Part 13
Heti asemalta oli häntä lähtenyt seuraamaan eräs henkilö, jonka esiintymistä ja silmien välkettä Suvi ei suvainnut. Tunnustellakseen miehen tarkoituksia, poikkesi hän muutaman vajan taakse ikäänkuin jollekin asialle. Varjo seurasi mukana.
"Mitäs helv—ä sinä minun perässäni juokset; eikös nyt enää saa rauhassa k—aan", kivahti Suvi.
"Kukas teitä kaikkia kulkijoita tietää, millä asioilla liikutte. Onkohan teillä passiakaan."
"Minulla onkin sellaiset passit ja protokollat, ettet sinä ole eläissäs nähnytkään. Ja nyt ala laputtaa vähän äkkiä, äläkä kurkistele toisen hommia."
Mies poistui, ja Suvi saapui häiritsemättä kaupunkiin.
Siltä varalta, että Villamo sittenkin joutuisi satimeen, suunnittelimme turistihotellissa ohjelman hänen vapauttamisekseen. Kaupungilla kerrottiin Kuopiosta kohtapuoleen saapuvan jonkun santarmieverstin mukanaan 16 santarmia jatkamaan Villamon etsintää. — Vähänpä tunsivat sentään santarmit meikäläisiä ja maamme luontoa luullessaan Kajaanista pohjoiseenpäin leviäviltä saloilta saavuttavansa sinne häipyneen miehen. Tuntien Villamon luonteen arvasimme kuitenkin, ettei hän noin vain ilman muuta ota jäniksenpassia; tuleehan nyt toki, ellei muuta, niin sanomaan hyvästit kajaanilaisille kavereille.
Illan lähestyessä menimme tohtori Arvelinin autiolle huvilalle Oulujärven eteläpuolella, joku kilometri kaupungista odotellaksemme mahdollisia tietoja. Valtasimme siellä erään yläkerroksen ilmavan huoneen, kannoimme korvollisen vettä virkistykseksemme enkä huomannut, mistä siihen korvon viereen ilmestyi pullo oikeata skottilaistakin. Vuoron perään pidimme vahtia pihamaalla.
Puolenyön tienoissa ilmoitti vahti, että äsken oli Paltaniemestä käsin soutanut mies, jolla, mikäli hän hämärässä saattoi erottaa, ei ollut päänpeitettä. Tunnin kuluttua hälyytti toinen, että veneellinen huutavia ryssiä saapuu melkein suoraan huvilan rantaan.
Pihalle tultuamme totesimmekin ilmoituksen oikeaksi, sillä kova mölinä läheni huvilaa. Peräännyimme nopeasti kaupunkiin, ja ensimmäinen siellä kohtaamamme henkilö oli — Villamo. Hattu päässä, piippu suussa ja mies terveenä; silloinhan on kaikki hyvin. Hatun oli hän jo kerinnyt käydä lainaamassa joltain tuttavaltaan ja halusi nyt tavata meitä toisiakin saamansa osoitteen mukaan.
Hän kertoi jo aikaisemmin päivällä aikoneensa tulla kaupunkiin, vaan hatuttomin päin ei oikein iljennyt, piilottelihe vain metsässä. Iltamyöhäisellä tuli jo kaipuu niin suureksi, että piti "lainata" vene ja saapua kiertoteitse, Ämmän silta kun oli vartioitu.
Kaupungissa ei ollut turvallista viipyä ja Rihtniemi sanoi, että "painukaa pojat kiiruusti pohjoista kohti", vaan se ei vielä käynyt laatuun. Etelästä ja lännestä odotettiin lähettejä, ja kaiken uhallakin oli jäätävä odottamaan, kysymys oli vain paikasta.
