Part 37

"Ei, vaijetkoot juorut silläaikaa ja unhoittakoon hän, joka syrjässä asuu, hiukan: millaista on käydä Olgan luona ja nähkäämme jälleen toisemme siellä vasta sitten, kun olemme julkisesti ilmoittaneet olevamme sulhanen ja morsian."

-- Ikävä on odotella siihen asti, vaan minkäs sille tekee, -- lisäsi hän huokaillen ja ryhtyen selailemaan niitä kirjoja, jotka Olga oli lähettänyt. Hän sai luetuksi noin viisitoista sivua, kun Màsha tuli häneltä kysymään, eikö hän halua mennä niinkuin kaikki muutkin katsomaan, kuinka Neva-virta tekee jäätä. Oblomov läksi ja palasi takaisin teenjuonti-aikaan.

Niin kuluivat päivät ja Ilja Iljitsh ikävöi, lueskeli, kävi joskus kadulla kävelemässä, vaan kotona istuessaan kurkisteli oveen emännän puolelle vaihtaaksensa ikävissään parikaan sanaa. Vieläpä hän kerran jauhaa pouhasi emännälle kolmisen naulaa kahvipapujakin sellaisella innolla että hänen otsansa tuli hiestä likomäräksi. Toisella kertaa hän taas tarjosi emännälle jotain kirjaa luettavaksi. Hitaasti liikuttaen huuliansa tavaili tämä itseksensä mitä nimilehdessä seisoi ja antoi sitten kirjan takaisin sanoen että jahka joulunpyhät tulevat, niin silloin hän ottaa sen häneltä ja panee Vanjan lukemaan ääneen niin että mummokin saa kuunnella -- vaan että tällä kertaa ei ollut aikaa.

Sillä välin oli asetettu siltoja Nevan yli, ja kerran ilmoitti kartanokoiran vimmattu haukunta ja ketjujen riuhdonta että Nikita oli toistamiseen saapunut kirjelippuineen, kirjoineen ja tiedustuksineen herran terveydentilasta.

Oblomov pelkäsi että hänellekkin tästä voi tulla lähtö pitkin siltoja toiselle puolelle jokea ja piiloutui sentähden Nikitan näkyvistä, kirjoittaen vastaukseksi että hänellä oli noussut pieni näppy kaulaan niin ettei hän vielä uskalla poistua ulos pihasta ja että "julma kohtalo ryöstää häneltä onnen vielä muutamiksi päiviksi saada nähdä armasta Olgaansa."

Hän oli ankarasti kieltänyt Sakariiasta lörpöttelemästä sanaakaan Nikitan kanssa ja seurasi jälleen silmillään viimemainittua portille saakka sekä uhkasi Anisjaa sormellaan, kun tämä yritti pistämään nenänsä keittiön ovesta tahtoen jotakin kysyä Nikitalta.

7.

Niin kului viikkokausi, ja aina kun Oblomov aamuisin nousi, tiedusti hän ensimmäiseksi levottomana, olivatko jo sillat asetetut paikoilleen?

-- Ei vielä, -- vastattiin hänelle, ja hän vietti päivänsä rauhallisesti kuunnellen kellonheilurin naksutusta, kahvimyllyn hyrinää ja kanarialintujen viserrystä.

Kananpoikaset eivät enää piipottaneet, ne olivat jo aikaa-sitten kasvaneet aikuisiksi kanoiksi ja piileskelivät kanakopeissaan. Olgan lähettämiä kirjoja ei hän ollut ehtinyt läpilukea: yhtä oli hän tässä lukenut sadannelleviidennelle sivulle asti ja kääntänyt sen sitten nurin ja siinä se sitten oli maannut pöydällä jo muutamia päiviä kannet levällään.

