Part 12
Oikki ja Suvi halveksuivat ehdotustani ja laskeutuivat levolle sytyttämänsä nuotion ääreen.
Minua harmitti tällainen ylimielisyys. Etsin lompakostani Haaparannasta ostamani perhoset, taitoin vavan pajukosta ja tunnustelin, vieläkö kala tarttuu metsämiehen onkeen.
"Toiset syö toiset ei" sanoi entinenkin onkija, enkä parin tunnin odotuksella saanut kuin viisi korttelin mittaista harria.
Paistoin ne riutuvalla hiilloksella, ja ennenkuin lopetin ateriani, punasi nouseva aurinko jo puiden latvat, ja läheisiltä luhtaniityiltä tunkeutui valkoinen usva jokiuomaa pitkin kankaalle asti.
Järjestin ne viisi harrinselkäruotoa yksiriviseen rintamaan ja komensin sotaäänellä:
"Aufstehen! Nouskaa pojat harria syömään."
En tahdo kuvata niitä silmäyksiä, jotka kylmäverisesti kestin lähimpinä hetkinä, sen kuitenkin perhossiimaani keriessäni havaitsin, että kahvelipalat ja metrimakkara tekivät hyvin kauppansa.
Seuraava päivä korvasi kyllä aikaisemmat pettymykset, sillä onnistuimme pistooleillamme ampumaan metson ja koppelon; varsin tervetullut lisä muonavarastoihimme.
Aluksi Kolarin — Pellon pitäjien rajaa, sitten jalkapolkuja noudatellen saavuimme Meltaukseen. Siellä kuulimme, että ryssien ratsastavat patrullit vartioivat Rovaniemeen johtavaa maantietä. Vesireitti oli siis turvallisempi meille ja ostimmekin 80 markalla kievarista veneen, jolla aloimme viilettää etelää kohti.
Jos kuka arvoisasta yleisöstä kesämatkallaan saapuu Inarista käsin eteläänpäin, kehoittaisin häntä käyttämään samaa matkustustapaa. Sillä ihanampia heinäkuun öitä kuin tällä matkallamme, olen harvoin kokenut. — Virta venhettä vei, joskus airoilla auttelimme. Uistin lipui venheen perässä ja antoi aina illaksi tuoreen paistikalan.
Tutkin tällä matkalla Ounasjoen itärannan kykyni mukaan, ja tulin yllättäviin loppupäätelmiin. Ajattelin silloin, että jos minulla olisi rahaa, ja jos tänne perustettaisiin yhtiö rautatien rakentamiseksi Petsamoon, niin minä ensimmäisenä ostaisin kaikella liikkuvalla kapitaalillani osakkeita sanottuun yritykseen. Sillä Ounasjoen rannat ovat luonnostaan kuin valmiiksi rakennettuja rautatiepenkereitä. Ei muuta kuin pölkyt poikittain, kiskot pitkittäin, ja sitten veturi kiskoille. Kun kuitenkin monien kiireellisten asioiden takia en ole lähemmin kerinnyt tutustumaan tie- ja vesirakennuksiin, en kehoittaisi ketään ottamaan vakavalta kannalta ehdotustani. Voisi käydä samoin kuin edellisenä keväänä Muurmannin radalla. Siellä näet ryssät tekivät hirveällä touhulla rautatietä. Kuusimiehistä työsakkia kohti oli yksi työnjohtaja ja yksi lapio. Arvaa sen, että näin työ tuli tarkimmin tehdyksi.
Kankaalla työ kutakuinkin kävi laatuun, kun sorainen pohja oli vankka, mutta karjalaiset seudut tarjoavat tientekijälle runsaasti veteliä soita ja nevoja.
