Part 38

-- Niin, mutta minä en tahtoisi puhua tädille vielä tällä viikolla ennenkuin kirje saapuu. Minä tiedän ettei hän kysy minulta rakkaudesta, vaan omaisuudesta ja menee yksityisseikkoihin, vaan tästä en minä voi hänelle mitään selkoa tehdä ennenkuin saan kirjeen asiamieheltäni.

Olga huoahti.

-- Jos en sinua tuntisi, -- puheli hän epätietoisesti: -- niin jumalaties mitä voisin ajatella tästä kaikesta. Sinä olet peljännyt tuskastuttaa minua palvelijain juoruilla, mutta et ole pelännyt tuottaa minulle tuskaa! Minä lakkaan ymmärtämästä sinua.

-- Minä olen luullut että heidän lörpöttelynsä saattaisi sinut mielenkuohuun. Katja, Martta, Siimon ja tuo Nikita pöllö, jumalaties mitä kaikkea ne meistä puhuvatkaan...

-- Kyllä minä jo aikoja sitten tiedän mitä ne puhuvat, -- virkkoi Olga välinpitämättömästi.

-- Kuinka sinä sen tiedät?

-- Tiedänpähän vain. Katja ja hoitajattareni ovat aikoja sitten kertoneet siitä minulle, tiedustelleet sinusta ja onnitelleet minua...

-- Onnitelleet ... herrajumala, onko se totta? -- kysyi Oblomov kauhistuksissaan. -- Mitäs olet heille vastannut?

-- En mitään, olenhan vain kiittänyt toivotuksista; hoitajattarelleni olen lahjoittanut kirkkohuivin ja Katjalle olen ottanut toimittaakseni ylkämieheksi erään sokerileipurin -- silläkin tytöllä se on oma romaaninsa...

Oblomov tuijotti Olgaan säikähtynein ja kummastusta ilmaisevin silmin.

-- Sinähän olet käynyt meillä joka päivä, onhan siis aivan luonnollista että palvelijat pakisevat siitä, -- lisäsi Olga: -- hehän sitä tietysti ensimmäiseksi alkavat puhua. Samoin on asianlaita Sonitshkan suhteen: mikä se sinua sitten niin peloittaa?

-- Se että tuota, mistä nämät huhut ovat tulleet? -- sanoi Oblomov pitkäveteisesti.

-- Ovatko ne sinusta sitten muka perättömiä? Tottahan ne ovat, eikö niin?

-- Totta! -- toisti Oblomov epämääräisesti. -- Niin, lisäsi hän sitten: -- kyllähän sinä olet oikeassa, mutta minä en vain tahtoisi että ihmiset tietäisivät meidän kohtauksistamme ja sentähden minä pelkään...

-- Sinä pelkäät ja vapiset kuin pikku poika... Minä en ymmärrä sinua! Varastamallako sinä minut viet vai miten?

Oblomovista tuntui pahalta ja epämukavalta; tyttö katseli häneen niin tarkkaavasti.

-- Kuules, -- sanoi hän: -- tässä piilee joku valhe, jotakin on nurin... Tule likemmäs ja sano kaikki mitä sinulla on sydämmelläsi? Sinä et ole voinut olla poissa niin monta päivää pelkästä varovaisuudesta, vaan mikset sinä ole minulle kirjeissäsi ilmoittanut miten kaikki on? Tiedäthän etten minä enää ole mikään lapsi eikä minua niin helposti pikkuasioilla peijata. Tunnusta siis, mitä kaikki merkitsee?

Oblomov rupesi miettimään, suuteli sitten Olgan kättä ja huokasi raskaasti.

-- Hyvä Olga, kuule, mitä minä luulen, -- virkkoi Oblomov: -- minun mielikuvitukseni on koko tämän ajan tullut niin läpisäikytetyksi näistä kauhuista sinun tähtesi, minun aivoni ovat niin rääkätyt huolien takia ja minun sydämmeni niin kipeytynyt milloin lupaavista, milloin pettävistä toiveista ja odotuksesta, että koko minun elimistöni on joutunut täristyksiin ja niin tyrmistynyt että se tarvitsee jonkunaikaista rauhoittumista...