Kuutisen kilometriä Kajaanista eteläänpäin hevostien ja junatien välisellä metsätaipaleella on pieni lampi ja lammen rannalla erämiesten rakentama maja kivikiukaineen. Sen katsoivat kajaanilaiset sopivaksi oleskelupaikaksemme ja lähtivät meitä sinne opastamaan. Kun sorsajahti oli juuri alkanut, ottivat he haulikkonsa mukaan, jotta retki näyttäisi metsästysretkeltä. Tarpeellinen tämä varokeino olikin, sillä puolimatkassa tapasimme kaksi siviilipukuista poliisia palaamassa etsiskelymatkaltaan. Nähdessään tutut kaupunkilaiset haulikkoineen, he hyvää iltaa toivottaen sivuuttivat meidät, — onnekseen. Jos vain kolmisin heidät tapasimme, olisi etsintämatkansa ratkaistu siinä hiekkaisella harjulla.
Eino Wirneksen, Oulun lähetin saavuttua kolmantena päivänä papereineen kämpällemme mukanaan aimo kantamus ruokatavaroita matkaamme varten, saatoimme ajatella korpivaellukselle lähtöä. Wirnes kertoi ryssien ja poliisien yhä etsivän Villamoa. Santarmieversti oli matkustanut aina Suomussalmelle asti. Kuuleman mukaan oli heillä jo tiedossaan, että meitä oli kolme samaan joukkoon kuuluvaa, "kolme musketööriä", eli kuten Heldt Tukholmassa sanoi: "Die drei wilde Kerls da oben".
Asiamme eivät enää vaatineet viipymistämme, ja aamuyöstä päätimme lähteä kohti Lappia.
Yö oli haudantyyni, ympäröivältä rämeeltä noussut usva peitti lammen pinnan kuin käärinliina. Oikki pilkkoi puita avoimesta ovesta loimottavan kiuastulen välkkeessä, Suvi keitteli majassa teevettä, ja minä peseskelin lammen rannalla ainoata nenäliinaani. Tunnelma oli mitä rauhallisin, ja mekin tunsimme hyvin sopeutuvamme luontoon.
Äkkiä kuulin lammen toiselta rannalta metsäkanan nauravan räkätyksen, sellaisen, kun se päästää tullessaan yllätetyksi. Hetken kuluttua kuului ääni uudelleen, tällä kertaa vähän edempänä.
Lopetin kiiruusti pyykinpesuni ja ilmoitin havaintoni tovereilleni Arvostelimme tilanteen seuraavasti: Jos siellä oli joku ihminen, ei se voinut olla metsämies, sillä pimeyden takia ei voinut enää ampua. Kulkijalla täytyi siis olla muita harrastuksia, esimerkiksi meihin. — Aikomus oli nähtävästi järven ympäri kiertäen tehdä saartoliike, koska he arvelivat meidän vartioivan maantieltä kämpälle johtavaa polkua.
Kun emme kuitenkaan olleet järjestäneet minkäänlaista vartiointia, saattoi maantieltä saapuva saartoketju jo vaania läheisessä pensaikossa odotellen vain toisten saapumista. Päätimme, että minä riennän järvenrantaa pitkin ottamaan selkoa, tuleeko sieltä ketään, Villamo pilkkoo silmänlumeeksi puita edelleen, jolla aikaa Suvi kämpässä kiiruusti ahtaa tavarat reppuihin.
Etenin kämpästä parisataa metriä rämeen laitaan. Siinä odottelin melko tovin ja melkein jo uskoin, että kettu se vaan on metsäkanaa peloitellut, kun korviini alkoi kuulua tuttua ääntä, sellaista litinää ja loksotusta, joka syntyy, kun ihminen kävelee vetelässä suossa ja nostelee saappaitaan. Tyvenessä yössä se kuuluu kauas.
Äänistä päättelin tulijoita olevan useampiakin. En jäänyt heitä odottelemaan, vaikkakin suon laidasta, kaatuneen kelohongan takaa olisin voinut aikaansaattaa tuhoakin pitkällä parabellumillani. Riensin kämpälle, siellä heitimme reput selkämme ja hävisimme nopeasti eteläisen kummun taa "kuin kuvajaiset hattarojen".