Talvi oli ankara, ja jängät vahvassa jäässä. Työnjohtaja muisteli kai historiankirjoista, että ryssät Japanin sodan aikana rakensivat rautatien jäätyneen Baikal-järven yli ja päätti nyt itsekin koettaa samaa keinoa nevalla. Kapulat lyötiin poikittain, kiskot päälle, ja niin valmistui uutta rataa kilometrittäin. Kestihän sellainen rata keveän työveturin painon, mutta rakentajat eivät olleet ottaneet huomioon, että Karjalan hetteinen neva ei nuku koskaan. Kun siis koeveturi lähetettiin aapaa halkovalle, linjasuoralle radalle, niin — hupsis — alusta petti, ja neva nielaisi koko otuksen. Hädintuskin pelastuivat kuljettaja ja lämmittäjä, veturista jäi vain savutorvi sammaleenpinnalle törröttämään.
Hetkisen mietittyään tarvittavien toimenpiteiden laatua arvelivat työmiehet, että "eihän tässä napilla pelata, kun ryssän henki on kysymyksessä"; hakkasivat savutorven poikki, löivät mutaa päälle, ja pian oli rata taas entisessä kunnossaan.
Tämän jutun kertoi minulle muuan mukanaollut, ja kertoja vielä elää, joten se on tosi.
Sekä uteliaisuus että asioittemme järjestely vaativat meitä poikkeamaan Rovaniemellä asiallemme varman ja uskollisen ystävän, metsänhoitaja Gottlebenin luona.
Saimme häneltä tärkeitä tietoja aikomaamme matkaa varten. Olosuhteethan olivat suuresti muuttuneet sitten kevättalven. Entisistä etappimiehistä oli moni mennyt leirille, joitakuita oli vangittu, ja useat jäljellejääneet kaipasivat edes hetkellistä jääkärin hahmossa esitettyä moraalista yllykettä, uskaltaakseen taas jatkaa toimintaansa.
Gottleben itse oli — jo nimensäkin vuoksi — "prikattu" ryssien kirjoissa. Saksalainen nimihän santarmien mielestä jo osoitti, että tässä on mies, joka vähintäin aikoo ampua rakastetun tsaarin. Osoittaakseen uskollisuuttaan tsaaria kohtaan, olisi hänen pitänyt, silloin kun ryssät muuttivat Pietarin nimen Petrogradiksi, muuttaa esi-isiltänsä saamansa nimen vaikka Gottegradiksi. Tämähän yksin jo olisi osoittanut hänet poliittisesti luotettavaksi.
Gottleben arveli, että aikomamme Kitkan-Kajaanin reitti olisi varmin, koska Kemin-Oulun rataa pidettiin tarkoin silmällä. — Rautateitse emme missään tapauksessa voisi rantatietä kulkea. Rovaniemen radallakin jo santarmit jokaisessa kulkijassa haistoivat "germanskij spion."
Voimiamme säästääksemme kahlehdimme haahtemme Kemijoen liikennettä välittävään höyrylaivaan ja pääsimme parilla markalla miestä kohti aina Pekkalan talon kohdalle, jossa yövyimme.
Täällä muuttuu Kemijoki koskirikkaaksi, eikä laiva pääse kiipeämään pitemmälle. Yhtämittaa sauvoen nousimme veneellämme sitä pitkin Auttijoen suuhun, ja päivän kerän loimottaessa lounaasta olimme kuuluisan Auttikönkään alla.
Sakari Pälsi on Suomen Kuvalehdessä vuodelta 1923 niin sattuvasti kertonut Auttikönkäästä, ettei minun kannata ruveta parantelemaan hänen kuvaustaan tästä yksinäisyydessään riehuvasta kalliononkalosta. Luvallaan lainaankin tähän kuvauksesta palasen:
"Kemi käymättä, mies Torniossa tappamatta ja pitäisi yöksi joutua Auttikönkähällen kylpömähän", kerrotaan vanhan peräpohjalaisen pirun luetelleen kiireitään, ja jatkuu kuvaus kylpypaikasta edelleen:
"Maineellaan Auttiköngäs peljättää matkan päästä, sen suuresta voimasta ja rajusta näöstä saa jo kaukana kuulla kuvauksia. Tosiasia onkin, että ensi kertaa putousta katsottuaan peräytyy sen ääreltä ja tavoittaa sopivaa puuta tuekseen. Putous on yllättävimpiä luonnonnähtävyyksiä, mitä meidän maamme voi tarjota. Se on aika korkea, sanottakoon kaksikymmentä metriä, vaikka luvut eivät olekaan soveliaita ilmaisemaan sen vaikuttavuutta."
