Part 27

-- Hoo, kuinka minä nyt ymmärrän!

-- Ehkäpä minäkin ajan pitkään saan kokea, ehkäpä minussakin syntyvät samat himot kuin teissä ja tulen samalla tavalla katsomaan kohdatessani teidät ja epäilemään, oletteko todellakin edessäni... Mutta se mahtaa olla sangen hullunkurista! -- lisäsi hän iloisesti. -- Kuinka kummallisesti te toisinaan katsotte silmillänne, luulen että tätinikin huomaa.

-- Mihin sisältyy teillä rakkauden onni? -- kysyi Oblomov. -- Jos ei teissä ole näitä eläviä riemuja, joita minä tunnen, niin...

-- Mihinkö? Katsokaa, mihin se sisältyy! -- puheli Olga osoittaen kädellään häneen, itseensä ja heitä ympäröivään yksinäisyyteen. -- Eikös tämä ole onni, tokko minä milloinkaan olen elänyt näin? Ennen en minä olisi istunut täällä neljännestuntiakaan yksin ilman kirjaa, ilman soitantoa, näiden puiden välissä. Puhuminen kenenkään muun miehen kanssa kuin Andrei Ivanitshin oli minulle ennen ikävää, ei tiennyt mistä puhua ja halutti vain jäädä yksin... Mutta nyt... nyt tuntuu vaiti-oleminenkin kahden kesken niin hauskalta! Ja neito loi silmänsä ympärillensä milloin puihin, milloin ruohoon, pysäytti ne sitten Oblomoviin, hymyili ja ojensi hänelle kätensä.

Luuletteko ettei minustakin tunnu tyhjältä jo heti kun olette poislähdössä täältä? -- lisäsi hän. -- Enkö riennä mitä kiireimmin vuoteeseeni nukahtaakseni heti etten tarvitseisi valvoa ikävää yötä? Enkö jo aamulla lähetä palvelijani teitä kutsumaan tänne? Enkö...

Jokaista "enkö" sanaa kuullessaan alkoivat Oblomovin kasvot yhä enemmän paistaa ja hänen silmänsä säteilivät ihan pyöreinä.

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi hän: -- minä myöskin odotan päivän valkenemista, ja yö on minusta ikävä, ja aamun tullen lähetän minä palvelijan teille, en asian tähden, vaan ainoastaan lausuakseni ylimääräisen kerran teidän nimenne ja kuullakseni miltä se soinnahtaa ja saadakseni tietää palvelusväeltä jonkun erikoisseikan teistä ja tunteakseni hiukan kateutta siitä että he jo ovat teidät nähneet... Me ajattelemme, odottelemme, elämme ja toivomme yhdenkaltaisesti. Suokaa anteeksi, Olga, että äsken epäilin: minä alan nyt olla vakuutettu siitä että te minua rakastatte eri tavalla kuin isää, kuin tätiä, kuin...

-- kuin koiranpenikkaa, -- auttoi neito naurahtaen.

-- Uskokaa minua, -- lisäsi Olga: -- niinkuin minäkin teitä uskon, älkääkä epäilkö, älkää häiritkö tyhjillä epäilyksillä tätä onnea, muuten se lentää tiehensä. Sitä, minkä kerran olen sanonut omakseni, en enää anna takaisin, jos ei sitä vain oteta pois. Kyllä minä tiedän, vaan ei hätää että olen näin nuori, mutta... Uskotteko, -- sanoi hän vakuuttavalla äänellä: -- yhdessä kuukaudessa, siitä asti kuin teidät tunnen, olen ajatellut ja tutkinut aivankuin olisin läpilukenut suuren kirjan... Miksi te siis epäilette...?