Sitä useammin hän sitävastoin puuhaili emännän lasten kanssa. Vanja oli semmoinen ymmärtäväinen poika että muisti kolme kertaa peräkkäin luetella Euroopan pääkaupungit, ja Ilja Iljitsh lupasi, kunhan vain pääsee kaupungille, tuoda hänelle lahjaksi pienen karttamaapallon; pikku Màsha se taas oli hänelle pallistanut kolme nenäliinaa -- huonosti tosin, mutta oli niin ihmeen lysti nähdä noiden pienoisten kätösten puuhaa, ja jokaista tuuman pituista väliä, minkä tyttö oli saanut pallistetuksi, juoksi hän näyttämään Oblomoville.

Emännän kanssa keskusteli Oblomov jo lakkaamatta niinpian kun vain huomasi hänen kyynäspäänsä puoleksi avatusta ovesta. Hän oli jo kyynäspäiden liikkeistä tottunut erottamaan, mitä emäntä milloinkin teki, jauhoiko, ripotteliko vai silittikö jotain.

Koettipa hän antautua puheluun vanhan mummonkin kanssa, vaan tämän pakinasta ei koskaan tahtonut tolkkua tulla, hän kun useinkin pysähtyi keskellä sanaa, painoi nyrkkinsä seinään, kyykistyi ja alkoi yskiä aivankuin olisi tehnyt jotain vaikeata työtä, sitten hän voihkasi -- ja sillä oli keskustelu loppussa.

Mutta emännän veljeä ei hän vain milloinkaan onnistunut näkemään, tai jos näki niin ainoastaan vilahdukselta ikkunain sivu, mutta tästä olennosta itsestään ei ikäänkuin kuulunut hiiskaustakaan koko talossa. Silloinkin kun Oblomov äkkiarvaamatta astui sisään huoneeseen, jossa talonväki söi, niin veli kiristyen tiukasti kokoon kiireenvilkkaa pyyhkäsi sormillaan huuliaan ja pakeni ullakkokamariinsa.

Mutta eräänä aamuna, kun Oblomov juurikaan oli herännyt unestaan ja ryhtyi huolettomana särpimään kahveansa, ilmoitti Sakariias yhtäkkiä sen sanoman että nyt olivat sillat paikoillaan. Oblomovin sydän alkoi kolkuttaa.

-- Huomenna on sunnuntai, -- tuumi hän: -- ja täytyy siis ajaa Olgan luo, kestää koko päivän siellä syrjäisten merkitseviä ja uteliata katseita sekä sitten ilmoittaa Olgalle, milloin on aije puhua tädin kanssa.

Vaan hänhän, poloinen, on yhä vielä samalla asteella, josta on mahdotonta hievahtaa!

Hänen eteensä nousi elävä kuva, kuinka hän on jo sulhaseksi julistettuna, kuinka toisena ja kolmantena päivänä hänen luokseen ajelee kaikellaisia naisia ja herroja, kuinka hän yhtäkkiä tulee uteliaisuuden esineeksi ja kuinka hänen kunniakseen annetaan julkiset päivälliset, joissa tullaan juomaan hänen maljansa. Ja sitten ... sitten hän sulhasen oikeudella ja velvollisuudella tuopi Olgalle morsiuslahjan...

-- Morsiuslahjan? -- huudahti hän kauhistuneena itsekseen päästäen kurkustansa katkeran naurunhohotuksen.

Morsiuslahjanko? Vaan hänellähän on vain kaksisataa ruplaa taskussaan! Jos hänelle rahoja lähetetään, niin saapuvat ne hänelle vasta jouluksi, kentiesi sitäkin myöhemmin, sitten kun vilja on myöty, ja kun se myödään, kuinka paljon sitä siellä lienee ja kuinka suuri summa hänelle lähetettänee -- kaiken tämän on selittävä kirje, vaan kirjettä ei kuulu. Kuinka siis on oltava ja elettävä? Jää hyvästi sinä kaksiviikkoinen rauha!

Näiden, huolien seasta vilahtelivat hänen mielikuvituksessaan Olgan kauniit kasvot, hänen tuuheat, ilmehikkäät kulmakarvansa ja nuo älykkäät harmaansiniset silmät ja koko hänen armas päänsä sekä tuo palmikko, jota neito piti laskettuna alas niskaan niin että se lisäsi ja täydensi koko hänen olentonsa jalorotuisuutta alkaen päästä hartioihin ja vartaloon saakka.