Olimme siis tulleet pirun saunanlöylyille, ja kun emme halunneet häntä häiritä, vedimme veneemme könkään yläpuolelle, josta alkoi rannoilta veteen kaartuvien puiden varjostama tyven jokimatka Auttijärvelle.
Kalarikkaampaa järveä ei ainakaan eteläisemmissä vesistöissämme tapaa. Tuskin oli kymmenkunta metriä uistinkelastamme solunut veteen, kun siima vinkasi ja Oikki huikkasi, että "nyt se nappasi, se iso!"
Oikki veteli siimaa veneeseen, vaan tavallista suurempi siellä olikin, koska siima usein luisti takaisin sormien välistä.
"Nykäise se suoraan laidan yli", sanoin Oikille, peläten sen muuten riuhtovan itsensä irti, haavia kun meillä ei ollut.
Oikki nykäisi, kala nousi jo veneen laidalle, ja silloin katkesi tapsi. Hetkisen haukkoi hauki vettä kuin tapausta ihmetellen sitten painui se voimakkaalla pyörähdyksellä veden mustiin. — Heikotpa olivat haaparantalaisen kauppiaan vetimet.
Se oli tosiaan suuri hauki; suu kuin krokotiilin, ja vaikka päätä oli jo metrin verran veneenlaidalla, ei korvia vielä näkynyt.
Ensi aluksi ei kukaan puhunut mitään. Sitten puhuimme hyvin paljon ja nopeasti, mutta katson tarpeettomaksi toistaa tässä puheitamme.
Rauhallisina kiinnitimme uuden uistimen siimaan ja kun puolisen tunnin kuluttua laskimme maihin järven lounaisrannalla, oli saaliinamme kolme kilonpainoista ahventa ja pari samankokoista haukea, pienemmistä puhumattakaan.
Rantaa varjosti jyrkkä kallio tarjoten hyvän yöpymispaikan juurellaan. Kohta roihusi nuotio, ja ahvenet paistuivat vartaissa. Suvi kuitenkin oli vähän yrmeä, kun hän ei ollut vetänyt yhtään niistä suuremmista ahvenista ja sanoi luopuvansa koko kalansyönnistä.
Tikkurieskaa ja kuivettunutta metwurstia hän sitten pureskelikin iltaisekseen ja laskeutui levolle nuotioksemme kaadetun kelon viereen. Oikki ja minä söimme kiloisen ahvenen mieheen, jonka jälkeen joimme litranverran teetä.
Parisen tuntia olin tainnut nukkua, kun heräsin äänekkääseen yksinpuheluun. Suvi siinä jutteli itsekseen ja tuntui syyttelevän meitä murhapolttoyrityksestä ja tupakkamassinsa polttamisesta. Tuli oli näet yön kuluessa hivutellut liekkinsä keloa pitkin Suven housuihin ja polttanut kelolle asetetun tupakkamassin. Piippu toki säilyi.
Ehtoosta ja aamusta tuli taas helteinen päivä. Kruununmetsissä järven itäpuolella riehui valtava metsäpalo, ja koko seutu oli kitkerän savun peittämänä, jotta aurinkokin vain kaamean punaisena pyörylänä kumotti sen läpi.