Kuten näyttelijät, jätimme mekin poistuessamme kulissit entiselleen; pirtin oven auki, lekottavan tulen uuniin, jonka loimo paistoi kauas yli lammen; lisäsimmepä vielä pari kannonväkkyrää pesään, jotta tulijoillakin olisi lämmintä.
Kajaanin tiestä erkani toinen, vastavalmistunut, Nuasjärven etelärantaa seuraava maantie Sotkamoon, ja sen katsoimme soveliaimmaksi kulkea. Ennen tienhaaraa tapasimme kajaanilaiset etappimiehet, jotka keskellä yötä olivat lähteneet varoittamaan meitä. Heidän tietämänsä mukaan oli koko etsintäjoukkue liikkeellä kämpällemme. — Olimmehan tosiaan päässeet kuin koira veräjästä.
Kaikki oli siis hyvin. Kajaanilaiset palasivat kotiinsa me käännyimme metsätaipaleellemme. Suuremman moraalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi esitimme kivääriotteita ja komensimme kaikuvasti saksankielellä. Villamo ja Suvirinne muodostivat ryhmän, minä komensin paraatimarssia, ja päätä kääntämättä, kättä huiskauttamatta katosimme santaisen tienpolven taa.
Rihtniemi oli kehoittanut meitä pysähtymään Hallan Ukon luokse, siksi kunnes eräs pommiasia oli selvitetty. Lupasi lähettää tiedot sinne, ja tätä varmaa levähdyspaikkaa kohti lapikoimme pehmeätä tietä myöten. Sotkamon kirkonkylän sivuutimme laulamatta, sitten taas metsätaipaleella kajahteli: "Det gingo tre jäntor i solen". Laulu sopi niin erinomaisesti meihin, se oli kirjoitettu kuin meidän matkastamme.
Puolentoista vuorokauden kuluttua saavuimme Hyrynsalmen kirkonkylän majataloon. Emäntä katseli meitä tiukkaan, sanoi sitten:
"Teitä on täällä jo odotettu."
"Kuka sitten?"
"Hallan tyttö ja poika ovat jo aamusta saakka täällä istuneet. Juuri lähtivät rantaan."
Ihmettelimme, miten tieto tulostamme oli näin nopeasti kerinnyt perille, vaikkakin tarkoituksemme oli liikkua aivan huomaamattomasti. Emäntä kertoi, että Rihtniemen Elja se tänne jo eilen sanan toimitti ja käski saattaa sanan Ukolle.
Ehtoo vaihtui jo yöksi saapuessamme Hallan avaraan pirttiin. Kylpy oli lämmitetty, vastat haudottu, ja Ukko itse heitteli löylyä, varsin tarkoituksella korventaa meidät elävältä ja aina väliin kysyen: "Vieläkö lyön?"
"Lyö vaan, jos itte tulet tänne tuhannen palavaan pätsiin."
Ja tulihan Ukko, rapsutteli vastallaan eikä vielä kunnolla hionnutkaan, kun minä jo läksin vilvoittelemaan.
KOSKENLASKIJOINA.
Muutaman päivän kuluttua olimme taas polulla pohjoista kohti. Ikävä oli erota Hallan suopeista suojista — —
Ukko saatteli meitä Löytöjoelle saakka parin virstan verran. Kohisevan puron yli kaartuvalla sillalla pysähdyimme innokkaasti keskustellen ja katsellen veden kuulaita kierteitä. Äkkiä Ukko kesken puhettaan huudahti: "Katsokaas pojat, tuolla on hauki", ja osoitti sormellaan pientä suvantopaikkaa, jossa valkoiset sakkatäplät vain hiljalleen pyörähtelivät. Siellä, tummasammaleisen kiven kupeessa lekottelikin hauenvonkale.
Seuraavassa hetkessä pamahtivat Villamon ja minun pistoolit kuin yksi laukaus; pohjamuta vain kiehui kiven vieressä.
