksi, sitten suomeksi. Ei kuitenkaan ruvennut Ulrikilta sen enempää tiedustelemaan, vaan ilmoitti heti tulevansa hevosen tullaamaan. Sen Ulrikki kuuli, että hirveän kiukkuinen Silfverberg oli...

Ja Ulrikki vastasi puolestaan, että hänellä oli kiire, ettei hän jouda turhaa rajalla viipymään. Lopuksi vielä mainitsi, että onpa tämä hyvää järjestystä, kun ei ainoatakaan rajavartijaa ole rajalla...

Silfverberg kirosi taas ruotsiksi ja soitti kiinni.

Pari tuntia Ulrikki odotti, ja siinä ajassa ehti Silfverberg ajaa Rannankylästä Rantakäyrään.

Silfverberg, joka tunsi Ulrikin jo takavuosilta, — oli ollut ottamassa Ulrikilta hevosta takavarikkoon, — oli julmasti kiukkuisen näköinen. Ei ollut lempeä kummankaan miehen katse, kun Rantakäyrän pihalla tulivat vastakkain. Laiha, vähäpätöinen herra oli Silfverberg Ulrikin vieressä, joka punottaen ja komean lihavana pyörähteli, saukonnahkainen lakki uljaasti ja ylpeästi kallellaan. Ja näytti siltä, että Ulrikki tässä oli käskijänä ja Silfverberg juoksupoikana.

Nyt alkoi toimitus. Tamma mitattiin ja sen tuntomerkit otettiin »ylös».

»Eikö ole muita hevosia tullattavana?» kysyi Silfverberg, silmäten synkästi mulkoilevaan Ulrikkiin.

»Hyväpä tuo on, että edes yhden saapi tullatuksi, — kun tullimiehet ovat koiran hännän alla», vastasi Ulrikki purevasti.

»No eikö ole muita suomenpuolelaisia hevosmiehiä markkinoille menossa?» kysyi Silfverberg vielä.

»Se on tullimiesten asia, pitää markkinoille menijöistä vaaria, eikä minun», vastasi Ulrikki taas purevasti, kaivoi lompakkonsa ja maksoi viisikymmentä kruunua tullirahaa.

Silfverberg vuorostaan antoi Ulrikille asianmukaiset kuitit ja todistukset, joista kävi selville, että _tämä_ tamma oli tullin kautta maahan tuotu.

Vaikka Silfverbergiä hirveästi harmitti, etteivät rajavartijat olleet rajalla, ei hän kuitenkaan kiukkuaan Ulrikin kuullen purkanut. Ja vaikka hän epäili, että juuri Ulrikki oli toimittanut Nymanillekin kirjeen hänen nimessään, ei hän kuitenkaan mitään siitä virkkanut. Mutta hän alkoi aavistaa, että tämä Ulrikin markkinoille meno näin julkisesti ja hevosen tullaus näin näennäisen reilusti oli yhteydessä jonkun petoksen kanssa. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tietoja tai todistuksia siihen, ja senvuoksi täytyi hänen nieleskellä äkänsä.

»Vai ei ole muita hevosia Heikkilän Ulrikillakaan!» sai hän kiukuissaan sanotuksi.

»Jaksaahan tämä tämmöinen hevonen yhden miehen yksinäänkin vetää», arveli Ulrikki, vähän naurahtaen.

»Kyllähän me täällä Suomen puolen hevosmiesten vehkeet tiedämme», rähähti Silfverberg, kiukusta kalveten.

»Näytte tietävän, kun näin tarkkaan rajalla vahtaatte!»

»Markkinoilla tapaamme!»

»Terve tulemaan!» toivotti Ulrikki ja alkoi päästää hevostaan irti. Mutta sitä sanoessaan hän puhui kuin itselleen:

»Saapi kuulla, kuinka perässä tuleville käy? Pitäkää vain varanne, sieltä on paljon tulijoita...»

»Sen valehtelet!» kivahti Silfverberg.

»Hyvä olisi, kun eivät nyt sattuisi tulemaan poikki, oudot miehet, ja ensi kertaa yrittävät Ylikainuun markkinoille», sanoi Ulrikki.