Jo varhain aamulla oli Auttijärvi jäänyt jälkeemme ja nyt soutelimme kartalla varsin suoraa, mutta luonnossa verrattoman mutkikasta Korojokea pitkin kohti Kitkan vedenjakajaa. Korojoki mutkittelee puolella juoksullaan parinmetrin korkuisten rantaäyräiden välissä laajojen luonnonniittylakeuksien läpi. Niin mutkikas se paikoin oli, että usein luulimme soutavamme aivan ympyrää.
Kun joki metsänlaidassa kapeni niin, että airot jo rantoja hipoivat, nostimme veneen suuren kuusen suojaan, jonne sen peitimme havuilla halkeilemisen estämiseksi.
Posionperään johti kapea polku metsien halki, Kitkan laivan "salongissa" pääsimme Raistakkaan, ja seuraavana aamuna oli Taivalkosken maantie lapikkaan alla.
Puolisen penikulmaa ennen Taivalkosken kirkonkylää tapasimme eräällä suolla metsänhoitaja Volasen, joka kauniin rouvansa kanssa poimi siellä lakkoja. Hän saattoi meitä majataloon saakka ja pyysi iltapäivällä käymään luonaan.
En tiedä, mitkä vaistot ihmisten kulkuja ohjaavat, omituiselta tuntui minusta vain, kun iltapäivällä heti Volasen luo saavuttuani sinne tuli myös nimismies.
Keskustelimme jokapäiväisistä asioista, Volanen esitti minut jonkunnimisenä metsänhoitajana, joimme kahvia, ja sitten nimismies poistui. Ennen lähtöään hän isännällemme kahdenkesken ilmoitti minua etsittävän valokuvakuulutusten avulla ja kehoitti Volasta varoittamaan minua uskaltautumasta liian kauas Etelä-Suomeen. En tiedä, oliko hän tuntenut minut valokuvan perusteella, vaiko saanut jo etukäteen tiedon tulostamme. Joka tapauksessa olin sangen kiitollinen varoituksesta.
Lähin päämäärämme, Kajaani, oli Savon radan loppukohtana tunnettu meikäläisille kulkijoille vaaralliseksi. Kaiken lisäksi etsivät poliisiviranomaiset paraikaa jotakin kotkalaista suurrosvoa, ja vähäisimmästäkin syystä saattoi mies joutua kuulusteltavaksi sekä tarkastettavaksi, ja sitähän taas eivät meidän pommisäkkimme sietäneet enempää kuin omat persoonammekaan.
Raskaitten taakkojemme takia tilasimme majatalosta hevoset. Kiireellisenä heinäntekoaikana ei niitä kuitenkaan sinä iltana liiennyt kuin yksi, ja sillä minä jatkoin matkaa joutuen siten päivänmatkan seuralaisteni edelle.
Käsittämättömältä tuntui, että Taivalkosken-Puolangan väliselle taipaleelle on 12 kilometrin matka jätetty maantiettä. Jos halusit kärrypelillä tai autolla matkustaa sanotun välin, sait tehdä sen Pudasjärven-Oulun-Kajaanin kautta. En tiedä, lieneekö tie nyttemmin jo tehty. Silloin ainakin jo tästä seikasta tunsin, ettei Ilmari Kianto syyttä ole näiden seutujen orpoutta toitottanut.
Katkesihan se tietönkin taival, vaikka yksin astellessani sitä pahasti manailinkin. Maantien varteen ehdittyäni sain taas kyytihevosen ja puheliaan kyytimiehen, joten öinen matkamme Puolangalle ei tuntunut yksitoikkoiselta.
Kyytimies kertoi kuljettaneensa paljon salaperäisiä kulkijoita pohjoiseen päin, ja vaikka vakuuttelin, etten minä millään muotoa kuulunut sellaisiin, kehoitti hän varomaan Puolangan nimismiestä, joka hanakasti vahti kaikkia matkamiehiä. Talvellakin oli kantanut suuria kiviä asuntonsa ohi johtavalle tielle akkunansa alle, jotta matkaajan reki kaatuisi niihin, ja hän yöpuultaan kerkiäisi toimittamaan tarkastuksen. — Aate siis suuresti vivahti nykyiseen vaijerisysteemiin. Ihmiset näille hänen hommilleen nauroivat, sillä, lisäsi kyytimieheni, "eihän sellainen ukonkäppyrä saisi kiinni pientä poikaakaan."