-- Miksikäs se ei minulla sitten ole tyrmistynyt ja miksikäs minä etsin viihdytystä ainoastaan sinun viereltäsi?

-- Sinulla on nuoret, vahvat voimat, ja sinä rakastat avomielisesti ja rauhallisesti, mutta minä... vaan sinä et tiedä, millä lailla minä sinua rakastan! sanoi Oblomov kyykistyen alas lattiaan ja suudellen Olgan käsiä.

-- En tiedäkkään vielä oikein -- sinä olet niin kummallinen että minä ihan sotkeudun laskuissani: minulla sammuu sekä järki että toivo ... kohta me lakkaamme ymmärtämästä toinen-toistamme ja silloin käy huonosti!

He vaikenivat molemmat.

-- Mitäs sinä olet tehnyt näinä päivinä? -- kysyi Olga ensi kerran tarkastaen silmillään huonetta. -- Ei sinulla ole täällä hyvä olla, nämät huoneet ovat liian matalat. Ikkunat ovat pienet, seinäpaperit vanhat... Missä sinulla vielä on huoneita?

Oblomov riensi näyttämään hänelle huoneustoansa sekoittaaksensa kysymyksen siitä, mitä hän oli tehnyt näinä päivinä. Sitten istuutui Olga sohvaan ja Oblomov asettui jälleen matolle hänen jalkojensa juureen.

-- Niin, mitä sinä olet tehnyt näinä kahtena viikkona? kysyi Olga uudestaan.

-- Lueskellut, kirjoitellut, ajatellut sinua...

-- Oletko lukenut läpi minun kirjani? Miltäs ne tuntuvat? Minä otan ne mukaani.

Olga otti pöydältä yhden kirjoista ja katsahti ulospäin käännettyyn lehden sivuun: se oli kokonaan pölyyn peittynyt.

-- Ethän sinä olekkaan lukenut! -- sanoi hän.

-- Enhän minä, -- vastasi Oblomov.

Olga katsahti vielä pehnattuja sänkytyynyjä, huoneessa vallitsevaa epäjärjestystä, pölyttyneitä ikkunoita ja kirjoituspöytää, siirsi paikaltaan muutamia pölynpeitossa viruvia papereita, pistää lipsautti kynän kuivettuneeseen mustepulloon ja jäi kummastuneena katsomaan Oblomoviin.

-- Mitäs sinä oletkaan tehnyt sillä-aikaa? -- kertasi hän. -- Et ainakaan ole lukenut etkä kirjoittanut?

-- En ole joutanut, -- alkoi Oblomov sopertaen selittää: -- kun aamulla nousen ylös, niin silloin siivoavat huoneita ja häiritsevät, sitten alkavat neuvottelut, mitä päivälliseksi valmistetaan, sitten tulevat talonväen lapset ja pyytävät tarkastamaan laskuesimerkkejään ja siinä samassa on jo päivällinen valmis. Päivällisen jälkeen taas ... niin, milloin sitä ehtisi lukea?

-- Sinä olet nukkunut päivällisen jälkeen! -- lausui Olga niin vakuuttavasti että Oblomov hetkisen epäiltyään hiljaa myönsi:

-- Niin, nukkunut olen...

-- Ja minkätähden?

-- Sentähden etten huomaisi ajan kulkua, kun sinä et ole kanssani, sillä elämä ilman sinua, oi Olga, on niin ikävä ja sietämätön...

Oblomov vaikeni, mutta Olga katsoi häneen ankarasti.

-- Ilja! -- lausui hän totisesti. -- Muistatko, kuinka minä siellä huvila-puistossa, kun sinä olit sanonut että sinussa oli elämä syttynyt ja olit vakuuttanut että minä olin sinun elämäsi päämäärä ja ihanne, ja otit minua kädestä sanoen että se oli nyt sinun -- muistatko, kuinka minä silloin annoin sinulle suostumukseni?