»Mitä? Outoja miehiäkö?» kysyi Silfverberg, yhtäkkiä ääntään muuttaen ja näyttäen nyt siltä kuin uskoisikin Ulrikin puheita. »Keitä outoja miehiä niiden pitäisi olla?»

»Kuulin, että eilen illalla oli meidän kylään Viinikalle saapunut iiläisiä ja simolaisia hevosmiehiä... Varmaanpa ovat markkinoille menossa, koska tälle jokivarrelle hevosineen pyrkivät...»

Silfverberg näytti uskovan mitä Ulrikki puhui, mutta hetken päästä hän taas alkoi epäillä, kun näki Ulrikin suupielissä hymyn väreitä.

»_Jävla ryssar_!» mutisi hän ja lähti kävelemään Rantakäyrään.

* * * * *

Ulrikki istuutui rekeensä, peitti nahkasilla jalkansa ja ajoi menemään Ylikainuulle päin.

Komeasti käveli tamma, häntä heilui aisasta aisaan ja tiu'ut helisivät. Oli kirahtanut pakkaseen, jalaksen alla naukui ja kitisi lumi, mutta tie oli kova.

Monenlaisissa mietteissä Ulrikki istui. Oli hyvilläänkin, mutta taas kun muutamia asioita muisteli, rupesi arveluttamaan. Miten lienee käynyt Kuvenjukselle, jolle Alarikin myi? Olivatko tullimiehet ahdistelleet ja oliko Kuvenjus huomannut sitä pientä patin alkua, jonka vian vuoksi Ulrikki Alarikin sai paljon halvemmalla, mutta josta ei Kuvenjukselle ollut mitään virkkanut...

— Markkinoille se tietenkin on saapunut Kuvenjuskin... Vaan... no... Minä kyllä siitä seikasta selkenen...

Ei ollut Ulrikki vielä saanut minkäänlaisia uutisia markkinoilta. Olivat jo ehkä kauppojakin tehneet, Viiklunti ja Lomman pojat! Olivatko tullihurtat osuneet heidän kimppuunsa?

Arvelutti ja mietitytti. Mutta niin hän lopuksi uskoi, että Viiklunti, monessa liemessä pehmitetty mies ja tullihurttain verivihollinen, osaisi kyllä keplotella ja valehdella niin, että seikoista selkeni...

Vaan jos ne sittenkin! Hyvänen aika! Hänen hevosiansa oli nyt viisi Viikluntin hallussa, hyviä, lihavia ja verrattomia markkinahevosia! Jos tekisivät silti takavarikon, vaikka Viiklunti äyhkääkin, että ne ovat hänen!

Mutta eivät pysty! Niin oli Viiklunti, joka muun oppinsa ohessa tunsi tulliasetuksen kaikki pykälät kuin molemmat kämmenensä, vannonut ja vakuuttanut!

Siihen puheeseen Ulrikki lopulta kuitenkin luotti. Ei ollut mitään syytä vielä olla levottomana!

Ja hän alkoi ajatuksissaan laskea, kuinka suuret voitot hän nyt näillä markkinoilla saisi, jos nyt kaikki hevosensa saisi myydyiksi niihin hintoihin, jotka oli niille määrännyt. Ensin ne viisi, jotka Viikluntin hallussa olivat, — sitten ne kaksi pulskaa ruunaa, joiden kanssa Helmeri nyt paraikaa oli Herttualla, — sitten tämä tamma, jonka sai polkuhinnasta Miukin Matilta...

Ja kun hän oli kaikki yhteen laskenut, teki voittopuoli niin paljon, että sillä täyttäisi kaikki viimetalvelliset tappiot ja lisäksi vielä korvaisi tämän talven markkinakulut ja päällisiksi jäisi tämä uljas tamma kuin lahjaksi, itselle kotihevoseksi, jos ei tahtoisi tätä ollenkaan myydä...

Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti, että Torikan Hermanni oli päissään maininnut Viikluntia, kun purkuhommassa Heikkilässä kävi. Hänelle tuli epäilyksiä mieleen. Mistä oli Hermanni Viikluntin ja hänen hommansa saanut tietää? Vai puhuiko umpimähkään, omia arvelujaan?