Mutta juuri kun hän rupesi värähtelemään lemmentunteista, vyörähti heti kivenä hänen päällensä aina tuo raskas ajatus: kuinka on oltava ja tehtävä, kuinka on suoriuduttava häidenvietto-kysymyksessä, mistä ovat rahat otettavat ja millä senjälkeen elettävä...?

"No, odotan vielä vähän, ehkäpä se kirje tulee huomenna tai ylihuomenna." Ja hän rupesi laskemaan, milloinka hänen oma kirjeensä on täytynyt joutua perille, kuinka kauvan asiamies viivyttelee ennenkuin kirjoittaa ja mikä määrä-aika tarvitaan vastauksen takaisin lähettämiseen.

"Sen täytyy joutua tänne kolmessa, viimeistään neljässä päivässä. Varron siis vielä ennenkuin menen Olgan luo", päätti hän sitä suuremmalla syyllä koska Olga tuskin tiesi että sillatkaan olivat jo valmiit...

-- Katja, ovatko sillat jo rakennetut? -- kysyi Olga samana aamuna herättyään sisäpiialtaan.

Tämän kysymyksen oli hänkin joka päivä uudistanut. Oblomovilla ei ollut tästä aavistustakaan.

-- En tiedä, neiti; en ole äskettäin tavannut ajuria enkä talonmiestä ja Nikita ei tiedä mitään.

-- Sinä et koskaan tiedä, mitä minä tarvitseisin! -- sanoi Olga tyytymättömänä maaten vuoteessaan ja nyppien kaulaketjujaan.

-- Minä juoksen heti ottamaan selkoa, neiti. En ennen uskaltanut mennä ulos kun luulin että te heti heräätte, muuten olisin aikaa sitten juossut kysymään.

Ja Katja katosi kamarista.

Vaan Olga vetäsi pöytälaatikon auki ja haki sieltä Oblomovin viimeisen kirjelipun. "Voi raukkaa, hän on kipeä" ajatteli hän huolehtivasti. "Hän on siellä ihan yksikseen ja hänellä on ikävä... Ah hyväjumala, kohtakohan..."

Hän ei ehtinyt ajatella loppuun ennenkuin Katja posket punaisina lennähti sisään.

-- Sillat ovat valmiit, sillat ovat valmiit! ne ovat viime yönä rakennetut! -- huusi piika iloisesti ottaen vikkelästi vuoteeltaan hypähtävän neidin käsillään vastaan, heitti hänen yllensä aamumekon ja lennätti jalkaan pienoiset tohvelit. Sukkelasti repäsi Olga erään laatikon auki, koppasi sieltä jotakin esiin, laski Katjan kouraan, ja Katja suuteli hänen käsiään. Kaikki tämä -- hypähdys vuoteelta, Katjan kouraan pistetty raha ja neidin käsien suuteleminen tapahtui yhdessä ja samassa silmänräpäyksessä. "Hih, hei, huomenna on parahiksi sunnuntai! Hän tulee!" ajatteli Olga ja pukeutui virkusti, joi pikimältään teetä ja ajoi tätinsä kanssa ostoksille. -- Mennään täti huomenna Smolnin kirkkoon päiväjumalanpalvelukseen! -- pyysi Olga.

Täti räpäytti hiukan silmiään, mietti ensin ja sanoi sitten:

-- Olkoon menneeksi, vaikka se onkin niin kaukana, rakas lapsi! Kuinka sinun päähäsi pälkähti näin talvella sinne lähteä?

Vaan Olgan päähän se oli pälkähtänyt ainoastaan sentähden että Oblomov oli näyttänyt tämän kirkon hänelle joelta ja hänen teki mielensä käydä siellä rukoilemassa ... rukoilemassa että Oblomov tulisi terveeksi, että hän rakastaisi häntä, että hän olisi onnellinen hänen kauttaan ja että ... että tästä epävarmuudesta ja tietämättömyydestä pian tulisi loppu ... Olga parka!

