Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta
Part 21
Jo on elokuu kulumassa, Stolz on aikoja sitten Pariisissa, kirjoittelee sieltä hänelle vimmattuja kirjeitä, mutta ei saa mitään vastausta.
Mistä syystä ei? Siitäköhän syystä että muste on kuivunut pulloon ja ettei ole paperia? Tai senkötähden ehkä että oblomovilaisessa kirjoitustyylissä sanat "joka" ja "että" niin usein sotkeutuvat, vai siksikö että tuossa julmassa huudahduksessa: _nyt_ tai _ei koskaan_, Ilja Iljitsh näki hyväksi pysähtyä viimemainitulle osalle, työntää kätensä päänsä alle -- niin että siis Sakariias saa turhaan häntä ravistella hereille?
Ei, ei siitä syystä, hänen mustepullonsa on nyt täynnänsä mustetta, pöydällä lepää kirjeitä ja paperia, vieläpä karttapaperia, joka sen lisäksi on täyteen kirjoitettu hänen omalla käsialallaan.
Kirjoitettuaan muutamia sivuja, ei hän kertaakaan pannut kahdesti peräkkäin "joka", vaan hänen lausumamuotonsa sujahteli vapaasti ja paikottain kuvaavasti ja kaunopuheliaastikin, niinkuin entisinä päivinä, jolloin hän Stolzin kanssa oli haaveillut työteliäästä elämästä ja matkustuksesta.
Hän nousee nyt ylös jo kello seitsemältä, lueskelee ja kantelee kirjoja jonnekkin. Hänen kasvoillaan ei näy unisuutta, ei väsymystä eikä ikävää. Hänen kasvoilleen on ilmaantunut hiukan terveyden punaakin, hänen silmissään on loiste, ikäänkuin jonkunlaisen rohkeuden tai ainakin itseluottamuksen omituinen kiilto. Halattia ei hänen yllään näy: sen on Tarantjev vienyt muiden kapineiden mukana tätinsä luo.
Oblomov istuskelee kirja kädessään tai kirjoittelee hän pitkä kotitakki päällään, kaulassa on hänellä ohut huivi, paidanreunus on käännetty alas jonkunlaiseksi kravatiksi ja se loistaa kuin lumi. Ulosmennessään on hänellä siisti sortuutti yllään, ja päässään keikarimainen hattu... Hän on iloinen ja laulaa hyrähtelee... Mitä ihmettä tämä merkitsee?...
Tuossa hän istuu huvilansa avatun ikkunan ääressä (hän nimittäin asuu eräässä huvilassa muutamia virstoja kaupungista) ja hänen vieressään on kukkaiskimppu. Hän kirjoittelee jotain hyvin vikkelästi, samalla kun hän lakkaamatta katsahtelee pensasten läpi tielle päin, ja jälleen tarttuu kynään.
Yht'äkkiä narskahtaa tiellä hiekka keveäin askelten alla: -- Oblomov viskaa kynän, tempaa kukkakimpun ja juoksee ikkunaan:
-- Siinähän te olette, Olga Sergejevna? Minä tulen hetipaikalla! huudahti hän, sieppasi hattunsa, hienon keppinsä, juoksi ulos pikkuportille, puristi jonkun kauniin naisen kättä sekä katosi hänen kanssaan metsään, tuuheain kuusten siimekseen...
Samalla tuli Sakariias esiin jostakin nurkan takaa, kurkisti herransa perään, nykäsi kamarin oven lukkoon ja meni keittiöön.
-- Ulos on mennyt! sanoi hän Anisjalle.
-- Tuleekohan päivälliseksi takaisin?
-- Kuka hänet tiennee? vastasi Sakariias unisesti. Sakariias oli yhä entisensälainen: samat sakeat poskihapenet ja siivoamaton parta, sama harmaja liivi ja reikäinen vanha sortuutti, mutta -- hän oli nyt naimisissa Anisjan kanssa, eripuraisuuden seurauksestako ristikumminsa suhteen, vai muuten vakaumuksestako että miehen on velvollisuus olla naimisissa, se seikka on tietämätöntä, mutta ainakin oli hän mennyt naimisiin vastoin venäläistä sananlaskua että "joka eukkoon puuttuu, se heti muuttuu".
Stolz se oli, joka oli tehnyt Oblomovin tutuksi Olgan ja hänen tätinsä kanssa. Kun Stolz ensi kerran kuljetti Oblomovin Olgan tädin luo kotiin, sattui siellä olemaan vieraita. Oblomovista tuntui tukalalta ja, niinkuin tavallisesti, epämukavalta.