Siihen kysymykseen ei Ulrikki saanut vastausta, vaikka hän päänsä halki olisi miettinyt.

Mutta taival oli hänen aprikoidessaan lyhenemistään lyhentynyt. Hän tiesi saapuneensa mäelle, josta tie myötäleenä laskeusi alas laaksoon, missä Herttuan talo oli. Siinä Ulrikki kiinnitti vähän ohjia ja massautti suullaan. Vireä tamma läksi nopeaa juoksua porhaltamaan mäkeä alas. Tiu'ut helisivät, kulkunen kilisi kuin tuskassa, valjaat välkkyivät, tamman pulleat kyljet päilyivät...

»Hih!»

Ulrikin tapasi yhtäkkiä lapsellinen ilo, ja ottaen ohjat lujalle kuin juoksijaa ajaen, mahtavana ja juhlallisena naamaltaan, hän lasketti menemään, jotta pakkanen korvissa vinkui...

Herttualle kääntyessään tienhaarassa linkosi reki siipenä, niin että toisen jalaksen nojassa meni pitkän matkaa; mutta kun Ulrikki nojasi yläruumistaan nousseen jalaksen puolelle, ei reki päässyt kaatumaan.

Koko talon piha helisi, kun Ulrikki täyttä juoksua antoi mennä tallin eteen.

Ennenkun hän ehti reestä nousta, riensivät Helmeri ja Herttuan isäntä reen luokse.

Ulrikin tammaa ei riisuttu, heitettiin vain heinäkäärimä eteen ja pantiin loimi selkään.

Helmerin tuomat ruunat olivat talon tallissa lukon takana, eikä Helmerille itselleen kuulunut mitään erityistä. Ulrikki kertoi turkinvyötä päästellessään seikkailustaan Silfverbergin kanssa ja kysyi sitten, huolekas ilme kasvoillaan, oliko markkinoilta mitään kuulunut.

Ei ollut kuulunut erinomaisempaa. Yöllä oli talossa käynyt Vintturin Santeri, laukkukauppias Suomen puolelta, markkinoilta päin tulossa. Hän oli tiennyt kertoa ensiksikin, että hevosenostajia oli markkinoille saapunut paljon, ja toiseksi, että Viiklunti, jota oli luultu köyhtyneeksi kauppiaaksi, siellä liikkui parhaana pohattana... Santeri oli kuullut, että kymmenen hevosta oli Viikluntilla myytävänä ja että hurjia hintoja tahtoi.

»Olikohan sattunut kuulemaan, oliko yhtään myynyt?» kysyi Ulrikki.

»Kertoi se Santeri, että oli eräälle jällivaaralaiselle myynyt...» tiesi isäntä Ulrikille selittää.

»Mainitsiko Santeri...? Oliko nähnyt, minkänäköisen hevosen oli myynyt?» keskeytti Ulrikki.

»Sanoi olleen silkkimustan ja komean hevosen», muisteli Herttuan isäntä.

»Voi saakuri», ilostui Ulrikki... »Sanoiko, että silkkimusta?»

»Sanoi, sanoi... Kuuli sen Helmerikin», vakuutti isäntä.

»Kuulin minä... vieressä istuin», todisti Helmeri, mutta hänen äänessään tuntui epäilystä.

»Kas niin se Viiklunti!» riemastui Ulrikki. »Vai sai myydyksi sen potkurin ja häntyrin! Miesten parhaita se Viiklunti!»

Ulrikki ei huomannut tyytymättömyyden ilmettä, joka kuvastui Helmerin kasvoilla.

»Osasi se tuo Helmeri oikeaan, kun Viikluntin puheille neuvoi», jatkoi Ulrikki.

Mutta silloin iski Helmeri nyreän näköisenä silmää Ulrikille, ja kun isäntä poistui kahvia komentamaan, sanoi Helmeri:

»Tyhmästi teki Viiklunti, jos Mustan ensiksi myi...»

»Kuinka niin?» Ulrikki seisoi ymmärtämättä, mitä Helmeri tarkoitti.