Suvi sanoi, että kyllä hänkin olisi kerinnyt ampua, vaan kun ei tähtäin ollut tarkistettu.
"Ei tainnut osua", sanoi Ukko kiiruhtaen vesirajaan. Hetken kopeloituaan sameavetistä kivensyrjää nosti hän sieltä noin kilonpainoisen hauen, jonka pää riepotti vain etuevistä kiinni ja keskiruumiissa paistoi sormen mentävä reikä.
"Jos näin aina käyttelette aseitanne, niin turvallisesti voitte kulkea vaikka ryssän komppanian läpi", sanoi Ukko. "Tämän minä vien muistoksi kotiini."
Virsta virstalta katkeili taas taival, enimmäkseen jalkapatikassa, harvemmin hevoskyydillä. Laiskoja kulkijoita olivatkin sen puolen kievarihevoset. Eräästäkin kievarista ennen Kitkalle saapumistamme otimme kaksi kyytihevosta vahvistettua taksaa vastaan, mutta niillä ei olisi kunniaa niittänyt olympialaisissa. Eivät edes alamäessä pistäneet hölkäksi. Oikin kanssa käyttämämme kaakin hylkäsimme tielle jo kolme kilometriä kuljettuamme, Suvi vain sanoi, että kun kerran on ottanut viedäkseen, niin vieköön perille saakka.
Ero kyytimiehestämme ei ollut erikoisen hellä, hän kun vaati kyytimaksua koko matkalta, — mutta pieniähän ne ovat sellaiset riidat.
Korojoella odotteleva veneemme jo itkeskeli, kun viikon viivyimme matkalla. Taputtelimme sitä kuten Väinämöinen muinoin omaansa — vaikka meidän veneemme oli mielestämme paljon parempi kuin hänen — ja vieräytimme sen omaan elementtiinsä. Nythän se taas saisi kantaa rakkaita isäntiään pitkän matkan. Mutta tietämättömät olivat vielä tulevalla matkalla koettavat kolaukset.
Seurueemme oli jo lähes kaksinkertaistunut: Hallasta lähti mukanamme muuan nuorukainen pyrkien leirille; sitäpaitsi oli Villamo antanut pettää itseään jossain koirakaupassa, ja sen johdosta saimme vuoronperään taluttaa karvaista piskiä, jota asiantuntijat kutsuivat pystykorvaksi. Kyllähän sen korvat tavallisen pystyt olivatkin, mutta Auttikönkäällä ne jo löivät luppaa. Vili oli sen nimi, ja Villamo jo matkan varrella halaili sitä ajatellessaan henkilöä, jolle sen Norrbottenissa lahjoittaisi. Sen tiesin, ettei Vili koskaan Saksanmaata näkisi ja jos näkisikin, niin vain hyvin lyhyen hetken, sillä näin hyvin lihotetusta pennusta saisi erinomaisia kotlettipaloja.
Tuttuja Korojoen kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroita taas soutelimme Auttikönkäälle. Siinä, ennen maataivalta tapaa matkamies puraista palan, sillä veneen veto kuivalla maalla vaatii kahden puolen puhkumista.
Rantatörmältä katsellessamme ahnaaseen kallionrotkoon vaipuvia mustasilmäisiä pyörteitä pisti päähämme verraton ajatus: "Mitähän, jos hiljalleen hivuttaisimme veneen tukkiränniä pitkin alas; säästäisimmehän paljon aikaa. Kai nyt neljä reipasta miestä kykenee yhden veneen pidättelemään."
Sanottu ja tehty. Köysi sidottiin veneen perään, ja keula soljahti rännin aukkoon. Muutama metri meni aivan kuin oli ajateltu, mutta sitten tuli jyrkempi luisu. Kolme meistä hoiteli venettä laidoista, Suven hillitessä sen kulkua pylvään ympäri kierretyllä köydellä.