-- En voi olla epäilemättä, -- keskeytti Oblomov: -- älkää vaatiko sitä. Kyllä minä, tässä teidän likellänne, olen vakuutettu kaikesta: -- teidän silmänne, teidän äänenne, kaikki puhuu omaa kieltänsä. Te katsotte minuun ikäänkuin kertoen: "minä en tarvitse sanoja, minä osaan lukea teidän katseistanne". Mutta kun olette poissa, alkaa minussa sellainen kiusallinen epäilysten ja kysymysten temmellys, ja minun täytyy jälleen kiiruhtaa teidän luoksenne, jälleen katsahtaa teihin, ilman minä en usko. Mitä se on?

-- Mutta minä uskon teitä, miksi en uskoisi? -- kysyi Olga.

-- Helppo teidän on uskoa! Teidän edessänne on hullu mies, lemmen himon huumaama! Luulen että te näette minun silmistäni itsenne niinkuin peilistä. Lisäksi olette vasta kahdenkymmenen vuotias: voipiko kukaan mies kohdatessaan teidät, olla ihailematta teitä ... jos ei muuten, niin ainakin silmillään? Mutta tuntea teidät, kuulla, katsella teitä kauvemmin, saada rakastaa teitä -- ah, ihan järjen se mieheltä viepi! Vaan itse te olette niin tasainen ja rauhallinen, jos menee pari vuorokauttakaan enkä satu kuulemaan huuliltanne sanaa "rakastan", niin tässä paikassa alkaa semmoinen ahdistus...

Hän osoitti sydäntään.

-- Rakastan, rakastan, rakastan -- siinä teille kolmeksi vuorokaudeksi varastoon! -- virkkoi Olga nousten penkiltä.

-- Te laskette yhä leikkiä ettekä ajattele miltä se minusta tuntuu! -- huomautti Oblomov huoaten ja läksi laskeutumaan neidon kanssa alas vuorelta.

Näin vaihtelivat yhä samat harrastukset heidän välillään. Kohtaukset, keskustelut -- kaikki tämä soi yhtenä ainoana laulunhyminänä, hehkui yhtenä kirkkaana valona, jonka säteet ainoastaan taittuivat ja eristyivät milloin ruusunpunaisiksi, milloin viheriöiksi, milloin tummansinerviksi värivivahduksiksi värähdellen niitä ympäröivässä ilmakehässä. Jokainen päivä, jokainen tunti toi mukanaan uusia säveliä ja säteitä, mutta valo liekehti yhä samana, ja samoina kaikuivat myös heidän sielujensa soinnut.

Ja Oblomov ja Olga kuuntelivat näitä ääniä siepaten niitä kuni lennosta kiinni laukaksensa ne sitten kilpaa ilmi toinen toisellensa pelkäämättä että huomenna jo kaikuu vastaan uusia säveleitä, singahtaa muita säteitä, sekä unohtaen jo seuraavana päivänä, millainen laulu oli soinut edellisenä iltana.

Olga peitti sydämmensä purkaukset niihin väreihin, joissa hänen mielikuvituksensa paloi, uskoen että ne ovat luonnonmukaiset ja piti viattomassa, itsetiedottomassa keimailussaan huolen siitä että esiintyi kauniisti puettuna ystävänsä silmien edessä.

Oblomov uskoi vielä enemmän näihin lumoaviin ääniin, tähän tenhoavaan valoon ja riensi esiintymään Olgan edessä lempensä täydessä varustuksessa, näyttämään tälle sieluansa kalvavan tulen, täyden loiston ja voiman.

He eivät valhetelleet toinen toiselleen, vaan ilmilausuivat sen, mitä milloinkin sydän kertoi ja sen ääni tunkeutui läpi heidän koko olemuksensa.

Oblomoville oli oikeastaan samantekevää, ilmestyikö Olga Cordeliana jääden uskolliseksi tälle kuvalleen vai lähtikö kulkemaan uutta polkua ja muuttui toisennäköiseksi, kunhan hän vain ilmestyi niissä väreissä ja säteissä, joissa hän eli Oblomovin sydämmessä, ja kunhan vain tämän oli hyvä olla.