»No, selväähän se on, että pian se mustan tavat jällivaaralainenkin näkee... ja tulee kaupan purkamaan...»

Nyt Ulrikkikin ymmärsi, että tyhmästi teki Viiklunti sittenkin, kun ensiksi Mustan myi...

Kahvin jouduttua valmiiksi haki Ulrikki eväsviinoistaan pullon, ja niin tekivät kolmeen mieheen väkevät puolikuppiset. Ja maistellessaan puolikuppisia, juttelivat siitä, mitä mahtoivat tullihurtat nyt markkinoilla toimitella ja kuinka siellä Viiklunti ja Lomman pojat heidän kanssaan päänsä pärjäsivät.

Mutta kun kolme puolikuppista olivat kukin maistaneet ja Ulrikki ja Helmeri näistä kahdesta Herttuan tallissa olevasta ruunasta olivat seikat selviksi puhuneet, läksi Ulrikki jatkamaan matkaansa markkinapaikalle.

»Kyllä tulevat vastaan», hyvästeli häntä Helmeri. »Ärryttäkää... elkää näyttäkö ensi pyyntöön tullauspapereita...»

»Antaapas tulla... kyllä minä ne herrat osaan puhutella», vakuutti Ulrikki.

Punaisena, nousuhumalassa istuutui Ulrikki rekeen, ja päästyään tielle antoi hän tamman juosta vihmoa, jotta koko vuorinen ympäristö kumisi.

Tie nousi korkealle vaaralle, jolta laskeusi loivempana pienelle järvelle; sen poikki vei tikoitettu tie toiselle rannalle. Kun Ulrikki ajoi myötälettä järvelle päin, näki hän, tien ollessa siinä lankasuoraksi tikoitettuna, että järvellä ajoi kaksi hevosta häntä vastaan.

Oli jo alkanut hämärtää, niin ettei Ulrikki tuntenut edemmäksi vastaantulevia.

»Holt!» huusivat tulijat, ja Ulrikki tunsi nyt äänestä, että ne olivat tullimiehiä. He sulkivat tien, ja kaksi miestä tarttui Ulrikin tammaa suitsista kiinni.

»Pois alta!» huusi Ulrikki karskisti. »Keitä perkeleitä ne ovat, jotka eivät tierauhaa anna!»

»Ahaa... Heikkilän Ulrikki lurjus!» kuuli Ulrikki Nymanin sanovan.

_»Ä' de Ulrik?»_ kysyi toinen.

»_En finsk häst... vet jag_», kuului kolmas sanovan.

»Jopa satuttiin vastakkain», kuuli Ulrikki Nymanin ilostuvan.

»Jo satuttiin», vastasi Ulrikki. »Onko vierailla edes ryypyn varaa, kun markkinoilta palaavat?»

Tullimiehiä harmitti Ulrikin kylmäverisyys ja hävyttömyys. He olivat varmoja siitä, ettei Ulrikki ollut tullirahaa hevosesta maksanut, vaan tapansa mukaan livahtanut yli rajan. Heidän poissaolonsa oli viekoitellut Ulrikkia yrittämään... Asia oli heidän mielestään selvä, ja hyvillään siitä, ettei heidän matkansa ollut turha, huusivat he joka suusta, että he tekevät takavarikon...

Muuan Rannankylän tullimies jo yritti riuhtaista ohjat Ulrikilta.

»Menkää helvettiin!» karjaisi nyt Ulrikkikin. »Tästä on tulliraha maksettu! Pois alta!»

Nyman, joka näytti olevan johtomies, kysyi, missä hevosesta oli tulli maksettu ja kuka maksun oli perinyt.

Ulrikki selitti ja sanoi lopuksi:

»Silverperi kuului uhkaavan, että hän erottaa jokaikisen virasta, kun eivät pysy rajalla...»

Ja nauroi, jotta hytkyi reessään. Tullimiehet tahtoivat nähdä tullauspaperit, sillä he olivat vieläkin varmoja, että Ulrikki valehteli.

»Tässä minä en rupea näyttämään taipaleessa pimeällä, vaan ajetaan tuonne taloon, Tikanniemeen... siellä näytän», sanoi Ulrikki.