"Voi kuinka hyvältä tuntuisi, jos saisi ottaa hansikkaat käsistään" ajatteli hän: "kuumahan täällä on huoneessa. Kuinka minä olen vieraantunut kaikesta!" Stolz oli istahtanut Olgan viereen, joka istui erikseen kattolampun alla ja tarjoili teetä pöydästä, kääntyen selin nojatuolineen ja vähemmin kiinnittäen mieltänsä siihen, mitä ympärillä tapahtui.
Tyttö oli hyvin ilahtunut Stolzin tulosta, ja vaikka hänen silmänsä ei leimahtaneetkaan mitään loistetta eivätkä posket hehkuneet punastuksesta, niin kuitenkin levisi hänen kasvoillensa tasainen, rauhallinen valo, ja huulille ilmaantui hymy.
Hän kutsui Stolzia ystäväkseen, piti hänestä sentähden ettei tämä koskaan antanut hänen olla yksin ja ikävöidä, vaan samalla hiukan ikäänkuin pelkäsi häntä, sentähden että tunsi itsensä liian lapseksi hänen edessään. Kun hänen päässään syntyi jokin kysymys ja hän tuli siitä neuvottomaksi, niin ei hän heti sitä päättänyt Stolzille uskoa: tämä oli liian kaukana hänen edessään, liian paljon korkeammalla häntä, niin että toisinaan hänen itserakkautensa kärsi tästä kypsymättömyydestä ja eroituksesta heidän henkisen kehityksensä ja ikänsä välillä.
Stolz oli myös ihastunut tyttöön omanvoitonpyytämättömästi niinkuin ihmeelliseen jumalanluomaan, josta tuulahti vastaan raitista älyä ja puhtaita tunteita. Tyttö oli hänen silmissään ainoastaan tuollainen sulostuttava lapsi, jonka vastaisesta kehityksestä saattoi paljon toivoa.
Hänen kanssansa puheli Stolz kuitenkin mieluummin ja useammin kuin muiden naisten kanssa, sentähden että tyttö, vaikkakin tajuttomasti, kulki yksinkertaista ja luonnollista elämän tietä ja ettei hän onnellisen luonteensa, terveen ja suoran kasvatuksensa seurauksesta ollut vieraantunut rehellisesti ilmituomasta ajatustaan, tunnettaan, tahtoaan, vieläpä kaikista pienintä, tuskin huomattavaa silmäinsä, huultensa ja kättensä liikettä.
Ehkäpä hän juuri sentähden niin luottavasti astua sipsutteli tätä tietä, että aika-ajoittain kuuli rinnallansa toisetkin, vielä varmemmat askeleet, "ystävänsä" askeleet, johonka hän luotti, tasoittaen oman käyntinsä niiden mukaan.
Miten tahansa lienee ollutkin, mutta harvassa neidossa saattoi kohdata sellaisen yksinkertaisuuden ja luonnollisen vapauden katseessa, sanoissa ja koko käytöksessä. Hänen silmissään ei koskaan ollut luettavissa esim. että: "nyt minä hieman puristan ylähuultani ja tekeydyn miettiväiseksi -- minä näytän sillä tavoin niin kauniilta. Katson tuonne ja olen säikähtävinäni jotain, huudahdan hiukkasen, ja hetipaikalla kiiruhdetaan minun luokseni... Istahdan pianon ääreen ja ojennan pienet jalkani niin että kengänkärki vain hipaisee poljinta..."
Ei teeskentelyä, ei keimailua, ei valhetta, ei mitään kiiltokultaa eikä viekasta juonta! Senpätähden pitikin häntä arvossa melkein yksinomaan Stolz, senpätähden ei hän salannutkaan ikäväänsä, kun masurkkatanssissa aina jäi istumaan yksikseen, senpätähden kaikista miellyttävimmät nuorista herroista, katsahtaessaan häneen, jäivät harvapuheisiksi, kun eivät tienneet mitä ja kuinka hänelle puhua...
Toiset pitivät häntä yksinkertaisena, lyhytmielisenä, vähäsisältöisenä -- siitä syystä ettei hänen kieleltään pirahdellut mitään viisaita mietelauseita elämästä ja rakkaudesta, ei mitään kiihkeitä, äkkiarvaamattomia, rohkeita repliikkejä, ulkoaluettuja tai muilta kuultuja arvosteluita musiikista ja kirjallisuudesta. Hän puheli vähän, vaan se oli hänen omaansa, mutta -- nuo viisaat ja rohkeat kavaljeerit, pitäen sitä vähäpätöisenä, menivät ylpeästi hänen sivuitsensa, aremmat taas päinvastoin pitivät häntä liiaksi viisaana ja vähin pelkäsivätkin häntä lähestyä. Stolz oli ainoa, joka puheli hänen kanssaan vaikenematta ja saattoi hänet nauramaankin.