Eikä Olgakaan tutkistellut, vaikkapa tuo hänen lemmen huumaama ystävänsä olisi siepannut hänen hansikkaansa itse jalopeuran kidasta, jos hän sen sinne olisi viskannut, tai vaikkapa viskautunut hänen tähtensä syvään kuiluun, kunhan vain hän huomasi tämän lemmenhimon tunnusmerkit, kunhan vain Oblomov pysyi uskollisena miehen ihanteelle, lisäksi sen miehen, mikä hänen, Olgan kautta oli heräävä eloon, ja kunhan vain hänen silmiensä säteistä ja huultensa hymyilystä syttyi rohkeuden tuli Oblomovin rintaan eikä tämä lakannut näkemästä hänessä elämänsä tarkoitusta.

Ja sentähden tässä Cordelian välkkyvässä haahmossa, tässä Oblomovin lemmen liekissä riehahti yksi ainoa silmänräpäys, yksi lyhythetkinen rakkauden henkäys, sen ainokainen aamu kajastus ja hetkellinen hekuman heijastus. Mutta huomenna, huomenna välkähtää jo toinen, ehkä yhtä ihana kuin eilen, ja kuitenkin toinen ja uusi...

10.

Oblomov oli nyt siinä mielentilassa, jolloin ihminen juuri on seurannut silmillään kesäillan laskevaa aurinkoa ja nauttii sen punertavista jäljistä irroittamatta katsettaan ruskosta, kääntymättä takaisin, vaikka yö jo saapuu, ja ajatellen ainoastaan huomenna jälleen palaavaa lämpöä ja päivänpaistetta.

Hän makasi seljällään nauttien eilispäivän viimeisistä yhdessä-olon muistoista. "Rakastan, rakastan, rakastan", värähteli vielä hänen korvissaan suloisemmin kuin mikään Olgan laulu, ja neidon syvän silmäyksen viimeiset säteet tuntuivat vielä lepäilevän hänessä. Siitä katseesta oli hän voinut lukea erityisen ajatuksen, laskea Olgan lemmen asteen... Näitä hautoen oli hän jo nukahtamaisillaan ja unohtamaisillaan kaikki, kun samalla yht'äkkiä...

Seuraavana aamuna nousi Oblomov vuoteeltaan kalpeana ja synkkänä. Hänen kasvoillaan oli unettomuuden jälkiä, otsa oli kokonaan rypyssä, silmissä ei ollut tulta eikä toivoa. Ylpeys, iloinen, rohkea katse, maltillinen, itsetietoinen toimeliaisuus ja joutuisuus liikkeissä -- kaikki se oli nyt kadoksissa...

Veltosti joi hän teensä, ei koskenut yhteenkään kirjaan, ei istahtanut pöydän ääreen, vaan sohvaan painautuen poltti miettiväisenä sikariansa. Ennen olisi hän pannut maata, mutta nyt oli hän siitä tavasta vieraantunut eikä pehmeä tyyny häntä nyt houkutellut puoleensa. Kuitenkin nojautui hän kyynäspäällään sitä vastaan -- se oli tuntomerkki, joka viittasi entisiin taipumuksiin.

Hän oli kolkolla mielellä, väliin hän huoahteli, väliin äkkiä puisti hartioitaan, ja liikahutti murheellisesti päätään.

Hänen sisässään on voimakasta toimintaa, mutta se ei ole rakkautta. Olgan kuva on hänen edessään, mutta se häipyy ikäänkuin sumuiseen kaukaisuuteen ja on sateeton, aivankuin vieras hänelle. Oblomov tuijottaa sitä sairaaloisin katsein ja huokaa.

"Elä niinkuin Jumala käskee äläkä niinkuin mieli tekee -- on viisas sääntö, mutta..."

Ja hän rupesi miettimään.

