Part 28

-- Sakariias! -- huusi hän. -- Kun palvelija tulee, niin anna tämä kirje hänelle vietäväksi neidille.

-- Ymmärrän, -- mutisi Sakariias.

Todellakin tuntui Oblomovista nyt niin ihmeen hauskalta. Hän istahti jalkoineen sohvaan vieläpä kysäisten: "eikö ole mitään syötävää aamiaiseksi?" Söi kaksi munaa ja sytytti sikaarin. Sydän ja pää tuntuivat niin täyteläisiltä: se oli elämän tunne! Hän kuvaili itselleen, kuinka Olga saa hänen kirjeensä, kuinka hän hämmästyy ja kuinka hänen kasvonsa muuttuvat sitä läpilukiessaan. Mitä seuraa sitten?...

Hän oikein nautti tämän päivän tulevista tapauksista ja aseman uutuudesta... Tyrmistynein sydämmin kuulosti hän, milloin etehisen ovi narahtaen aukeneisi ja palvelija saapuu, ja eikö Olga jo ole saanut kirjettä ja paraikaa sitä lue... Ei, etehisessä vallitsee hiljaisuus.

"Mitähän tämä merkitsee?" ajatteli hän rauhattomasti: "miksikähän ei ketään ole käynytkään?"

Salainen ääni kuiskutti samalla hänen korvaansa! "miksi olet rauhaton? Sehän sinulle olisikin hyvä ettei ketään kävisi, etteivät suhteet särkyisi?" Mutta hän tukahdutti tämän äänen.

Puolen tunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta pihalta, missä tämä istui ajurin kanssa.

-- Eikö ketään ole käynyt? kysyi Oblomov.

-- Käyneet ovat, -- vastasi Sakariias.

-- Mitäs sinä?

-- Sanoin ettette ole kotosalla: että olette muka kaupunkiin menneet.

Oblomov muljautti silmiänsä hänelle.

-- Mitä varten sinä sitä menit sanomaan? -- tiuskasi hän. -- Etkö muista, mitä sinulle määräsin, kun mies tulee?

-- Eipä se mies ollutkaan, joka tuli, vaan sisäpiika, -- virkkoi Sakariias häikäilemättömällä kylmäverisyydellä.

-- No, annoitkos kirjeen?

-- E-enhän minä ... tehän alussa käskitte sanoa ettette ole kotona, vaan myöhemmin vasta antaa kirjeen. Jahka mies tulee, niin annan kyllä...

-- Voi sen pöllöpää, sinä olet suoraan sanoen murhaaja! Missä on kirje? Hae se joutuin tänne! -- huusi Oblomov.

Sakariias toi kirjeen, joka jo aikalailla oli tahraantunut.

-- Katso että peset kätesi! -- sanoi Oblomov vihaisesti osoittaen suurta tahraa.

-- Minun käteni ovat puhtaat, -- virkkoi Sakariias tuijottaen syrjään.

-- Anisja hoi, Anisja! -- alkoi Oblomov huutaa. Anisja kurkisti puolittain etehisestä.

-- Katso tarkkaan mitä tämä Sakariias tekee? -- kanteli Oblomov hänelle. -- Muista antaa tämä kirje miehelle tai sisäpiialle, kuka sattuu tulemaan Iljinskiltä ja käske jättää neidille -- kuuletko?

-- Kuulen, armollinen herra. Antakaahan tänne, kyllä minä toimitan.

Mutta heti kun Anisja oli mennyt ulos etehiseen, kiskoi Sakariias kirjeen hänen käsistään.

-- Mene tiehesi siitä! -- huusi hän: -- ja pysy akkaväen tehtävissäsi!

Pian tuli taas Iljinskin sisäpiika juosten takaisin. Sakariias rupesi tälle ovea aukaisemaan, mutta kun Anisja yritti lähestyä piikaa, niin Sakariias katsahti julmasti häneen.

Mitä sinä siinä? -- kysyi hän käheästi.

-- Minä tulin vain kuulemaan, kuinka sinä...