Minä kerroin saapuvani metsänhoidolliselta tarkastusmatkalta Lapista.
"No sittenhän te olette kai samaa joukkoa kuin se Kajanteri ja Lakari, jotka tunti sitten lähtivät meiltä. Nehän tulivat myös sieltä ylämaista ja puhuivat joistain suojametsistä?"
"Samaa sakkia, kyytihevosen puutteessa jäin vain jälkeen."
"Kyllä me heidät Puolangan kievarissa tavoitamme", arveli kyytimies. Tämän jälkeen hän muuttui vähäsanaisemmaksi, ja vaikkakin arvasin hänet mieleltään meikäläiseksi, en katsonut tarpeelliseksi ilmaista liikkuvani samoilla asioilla.
Oletetut matkatoverini, professori Cajander ja tohtori Lakari, jotka tosiaan tekivät paluuta eräältä suojametsäalueita koskevalta tutkimusmatkaltaan Perä-Pohjolasta, olivatkin yöpyneet matkan varrella, joten en heitä Puolangan kievarissa vielä tavannut. Vasta aamulla kahvia tuodessaan kertoi emäntä herrojen jo saapuneen ja kysyi, katetaanko aamiaiseni samaan pöytään kuin professorienkin.
"Tottakai me yhdessä syömme", vastasin.
Hämmästyksen sekaisin ilmein katsoivat pöytätoverini minuun istuutuessani haikailematta — tosin kohteliaasti kumartaen — varatulle paikalleni ruokailuhuoneessa.
Keskustelumme oli aluksi jäykänpuoleista, kunnes tohtori Lakari emännän poistuttua rohkaisi mielensä kysyen mutkattomasti:
"Mitäs sinne alas nyt sitten oikein kuuluu?"
Selvittelin harjoitusten edistymistä ja saksalaista komentoa, olisinpa kohta näyttänyt sotaliikkeitäkin, kun huoneeseen astui ovelle koputtamatta pitäjän nimismies keskeyttäen esitykseni ja tungettelevasti katsellen meitä ynnä ruoka-annoksiamme.
Puurolusikkaa pitelevää kättäni nyki vaistomaisesti takataskuun päin, siellä kun oli tarpeellisia tilanteita varten varattuna n.s. pääpillereitä, mutta nähtyäni vieraamme lyhyen varren, arvelin lusikallakin selviäväni mahdollisesti koituvista kommelluksista.
Huoneeseeni jättämäni pommisäkin suhteen olin jonkunverran hermostunut, mutta siihen aikaan oli ihmisillä vielä siksi paljon kunniantuntoa, etteivät asianomaisen poissaollessa menneet kopeloimaan hänen matkatavaroitaan. (Nykyjäänhän ei kotonasi saa olla edes pientä lokeroakaan, johon kaikenlaisten nuuskijoitten haisevat hyppyset eivät lain suojalla pääsisi ronkkimaan.)
Tutkittuaan tarkkaan matkustajaluettelon poistui nimismies pihamaalle; vielä melkoisen ajan aamiaisemme jälkeen huomasin hänen kyräilevän nurkkien takana, vaikkei luullakseni siellä ollut minkäänlaista virantoimitusta.
Majatalon isäntä tuntui olleen jääkäriliikkeen ystävä. Hevosmatkallamme Mieslahteen kertoi hänkin kyydinneensä monenlaisia kulkijoita ja sanoi, että "ne muutamat tuntuvat olevan oikein reippaita poikia."