"Niin, mahdotonta on elää niinkuin mieli tekee -- se on selvä asia", alkoi hänessä puhella uppiniskainen ääni: "sinä lankeat ristiriitaisuuksien sekasortoon, joita ei selvitä yksikään inhimillinen äly, kuinka syvä ja rohkea tahansa se lieneekin! Eilen toivotit itsellesi kiihkeästi jotakin, tänään sen saavutat aina siinä määrin että ihan väsyt, mutta jo ylihuomenna punastut sitä mitä toivotit ja kiroot elämää, miksi se menikin täytäntöön -- kas, siinä se mitä lähtee itsenäisestä ja rohkeasta elämän tiestä, tuosta omapäisestä: _minä tahdon_. Täytyy astua umpimähkää, ummistaa silmänsä niin monelle asialle ja olla uneksimatta onnesta eikä rohjeta nurista sitä vastaan, kun se livahtaa tiehensä -- siinä on elämä! Sillä kuka sen on keksinyt että elämä muka olisi onnea ja nautintoa? Mielettömät ihmiset! 'Elämä on elämää, velvollisuutta', sanoo Olga, 'vastuunalaisuutta, mutta vastuunalaisuus saattaa olla raskasta. Täyttäkäämme siis velvollisuutemme...'"

Oblomov huokasi syvään.

"Me, minä ja Olga, emme enää saa tavata toisiamme ... Hyvä Jumala! Sinä olet avannut minun silmäni ja osoittanut minulle velvollisuuteni," -- puheli hän katsellen kohti taivasta: "mistä saan minä voimaa? Täytyykö meidän erota? Vielä on mahdollisuus siihen, vaikka se koskisikin kipeästi, vaan sitten perästä päin ei tarvitseisi kirota itseään, miksei ole ennemmin eronnut. Mutta kohta tulevat hänen luotaan kysymään, hänhän aikoi lähettää palvelijattaren... Hän ei voi aavistaa että..."

Mikä oli nyt syynä tähän? Mikä tuuli oli näin yht'äkkiä puhaltanut Oblomovin päälle? Mitä pilviä oli se tuonut mukanaan? Ja miksikä täytyy hänen nyt kantaa niin surullista iestä? Mutta vielä eilenhän sai hän kurkistaa Olgan sieluun, näki siellä valoisan mailman ja valoisan kohtalon, luki sieltä oman ja hänen tulevaisuutensa. Mitä olikaan siis tapahtunut?

Ehkä oli hän syönyt illalliseksi kaksi kananpoikaa tai maannut seljällään taikka oli runollinen mieliala nuljahtanut jonkunlaiseksi kauhuksi?

Useinhan sattuu että hiljaisena, pilvettömänä kesäiltana tähtien vienosti vilkuttaessa ihminen nukahtaa uneen, ajatellen, kuinka ihanalta on vainio näyttävä aamuruskon kirkkaissa väreissä. Ja kuinka hauskalta on tuntuva painua tiheän metsän peittoon ja piiloutua päivän helteiseltä paisteelta! ... Vaan sitten yht'äkkiä herääkin sateen ropinaan harmaista, murheellisista pilvistä. Ja tuntuu niin kylmältä ja kostealta...

Oblomov oli illalla tapansa mukaan kuunnellut sydämmensä tykytystä, oli sitten hapuillut sitä käsillään tunnustellakseen, oliko tuo kovettunut kohta siellä laajentunut, oli vihdoin syventynyt tutkimaan onneansa sekä yht'äkkiä langennut murheen mutavesiin, niellen myrkkyjä sisäänsä.

Se myrkky oli vaikuttanut voimakkaasti ja nopeasti. Hän oli läpikäynyt aatteissaan koko elämänsä. Satoja kertoja ennenkin oli katumus ja myöhäinen menneisyyden surkuttelu ahdistanut hänen sydäntään. Hän kuvaili itselleen, mitä hän nyt voisi olla, jos olisi kulkenut reippaasti eteenpäin, kuinka hän eläisi täyteläisemmin ja monipuolisemmin, jos olisi ollut toimelias, ja siirtyi kysymykseen, mitä hän nyt on ja kuinka Olga on voinut ja kuinka yhä voipi häntä rakastaa sekä onko hän sitä ansainnut?