"Pysyykö nyt?" kysyin Suvelta, kun meidän taas piti siirtyä muutama askel alaspäin ja hellittää otettamme.
"Kyllä pysyy", huikkasi Suvi, ja me irroitimme kätemme.
Ja silloin se laukesi. Pyöreän, kuoritun paalun ympäri kierretty köysi luisti kuin rasvattu, Suven kämmenet höyrysivät, ja vene kiisi vinhaa vauhtia rännin alapäätä kohti.
Se oli komiata katsella. — Ainoa koko joukostamme, joka sai nauttia kyydistä oli Vili, se kun keskituhtoon sidottuna ei päässyt pois veneestä. Niin mielenkiintoisen kuin arvelin tällaisen huvimatkan olleenkin, aiheutti se Vilille pari päivää kestävän vatsataudin, joka myöhemmin, Kemijoen koskissa muuttui kroonilleseksi, suuresti häiriten yleistä hyvinvointiamme.
Tukkirännin suu oli tehty kapeammaksi, jotta se paremmin heittäisi tukit suvantoon, ja siihen nieluun veneemme juuttui kiinni kuin naulattu.
Näytti jo siltä, että jäisimme vallan jalkamiehiksi, niin lujassa oli vene. Metsästä noutamillamme kangilla se lopulta irtaantui, ja reippaasti laskimme alakoskeen.
Emme sentään tunteneet Autin syntyjä syviä enempää kuin sen paasiakaan ja ajoimme kivelle, petolliselle salakarille. Hetkisen pyöri vene karusellia, sitte se käänsi pohjapuolensa ylöspäin, ikäänkuin tervattavaksi. Siihen ei nyt kylläkään ollut aikaa, pääasiallisin huolemme oli saada riittävästi happea ja muita vitamiineja keuhkoihimme. Me irtolaiset tulimme kutakuinkin toimeen, mutta heikommat oltavat oli Vilirukalla, joka selkäreppujemme tavoin oli yhä kahlehdittuna veneeseen kuin kaleeriorja.
Vesi Auttikönkään alla on sentään niin kuohuista, että siinä voi hengittää aivan umpisukkelossakin, ja kun suvannon tyvenessä rannassa toimitimme inventaarion, emme havainneet suurempia vaillinkeja niin hengen kuin tavarankaan suhteen. Tosin yksi airo ja istuinlauta olivat matkanneet meitä nopeammin, vaan ne saavutimme myöhemmin rauhallisemmilla vesillä.
"Ken on Autin laskenut, laskee Imatrankin", arvelimme, ja pieniähän silloin ovat Kemijoen kosket meikäläisille. Ne laskimmekin järjestään kaikki, vaikkakin useasti pohja ylöspäin.
Koulussa oli laskutaitomme kohtalainen, vaan koskenlasku on aivan erilaista, siellä kun on sellaisia problemeja, joita ei voi ratkaista kuin paikallistuntemuksen avulla.
Viimeisessä koskessa ennen laivareittiä piti vähältä, ettemme jääneet uimamaistereiksi. Kuperkeikassa vene yritti väkisin ryöstäytyä käsistämme, kun sitä laakean kiven vieressä, pohjassa seisten, tyhjensimme vedestä. Koko veneen irtaimisto uiskenteli suvannossa, ja sieltä tukkimiehet niitä meille keräilivät, kun lopultakin perämelan varassa itsekin sinne kerkisimme.
Suvannon rannalla olevassa talossa saimme yösijan. Kysyimme, saisiko talossa ruokaa, ja emäntä vastasi jokseenkin siihen tapaan, että kun ei ole keittoa tarjottavana, ei ilkiäisi ihan pelkkää kalaakaan syöttää. Sanoimme tyytyvämme minkälaiseen ruokaan tahansa, eikä kestänytkään kuin tuokion, kun emäntä jo kantoi pöydälle pari kannua tuoretta piimää, kolme tai neljä vastaleivottua reikäleipää, lautasellisen voita ja lähes puolen metrin pituisen, riimisuolaisen, halaistun lohen. — Vaikka tapahtumasta on jo kulunut yli kymmenen vuotta, tulee vieläkin vesi suuhuni muistellessani tätä ehtoollista.