Kajaanissa hain ensi työkseni käsiini apteekkari Ilmari Arvelan. Minut nähdessään hän vallan kauhistui:
"Oletko sinä aivan hullu, kun tulet tänne suoraan suden suuhun; eikö siellä ole enää ketään muuta lähetettävänä? Veljesi on vangittu pari viikkoa sitten, ja sinut tuntee kohta koko Pohjois-Suomi. Varmasti käy liikkumisesi täällä mahdottomaksi."
"Älähän nyt hätäile; eiköhän tässä vielä pärjätä. Pannaan kuriirit kiertämään."
Veljeni vangitsemisjuttu askarrutti ajatuksiani; tietysti koirankuonolaiset ryssät minuakin nyt vaanivat kaikkialla.
"Jopa on veljessarja joutunut hajalle", arvelin mielessäni: vanhin veljeni Englannin armeijassa jossain Port Suezin seuduilla, keskimmäinen Shpalernajassa tyrmässä ja minä nuorin laukkaamassa saksalaisten juoksupoikana ympäri napapiiriä.
Kun maailma oli maalattu perin mustaksi muodoltaan ja vihaiseksi meitä kohtaan, emme uskaltaneet enää liikkua kolmisin. Kukin painuimme omille asioillemme; erotessamme sovimme vain päivästä, jolloin taas kohtaisimme toisemme Kajaanissa lähteäksemme yhdessä paluumatkalle.
OIKIN MARATOONI.
Matkatavaramme pommit lähetettiin eri teitä määräpaikkoihinsa. Pietarin reitillä keksi Raivolan asemalla toimiva sähköttäjä Niemann varsin mukavan kuljetustavan. Hänellä rautatievirkailijana oli lupa matkustaa rajan yli miten usein halusi ilman, että epäilyksiä syntyi. Hän otti muutamia "esineitä" kerrallaan mukanaan vaunuun ja piilotti ne puulaatikkoon, jota ankarat tullimiehet Valkeasaarella eivät älynneet tarkastaa. Kun matkustajat olivat Pietarissa poistuneet asemalta, noudettiin tavarat taas kätköstään ja lähetettiin sukulaistensa luokse.
Pohjoisemman rajan yli oli kuljetus turvallisempaa, mutta lapikas siinä kului.
Samoihin aikoihin matkustivat auliit auttajamme toimintamme hermokohtiin järjestelytöihin, ja parin viikon kuluttua alkoivatkin asiat selvitä. Nyt emme enää tarvinneet peljätä kirjeidenkään pidätyksiä, kun saatoimme etappimiehille jakaa viidenlaisia salamusteita, joiden kokoomuksesta ei ryssillä ollut aavistustakaan, eivätkä he keinoillaan kyenneet saamaan kirjoitusta esille.
Postimerkin asento kirjekuoressa aina ilmaisi saajalle, mitä mustetta kulloinkin oli käytetty.
Kohta lähestyi se päivä, jonka olimme määränneet kohtausajaksemme Elja Rihtniemen luona Kajaanissa.
* * * * *
Varovaisuuden vuoksi nousin junasta jo Murtomäen pysäkillä, josta tepastelin metsänhoitaja Lagukselta saamani tukkimitta repustani roikkuen. Sen piti näet osoittaa, että kuljin metsähommissa. Kaupungissa yövyin metsänhoitaja Röngän luona. Nukuttuani edellisen yön kuusen juurella sääskien kynsissä, nautin nyt sen sijaan pehmeästä vuoteesta sitä enempi. Tuntui näinollen hiukan epämieluisalta, kun Rönkä aamulla herätti minut kuin kasarmissa.
"Nyt se s—n santarmi otti Suvirinteen kiinni."
Siristelin unet silmistäni ja päästyäni tolkkuuni sanoin:
"Ei se voi olla mahdollista, sillä Suvirinnehän tulee kaupunkiin vasta päivällä."
"Sitte se oli Villamo. Minä näin kuinka ne painoivat peräkkäin seminaarille päin. Kaikki poliisit ovat liikkeellä. Kyllä sinun nyt täytyy lähteä."