Eikö tämä ole erehdys? välähti yht'äkkiä hänen aivoissaan niinkuin salama ja tämä salama singahti suoraan sydämmeen ja löi sen pirstaksi. Hän alkoi ähkyä. "Erehdys! niin juuri!" pyöri hänen päässään.

"Rakastan, rakastan, rakastan!" -- kaikui taas äkkiä hänen muistossaan, ja hänen sydämmensä alkoi lämmetä, mutta yht'äkkiä se jälleen kylmeni: Ja tämä Olgan kolmikertainen "rakastan" -- mitä se on? Hänen silmiensä petos ja vielä huikentelevan sydämmen veitikkamainen kuiske, eihän se ole rakkautta, vaan ainoastaan rakkauden esitunnetta.

Kerran tämä ääni on syntyvä, mutta niin voimakkaasti on se kajahtava, sellaisella soinnulla on se jyrähtävä että koko mailma vavahtaa! Tätikin ja parooni saavat sen tietää ja kauvas helähtää kumina tästä äänestä! Ei purkaudu sellainen tunne niin hiljaa kuin puro, joka tuskin kuuluvalla lirinällä ruohossa sukeltelee.

Olga lempii nyt samoin kuin hän ompelee kanavakangastaan: hiljaa ja verkalleen täyttyy siinä kukkakaava, vielä verkallisemmin hän sitä käsissään kääntelee, ihailee, panee sitten pois ja unhoittaa. Vaan tämä on ainoastaan valmistus lempeen, tämä on vasta koe, jonka ensimmäiseksi esineeksi sattumalta on joutunut hän, Oblomov, joka niin vähän kestää...

Sattumahan näet oli vienyt ja lähestyttänyt heidät. Olga ei olisi häntä huomannutkaan, jos ei Stolz olisi häntä näyttänyt ja tartuttanut tuohon nuoreen herkkään sydämmeen oman osanottavaisuutensa, ja niin oli ilmaantunut myötäkärsimys hänen asemansa suhteen, kunnianhimoinen huolehtivaisuus että saisi karistaa uneliaisuuden pois tästä laiskasta sielusta -- ja sitten jättää sen.

"Siinä on totuus!" ajatteli hän kauhistuksella nousten vuoteeltaan ja sytyttäen vapisevin käsin kynttilän. "Mitään enempää ei siinä ole eikä ole ollutkaan! Hän on vain ollut valmis ottamaan rakkauden vastaan, hänen sydämmensä on sitä herkästi odotellut, ja hän kohtaa aavistamattaan Oblomovin, joka siihen sattuu erehdyksestä... Heti kun toinen ilmestyy -- niin on hän kauhistuksella repäisevä itsensä irti erehdyksestään! Kuinka on Olga silloin katsahtava häneen, kuinka hänestä pois kääntyvä ... kauheaa! Minä ryöstän toisen oman! Minä olen -- rosvo. Mitä minä teen, mitä minä teen? Kuinka sokaistu minä olen, hyvä Jumala!"

Hän katsahti peiliin: sieltä näkyi vastaan kalpea, keltainen, himmeäsilmäinen olento. Hän muisti niitä onnekkaita nuoria miehiä, joiden katseissa niinkuin Olgankin silmissä oli säihkyviä kipinöitä, hymyssä voiton vakaumusta, käynnissä uljuutta, äänessä sointua. Ja Oblomov odottelee, milloin edes yksi näistä ominaisuuksista häneenkin ilmaantuu. Yht'äkkiä on Olga punastuen katsahtavinaan häneen, Oblomoviin ja ... purskahtaa nauruun.

Oblomov kurkistaa jälleen peiliin.

-- Tällaisia kuin minä ei rakasteta! -- sanoo hän ääneen.

Niin pani hän maata ja tuuskahti kasvoilleen vasten tyynyä.