-- Kä, kä, kä! -- alkoi Sakariias jätkyttää mäiskyttäen häntä kyynäspäällään. -- Mene paikoillesi!

Anisja nauraa kikahutti ja meni, mutta tirkisti oven raosta, tekikö Sakariias niin kuin herra oli käskenyt.

Ilja Iljitsh oli sattunut kuulemaan tämän melun ja hyppäsi itse katsomaan.

-- Kas Katja, mitä sinä täällä teet? -- kysyi hän.

-- Neiti käski kysyä, minne te olette matkustanut? Vaan ettepä te olekkaan matkustanut, kotonahan tuota näytte olevan. Minä juoksen heti sanomaan, -- toimitti hän ja yritti lähteä.

-- Niin, minä olen kotona. Se on tuo, joka aina valehtelee, -- sanoi Oblomov. -- Tässä on kirje, anna se neidille.

-- Kyllä minä annan!

-- Missäs neiti nyt on?

-- Hän meni kylälle käymään, mutta käski sanoa että jos te olette lukenut sen kirjan loppuun, niin olisitte hyvä ja tulisitte puistoon kahta käydessä.

Piika läksi.

"Ei, en mene ... miksikä ärsyttää tunnettaan, kun kaiken on määrä olla lopussa?..." ajatteli Oblomov, suunnaten askeleensa kylälle päin.

Hän näki kaukaa, kuinka Olga oli mäellä menossa, kuinka Katja hänet saavutti ja antoi hänelle kirjeen, näki, kuinka Olga hetkeksi seisahtui, katsahti kirjeeseen, mietti, ja sitten nyykäyttäen päätään Katjalle painui pitkin puistoa lehtokäytävään.

Oblomov kulki kiertoteitse mäen sivu ja poikkesi toisesta päästä samalle käytävälle kävellen sen puoliväliin sekä istahti sitten nurmikolle pensasten väliin ja odotti. "Hän kulkee tästä sivu", ajatteli hän: "minä tahdon ainoastaan salaa piilosta katsahtaa, miltä hän näyttää, vaan sitten poistun iäksi."

Hän odotteli sydän kurkussa neidon askeleita. Ei kuulunut mitään, oli hiljaista. Luonto oli täydessä kukoistuksessaan, ympärillä kihisi näkymätön, pieni työntouhu, mutta kaikki näytti lepäävän juhlallisessa rauhassa.

Ja kuitenkin ruohossa kaikki liikkuu, ryömii, häärii ja hyrisee. Tuossa juoksentelevat muurahaiset eri suuntiin tulisessa puuhassa ja touhussa, törmäilevät yhteen, erkanevat ja kiiruhtavat -- se on aivankuin katseleisi vuoren huipulta jotakin ihmistoria; samallaiset joukkiot, samallaiset yhteentöytäykset, samalla tavalla hyörii ja kihisee siinä rahvasta.

Tuossa surisee metsämettinen kukan ympärillä ja kiipeää sen kupua pitkin; tuossa kärpäset parvissa imeytyvät mehupisaraan, joka on pulpahtanut niinipuun halkeamasta; tuolla jossakin puiston tiheikössä piiskuttaa ja visertää lintunen yhtä ja samaa säveltä kutsuen kai ystäväänsä. Tuossa perhoispari pyörien toinen toisensa ympärillä liitelee kuni valssin vauhdissa puiden runkojen ympäri. Ruoho tuoksuu väkevästi ja siitä kuuluu vaikenematon ritinä...

"Mikä hälinä tässä käypi!" ajattelee Oblomov katsellen tätä touhua ja kuunnellen luonnon hienoa huminaa: "mutta päältäpäin on kaikki niin hiljaista ja rauhallista..."

Mutta askeleita ei vieläkään kuulu. Vihoviimein, kas nyt... "Oh!" huokasi Oblomov hiljalleen siirtäen lehviä pois edestään. "Hän se on, se on hän... Mitä tämä merkitsee? Hän itkee! Hyvä Jumala!"