Koskenlaskussa kastuneet vaatteemme olimme ripustaneet kuivamaan pihalle ja aterioimme paitasillamme. Ei emäntä meitä silti ujostellut, jutustelihan vain kanssamme. Kuultuaan, että saavuimme vesien yläjuoksuilta, kysyi hän, kuka meillä oli laskumiehenä.
"Tämä vosmestarihan se kosket laski", sanoi Villamo minua osoittaen.
"Taidatte sitten ollakin tuttu näillä vesillä?"
"Onhan sitä tullut viiletetyksi näitäkin koskia. Tulipa tuo Auttiköngäskin lasketuksi."
"Sus siunatkoon", päivitteli emäntä, "ja elävinä pääsitte?"
"Niinkuin tässä ollaan."
Ei hän sentään Autin laskemista todeksi uskonut, ennenkuin selitimme, miten se oli tapahtunut, ja pääsipä silloin emännältä helakka nauru.
Aamulla lähtiessämme kysyimme hintaa iltaisesta, yösijasta ja aamukahvista, ja emäntä vähän arkaillen sanoi, että "olisikohan 60 penniä miehestä liikaa?"
Ajatelkaas — 60 penniä mieheen — ja me kun olimme syöneet sen puolenmetrisen lohen aivan tarkkaan, rähjänneet talon paraan huoneen likomärillä vaatteillamme ja muutenkin eläneet paremmin kuin Heinolan parhaimmassa hotellissa.
Matkustimme herroiksi laivalla Rovaniemelle, jossa taas piti tavattaman metsänhoitaja Gottleben. Veneemme oli kytkettynä laivan perään.
Lähestyessämme viimeistä laituria ennen Rovaniemeä, valtasi mielemme outo aavistus jostain vaarasta. Mitään syytä emme siihen keksineet aavistus vain käski irroittaa veneemme laivasta. Laiturissa sen teimmekin, — tosin vähän häpeillen arkuuttamme, vaikkei sitä kukaan toiselleen sanonut, — ja soutaen jatkoimme kulkua. Veneen veimme kaislikkoon kilometrin verran Ounasjokea ylöspäin itse saapuen jalkaisin kylään.
Ryssiä näkyi liikuskelevan tavallista tiheämmin kaduilla. Tavatessamme Gottlebenin kehoitti hän meitä nopeasti poistumaan metsiin. Viime viikolla oli Rovaniemi saanut 30 miestä käsittävän sotilasvartion, joka tunnollisesti tarkasti jokaisen niin junalla kuin laivalla saapuvan henkilön.
Kiipelissä olisimme olleet, jos Rovaniemelle asti nautimme höyrylaivan mukavuuksista. Taaskin oli suojelusenkelimme meitä ajoissa varoittanut. Rovaniemen-Kittilän maantielle järjestettyjen ratsupartioiden takia kehoitti Gottleben meitä käyttämään Tervolan reittiä. Vaan kun meriväki on aina erittäin, pysyimme suunnitelmassamme: vesiteitse Meltaukseen. Olivathan Ounasjoen rantatörmät sentään niin korkeat, että niiden suojassa saattoi huoletta soudella maantielläkulkijan huomaamatta.
Soutaen ja sauvoen edistyi matka Juopperiin. Kun vesitie tässä päättyi — meihin nähden —, loppuunmöimme kolhitun veneemme kievarin isännälle melkoisella hinnanalennuksella, eli 20 mk. ostohintaa halvemmalla. Koko edestakaisinmatkamme Meltauksesta Korojoen latvoille oli siis kulkuvälineiden muodossa maksanut meille 32 markkaa, josta 20 mk. tuli veneen ja 12 mk laivapilettien osalle.