"Jos kerran kaikki poliisit ovat liikkeellä, niin mitäs minä siellä enää teen. Eiköhän liene viisainta, että odottelen täällä, kunnes kaupunki rauhoittuu."
"Kyllä ne perhanat löytävät sinut täältäkin. Eiköhän sittenkin ole viisainta, että menet metsään piiloon."
"Mennään sitten metsään, ettei huoneelle tapahtuisi häpeätä."
Kadulle tultuani näytti tosiaan jotain erikoista olevan tekeillä, sillä väkeä riensi Ämmälle päin kuin paraatia katsomaan.
Arvaten läsnäoloni siellä tällä kertaa hyödyttömäksi, ja kun en halunnut joutua todistajaksi mihinkään tappelusjuttuun, ohjasin kulkuni metsäänpäin vievälle kadulle. Kyllähän näissä oloissa mies aina saadaan pois kajaanilaisesta vankilasta, mietin itsekseni. Olihan meillä vielä sentään niin paljon "munitsuunia" käsillä, että saatoimme räjähdyttää vaikka yhden kaupunginosan ilmaan.
Kävelin pitkin autiota katua harmitellen, etten ollut saanut vielä Pokkia, tai Rihtniemeä käsiini, kun eräästä avatusta akkunasta kuului:
"Terve Pekka, johan olet palannut etelästä."
Huutaja oli kapellimestari Eino Wirnes, Helsingistä saapuvan salaisen postimme välittäjä. Ajatuksissani kulkien en ollut edes huomannut, mitä katua kuljin.
"Käyhän sisään, aamiainen on heti valmis."
Wirnes ei vielä tietänyt mitään sattuneesta kahinasta. Kun kerroin hänelle siitä, sanoi hän nauraen:
"Äkkiä ne ovat tämän kaupungin poliisit ja santarmit vaarattomiksi tehdyt. Vähältä piti etten yhtä jo eilen ampunut, kun tuli postia nuuskimaan."
Mainitut viranomaiset olivat jo uhkailleet Wirnestä pitemmän ajan vangitsemisella, mutta siitä huolimatta hän säännöllisesti toimitti veturinkuljettajan tuoman postin perille. Rohkea esiintymisensä piti poliisit hänestä loitolla avoimella kentällä. Sen he taas tiesivät, etteivät kotitarkastuksessa löytäisi mitään.
Söimme suuruksen kuten aikanaan Sandels, joskaan ei aivan samanlaisissa olosuhteissa, niin kuitenkin samanlaisin tuntein. (Minä kuvittelin itseäni Sandelsiksi.) Silloin saapui adjutanttikin Elias Väyrysen haahmossa harppoen pitkin santaista katua.
Mainitsin hänen nimensä akkunassa, ja tuokiossa oli hän huoneessa:
"Täälläkös sinä peijakas oletkin, ja me kun olemme tuntikaupalla etsineet metsästä."
Nyt kuulimme päivän tuoreimmat uutiset. Väyrynen kertoi:
Villamo oli saapunut junalla kaupunkiin, kävellyt kenkäpuotiin, josta osti pieksut. Astuttuaan kaupasta odottivat poliisi Pietarinen ja santarmi ulkopuolella kehoittaen seuraamaan poliisikamariin. Villamo seurasi kehoitusta. Poliisikamarin edustalla olevalla torilla jätti santarmi Villamon Pietarisen huomaan lähtien itse Ämmän sillalle päin.