Olga kävelee hiljaa pitkin tietä ja pyyhkii kyyneliä nenäliinallaan; mutta tuskin ehtii hän pyhkiä pois, kun jo uusia ilmestyy sijaan. Häntä hävettävät kyynelet, hän nielee niitä, tahtoo salata ne myös puilta, vaan ei voi. Oblomov ei koskaan ennen ole nähnyt Olgan kyyneleitä, hän ei ole niitä odottanut ja ne ikäänkuin polttivat häntä, mutta niin että hänen ei niistä tullut kuuma, vaan lämmin.

Kiiruusti nousi hän ylös maasta ja lähestyi neitoa.

-- Olga! Olga! -- huusi hän hellästi, tavoittaen häntä.

Neito vavahti, käännähti ja katsahti Oblomoviin kummastuneena, pyörähti sitten ympäri ja läksi edelleen astumaan.

Oblomov ehti hänen rinnalleen.

-- Te itkette? -- sanoi hän.

Olgan kyynelet alkoivat vuotaa yhä runsaammin. Hän ei enää voinut niitä pidättää, vaan painoi nenäliinansa vasten kasvojaan, pillahti huikeaan itkuun ja istahti likimmälle penkille.

-- Mitä olenkaan minä tehnyt! -- sopersi Oblomov kauhistuneena ottaen Olgaa kädestä ja koettaen sitä irroittaa hänen kasvoiltaan.

-- Jättäkää minut rauhaan! -- nyyhkytti neito. -- Menkää pois! Miksi olettekin täällä? Minä tiedän ettei minun ole tarvis itkeä. Ja mistä sitten? Te olette oikeassa: niin, kaikki saattaa tapahtua.

-- Mutta mitä on tehtävä ettette noin itkisi? tiedusti Oblomov asettuen neidon eteen polvilleen. -- Sanokaa, käskekää: minä olen valmis kaikkeen...

-- Tehän olette itse syypää näihin kyyneliin, mutta pysäyttää niitä ei ole teidän vallassanne... Te ette ole niin voimakas! Päästäkää minut! -- puhui hän huiskauttaen nenäliinallaan kasvoihinsa.

Oblomov katsahti Olgaan ja kiroili aatteissaan itseään.

-- Onneton kirje! virkkoi hän katuvaisesti.

Olga avasi työkoppansa, otti sieltä kirjeen ja antoi hänelle:

-- Ottakaa se takaisin, -- sanoi hän: -- ja viekää mukananne etten tarvitseisi vielä kauvan jälkeenpäin itkeä sitä katsellessani.

Sanaa sanomatta piiloitti Oblomov kirjeen taskuunsa ja istui siinä neidon vieressä silmät maahan luotuina.

-- Antanette ainakin arvon minun aikeilleni, Olga? -- sanoi hän hiljaa. -- Tämä on todistus siitä, kuinka kallis on minulle teidän onnenne.

-- Kallis, kyllä vain! -- huoahti Olga. -- Ei, Ilja Iljitsh, teidän kai kävi kateiksi että minä niin tyynesti olin onnellinen, ja te kiiruhditte onneani häiritsemään.

-- Häiritsemään? Ettekö sitten ole lukenut minun kirjettäni? Minä kerron teille sen sisällön...

-- En ole lukenut loppuun asti sentähden että silmäni täyttyivät kyyneleillä; minä olen vielä niin tuhma! Mutta minä olen arvannut jäljelläolevan, älkää kertoko sitä etten tarvitseisi lisää itkeä...

Ja kyyneleitä tipahteli jälleen.

-- Enkö minä juuri sentähden kieltäydy teistä, -- aloitti hän: -- että näen teidän onnenne edessäpäin ja että uhraan itseni sille? ... Luuletteko että minä sen teen kylmäverisesti? Luuletteko ettei minun sisässäni kaikki itke? Miksi minä tämän teen?