Kievarin isännältä kyselimme, missä ne ryssien ratsupatrullit ovat, ja hän kertoi niiden tunti sitten vierailleen talossaan, kuljettaen eteläänpäin erästä Muurmannilta paennutta itävaltalaista upseeria. "Jos kerkisitte tänne tiimaa aikaisemmin, olisitte saaneet yhden matkatoverin lisää", sanoi hän lopuksi.
Nahkainen pieksunpohja sai taas kyytinsä metsätaipaleella pyrkiessämme läntiselle rajalle pitkin sotkuisia polkuja. Niitä kulki siellä ristiin rastiin, joten tuppasi eksyttämään. Konttijärvella oli pakko kysellä suorimpia suuntia Orajärvelle, ja kun Pellon poliisi sattumoisin oli talossa, suostui hän oppaaksemme. Kerroimme Orajärven puolessa valtion metsissä alkavamme suurehkoja metsänleimuita, ja poliisikin, valtion virkamiehenä katsoi vähän kuin velvollisuudekseen antaa meille virka-apuaan.
Kautta rantain koetimme saada tietoomme, miten olot kuluneen kuukauden aikana olivat rajalla muuttuneet.
Komppania ryssiä kuului vetävän puhelinjohtoa jokirantatietä pitkin Muonionniskaan. Eilen olivat Pellossa, tänään kai jo Orajärvellä.
Vai komppania ryssiä? Teki mieli muuttaa matkasuunnitelmaa, mutta kun kerran tuli puhutuksi, niin mennään vain.
Puolimatkassa poliisi sitten osoitti meille tuskin havaittavan polunpään sanoen sen johtavan Orajärvelle. Itse läksi hän Pelloon. Kiitimme opastuksesta ja keventynein mielin astelimme edelleen.
Polusta eksyimme jo ensimmäisellä kilometrillä Kun kompassin mukaan olimme kulkeneet toista tuntia, ja lehmien iltahuudon hetki oli käsissä, aukeni eteemme kaunis järvimaisema. Parvi pyitä pyrähti läheisiin puihin, emmekä suinkaan päästäneet tilaisuutta ohi. Kolmesta pistoolista tuli kuulia kuin Masurilla kranaatteja, ja kaamea kaiku kiiri yli iltatyvenen järven.
Vasta kun ammuttavia ei enää näkynyt, havaitsi joku kylän järven toisella rannalla. Orajärvi oli siis jo edessämme, ja tällaisella pauhinalla olimme ilmiantaneet tulomme. Jos siellä nyt majaili komppania ryssiä, saimme varmasti lämpimän vastaanoton.
Kuljimme varovaisesti järven etelärantaa. Metsä lyheni ja muuttui leveäoksaiseksi typpyrämänniköksi, vaihtuen alavammalla rantamaalla leppäviidakoksi.
Olimme jo lähellä maantietä. Sieltä kuului kärryjen kolinaa ja ryssien molotusta. Kylässä kalkahtelivat karjankellot, joku pahansisuinen koira ärhenteli järvelle päin, ja lehmitarhassa karjapiiat lauloivat ihastuneille ryssille:
"Sydämestäni rakastan sua elinaikani"
Aurinko teki laskuaan, mutta ilma oli vielä paahtavan kuuma. Makasimme pensaikossa maantien varrella odotellen liikenteen asettumista. Kun ketään ei enää ollut näkyvissä, juoksimme nopeasti tien takana aukeavan, parisatametrisen, kantoisen raivion yli metsään. Vilikin, joka matkamme varrella oli haukkunut kaikki elävät käärmeitä myöten, aavisti kaiketi hetken tärkeyden ja liputteli välissämme matalana kuin kärppä sivuilleen vilkaisematta Ei kuulunut jälkeemme paukkuja eikä muutakaan papatusta. Jäljelläoleva penikulmainen taival rajalle ja soutu — tai vaikkapa uinti — yli Tornionjoen oli enää vain leikkiä.