-- Kuinkas sellaista voisi unhoittaa? Sehän onkin muuttanut koko minun entisen elämäni! Etkös näe, kuinka onnellinen minä olen?

-- En, en näe; sinä olet pettänyt minut, -- sanoi Olga kylmästi: -- sinä olet jälleen luisumassa alaspäin...

-- Pettänytkö? Eikö sinusta ole synti sitä sanoa? Minä vannon Jumalan nimessä että heti paikalla olisin valmis tähtesi syöksymään pohjattomaan syvyyteen...

-- Niin, jos se pohjaton syvyys olisi tuossa, juuri sinun jalkaisi alla ja tässä silmänräpäyksessä, -- keskeytti neito: -- vaan jos hetki lykättäisiin kolmeksi päiväksi, niin sinä jo muuttaisit mielesi ja peljästyisit, varsinkin jos Sakariias tai Anisja alkaisivat siitä lörpötellä. Tämä tällainen ei ole rakkautta!

-- Epäiletkö sinä minun rakkauttani? -- lausui Oblomov tulisesti. -- Luuletko että vitkastelen pelosta vain itseni enkä sinun tähtesi? Enkö minä suojele kuin muuri sinun nimesi pyhyyttä, enkö minä valvo ja vartioi kuin äiti etteivät juorut sinua julkeaisi koskettaa... Ah Olga! Vaadi minulta todistuksia! Minä todistan sinulle mitä ennenkin olen sanonut, että jos sinä voisit tulla jonkun toisen kanssa onnellisemmaksi, niin minä ilman nurinaa luovuttaisin oikeuteni hänelle. Ja jos täytyisi kuolla sinun tähtesi, niin minä riemulla kuolisin! -- lopetti Oblomov kyyneleet silmissä.

-- Sellaista ei tarvita, ei kukaan sitä vaadi! Mitä minä sinun elämästäsi ottaisin? Tee sinä vain, mitä asiaan kuuluu. Ne ovat viekkaitten ihmisten vehkeitä nuo -- tarjota uhreja, joita ei tarvita tai joita on mahdoton toteuttaa päästäkseen tekemästä sitä, mikä on tarpeellista. Sinä et ole viekas -- tiedänhän sen, mutta...

-- Sinä et tiedä, kuinka paljon terveyttä ne ovat minulta vieneet nämät lemmenkuohut ja huolet! -- pitkitti Oblomov. -- Siitä asti kuin sinut tunnen en minä ajattele mitään muuta kuin sinua... Ja vielä nytkin, minä toistan sen, olet sinä minun päämääräni, sinä yksistään. Minä kuolisin heti paikalla ja tulisin hulluksi, jos ei sinua olisi minun kanssani! Minä hengitän, katson, ajattelen ja tunnen nyt ainoastaan sinun kauttasi. Miksi siis kummastelet että niinä päivinä, joina en sinua näe, minä nukahdan ja menen alaspäin? Minulle on kaikki vastenmielistä ja ikävää, minä olen kuin kuollut kone, joka käyn ja liikun enkä tiedä, mitä teen. Sinä olet tämän koneen liikkeellepaneva voima ja tuli! puhui hän nousten polvilleen ja oikaisten vartalonsa suoraksi.

Hänen silmänsä säteilivät kuin ennen puistossa ja niistä loisti jälleen ylpeyttä ja tahdon voimaa. -- Minä olen heti valmis menemään, mihin sinä käsket, tekemään mitä sinä tahdot. Minä tunnen eläväni, kun sinä minuun katsot, kun sinä puhut ja laulat...

Ankaran miettiväisesti oli Olga kuunnellut näitä Oblomovin lemmenhimon purkauksia.