-- Miksikö? -- toisti neito yht'äkkiä lakaten itkemästä ja kääntyen Oblomovin puoleen. -- Siksi, miksi äsken piilouduitte pensaisiin nähdäksenne, itkenkö minä ja miten minä itken -- siksi vain! Jos te vilpittömästi olisitte tahtonut sitä, mikä on kirjoitettu kirjeeseenne, jos olisitte ollut vakuutettu siitä että meidän täytyy erota, niin olisitte heti matkustanut ulkomaille koettamattakaan kohdata minua enää kertaakaan.

-- Kuinka te voitte noin ajatella! ... -- alkoi Oblomov nuhtelevasti, mutta ei saanut loppuun sanotuksi.

Häntä hämmästytti tämä arvostelu sentähden että hänelle äkkiä kävi selväksi että se oli -- totta.

-- Niin, -- toisteli neito: -- eilen tarvitsitte te kuulla minun vakuuttavan rakkauttani, tänään oli tarvis nähdä minun kyyneleitäni, vaan huomenna tahdotte te ehkä nähdä, kuinka minä kuolen.

-- Olga, kuinka voitte minua noin loukata? Ettekö usko että minä nyt antaisin puolet elämästäni kuullakseni teidän entistä nauruanne ja ollakseni näkemättä noita kyyneleitä...

-- Niin, kyllä kai nyt, kun kerran saitte nähdä, kuinka nainen teidän tähtenne itkee... Ei, -- lisäsi hän: -- teillä ei ole sydäntä. Jos ette olisi tahtonut minun kyyneleitäni, kuten sanotte, niin ette myös olisi niitä aikaansaanut, ellette olisi tahtonut...

-- Mutta mistäs minä tiesin? ... huudahti Oblomov kysyvällä äänellä, painaen molemmat kämmenensä rintaansa vasten.

-- Rakastavalla sydämmellä on oma älynsä, -- virkkoi Olga: -- se tietää, mitä se tahtoo, ja se tietää edellepäin, mitä on tulossa. Minun oli eilen mahdotonta päästä tänne, sillä meille sattui äkkiä tulemaan vieraita, mutta minä tiesin että te olisitte kiusaantunut odottaessanne minua ja ehkä huonosti nukkunut -- ja minä tulin kuitenkin sentähden etten tahtonut että te kärsisitte... Mutta te ... teistä on hauska että minä itken. Katsokaa siis, katsokaa ja nauttikaa!...

Ja jälleen alkoi hän itkeä.

-- Sangen huonosti minä nukuinkin, Olga, oikein olin kovassa vaivassa koko yön...

-- Ja teidän kai kävi sääli että minä niin hyvin nukuin enkä kärsinyt -- eikö totta? keskeytti neito. -- Ja jos en minä nyt olisi itkenyt, niin olisitte kai ensi yönäkin huonosti nukkunut.

-- Mitäs minun nyt on tekeminen: anteeksiko pyytäminen? -- sanoi Oblomov nöyrällä hellyydellä. -- Anteeksi pyytävät vain lapset tai ne, jotka joukossa sattuvat vahingoissa astumaan toistensa varpaille, vaan tässä ei anteeksipyyntö auta, -- vastasi Olga leyhytellen jälleen nenäliinalla kasvojaan.

-- Mutta Olga, jos se kuitenkin on totta? Jos minun ajatukseni on oikea ja teidän rakkautenne on -- erehdys? Jos te rakastutte toiseen, ja katsahtaessanne silloin minuun, punastutte häpeästä...

-- Niin mitäs sitten? -- kysyi neito luoden Oblomoviin niin pilkallisen-syvän ja läpitunkevan katseen että tämä ihan ällistyi.

"Hän tahtoo saada urkituksi minusta jotakin!" ajatteli Oblomov. "Oleppa nyt varuillasi, Ilja Iljitsh!"

-- Mistäkö sitten? sanotte te! -- toisti hän koneellisesti, silmäillen rauhattomasti neitoon ja osaamatta arvata, millainen ajatus oli muodostumassa tämän aivoissa ja kuinka tämä korjaisi nuo sanansa _mitäs sitten_, kun silminnähtävästi oli mahdoton oikaista johtopäätöksiä tästä rakkaudesta, jos se kerran oli erehdystä.