Koitti sunnuntai. Olga oli taitavasti älynnyt asettaa koko päivällisen Oblomovin maun mukaan.

Hän pukeutui valkoiseen leninkiin, kätki hihapitsien alle Oblomovin lahjoittaman rannerenkaan ja järjesti hiuksensa niinkuin Oblomov rakasti. Edellisenä päivänä oli hän käskenyt virittää pianon ja sunnuntaiaamuna lauloi hän koetteeksi Casta diva'n. Äänikin tuntui olevan yhtä sointuisa kuin huvila-aikoina. Sitten rupesi hän odottamaan.

Parooni tapasi hänet tässä odotuksen tilassa ja sanoi että neiti oli jälleen tullut yhtä kauniiksi kuin kesällä, vaan että oli hiukan laihtunut.

-- Maalaisilman puute ja pieni epäjärjestys elämän tavoissa ovat huomattavasti vaikuttaneet teihin, -- sanoi parooni. -- Te, herttainen Olga Sergejevna, tarvitsette maakylien ja vainioiden tuoksua.

Ja parooni suuteli muutamia kertoja hänen kättään niin että hänen värjätyistä viiksistään jäi pieni pilkkukin neidon sormiin.

-- Niin, maalaiselämä ja vainiot ... -- vastasi Olga haaveellisesti, mutta ei paroonille, vaan ikäänkuin jollekkin ilmaan.

-- Apropos maalaisoloista, -- lisäsi parooni: -- tulevassa kuussa tulee teidän asianne loppuun ajetuksi ja huhtikuussa voitte matkustaa maatilallenne. Ei se suuri suinkaan ole, vaan paikka on ihmeen ihana! Te tulette olemaan tyytyväinen. Sellainen sievä talo ja puutarha! Siellä on mäellä huvimaja, johon te rakastutte. Näköala virralle ... niin te ette muista sitä enää, te olitte vasta viidennellä kun isänne kanssa sieltä matkustitte pois.

-- Voi kuinka hauska minulle tulee! -- virkkoi Olga ja rupesi haaveilemaan.

"Se on jo päätetty", ajatteli hän: "me matkustammekin sinne, mutta hän ei saa tästä tietää ennen kuin..."

-- Tulevassako kuussa, herra parooni? -- kysy hän vilkkaasti. -- Onko se aivan varma?

-- Aivan yhtä varma kuin se että te olette ylipäänsä kaunis, vaan erittäinkin tänään, -- vastasi parooni poistui tädin luo.

Olga jäi paikalleen haaveilemaan lähestyvästä onnestaan, vaan päätti olla mainitsematta Oblomoville tästä uutisesta ja puhumasta tulevaisuuden aikeistaan.

Hän tahtoi loppuun asti seurata lemmittynsä kehitystä ja nähdä, kuinka rakkaus saa aikaan kokokäänteen Oblomovin laiskassa sielussa, kuinka lopullisesti paino päältänsä putoaa, kuinka hän ei enää malta mieltänsä onnen läheisyydeltä, vaan saatuaan suosiollisen vastauksen maakylästään loistavin silmin rientää ja lentää hänen luoksensa ja heittää kirjeen hänen jalkoihinsa, ja kuinka he senjälkeen molemmat kilvan syöksyvät tädin luo, ja sitten...

Sitten hän yhtäkkiä sanoo hänelle että hänelläkin on maatila, puutarha, huvimaja, näköala virralle ja talo aivan valmis asuttavaksi ja että sinne on ensin matkustettava, sitten vasta Oblomofkaan.