Poliisikamarin portille tultuaan Villamo nähtävästi muisti erään paljon käytetyn iskulauseen, joka puhuu vapaudesta y.m. Kun jo oli parisen katunurkkaa veljeilty Pietarisen kanssa, oli jo vapaudenkin aika, ja iskulause sattui Pietarista päin naamaa sortaen hänet pakaroilleen kadulle. Näin oli saavutettu melkoinen tasa-arvoisuus, — Pietarinen oli näet puolen metriä pitempi Villamoa. Vapauttakin oli nyt tarpeeksi, ja Villamo painalsi torin poikki seminaarille päin. Santarmi oli nähnyt tämän parissa sekunnissa tapahtuneen välikohtauksen ja lähti kiivaasti otattamaan Villamon jäljestä. Villamon isänmaallinen innostus oli kuitenkin suurempi kuin santarmin, sillä hän ehätti ensimmäisenä suvannolle, jossa oli kymmenittäin veneitä. Köysi poikki vain, ja muutamilla voimakkailla aironvedoilla oli vene keskellä suvantoa. Siellä Villamo tempasi povestaan mauserin, veti sen vireeseen ja souteli rauhallisesti toiselle rannalle. Hattu ja reppu olivat jääneet poliisikamarin portille.
Jo oli santarmikin kerinnyt hengästyneenä rannalle. Kovasti käsiään huitoen huusi hän: "Ottaga giinni, ottaga giinni", tarkoittaen huudoillaan herättää toisella rannalla hommailevien tukkimiesten huomiota. He, luullen voivansa nyt toimittaa jotain suurta, kerääntyivät puoliympyrään rannalle keksit valmiina ottamaan kiinni olettamansa suurrosvon.
Rantaan päästyään ojensi Villamo mauserinsa:
"Puolen tietä postille", — ja jätkien rintama aukeni keskeltä leveämmäksi kuin tarvis olisi vaatinutkaan.
Villamo hyppäsi rantatöyräälle ja kääntyi jätkiin päin: "Antakaa joku teistä minulle lakki, ettei lakitta tarvitsisi lähteä matkalle."
Jätkät seisoivat hölmistyneinä eikä kukaan liikahtanutkaan.
Villamo hävisi metsän peittoon.
Jäljestäpäin, saatuaan tietää, mikä mies oli laatuaan, olivat he keskenään tuumailleet:
"Olisi sille sentään pitänyt lakki antaa. — Vaan kyllä oli miehellä hyvät aseet. Seitsemänpiippuista revelvooriakin vain heilutteli."
Toisella rannalla katseli santarmi neuvottomana tapauksen kulkua. Joku paikalle kerääntyneestä yleisöstä kysyi, eikö hänellä ole asetta, millä ampua.
"Kyllä on, vaan ei se kanna noin pitkälle", vastasi santarmi.
Asiain nykyisellä ollen emme voineet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Sen kyllä tiesimme, etteivät santarmit ja poliisit Villamoa metsästä ota. Mutta emme mekään uskaltaneet lähteä hänen jäljilleen, kun Kajaanin-Paltamon välinen metsä ihan vilisi etsijöitä. Santarmien mukana otti etsintään osaa useita kaupunkilaisiakin, ja Väyrynen oli innoissaan:
"Kyllä tämä sentään oli hyvä sattuma; nyt kerrankin näemme, keitä santarmien palveluksessa on. Sinne meni pyssyt olalla äsken parikin miestä, joita olen jo kauan epäillyt."
Kun kaupungin koko esivalta oli metsästysmatkalla, saatoimme huoletta liikuskella kaduilla. Pian oli koko Kajaanin etappi koolla, ja menimme turistihotelliin kahville. Sinne en muutamaa tuntia aikaisemmin olisi kuolemaksenikaan poikennut, sillä heti olisin saanut jälkeeni santarmin, ja olisi syntynyt turhanpäiväinen rähinä, jota aina koetan välttää hotelleissa.
Nyt istuimme siellä vapaasti. Avonaisista akkunoista kuului Ämmän mahtava kohina, emmekä malttaneet olla kajauttamatta:
"— ——— Wer will des Stromes Hüter sein——" niin että se kuului yli hiljaisen kaupungin.
Joukkoomme oli jo kerinnyt Suvirinnekin, saapuneena seuraavalla junalla Villamon jälkeen.