Olga katsoi häneen hyvin itsetietoisesti ja varmasti ja hallitsi nähtävästi ajatustaan.

-- Te pelkäätte, -- virkkoi hän pisteliäästi: -- pudota "kuilun pohjaan", teitä pelottaa tuleva loukkaus että minä mahdollisesti lakkaan teitä rakastamasta! ... "Minun käy huonosti", kirjoitatte te...

Oblomov ei vieläkään oikein ymmärtänyt.

-- Minullehan tulee silloin hyvä olla, jos minä rakastun toiseen, se merkitsee: minä tulen onnelliseksi! Vaan te lausutte että "näette edeltäpäin minun onneni tulevaisuudessa ja olette valmis uhraamaan minun tähteni kaikki, vieläpä elämännekin?"

Oblomov katsoi neitoa tutkivasti ja räpytteli silmäripsiään harvaan ja leveästi.

-- Kas, millainen logiikka siitä on syntynyt! -- sopersi hän. -- Täytyy tunnustaa etten ensinkään odottanut...

Vaan Olga silmähti häntä niin myrkyllisesti päästä jalkoihin.

-- Mutta mitäs sitten on, josta te muka tulette hulluksi? pitkitti hän. -- Entäs nämät aamut ja illat, tämä puisto, ja entäs minun vakuutukseni _rakastan_ -- eikö kaikki tämä ole siis mistään arvosta, eikö se ansaitse mitään uhria eikä mitään tuskaa?

"Ah, kunpa voisi vajota maan alle!" ajatteli Oblomov, tuntien sisällistä ahdistusta aina sen mukaan, missä määrin Olgan ajatus hänelle täydellisesti rupesi selvenemään.

-- Mutta jos te puolestanne -- alkoi Olga tulisesti kysyen: -- vielä väsytte tähän rakkauteen, niinkuin olette väsynyt kirjoihin, virkatoimeen ja seuraelämään? Jos te ajanpitkään ilman kilpailijatarta, ilman toista rakkautta nukahdatte yht'äkkiä minunkin läheisyyteeni niin kuin kotonanne sohvalle, eikä minun ääneni saa teitä heräämään? Ja jos tuo paisuma sydämmestänne poistuu ja jos ei myös tule olemaan toistakaan naista, vaan tuo teidän yönuttunne tulee teille kaikkea muuta kalliimmaksi?...

-- Olga, se on mahdotonta! -- keskeytti Oblomov tyytymättömänä, siirtyen hänestä hiukan edemmäs.

-- Miksi se olisi mahdotonta? -- kysyi neito. -- Te sanotte että minä "erehdyn ja rakastun toiseen", mutta itsehän minä toisinaan ajattelen että juuri te muitta mutkitta hylkäätte minut. Ja mitä silloin? Kuinka minä silloin korjaan itsessäni sen, mitä nyt teen? Jos ei ihmiset eikä mailma, mitä minä itse sanon itselleni?... Ja joskus en minäkään tämän tähden saa unta, mutta minä en ahdista teitä tulevaisuuden aavistuksilla, sentähden että uskon parempaan. Minulla voittaa onnentunne kaiken pelon. Ja kuinka suuren arvon panenkaan minä sille, kun näen että teidän silmänne minun tähteni alkavat loistaa, kun te etsiskelette minua, kiipeilette kumpuja ja mäkiä, unhoitatte laiskuutenne ja kiiruhdatte minun tähteni kaupunkiin kukkavihkoa tai jotakin kirjaa noutamaan, ja kun näen että saan teidät hymyilemään ja harrastamaan elämää... Minä odotan ja etsin vain yhtä -- onnea, ja uskon että olen sen löytävä. Jos erehdyn, jos on totta että tulen itkemään omaa erehdystäni, niin ainakin tunnen minä (hän painoi kämmenensä vasten sydäntänsä) etten ole siihen syypää, se merkitsee: kohtalo ei ole sitä sallinut, vaan Jumala on päättänyt toisin. Mutta en minä pelkää tulevia kyyneleitä, en minä turhaan ole itkevä, vaan kyyneleilläni "olen minä ostanut jotakin... Minun on ollut ... niin hyvä olla!..." -- lisäsi hän.