-- Kuule Ilja, -- sanoi hän sitten: -- minä uskon sinun rakkauteesi ja omaan vaikutusvoimaani sinun ylitsesi. Vaan miksi sinä säikyttelet minua tuolla epävarmuudellasi ja saatat minut epäilyksiin? Minä olen sinun päämääräsi, vakuutat sinä, vaan sinä kuljet sitä kohti niin arasti ja hitaasti, ja sinulla on vielä pitkälti kuljettavaa. Sinun täytyy nousta minua korkeammalle, tätä minä sinulta odotan! Minä olen nähnyt onnellisia miehiä, kuinka he rakastavat, -- lisäsi hän huoaisten: -- heissä kaikki kiehuu eikä heidän levollisuutensa ole sinun levollisuutesi kaltainen, eivät he paina alas paitansa, vaan kulkevat silmät auki toimeliaina ja tuskin nukkuen. Mutta sinä...? ei, ei tämä ole sennäköistä kuin tässä asuisi rakkaus ja kuin minä olisin sinun elämäsi päämääränä...

Ja epäillen pudisti Olga päätänsä.

-- Sinä! oi sinä! ... saneli Oblomov jälleen suudellen neidon käsiä ja rimpuillen hänen jaloissaan. -- Sinä yksin! Hyvä jumala tätä onnen tunnetta! -- hoki hän kuni houreissa. -- Ja sinä luulet että olisi mahdollista sinut pettää ja nukahtaa tällaisen herätyksen jälkeen ja olla tulematta sankariksi! Te saatte nähdä, sinä ja Andrei, -- jatkoi hän silmäillen ympärilleen innostunein silmin: -- kuinka korkealle miehen voi nostaa sellaisen naisen rakkaus kuin sinä! Katso, katso minuun: enkö minä ole noussut, enkö minä elä tällä hetkellä? Lähtekäämme täältä ulos! Pois, pois! Minä en voi silmänräpäystäkään jäädä tänne, minä tukehdun -- täällä on iljettävä ilma! -- puhui hän teeskentelemättömällä inholla katsahtaen ympärilleen. -- Anna minun elää tänään loppuun asti tällä tunteella... Ah, jospa tämä sama tuli, joka minua nyt polttaa, polttaisi minua huomennakin ja aina ja iäti! Vaan kun sinua ei ole läsnä -- niin minä sammun ja vaivun alas. Nyt minä olen virvonnut eloon, nyt olen noussut. Minusta näyttää että minä ... oi Olga, Olga! -- Sinä olet kaikkia kauniimpi koko mailmassa, sinä olet naisista ensimmäinen, sinä ... sinä...

Oblomovin kasvot painuivat Olgan kättä vasten ja hän jäi tunnottomana polvilleen. Sanat eivät enää ottaneet lähteäkseen suusta. Hän puristeli neidon kättä vasten sydäntänsä, hillitäksensä liikutustansa, loi Olgaan himoitsevan, kostean katseensa ja jäi liikkumattomaksi.

"Hellä ja lempeä hän on!" ajatteli Olga, mutta ei kuten ennen kesällä, vaan huokaisten raskaasti ja vaipuen syviin mietteisiin. Sitten hän säpsähti ja sanoi lempeästi:

-- Minun on aika jo lähteä!

Oblomov tuli silmänräpäyksessä tuhtoihinsa:

-- Herrajumala, oletko sinä täällä? Minun luonani? -- änkytti hän ja hänen innostunut katseensa muuttui araksi vilkuilemiseksi syrjään eivätkä hehkuvat lauseet enää singahdelleet hänen huuliltaan. Kiireesti tempasi hän Olgan hatun ja salopin ja tahtoi hädän touhussa pistää salopin hänen päähänsä.

Olga purskahti nauramaan.

-- Älä pelkää minun tähteni, -- rauhoitteli hän: -- tätini on matkustanut pois koko päiväksi ja kotona eivät tiedä minun olevan poissa muut kuin lastenhoitajatar ja Katja. Tule minua nyt saattamaan.