"Ei, en tahdo suosiollista vastausta", ajatteli hän: "Ilja Iljitsh vielä ylpistyy eikä tunne edes iloa siitä että minulla on oma maatilani, taloni ja puutarhani... En tahdo, tulkoon hän ennemminkin musertunein mielin mukanansa epäsuosiollinen kirje, jossa seisoo että kaikki siellä maakylässä on hunningolla ja että hänen täytyy itsensä siellä käydä. Hän ajaa täyttä laukkaa sydän kurkussa Oblomofkaansa, määrää pikipäin kaikki tarpeelliset toimenpiteet, unhoittaa paljon, ei älyä kaikkea, sotkee ja tekee tökerösti tehtävänsä, mies raukka, laukkuuttaa takaisin kaupunkiin ja yhtäkkiä saakin tietää ettei olisi tarvinnutkaan tehdä koko matkaa -- että on olemassa talo, puutarha ja huvimaja näköaloineen, että on kaikki missä elää ilman hänen Oblomofkaansakin... Niin, niin, hän, Olga, ei millään mokomin sano sitä hänelle ennen, hän pidättää sitä loppuun asti, se on terveellistä Oblomoville, että hänen täytyy sinne matkustaa, saakoon hiukan ruumiinliikettä ja tulkoon virkummaksi -- kaikki Olgan tähden ja heidän tulevan onnensa nimessä! Tai ei: miksi lähettää hänet sinne maalle eriksensä hänestä? Parasta on tehdä niin että kun Oblomov matkatamineissaan tulee hänen luokseen kalpeana ja surullisena sanomaan hyvästiä kuukauden ajaksi, niin silloin hän yhtäkkiä sanoo hänelle ettei tarvitsekkaan lähteä ennenkuin kesällä, jolloin he matkustavat sinne yhdessä..."

Niin haaveillen riensi Olga paroonin luo ja varoitti tätä määräaikaan asti uutisesta kenellekkään hiiskumasta, ei yhdellekkään ihmiselle. Sanoilla ei yhdellekkään ihmiselle hän tarkoitti yksinomaan Oblomovia.

-- Kyllä, kyllä, mitäpä minä hänestä menisin puhumaan? -- vakuutti parooni. -- Ehkä herra Oblomoville sentään, jos puheeksi sattuu...

Olga hillitsi sydäntänsä ja lausui välinpitämättömästi:

-- Ei, ette edes hänelle saa sanoa!

-- Teidän tahtonne, kuten tiedätte, on minulle pyhä kuin laki... -- lupasi parooni lempeästi.

Koko viekas se osasi olla tuo Olga! Jos häntä esimerkiksi oikein halutti katsahtaa Oblomoviin todistajain läsnäollessa, niin hän aina ensin katsahti vuorotellen kolmeen muuhun henkilöön, sitten vasta häneen.

Kuinka paljon saikaan miettiä keinoja yksistään Oblomovin tähden. Kuinka monta kertaa hehkuikaan Olgan poskilla kaksi punaista pilkkua. Kuinka monta kertaa täytyikään painaa milloin tuota, milloin toista kosketinta saadakseen tietää, oliko piano ehkä liian korkealle viritetty, tai siirrellä nuottivihkoja paikasta toiseen. Ja kuitenkaan ei häntä nyt kuulunut! Mitä tämä merkitsee?

Kello lyö kolmea, lyö neljää -- mies on yhä poissa! Puolivälissä viidettä alkoi Olgan kauneus ja kukoistus hävitä, neito rupesi huomattavasti kuihtumaan ja istuutui pöytään kalvennein kasvoin. Vaan muut eivät olleet millänsäkään: ei kukaan edes huomannut -- kaikki söivät hyvällä ruokahalulla niitä ruokia, jotka olivat valmistetut hänen Oblomoviansa varten, puhellen niin iloisesti ja välinpitämättömästi.

-- Syötiin päivällinen, tuli ilta -- Oblomovia ei näy eikä kuulu. Kello kymmeneen saakka riehui neito toivon ja pelon vaiheilla, kellon lyödessä kymmentä sulkeutui hän huoneeseensa.