-- Olkoon teidän jälleen hyvä olla! -- rukoili Oblomov.

-- Mutta tepä näette ainoastaan synkkää edessäpäin; teistä ei onni tunnu miltään... Se on kiittämättömyyttä, -- jatkoi neito: -- se ei ole rakkautta, vaan se on...

-- Itsekkäisyyttä! -- lausui Oblomov uskaltamatta katsahtaakkaan Olgaan, uskaltamatta puhua ja uskaltamatta anteeksi pyytää.

-- Menkää, -- sanoi tämä hiljaa: -- sinne, minne olitte menossakin.

Nyt uskalsi Oblomov katsahtaa neitoa silmiin, jotka olivat kuivahtaneet kyyneleistään. Olga katseli miettiväisenä alas maahan ja piirteli päivänvarjostimellaan hiekkaan.

-- Pankaa taas maata seljällenne, -- lisäsi hän sitten: -- niin ette erehdy ettekä "putoa pohjattomaan syvyyteen."

-- Minä olen myrkyttänyt teidät ja te olette myrkyttänyt minut -- sen sijaan että olisi voitu olla onnellisia ystäviä ... -- jupisi Oblomov katuvaisesti.

-- Juokaa te kaljaanne niin ette syö myrkkyä, -- pisteli yhä neito.

-- Olga! Tämä ei ole jalomielistä! -- sanoi Oblomov. -- Senjälkeen kun minä itse rankaisin itseäni tunnustamalla että...

-- Niin, _sanoissa_ te rankaisette itseänne, heittäydytte kuiluun, annatte puolet elämäänne, ja niissä teille tulee epäilyksiä ja unettomia öitä: kuinka helläksi, varovaiseksi ja huolehtivaksi te tulette itseänne kohtaan, kuinka kauvas te näette eteenpäin!...

"Mikä totuus, ja kuinka se on yksinkertainen!" ajatteli Oblomov, mutta häpesi sitä ääneensä sanoa.

Miksikäs ei hän itse ollut sitä selittänyt itselleen, vaan sen teki hänelle tuo nainen, joka vasta oli elämänsä alussa? Ja kuinka nopeasti hän sen teki! Hän, joka vast'ikään katseli elämää vielä sellaisena lapsena. -- Meillä ei ole mitään sen enempää puhuttavaa, -- päätti Olga nousten penkiltä. -- Jääkää hyvästi, Ilja Iljitsh ja olkaa... rauhallinen; siinähän teidän onnenne on.

-- Olga! Ei, Jumalan tähden, ei näin! Nyt, kun kaikki jälleen on käynyt selväksi, älkää ajako minua pois ... -- hätääntyi Oblomov tarttuen neitoa kädestä.

-- Mitä te minusta tahdotte? Te epäilette että minun rakkauteni teihin on erehdys; minä en voi rauhoittaa teidän epäilystänne, sillä ehkä onkin se erehdys -- enhän tiedä...

Oblomov päästi Olgan käden. Jälleen oli puukko tähdätty häntä kohti.

-- Kuinka ette tiedä? Ettekö sitten tunne? -- kysyi hän ja hänen kasvoiltaan ilmeni taas epävarmuutta. -- Epäilettekö sitten todella että...?

-- En minä mitään epäile, sillä eilenhän minä teille sanoin mitä tunnen, mutta kuinka on oleva vuoden perästä -- sitä en tiedä. Vaan voipikos yhden onnen perästä seurata toinen, sitten kolmas ja samallainen? -- kysyi Olga katsoen suurin silmin Oblomoviin. -- Sanokaa te, joka olette minua kokeneempi.

Mutta Oblomovin ei tehnyt enää mieli vakuuttaa neitoa tässä asiassa ja hän pysyi vaiti heilutellen toisella kädellään akasiaa.