"Jää hyvästi, Olga, ole onnellinen!" mutisi hän.

-- Sakariias! -- huusi hän aamulla. -- Jos Iljinskiltä tulee tänään palvelija minua kysymään, niin sano etten ole kotona, vaan että olen mennyt kaupunkiin.

-- Ymmärrän.

"Tai ei, parempi että kirjoitan hänelle", sanoi hän itsekseen: "muuten näyttää hänestä julmalta että niin äkkiä olen kadonnut. Selitys on välttämätön."

Ja hän istahti pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa nopeasti, innokkaasti, kuumeentapaisella kiireellä, mutta ei niin kuin toukokuun alussa oli kirjoittanut talonisännälle kaupungissa; sanat _joka_ ja _että_ eivät nyt sotkeutuneet.

"Teistä lienee kummallista, Olga Sergejevna (kirjoitti hän) minun itseni asemesta saada tämä kirje, vaikka niin usein näemme toisemme. Lukekaa loppuun ja te saatte nähdä että minun on mahdoton menetellä toisin. Olisi ollut parasta aloittaa tästä kirjeestä, sillä silloin me molemmat olisimme pelastuneet monista omantunnon vaivoista vastaisuudessa; mutta ei nytkään ole myöhäistä. Me rakastuimme toinen-toiseemme niin äkkiarvaamatta, niin nopeasti ikäänkuin kumpikin yht'äkkiä olisimme tulleet kipeiksi. Sen lisäksi katsellessa ja kuunnellessaan teitä tuntikausia, kukapa hyväntahtoisesti haluaisi ottaa niskoillensa raskasta velvollisuutta irroittua lumouksestaan? Mistäpä saisi joka silmänräpäykseksi tahdonvoimaa katsoakseen taakseen ja pysähtyäkseen jokaisen jyrkänteen reunalle sekä ollakseen ihastumatta sen rinteeseen? Minäkin joka päivä ajattelin: 'kauvemmas en anna itseäni houkutella, minä pysähdyn, minusta se riippuu' ja kuitenkin annoin itseäni houkutella, nyt alkaa taistelu, jossa pyydän teidän apuanne. Vasta tänään, viime yönä, minä ymmärsin, kuinka nopeasti minun jalkani luiskahtelevat, ja vasta eilen onnistui minun kurkistaa syvemmälle kuiluun, jonne olen putoamaisillani, ja minä päätin pysähtyä ajoissa.

"Minä puhun ainoastaan itsestäni -- en itsekkäisyydestä, vaan sentähden että silloin kun itse olen makaava tämän kuilun pohjalla, te, kuni puhdas enkeli, olette lentävä korkealla enkä minä tiedä, halunnetteko heittää silmäystänne alas. Kuulkaas, muitta mutkitta sanon teille suoraan ja yksinkertaisesti: te ette minua rakasta ettekä voikkaan rakastaa. Kallistakaa korvanne minun kokemukselleni ja uskokaa minua ehdottomasti. Minun sydämmenihän on alkanut jo aikaa sitten tykyttää: otaksukaamme että se on tykyttänyt valheellisesti ja sopimattomaan aikaan, mutta tämä juuri on opettanut minut eroittamaan sen säännöllisen tykytyksen satunnaisesta. Teidän on mahdoton, mutta minä voin ja minun on velvollisuus tietää, missä on totuus ja missä on hairahdus, ja minun on velvollisuus varjella ja varoittaa sitä, joka vielä ei ole ehtinyt oppia sitä tuntemaan. Ja nyt minä täten teitä varoitan: te olette eksymäisillänne, katsokaa ympärillenne!