Ja hän ojensi kätensä Oblomoville ja kulki koiran vimmatusti haukkuessa ja riuhtoessa ketjujaan hätäilemättä ja levollisesti pihan poikki ylpeän-itsetietoisena viattomuudestaan, nousi vaunuihin ja ne vierivät pois.

Mutta ikkunoista talonväen puolelta kurkisteli muutamia päitä, ja nurkan takaa aidan raosta tirkistelivät Anisjan silmät.

Heti kun vaunut olivat kääntyneet, toiselle kadulle, tulla touhusi Anisja kotiin ja sanoi että hän oli juossut koko torin ympäri, vaan parsajuuria ei missään näkynyt. Sakariias palasi vasta kolmisen tunnin kuluttua ja nukahti sitten yhteenperään moneksi vuorokaudeksi. Oblomov asteli kauvan edestakaisin huoneessansa tuntematta jalkoja allansa ja kuulematta omia askeleitansa. Hänestä tuntui aivankuin olisi hän kävellyt noin kolme kyynärää yläpuolella lattian pinnan.

Heti kun vaunurattaiden narina lumella oli lakannut kuulumasta hänen korviinsa ja hänen elämänsä helmi vaunujen mukana vierinyt pois -- katosi hänen rauhattomuutensa, hänen päänsä nousi pystyyn, hänen selkänsä suoristui, kasvoihin palasi innostuksen loisto ja silmät kiiltelivät kosteina onnesta ja liikutuksesta. Ja koko elimistöön valahti omituista lämpöä, tuoreutta ja reippautta. Ja jälleen, niinkuin ennenkin, syttyi hänessä yhtäkkiä halu päästä kaikkialle; sekä ulkomaille Stolzin luo että Olgan kanssa maalle, vainioille ja lehtoihin, halu yksiintyä omaan huoneeseensa, syventyä työhön, halu matkustaa Rybinskin satamaan Volgan rannalle, halu saattaa Olgaa koko matkan kotiin, halu lukea juuri ilmestyneen uuden kirjan, josta kaikki puhuvat ja ajaa oopperaan -- kaikki samana päivänä...

Niin, tänään oli Olga hänen luonansa ja nyt hän vuorostaan menee Olgan luo, ja sitten he menevät yhdessä oopperaan. Kuinka rikas onkaan tämä päivä! Kuinka helppoa onkaan hengittää tässä elämässä, Olgan ilmapiirissä, hänen neitseellisen loisteensa säteissä, hänen raittiiden voimainsa, hänen nuoren, hienon, syvän ja terveen järkensä läheisyydessä! Ja Oblomov käveli aivankuin lentäen ilmassa, hänestä tuntui ikäänkuin joku olisi häntä kannellut pitkin huonetta. -- Eteenpäin, käy eteenpäin! -- sanoo Olga: -- korkeammalle, nous' korkeammalle, aina sille huipulle, jossa nais-hellyyden ja nais-sulon voima kadottaa oikeutensa ja jossa alkaa miehen valtakunta!

Kuinka selvästi näkeekään Olga elämän! Kuinka lukeekaan hän tästä viisauden kirjasta oman elämänpolkunsa ja vaistollaan viittaa hänellekkin tietä! Molempain elämät juoksevat kuni kaksi virtaa yhteen, ja hän, Oblomov on sen virran suuntaaja, johdattaja!

Olga huomaa hänen voimansa ja kykynsä, hän tietää, kuinka paljon hän voi saada aikaan ja odottaa nöyrästi hänen valtiuttaan. Ihmeellinen on Olga! Ei hän vähistä hämmästy, ei hän ole arka, hän on yksinkertainen, mutta päättäväinen nainen, luonnollinen kuin itse elämä!

-- Todentotta, kuinka täällä on inhoittavaa! -- lausui Oblomov ääneen, katsellen ympärilleen. -- Ja tuo enkeli laskeusi tähän ikävään liejuun ja pyhitti sen ilmestymisellään!