Yö taisi olla jo puolessa, kun tukkisuman yli käyden ja kontaten pääsimme Naamijoen suuhun raketulle tullituvalle. Siellä tiesimme olevan useita veneitä, joista toki voisimme yhden "lainata". Yllätyksellä kuitenkin totesimme, että kaikki veneet olivat nostetut maalle noin kymmenisen metrin päähän vesirajasta. Airoja ei näkynyt, ei sauvoimiakaan. Olivat nähtävästi varustautuneet tämäntapaisten lainaamisten varalta. "Emme sentään uimaankaan lähde", arvelimme, Tullitalo oli pimeänä, ja akkunan läpi kuului selkää karmiva kuorsaus. Hiiviskelimme kuin murtovarkaat nurkissa ja hetken kuluttua löysimme sauvoimia, airot kai olivat lukkojen takana.
Rantatöyräälle vedetyistä veneistä valitsimme meille sopivimman ja käsivarassa kannoimme sen äärimmäisen äänettömästi veteen. Vain rantahiekka narskahteli anturoitten alla.
Pian soluimme pehmeässä läpinäkymättömässä usvassa kohti turvallisempaa rantaa. Tuli taas mieleen kuten monasti ennenkin kysymys:
Kuinka voi tällaisella kapealla vesirännillä olla niin suuri vaikutus ihmisiin ja heidän elämänsä juoksuun? Tällä puolen ei henkemme ollut sääskenkään veroinen, ja tuolla usvantakana, jonne olimme matkalla, pidettiin meitä verrattain kunniallisina kansalaisina, joiden päästä oli vaarallista mennä taittelemaan hiuskarvoja.
Keskellä jokea pääsi meidän tavallisesti niin surunvoittoinen olemuksemme kahleistaan ja täyttä kurkkua kajahutimme "Die Wacht am Rhein".
Riikin rannalla kannoimme muistaakseni veneen kaksi kertaa niin pitkälle vesirajasta kuin se oli ollut toisella puolen. Nimittäin, ettei luultaisi, että joku huolimaton ja hutilus oli sitä käyttänyt. Suotakoon anteeksi, jos teimme tuhmasti, vaan olihan mieliimme aina teroitettu, että täytyy olla varovainen toisen tavaran kanssa.
Jarhoisten kievari oli täyteen sullottu. Saimme sentään tilan lattialle ilman patjaa ja peitettä, jopa ilman lakanaakin.
Katselin paraikaa ihanaa unta suurista harreista ja kimaltelevista vesipyörylöistä, kun ovi aukeni, ja ruotsalaisen rajavartioston aliupseeri karjaisi:
"Onko täällä ketään, joka on tullut yöllä rajan yli?"
"Nej då", vastasimme sointuvimmalla Skånen murteella.
Ovi painui jälleen kiinni. — Taaskin oli tunnettu kielitaitomme pelastanut tilanteen.
Hetken kuluttua nousi nurkasta mies, joka yöllä saapuessamme oli jo nukkumassa. Se kuva pysyy aina mielessäni: Naama rehevä ja silmät kuin päivänpaiste, hattu pohjolan jätkien viimeistä kuosia, takki väljä, ruskehtava; housujen takalisto roikkui polviniveliin asti, pieksut, alkujaan pitkävartiset, poimuttuivat tsaarimaisesti nilkkoihin.
Siinä oli Iisu Manninen, koettu mies Pohjolassa.
Vaan oli muitakin matkustavaisia. Oli kolmattakymmentä Kuolasta paennutta saksalaista ja itävaltalaista sotavankia, joita nyt saatettiin ihmisten ilmoille.
Kaamea oli heidän matkansa ollut yli tuntemattomain kiveliöiden. Yhden tovereistaan olivat sinne haudanneet käsin kaivamaansa kuoppaan, toinen oli sairaana ja verisin jaloin jäänyt muutamaan tunturimajaan lappalaisten hoidettavaksi, eivätkä muutkaan olleet kehuttavassa kunnossa.