"Niin kauvan kun lempi meidän välillämme ilmeni keveänä, hymyilevänä haamuna, niin kauvan kun se kaikui Casta divassa, tuulahteli syreeninoksan tuoksussa, sanoin selittämättömässä osanotossa ja ujostelevassa katseessa, niin kauvan minä en sitä uskonut, vaan pidin sitä mielikuvituksen leikkinä ja itserakkauden kuiskutuksena. Mutta vallattomat leikit menivät menojaan, minä tulin kipeäksi rakkaudesta ja tunsin himon hiveleviä oireita. Te tulitte miettiväiseksi ja totiseksi, annoitte minulle joutoaikanne, teissä rupesivat hermot haastamaan omaa kieltänsä, teissä alkoivat mielenliikutukset, ja silloin, se on: nyt vasta minä peljästyin ja tunsin että minun velvollisuuteni on pysähtyä ja sanoa teille, mitä tämä on.

"Minä sanoin teille että rakastan teitä, te vastasitte minulle samalla sanalla -- kuuletteko, mikä epäsointu niissä sorahtelee? Ettekö kuule? Siis saatte sen kuulla myöhemmin, sitten kun minä jo olen pohjattomassa syvyydessä. Katsahtakaa minuun, sisältäkää itsenne minun olemukseeni; voitteko te minunlaistani rakastaa, rakastatteko te minua? 'Rakastan, rakastan, rakastan!' sanoitte te eilen. Ette, ette, ette! väitän minä jyrkästi vastaan."

"Te ette rakasta minua, vaan te valhettelette -- kiiruhdan lisäämään -- te ette petä minua, te ette saata sanoa _kyllä_, kun teille kerran sanotaan _ei_. Minä tahdon teille sanoa ainoastaan: nykyinen lempenne ei ole teidän _todellinen rakkautenne_, vaan se on vasta tuleva; se on ainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve, joka todellisen ravinnon puutteessa, todellista tulta vailla palaa petollisella, lämmittämättömällä valolla ilmeten joskus naisissa hyväilyjen muodossa, lasta tai toista naista kohtaan vieläpä vain kyynelissä tai hysteerillisissä kohtauksissa. Minun olisi pitänyt jo heti alussa ankarasti sanoa teille: 'te olette erehtynyt, teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette haaveillut. Odottakaa: hän saapuu, ja silloin te heräätte ja teitä on harmittava ja hävettävä oma erehdyksenne, ja minuun tämä harmi ja häpeä koskee kipeästi!' -- tämä juuri olisi minun pitänyt teille sanoa, jos minä luonnoltani ja järjeltäni olisin ollut tarkkanäköisempi sekä sielultani rohkeampi ja, ennenkaikkea, jos olisin ollut vilpittömämpi... Puhuinkinhan minä siitä, mutta muistatteko miten: sanoin edeltäpäin kaiken mitä muut voivat myöhemmin sanoa, valmistaakseni teitä olemaan kuulematta ja uskomatta, mutta itse riensin teitä kohtaamaan, vaikka ajattelinkin: 'kerran vielä tulee toinen -- siihen asti nautin minä onnestani'. Siinä se nyt on, viehtymyksen ja himojen logiikka."

"Nyt vasta ajattelen minä toisin. Mitä siitä seuraa että minä näin riipun kiinni hänessä, sillä rakkaus imeytyy sydämmeeni (en minä suotta tunne siinä kovennusta)? Mitenkä silloin päästä erilleen? Kestänkö tätä kipua? Huonosti minun käy. Minä en nytkään kauhistuksetta voi olla tätä ajattelematta. Jos te olisitte kokeneempi ja vanhempi, silloin minä siunaisin onneani ja antaisin teille käteni iäksi. Vaan te..."