Hän katsoi viehtymyksellä sitä tuolia, jolla Olga oli istunut ja yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät: laattialla, tuolin juurella, huomasi hän pienoisen hansikkaan.

-- Pantti! Se on hänen kädestänsä tämä on hyvä enne! Oo! ... -- ohkaisi hän intohimoisesti, likistäen hansikkaan huuliansa vasten.

Samalla kurkisti emäntä ovesta ehdottaen katsomaan palttinakangasta, jota oli tuotu myötäväksi ja kysyen, eikö tarvita?

Mutta Oblomov kiitti häntä kuivasti, ei huolinut vilkaista edes kyynäspäihinkään ja pyysi kieltäytyen anteeksi, sanoen että hänellä oli paljon työtä niin ettei mitenkään joutanut. Sitten vaipui hän muistelemaan kesä-aikoja, kävi läpi kaikki yksityisseikat, muisteli jokaista puuta, pensasta ja penkkiä, jokaista lausuttua sanaa ja teki sen huomion että kaikki oli nyt suloisempaa kuin silloin, jolloin hän oli sitä nauttinut.

Hän ei voinut enää lainkaan hillitä riemuaan, vaan laulaa hyrähteli itsekseen, puhutteli lempeästi Anisjaa ja laski leikkiä siitä ettei tällä vielä ollut lapsia sekä lupautui ristikummiksi kunhan vain lapsi syntyy. Pikku Màshan kanssa nosti hän sellaisen hälinän huoneessaan että emäntä kurkisti sisään ja ajoi Màshan kotiinsa häiritsemästä hyyryläisen "työtä".

Loppupuolella päivää nousi tämä hurmaus ylimmilleen. Oblomov oli Olgan luona, Olga oli iloisella tuulella ja lauloi, sitten he kuuntelivat myös laulua oopperassa, sitten joi Oblomov teetä Iljinskin luona, ja teenjuonnin jälkeen syntyi hänen sekä tädin, paroonin ja Olgan välillä niin sydämmellinen ja vilpitön keskustelu että Oblomov tunsi itsensä täydellisesti jäseneksi tässä pienessä perheessä.

Eipä siis tarvinnut enää yksin elää, eipä elämä enää turhaan kulunut, vaan olipa hänellekin nyt oma sopukkansa, jossa oli valoisaa, lämmintä ja suloisaa olla!

Ei hän malttanut edes yötänsäkään nyt oikein nukkua, vaan lueskeli Olgan lähettämiä kirjoja ja sai läpiluetuksi kokonaista puolitoista osaa.

"Huomenna täytyy kirjeen vihdoinkin saapua maalta", ajatteli hän ja hänen sydämmensä sykähteli riemusta ... sykähteli riemusta...

8.

Seuraavana päivänä löysi Sakariias, siivotessaan huonetta, kirjoituspöydältä pienen naishansikkaan, tarkasteli sitä hyvän aikaa käsissään, naurahti ja antoi sitten Oblomoville.

-- Onpa tainnut unehtua Iljinskajan neidiltä, -- virkkoi hän.

-- Sinä piru! -- karjasi Ilja Iljitsh repäisten hansikkaan hänen kädestään. -- Älä valehtele! Kuinka se voisi olla Iljinskajan neidiltä? Tämä on unohtunut ompelijattarelta, joka ajoi tänne makasiinista ottamaan mittaa minun paidoistani. Kuinka sinä uskallatkin semmoista keksiä!

-- Miksi te minua piruksi sanotte? En minä sitä ole keksinyt! Tuolla talonväen puolellakin jo puhuvat...

-- Mitä puhuvat? -- kysyi Oblomov.

-- Että kuulemma Iljinskajan neiti piikatytön kanssa on täällä käynyt...

-- Jumala siunatkoon! -- huudahti Oblomov kauhistuksissaan. -- Mutta mistä kummasta he tuntevat koko Iljinskajan neitiä? Sinäkö se tai Anisjako on hänestä lörpötellyt...