-- Ei, elämässä rakastetaan ainoastaan yhden kerran! -- saneli hän sitten kuin koulupoika opittua korulauselmaa.

-- Siinä nyt näette, niin minäkin uskon, -- lisäsi neito. -- Jos ei se niin ole, niin ehkä minäkin lakkaan teitä rakastamasta, ehkä erehdykseni koskee kipeästi minuun ja teihin myöskin; ehkä me todella eroamme! ... Mutta rakastaa pari-kolme kertaa ... ei, ei... Minä en tahdo sitä uskoa!

Oblomov huoahti. Tämä luulo pyöri _mahdollisesti_ hänen mielessään ja miettiväisenä kieppui hän sen ympärillä. Mutta joka askeleella tuli hänen helpompi olla, ja tuo hänen yöllä mieleensä johtunut _erehdys_ tuntui olevan niin kaukana tulevaisuudessa... "Eihän tämä ole mikään ohimenevä lemmentunne, koko elämähän on sellaista..." pälkähti yht'äkkiä hänen päähänsä: "ja jos työntää luotaan jokaisen tapauksen pitäen sitä erehdyksenä, niin milloinka sitten tulee se oikea? No voi minua! Ihanhan olen ollut kuin sokaistu..."

-- Olga, -- sanoi Oblomov hieman koskettaen kahdella sormellaan neidon vartaloa (tämä pysähtyi): -- te olette viisaampi kuin minä!

Olga pudisti päätään.

-- En ole viisaampi, vaan luonnollisempi ja rohkeampi. Mitä te pelkäätte? Luuletteko te todella, pilaa tekemättä, että voi lakata rakastamasta? -- kysyi hän ylpeällä vakaumuksella.

-- Tällä hetkellä en minäkään pelkää! -- huudahti Oblomov reippaasti. -- Teidän kanssanne ei kohtalo ole julma!

-- Nuot sanat olen minä äskettäin lukenut... muistaakseni jostakin ranskalaisesta romaanista, -- virkkoi Olga yht'äkkiä ivallisesti kääntyen Oblomoviin: -- mutta siinä nainen sanoo ne miehelle...

Puna lensi Oblomovin kasvoille.

-- Olga! Eikö kaikki saata olla entisellään, -- rukoili hän: -- minä en ole vasta pelkäävä _erehdyksiä_.

Olga ei vastannut.

-- Eikö niin? -- kysyi Oblomov arasti.

Neito pysyi yhä vaiti.

-- No, jos ette tahdo sanoa, niin antakaa joku merkki... esimerkiksi oksa...

-- Syreenin ... niitä ei enää ole! -- vastasi Olga. -- Katsokaa tuonne, millaisia on jäljellä: aivan surkastuneita!

-- Niin, ne ovat aivan surkastuneita! -- toisti Oblomov katsellen syreenipuita. -- Ja kirje on myös lakastunut! -- sanoi hän äkisti.

"Todentotta; syreeninkukat lakastuvat!" ajatteli Oblomov. "Miksi kirjoitinkin koko tämän kirjeen? Miksi en nukkunut yötäni rauhassa ja miksi kirjoitin aamun tullen? Kas kuinka nyt sieluni taas tuli levolliseksi... (hän haukotteli) ... haluttaisi panna maata. Vaan jos ei kirjettä olisi ollut, niin ei myös mitään tästä kaikesta olisi tapahtunut: Olga ei olisi itkenyt ja kaikki olisi niinkuin eilen; -- hiljaa istuisimme tuolla samassa paikassa käytävän varrella, katsoisimme toinen-toistamme silmiin ja puhelisimme onnestamme. Näin tänään ja huomenna taas samoin..." Oblomov haukotteli kitansa täydeltä.