Ulrikin kiinnijoutumisesta varmoina suostuivat he palaamaan toiselle puolelle järveä, Tikanniemeen. Epäillen, että Ulrikilla oli tarkoitus karkaamalla, nopean hevosen avulla, päästä pakoon, ajoivat he toisen hevosensa eillimmäiseksi ja Ulrikin hevosineen siihen perään sekä taas jälkimmäiseksi toisen hevosistaan, ja miehiä tuli kumpaankin rekeen, jottei Ulrikki pääsisi livahtamaan pinteestä.

Tullimiehillä oli siten taattu saalis, ja he ajoivat täyttä juoksua Tikanniemeen. Ulrikki kuuli sekä edestä että jälestäpäin iloista puhetta ja naurua. Hän itse oli olevinaan vakavana, ei halaistua sanaa puhunut.

Tikanniemen isäntä sattui olemaan ulkona, kun kolmella hevosella ajaa huristettiin pihaan. Tullimiehet hän tunsi heti — ne olivat Kainuuseen mennessään talossa käyneet, — ja pian hän tunsi Ulrikinkin, tutun, jokatalvisen markkinamiehen. Arvellen tullimiesten ottaneen jo Ulrikilta hevosen korjuuseen, meni hän Ulrikin reen viereen ja alkoi päivitellä:

»Jopa taisivat tehdä sinulle, miesparka, suuren vahingon, kun näin komean hevosen...»

»Ei ole hätääkään», rähisi Ulrikki, nousten reestä ylpeästi kuin kuningas. Hän komensi sitten talon rengin antamaan vettä hänen tammalleen ja sanoi kääntyen isäntään ja katellen tätä:

»Isäntä on hyvä ja lähtee todistajaksi sisälle, kun minä näytän näille tierauhan häiritsijöille, että minulla on täydet passit matkassani..»

Tullimiehet olivat ympäröineet Ulrikin tamman, pitäen sitä jo omanaan, ja Nyman sanoi:

»Saapi ne passit näyttää tässäkin, jos niitä onkaan! Taitavat olla samanlaiset passit kuin mennä talvenakin!»

Koska siinä sattui olemaan muitakin todistajia kuin Tikanniemen isäntä, veti Ulrikki passinsa taskusta...

Käyttäen sähkölamppua valona näkivät tullimiehet Ulrikin paperit.

Rannankylän tullimies Hohenthal, joka ymmärsi parhaiten ruotsalaista kirjoitusta, sitä silmäsi...ja heitti Ulrikille ja kirosi... Ulrikki remahti suureen nauruun ja virkkoi: »Ja kun erosimme Silverperin kanssa, niin käski kaikille viedä terveisiä, että tulla saakelin sukkelaan takaisin rajalle, muuten perii heidät piru... että omin lupinsa, lurjukset ja tolvanat, lähtevät ajaa kaahottamaan akkojen valheiden perässä...»

Tullimiesten kiukku, joka jo hukkaan menneen Kainuun-matkan takia oli kovin kuuma, nousi nyt ylimmilleen, varsinkin kun siinä ympärillä naurettiin ja näyttivät pitävän hauskaa heidän kustannuksellaan.

Uhkaillen Ulrikkia ja synkästi kiroten he istuutuivat rekeensä ja läksivät täyttä juoksua ajamaan rajalle päin.

Mutta kovin ihmeteltiin Tikanniemessä Ulrikin nokkeluutta ja naurettiin tullimiesten hommalle...

Ja Ulrikki toi pullon reestään ja Tikanniemen isännälle, vanhalle tuttavalle, makeat puolikuppiset tarjosi, niinkuin oli aina ennenkin markkinoille mennessään antanut...

VI

Ruotsin Ylikainuun markkinat ovat juhla-aikaa kaikille Suomen puolen hevosmiehille. Hauskaa ja rentoa on silloin elämä. Markkinoita kestää koko viikko, väliin toistakin, ja monenlaiset ovat hommat ja hääringit. Koko Ylikainuun kirkonkylä on markkinamiesten hallussa, mutta Suomen puolen hevosmiehet siellä parhaina pomoina reuhaavat.