"Mutta miksi minä kirjoitan? Miksi en tullut itse suoraan sanomaan että haluni nähdä teitä kasvaa päivä päivältä, mutta etten _saa_ teitä tavata? Sanoa tämä teille vasten kasvoja -- kuka sitä hennoisi, päättäkää itse. Toisinaan minä koetan sanoa jotakin tämäntapaista, mutta sanonkin tykkänään toista. Ehkäpä olisi teidän kasvoillanne ilmaantunut surua (jos on totta ettei teidän ole ollut ikävä minun kanssani), taikka olisitte ymmärtämättä hyviä aikeitani loukkaantunut: en yhtä enkä toista näistä minä kestä, tulen sanoneeksi jälleen jotakin muuta, ja minun rehelliset aikomukseni lentävät pirstaleiksi ja loppuvat sopimukseen tavata toisiamme taas seuraavana päivänä. Nyt kun en teitä näe, olen kokonaan toisellainen: teidän leppeät silmänne, teidän suopeat, kaunoiset kasvonne eivät ole edessäni; paperi kestää ja vaikenee, ja minä kirjoitan rauhallisesti (valehtelen): _me emme enää näe toisiamme_ (en valehtele)."

"Joku toinen lisäisi: kirjoitan ja kyynelet tulvivat silmistäni, mutta minä en keimaile edessänne, en peitä suruani, sentähden etten tahdo koventaa kipua enkä ärsyttää sääliä enkä murhetta. Kaikki tuollainen peitteleminen estää aikomusten juuria tunkeutumasta syvemmälle tunteen maaperään, mutta minä en tahdo hävittää en tässä enkä itsessäni sen siemeniä. Ja itkeminen sopii joko viettelijöille, jotka korulauseilla koettavat kutkuttaa naisten herkkää itserakkautta tahi nääntyneille haaveksijoille. Minä puhun tätä hyvästiä heittäen, niinkuin heitetään hyvästit hyvälle ystävälle laskiessa hänet pitkälle taipalelle. Kolmen, neljän kuukauden kuluttua olisi ollut jo myöhäistä ja vaikeata, sillä lempi edistyy uskomattoman nopeasti, se on sielun syöpä ja kytevä tuli. Ja nyt en minä enää ole vähääkään entisenlainen, en laske tunteja enkä minuutteja, en tiedä auringonnousuja tai laskuja, vaan lasken näin: olen nähnyt -- en ole nähnyt, saan nähdä -- en saa nähdä, hän tuli -- hän ei tullut, hän tulee... Kaikki tämä kuuluu nuoruudelle, joka helposti kestää sekä suloiset että surkeat sielunliikutukset, vaan minun olemukselleni kuuluu lepo, joskin ikävä ja uninen, mutta se on minulle tuttu, sillä myrskyjä en minä hallitse."

"Monet kai kummasteleisivat minun menettelyäni. Miksi näin pakenen? sanovat he; toiset minulle nauravat: naurakoot vain, minä siedän senkin! Jos minä kerran päätän olla näkemättä teitä, niin se merkitsee että päätän kestää kaikkea sen tähden."

"Syvässä tuskassani lohduttaudun hiukan sillä että tämä lyhyt episoodi meidän elämässämme jättää minuun iäksi sellaisen puhtaan, hyväntuoksuisen muiston että yksistään jo se riittää estämään minut vaipumasta entiseen sielununeeni ja on oleva myös teille, tuottamatta vahinkoa, ohjeena vastaisessa, säännöllisessä elämässänne. Jääkää hyvästi, enkelini, lentäkää pois mitä pikimmin niinkuin säikähtynyt lintunen lennähtää samalta oksalta, jolle erehdyksestä, yhtä keveästi, ripeästi ja hilpeästi on sattunut toinenkin lintu istahtamaan..."

Näin kirjoitteli Oblomov sielunsa innostuksella ja hänen kynänsä lenteli pitkin sivuja. Hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa hehkuivat. Kirjeestä sukeutui pitkä niinkuin kaikista lemmenkirjeistä -- on aivan kauheata, kuinka paljon nuo rakastuneet miehet jaksavat lörpötellä.

"Kummallista! Minusta ei enää tunnu niin ikävältä eikä raskaalta!" ajatteli hän. "Tunnen itseni melkeinpä onnelliseksi... Mistä tämä johtuu? Ehkä siitä että olen purkanut sieluni painolastin kirjeeseeni."

Hän luki kirjeensä läpi, sulki sen ja painoi sinettinsä.