Yht'äkkiä pälkähti hänen päähänsä että mitenkähän olisi, jos tämä kirje olisi saavuttanut tarkoituksensa, jos Olga olisi hyväksynyt hänen mielipiteensä, säihkähtynyt niinkuin hänkin erehdyksiä ja kaukaisia tulevaisuuden uhkauksia, ja kuunnellut hänen niinsanottua kokemustaan, tervejärkisyyttään sekä suostunut siihen että he eroavat ja unhoittavat toinen-toisensa?

Jumala varjelkoon! Heittää hyvästit, lähteä kaupunkiin, uuteen asuntoon... Sitten seuraisi pitkänpitkä yö, ikävä huomen, sietämätön ylihuomen ja sarja yhä surkeampia ja surkeampia päiviä...

Kuinka olisi mahdollista sitä kestää? Sehän olisi kuolema! Niin juuri. Hän sairastuisi. Sillä eihän hän ole tahtonutkaan eroa, ei hän sitä kestäisi, vaan tulisi rukoilemaan yhä saada tavata Olgaa? "Miksikähän minä sen kirjeen kirjoitinkin?" kysyi hän itseltään.

-- Olga Sergejevna! lausui hän.

-- Mitä?

-- Kaikkiin minun tunnustuksiini olen minä velvollinen lisäämään vielä yhden.

-- Mikä se on?

-- Se kirje oli aivan tarpeeton...

-- Se ei ole totta, se oli välttämätön, -- päätti neito.

Hän katsahti ylös ja naurahti nähdessään, miten Oblomovin kasvot muuttuivat, kuinka tältä yht'äkkiä katosi uni ja silmänsä remahtivat auki kummastuksesta.

-- Välttämätönkö? toisti hän verkkaan kiinnittäen ihmettelevän katseensa neidon niskaan.

Mutta siinä kohtasi häntä ainoastaan mantillin kaksi tupsua.

"Mitä merkitsevät sitten kyynelet ja nuhteet? Onkohan kaikki viekkautta?" Mutta eihän Olga ole viekas, sen oli hän selvästi huomannut. Viekkautta harjoittavat ja viekkauteen kuluttavat aikaansa ainoastaan enemmän tai vähemmän lyhytnäköiset naiset. Selvän älyn puutteessa liikkuvat he pienessä arkielämässään viekkauden vieterein avulla, kutovat kuni pitsiä kotoista valtioviisauttansa, huomaamatta kuinka heidän ympärillään elämän valta-urat leviävät, minne ne suuntautuvat ja missä ne yhtyvät.

Viekkaus on samaa kuin pieni raha, jolla ei paljoa osteta. Niinkuin pienellä rahalla voi elää ainoastaan tunnin-pari, niin viekkaudellakin voidaan salata itseltään, pettää ja muuttaa toiseen muotoon jotakin, mutta se ei riitä kantamaan katsetta kaukaiseen näköpiiriin eikä rajoittamaan suuren päätapauksen alkua ja loppua.

Viekkaus on likinäköinen, sillä voi nähdä hyvin nenänsä alle, mutta ei etemmäksi ja sentähden se usein lipsahtaa samaan satimeen, minkä se on virittänyt muille.

Olga on luonnostaan älykäs ja ratkaisee helposti ja selvästi kaikki kysymykset. Heti näkee hän tapauksen pää-aatteen ja lähestyy sitä suorinta tietä.

Mutta viekkaus on kuin hiiri: se juosta kipittää ympäri lattiaa ja menee piiloon... Mitä se siis merkitsi? Mitä uutta oli vielä tulossa?

-- Minkästähden se kirje oli välttämätön? -- kysyi Oblomov.

-- Minkäkö tähden? -- uudisti neito ja käännähti ripeästi Oblomoviin päin kasvot iloisina ja nauttien siitä että joka askeleella tiesi osaavansa saattaa miesparan ihan ymmälle. -- Sentähden tietysti, -- sanoi hän sitten verkalleen: -- ettette ollut nukkunut yöllä, ja kirjoititte vain minun tähteni, minä olen myös itsekäs! Se on nyt ensimmäinen syy...

-- Miksi te sitten äsken minua moititte, ja itse nyt olette kanssani samaa mieltä? -- keskeytti Oblomov.