Kirkonkylä on korkeiden vaarain keskellä kuin suuren ammeen pohjalla. Suomesta päin saavutaan sinne monen metsäjärven kautta, missä on taloja rannoilla ja korkeat vaarat järvien ympärillä. Asutus on suomalaista melkein Kainuunjokeen saakka. Jonkun järven rannalla sentään tapaa jo ruotsalaisiakin, ja »ummikoita» on paljon.

Suomen puolen hevosmiehillä oli aina ollut tapana lähteä Ylikainuun markkinoille iltasella, ajaa reuhottaa sitten läpi yötä, mellastaa ja ryypiskellä joka järven rannalla ja aamulla sitten saapua markkinapaikalle, jonne suoraan rajalta karttui noin viisi vanhaa penikulmaa.

Hevoskaupalla oli pitkän aikaa ollut suuri merkitys näillä markkinoilla. Se oli painanut leimansa niihin, ja vaikka voita, heiniä ja muutakin tavaraa kuljetettiin kaupaksi valtaväylän varsilta, oli hevoskauppa kuitenkin päätehtävänä.

Kun suuret malmikaivokset Pohjois-Ruotsissa olivat liikkeensä aloittaneet ja uusi tulliasetus tullut voimaan, vaikuttivat nekin seikat osaltaan, että Suomesta alettiin yhä runsaammin tuoda hevosia Ylikainuun markkinoille. Hevosenostajia saapui näille markkinoille koko laajasta Pohjois-Ruotsista, useimmat kuitenkin Jällivaarasta, Kirunasta ja Narvikista. Ne olivat enimmäkseen ammattikauppiaita, jotka vuorostaan myivät yksityisille vasta työpaikoilla, tukkityöläisille ja malminvedättäjille.

Tämän talven markkinoille oli saapunut paljon hevosenostajia. Lukuunottamatta tunnetuimpia hevoskauppiaita, jotka jo pitemmän aikaa olivat hevosia Ylikainuulta Pohjois-Ruotsin eri seutuihin kuljettaneet, oli nyt tullut runsaasti yksityisiäkin ostajia.

Markkinapaikka oli hevosmiesten hallussa. Kahakäteen ajettiin, huudettiin ja hurrattiin. Joka talossa oli markkinamiehiä, eikä kukaan kummastellut, jos näki jonkun hyvin arveluttavasti humalassa, vaan piti ihmeenä, jos vesiselvän miehen tapasi.

Kestikievarissa, jossa tämän kertomuksen aikana vielä anniskeltiin väkijuomia kaikenlaatuisia ja niin paljon kuin kukin jaksoi juoda, oli hevosmiehiä enin koolla. Piha oli täynnä valjaissa olevia hevosia, toisia ajoi pihaan ja toisia läksi pihasta järven jäälle, kylän viereen, hevosen tapoja tunnustelemaan. Huutoja kuului, kulkuset helisivät ja hevosmiehet huusivat tai rähisivät lujalla äänellä. Herroja ja talonpoikia pyöri sekaisin, ruotsin- ja suomenkieltä puhuttiin, ja naurettiin, jos sattui, ettei toinen toistaan ensi keskustelussa ymmärtänyt.

Kestikievarin suuressa salissa juotiin harjakannuja muutamien pöytien luona, ja toisten, pöytien ääressä vasta hierottiin kauppoja.

Kolmas markkinapäivä oli jo kulumassa. Oli aika pakkanen, ja kylästä nousi höyry kuin kattilan pohjalta. Meluna ja rähinänä oli koko markkinapaikka, huutoja kuului, tiu'ut soivat, kulkuset helisivät ja hevoset hirnuivat.

Kestikievaritalon pihalla pyörähtelee Helmerikin, Heikkilän Ulrikin nokkela renki. Punaisina ovat Helmerinkin silmät ja kovin löyhkää hänestä väkevän konjakin haju. Mutta ei hän humalaiselta näytä, liikkuu ja toimittelee kuin selvä mies.