Alussa valoi hän mielessään Oblomovin niskoille kaiken sapen, mikä kiehui hänen sydämmessään; ei ollut sitä katkerata ivaa, ei sitä pistävätä pilaa hänen sanavarastossaan, jolla hän ei ajatuksissaan olisi rangaissut Oblomovia. Koko hänen elimistönsä ikäänkuin täyttyi tulella, ja sitten yhtäkkiä kylmällä jäällä.

"Hän on kipeä, hän on yksin, hän ei jaksa edes kirjoittaa..." välähti ajatus hänen päässään.

Tämä vakuutus valtasi hänet läpeensä eikä antanut hänen nukahtaa koko yönä. Kaksi tuntia makasi hän kuumeenomaisessa horrostilassa houraillen yön kuluessa sekä nousi sitten aamulla vuoteeltansa kalpeana, mutta sangen levollisena ja varmana.

Maanantai-aamuna kurkisti emäntä sisään Oblomovin huoneen ovesta sanoen:

-- Teitä täällä eräs tyttö tiedustaa.

-- Minuako? Ei suinkaan! vastasi Oblomov. -- Missä hän on?

-- Hän on täällä, hän tuli erehdyksessä meidän portaista ylös. Saako päästää sisään?

Oblomov ei vielä tiennyt, miten päättää, kun jo hänen eteensä lipsahti Katja, samalla kun emäntä poistui.

-- Katja! -- huudahti Oblomov kummastuksissaan. -- Kuinka sinä tänne? Mitä sinä täällä?

-- Neiti on täällä, -- kuiskasi piikatyttö: -- käski kysyä...

Oblomovin kasvot muuttuivat.

-- Olga Sergejevnako? -- sopersi hän kauhistuksissaan. -- Se ei voi olla totta, sinä lasket leikkiä Katja, älä kiusaa minua!

-- Jumaliste, se on totta: me tulimme vuokravaunuissa, hän odottaa teemakasiinin edessä ja tahtoo tulla tänne. Laittoi minut sanomaan että lähettäisitte Sakariiaksen pois jollekkin asialle. Hän tulee tänne puolen tunnin kuluttua.

-- Parasta on, että menen sinne itse. Kuinka hän tänne voisi tulla? -- sanoi Oblomov.

-- Ette kerkeä, hän tulee joka tapauksessa tänne, hän luulee teidän makaavan sairaana. Jääkää hyvästi, minun täytyy kiiruhtaa, sillä neiti on yksin ja odottaa minua...

Ja tyttö riensi ulos.

Tavattoman nopeasti kiskoi Oblomov saappaat jalkaansa, nykäsi liivit päällensä, sitoi kaulahuivin kaulaansa ja huusi Sakariiasta sisään.

-- Kuules Sakariias! Sinähän pyysit tuonoin minulta lupaa päästä vieraisiin sinne joen taa Gorohovaja-kadun varrelle, eikös niin, no siis nyt saat sinne mennä! -- toimitti Oblomov kiihkeässä mielenliikutuksessa.

-- En mene, -- vastasi Sakariias päättäväisesti.

-- Sinun täytyy mennä! -- sanoi Oblomov järkähtämättömästä

-- Kuka nyt arkina vieraisiin? enkä mene! -- virkkoi Sakariias itsepäisesti.

-- Menehän toki, pidä lystiä äläkä niskottele vastaan, kun herrasi kerran on niin armollinen että päästää sinut... mene ystäväisi luo!

-- Mitäpä heistä, ystävistäkään!

-- Eikös sinun sitten teekkään mielesi nähdä heitä?

-- Eipä haluta tällä erää heidän, naamojaan katsomaan -- kaikki ne ovat samallaisia ryökäleitä!

-- Menehän kuitenkin, mene! -- tyrkytti Oblomov jyrkästi, ja veri nousi hänen päähänsä.

-- En mene, tänään jään kotiin, koko päiväksi, vaan sunnuntaina -- miksei, sopiihan se! -- arveli Sakariias välinpitämättömästi.

-- Nyt heti paikalla! -- hoputti Oblomov mielenkuohussaan. -- Sinun täytyy...

-- Lempoko sitä seitsemän virstan päähän lähtee marjapuuron syöntiin? kieltäysi Sakariias.