-- Yhtäkkiä pistihen Anisjan pää esiin etehisen puoleksi-avatusta ovesta.

-- Etkö sinä häpeä, Sakariias Trofimitsh, tyhjiä siellä lavertamasta? Elkää kuunnelko häntä, herra kulta, -- sanoi hän: -- ei kukaan ole puhunut eikä mistään tiedä, sen vannon Kristuksen kautta...

-- No ole nyt vähemmällä! -- kahahti Sakariias hänelle vastaan huiskauttaen eukkoa kyynäspäällään rintaan. -- Mitä sinä tukit nokkaasi sinne, missä sinua ei kysytä!

Anisja katosi. Oblomov uhkasi molemmilla nyrkeillään Sakariiasta ja nykäsi sitten kiivaasti oven auki talonväen puolelle. Agata Matvejevna istui lattialla ja kaiveli turkiksia vanhasta arkusta; hänen ympärillään virui läjittäin riepuja, pumpulivanuketta, vanhoja vaatteita, nappeja ja nahkakaistaleita.

-- Kuulkaas emäntä, -- lausui Oblomov lempeästi, vaikka mielenkuohussa: -- minun palvelijani lörpöttelevät kaikellaista roskaa; elkää te jumalantähden heitä uskoko!

-- En minä mitään ole kuullut, -- sanoi emäntä. -- Mistä he sitten lörpöttelevät?

-- Siitä eilisestä vieraskäynnistä, -- jatkoi Oblomov: -- he puhuvat että muka eräs neiti on täällä käynyt...

-- Mitäpä se meihin kuuluu, ketä hyyryläisten luona kulkee! -- arveli emäntä.

-- Niin, olkaa hyvä elkääkä uskoko -- se on kerrassaan panettelua! Ei mitään neitiä ole ollut, minun luonani kävi vain eräs ompelijatar, joka valmistaa paitoja. Hän tuli ottamaan mittaa...

-- Mistäs te tilaatte paitanne? Kuka teille ompelee? -- kysyi emäntä vilkkaasti.

-- Ranskalaisesta makasiinista...

-- Näyttäkääs minulle sitten kun tuovat; minulla on näet tiedossa kaksi ompelutyttöä, jotka tekevät niin hienoa työtä ettei mikään ranskatar tee parempaa. Minä olen nähnyt näytteitä, kun he ompelivat kreivi Metlinskille eikä kukaan valmista hienompia paitoja. Ei nuo paidat, joita te nyt käytätte, mihinkään niiden rinnalla kelpaa.

-- Hyvä, hyvä, minä panen muistiini. Mutta elkää te jumalantähden vain luulko, että täällä olisi käynyt mitään neitiä...

-- Mitäpä se minua koskee, kuka hyyryläisen luona kulkee! Vaikkapa hyvinkin kulkisi neitejäkin...

-- Ei, ei! -- kielsi Oblomov jyrkästi. -- Herranen aika! -- se neiti, josta tuo Sakariias lörpöttää, on äärettömän iso ja paksu ruumiiltaan ja puhuu korkealla basso-äänellä, vaan tämä, nimittäin ompelijatar, kuulitte kai, kuinka hienolla äänellä hän puhui: hänellä on oikein ihmeellinen ääni. Olkaa siis niin hyvä elkääkä suinkaan luulko...

-- Mitä se meihin kuuluu? -- toisti yhä emäntä, kun Oblomov jo oli poismenossa. -- Mutta elkäähän vain unhoittako, kun tulee tarvis paitoja ommelluttaa, sanomasta minulle, sillä ne minun tuttuni tekevät niin hienoa työtä ... sen toisen tytön nimi on Elisabet ja sen toisen Maria Nikolavna.

-- Hyvä, hyvä, kyllä muistan, mutta elkää te vain luulko että minä ... olkaa niin hyvä...

Ja Oblomov vetäysi kamariinsa, pukeutui ja ajoi sitten Olgan luo.