Lähelle avonaista kuistia, rakennuksen seinään lyötyyn sinkilään, on Ulrikin uljas tamma marhaminnalla pantu kiinni. Siinä seisoo kuin odottaen, parhaisiin valjaisiin varustettuna, ja Helmeri toimittaa sille loimen peitoksi. Miehiä kulkee edestakaisin, nousee kuistille, laskeutuu alas. Joka-ainoalle pystyy uljas tamma silmään, moni käy tunnustelemassa kylkeä, katsoo suuhun ja nostaa häntää...

Kaikkia se näyttää miellyttävän, tämä roima tamma. Ruotsalaiset kiittelevät, tunnustelevat ja hyvilleen tulevat. Kysyvät Helmeriltäkin, paljonko maksaa, mutta Helmen mainitsee vain:

»_Ulrik Heikkilä... finska sidan_», ja viittaa suureen saliin.

Siitä ymmärtävät, että se on Heikkilän Ulrikin hevonen, Ulrikin, jonka koko maailman hevosmiehet tuntevat.

Ja lähtevät Ulrikin puheille kauppoja hieromaan. Mutta ei myy vielä Ulrikki _tätä_ tammaa, sen tietää Helmeri hyvin. Sanoo niin korkean hinnan, ettei kukaan osta, ja Ulrikilla on omat syynsä siihen, ettei vielä myy. Helmeri seisoo siinä tamman luona ja katselee hevosmiesten elämää ympärillään. Toisia lähtee pihasta, ostaja ja myyjä rinnakkain reessä istuen ja alas järven jäälle ajaen, toisia palaa koeajosta, ostaja ohjissa naurusuin ja hevonen höyryten kuin kuuma kiuas.

Siinä on tuttuja miehiä joukossa, Suomen puolen hevosmiehiä. Mutta markkinahumu on korkeimmillaan, ei jouda toinen toistaan puhuttelemaan, myyjät nimittäin keskenään.

Jo juosta vilistää Lomman Nestorin harmaja tamma pihaan, niin että utukka reen perässä punoo, ja reenperällä istuvat ostaja, hoikkakoipinen kainuulainen, ja myyjänä Viiklunti, huuliparta kuuroittuneena ja kylmetyksissä kuin joulukynttilä...

Nestoria ei itseään näy, mutta Helmeri arvaa, että jostakin nurkan takaa hän kurkistelee.

Siihen ajavat lähelle, missä Helmeri tammansa luona seisoo. Viiklunti puhuu ruotsia ja lyö Harmia lautaselle. Helmeri ymmärtää, että kyllä ostajakin, karppisääri kainuulainen, Harmi-tammasta pitää, mutta moittii hintaa liian korkeaksi...

Siinä tunnustelevat vielä Harmia kumpainenkin. Kainuulainen katsoo vielä kerran: nostaa jokaista jalkaa, hipaisee kylkeen ja sitten vielä katsoo suuhun, hampaista iän nähdäkseen.

Koko ajan kehuu Viiklunti siinä vieressä, sen ymmärtää Helmeri, kehuu ja kiroilee ja jo toimittaa lämpöisen loimen peitoksi Harmille, joka höyryää hikisenä...

Vihdoin, kun ostaja yhä seisoo miettiväisenä, viittaa Viiklunti Helmeriin, ikäänkuin että siinä on mies, joka tuntee tämän hevosen tavat ja voiman...

Kainuulainen on ummikko, eikä Helmeri ymmärrä, mitä se häneltä kysyy, mutta Viikluntin katseesta hän käsittää, että kehua pitää...

»Kuua tömmar... kuua tömmar», sanoo hän, viittoen Harmiin.

Se auttaa. Kainuulainen ilostuu ja näyttää innostuvan, lyö Viikluntia olkapäälle, ja he menevät sisälle kauppoja hieromaan...

Silloin ilmestyy Lomman Nestorikin siihen Harminsa viereen ja arvelee Helmerille:

»Ajoivat hikiseksi, ryötät.»

Mutta sitten hän iskee silmää Helmerille. Helmeri ymmärtää heti, mistä on kysymys, ja he käyvät vähän syrjään, kuistin kalveeseen, ja ottavat Nestorin taskupullosta hyvät ryypyt.

»Siinä on nyt viimeisen kauppa tulossa», sanoo Nestori Harmiin viitaten. »Elä hiidessä?»