-- No, mene edes kävelemään pariksi tunniksi ja tuulottele tuota liiasta nukkumisesta pöhöttynyttä naamaasi!

-- Naama kuin naama, ei se ole kehnompi kuin muillakaan meikäläisillä -- virkkoi Sakariias laiskasti tuijottaen ikkunaan.

"Ah pyhä jumala, hän saapuu tuossa tuokiossa", ajatteli Oblomov pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- No, ole niin kiltti ja mene kävelemään, kun käsketään! Tuossa sinulle kaksikymmentä kopeikkaa, juokse juomaan olutta ystäväsi kanssa.

-- Mihinkä minä tässä pakkasessa juoksen, mieluummin jään portaille tai voinhan tuota istuutua portinkin viereen...

-- Ei, sinun täytyy mennä kauvemmas portilta, -- sanoi Oblomov vilkkaasti: -- mene toiselle kadulle, tuonne noin vasempaan käteen, puutarhan puolelle...

"Mitä ihmettä tämä tietää?" ajatteli Sakariias: "ajaa minut kävelemään -- tämmöistäpä ei ikinä ennen ole tapahtunut."

-- Hyvä Ilja Iljitsh, minä menen mieluummin sunnuntaina...

-- Lähdetkö sinä siitä vai et? -- tiuskasi Oblomov kiristäen hampaitaan ja työntyen Sakariiaksen päälle.

Sakariias pakeni ja piiloutui, vaan Oblomov huusi Anisjan sisään.

-- Mene heti torille, -- käski Oblomov: -- ja osta sieltä päivälliseksi...

-- Päivälliseksi on kaikki jo ostettu ja kohta se on valmis ... laulaa lipatti Anisja nenä-äänellään.

-- Suu kiinni ja kuuntele mitä sanotaan! -- huudahti Oblomov niin että Anisja aristui.

-- Osta torilta ... vaikkapa parsajuuria ... -- toimitti Oblomov miettien ja keksimättä mitä lähettää hänet noutamaan.

-- Mitäs parsajuuria niitä tähän aikaan on, herra kulta? Ei niitä saa toki mistään...

-- Mars ulos! -- tiuskasi Oblomov ja Anisja pakeni. -- Juokse sinne minkä kintuista lähtee, -- huusi hän hänen jälkeensä: -- äläkä katso taaksesi, vaan tule takaisin sieltä niin hitaasti kuin mahdollista ja muista ettet ennen kello kahta näytä nenääsikään täällä!

-- Mitä ihmettä tämä merkitsee? -- puheli Sakariias Anisjalle töytätessään hänen kanssaan yhteen portin takana. -- Ajoi minut ulos kävelemään ja antoi kaksi riunaa. Mihinkä minä tässä osaan mennä kävelemään?

-- Se on herrain asia, -- huomautti teräväjärkinen Anisja -- mene sinä sen Aapelin, kreivin kuskin luo ja kestitse sitä teellä, se kun aina on sinua juottanut, niin minä sillä aikaa juoksen torille.

-- Kuules Aapeli, mitä ihmettä se mahtaa merkitä -- sanoi Sakariias myös kreivin kuskille, -- kun herra ajoi minut ulos kävelemään ja antoi rahaa olueen...

-- Eiköhän tuolle itselleenkin pistänyt päähän vähän kieltänsä kastaa? -- arveli Aapeli terävästi: -- sentähden se sinullekkin rahaa antoi ettei kateeksi kävisi. No mennään nyt.

Hän räpäytti silmiään merkitsevästi Sakariiakselle ja nyökäytti päätään erästä katua kohti.

-- Mennään! -- toisti Sakariiaskin ja myös nyökäytti päätään samaan suuntaan.

-- Ihme ja kumma, kun ajaa ulos kävelemään! -- kähisi hän naurahdellen partaansa.

Miehet katosivat näkyvistä, mutta Anisja, ehdittyään lähimmäiseen katuristeykseen, istahti aidan taa ojan varrelle odottamaan, mitä tuleman piti.