Palattuaan illalla kotiin, löysi hän huoneensa pöydältä odotetun kirjeen, joka oli tullut maalta hänen asiamieheltään ja naapuriltaan. Hän riensi lampun luo, luki kirjeen läpi -- ja hänen kätensä vaipuivat hervottomina alas.

"Pyydän nöyrimmästi uskomaan luottamustoimen toiselle henkilölle (niin kirjoitti naapuri), sillä minulle on karttunut niin paljon asioita etten suoraan sanoen voi ottaa huolekseni teidän maatilanne hoitoa. Kaikista parhainta on että itse saavutte tänne ja vielä parempi että itse asetutte asumaan maatilallenne. Teidän tiluksenne ovat hyvät, mutta kokonaan hunningolle heitetyt. Ennenkaikkea täytyy huolellisemmin järjestää päivätyöt ja verot, vaan sitä on mahdoton tehdä ilman isäntää: talonpojat ovat hemmoteltuja eivätkä tottele uutta kylänvanhinta, entinen taas on epärehellinen ja häntä tulee pitää silmällä. Tulojen määrää on mahdoton arvioida. Nykyisen epäjärjestyksen vallitessa saanette tuskin enempää kuin kolme tuhatta ja senkin vain jos itse olette läsnä. Minä lasken tuloja ainoastaan viljasta, sillä veronmaksajista ei ole suuria toiveita: ne täytyy ottaa käsiinsä ja ottaa selko rästeistä -- tähän tarvitaan kaikkiaan noin kolme kuukautta. Vilja on tänä vuonna hyvää ja hyvässä hinnassa, ja maalis- tai huhtikuussa saatte te rahat, jos itse olette tarkastamassa myöntiä. Vaan nyt ei ole puhdasta rahaa kopeikkaakaan. Mitä koskee tien ehdotusta Verhljovon kautta ja sillanrakennusta, niin olen minä, koska en ole teiltä saanut vastausta pitkään aikaan, jo päättänyt yhdessä Odontsovin ja Belovodovin kanssa suunnata tien meidän luota Neljkin kylään, niin että siis Oblomofka jääpi kauvas syrjään. Lopuksi uudistan pyyntöni olemaan niin hyvä ja saapumaan niin pian kuin mahdollista: noin kolmessa kuukaudessa ehtii saada tietoonsa, mitä voi toivoa tulevasta vuodesta. Meillä on täällä kohta vaalit, ettekö haluaisi tulla äänestetyksi kihlakunnan sovintotuomariksi? Kiiruhtakaa siis. Teidän talonne on sangen huono (oli lisätty kirjeen loppuun). Minä olen käskenyt karjapiian, entisen hevosrengin ja kahden vanhanpiian siirtyä sieltä pirtin puolelle asumaan, sillä olisi ollut vaarallista jäädä kauvemmaksi sen katon alle."

Kirjeen oheen oli liitetty muistiinpanolippu, kuinka monta lästineljännestä viljaa oli korjattu, kuinka paljon jauhettu, kuinka paljon aittoihin ammennettu, kuinka paljon oli määrätty myötäväksi ja muita samankaltaisia taloudellisia yksityisseikkoja.

"Ei kopeikkaakaan rahaa -- kolme kuukautta -- itse saapua -- järjestää talonpoikain työt -- ottaa selkoa tuloista -- vaalit" -- kaikki nämät tiedonannot saartivat nyt kuni aaveet Oblomovin. Hän säpsähti ikäänkuin olisi ollut metsässä pimeänä yönä, kun jokaisen pensaan ja puun juurella näyttää piilevän ryöväri, ilkiö tai peto.

-- Mutta tämähän on hirveä häpeä: minä en siihen alistu! -- hoki hän itsekseen koettaen tutustua näihin aaveisiin niinkuin pelkurikin rypistettyjen silmäkulmiensa alta siristää silmänsä päin kummituksia tuntien ainoastaan karmivaa kylmää sydämmessään ja heikkoutta käsissään ja jaloissaan.