Oblomov kuulosteli ja odotti: kas nyt tarttui joku pikkuportin kellorenkaaseen ja samalla silmänräpäyksellä alkoi koira vimmatusti haukkua ja riuhtoa ketjuaan.

-- Kirottu koira! -- mutisi Oblomov kiristellen hampaitaan, tempasi lakkinsa, syöksyi portille, avasi sen ja melkein sylissään kantoi Olgan portaille.

Olga oli yksin, Katja oli jäänyt odottamaan vaunuihin, vähän matkan päähän portilta.

-- Oletko terve? Etkö olekkaan makuulla? Mikä sinua vaivaa? -- kyseli Olga pikaisesti riisumatta päältään saloppiaan ja tarkastellen Oblomovia kiireestä kantapäähän, kun he olivat astuneet sisään kabinettihuoneeseen.

-- Nyt olen terveempi, kurkkuni on jo ... melkein kokonaan ... parantunut, -- änkytti Oblomov koskettaen kaulaansa ja hiukan yskähtäen.

-- Miksikäs et eilen tullut meille? -- kysyi Olga katsoen Oblomoviin niin läpitunkevasti silmiin ettei tämä osannut sanaakaan sanoa.

-- Kuinkas sinä rohkenit, Olga, lähteä tällaiselle käynnille? -- sopersi Oblomov kauhistuksissaan. -- Tiedätkö sinä, mitä sinä teet...

-- Siitä puhumme perästäpäin! -- keskeytti neito kärsimättömästi. -- Minä kysyin sinulta: mitä se merkitsee etten ole saanut sinua nähdä?

Oblomov oli vaiti.

-- Sinä et ole ollut sairas; sinun kurkkusi ei ole ollut kipeä? -- sanoi Olga ja hänen kulmakarvansa värähtivät.

-- En ole ollut... -- vastasi Oblomov koulupojan äänellä.

-- Sinä olet siis pettänyt minut! -- huudahti Olga kummastuksissaan katsoen Oblomoviin. -- Minkätähden?

-- Minä selitän kaikki sinulle, Olga, -- puolustihen Oblomov: -- tärkeä syy on pakottanut minua olemaan poissa kaksi viikkoa ... minä olen peljännyt...

-- Mitä olet peljännyt? -- kysyi neito istuutuen ja riisuen päältänsä salopin ja hatun.

Oblomov otti ne käsiinsä ja asettaen sohvalle vastasi: -- Huhuja, ilkeitä juoruja...

-- Vaan sitä sinä et ole peljännyt etten minä ole saanut unta koko yönä, että olen pääni puhki miettinyt jumalaties mitä kaikkea ja ollut vähällä tulla vuoteenomaksi sinun tähtesi? -- nuhteli Olga tutkivasti tarkastaen Oblomovia.

-- Sinä et tiedä, Olga, mitä täällä minun sisässäni nykyään liikkuu, -- puhui Oblomov painaen sydäntään ja osoittaen päätään: -- minä olen kokonaan ikäänkuin tulen vallassa. Tiedätkö sinä, mitä on tapahtunut?

-- Mitä sitten on tapahtunut? -- kysyi Olga kylmästi.

-- Että kuinka pitkälle on huhu levinnyt sinusta ja minusta! Minä en ole tahtonut tehdä sinua levottomaksi ja sentähden en ole näyttänyt sinulle silmiäni.

Ja Oblomov jutteli hänelle kaikki, mitä oli kuullut Sakariiakselta ja Anisjalta, mainitsi keikarien keskustelusta ja lopetti sanomalla että siitä asti ei hän saa unta öisin ja että hän ihmisten katseissa aina näkee kysymyksiä ja nuhteita tai viekkaita viittauksia heidän lemmenkohtauksiinsa.

-- Mutta mehän olemme päättäneet jo tällä viikolla ilmaista salaisuutemme tädille, -- virkkoi Olga: -- ja silloin näiden juorujen täytyy vaijeta...