Soitantoa hän rakasti, mutta lauloi useimmiten yksikseen hiljaisuudessa, tai Stolzin tai jonkun pansiooni-ystävättären kuullen; ja lauloi hän, Stolzin sanojen mukaan niin kuin ei yksikään muu laulajatar voi laulaa.
Heti kun Stolz oli istahtanut hänen viereensä, alkoi huoneessa helähdellä hänen naurunsa, joka oli niin sointuva, niin vilpitön ja mukaansatempaava, että kuka tahansa sen kuulikaan, alkoi välttämättä itsekkin nauraa mukana, tietämättä mistä syystä.
Mutta ei Stolz häntä ainoastaan nauratellut: puolentunnin kuluttua kuunteli jo tyttö uteliaisuudella hänen puhettaan ja kaksinkertaisella uteliaisuudella siirsi silmänsä Oblomoviin päin, mutta Oblomoville tuli näistä katseista niin outo oltava -- että olisi painunut vaikka maan alle, jos olisi päässyt.
"Mitähän ne puhelevat minusta?" ajatteli hän katsoen levottomasti viistoon heihin. Hän tahtoi jo lähteä pois, mutta samalla Olgan täti kutsui hänet pöytään ja istutti viereensä kaikkien läsnäolijain katseiden ristitulen alle.
Pelokkaasti kääntyi hän päin Stolzia -- mutta tätä ei enää ollutkaan huoneessa, silmähti sitten Olgaan ja kohtasi tämän häneen kiinnitetyn, yhä saman uteliaan katseen.
"Yhä katselee!" ajatteli hän hämmästyksissään luoden silmänsä alas vaatteisiinsa.
Vieläpä pyyhki hän nenäliinalla kasvojaan arvellen että eihän vain nenä ollut jotenkin likautunut, kosketti kravattiaan että eihän se vain ollut irroittunut -- semmoista oli hänelle väliin tapahtunut -- ei: kaikki oli järjestyksessä, mutta tuo yhä katsoo!
Samalla tarjosi palvelija hänelle teetä. Oblomov tahtoi päästä hämmästyksestään ja olla ujostelematon, ja tässä ujostelemattomuudessaan tempasi hän vehnäiskorista sellaisen läjän korppuja, piskettejä ja rinkeleitä, että hänen rinnallaan istuva vieras tyttö purskahti nauramaan. Muut katsahtivat uteliaasti vehnäisläjään.
"Hyvä Jumala, hänkin katsoo tänne!" säpsähti Oblomov. "Mitäs minä tällä nisuläjällä nyt teen?"
Katsomattaankin näki hän että Olga nousi paikaltaan ja meni toiseen nurkkaan. Oblomovin sydäntä helpoitti.
Mutta vieras tyttö teroitti silmänsä häneen, odottaen, mitä tämä oli tekevä korpuillansa.
"Syön sukkelasti suuhuni" ajatteli Oblomov ja alkoi nopeasti valikoida piskettejä; onneksi sulivat ne helposti suussa. Jäi jäljelle ainoastaan kaksi korppua; hän päästi vapautuksen huokauksen ja päätti katsahtaa sinne, jonne päin Olga oli mennyt...
"Hyvä Jumala!" neito seisoo rintakuvan luona nojautuen jalustaa vasten ja seuraa hänen liikkeitään. Nähtävästi oli hän tullut nurkastansa sentähden että saisi paremmin katsella mokomaa ... varmaankin oli hän huomannut hänen kömpelyytensä nisujen otossa.
Illallista syötäessä istui tyttö toisessa päässä pöytää, puheli, söi ja, niinkuin näytti, ei ollenkaan kiinnittänyt vieraaseen huomiotansa. Mutta tuskin vain Oblomov pelokkaasti kääntyi katsoaksensa häneen päin toivossa että ehkäpä neiti ei katsokkaan vastaan, kun hän jo kohtasi hänen silmäyksensä, täynnä uteliaisuutta, vaikka samalla niin suopean...
Illallisen jälkeen alkoi Oblomov kiireesti hyvästellä tätiä, tämä kutsui häntä seuraavaksi päiväksi päivälliselle ja pyysi hänen toimittamaan kutsun Stolzillekin. Ilja Iljitsh kumarsi, ja nostamatta silmiään lattiasta, kulki läpi koko salin. Siinä oli heti pianon takana verhot ja ovi. Hän käänsi silmänsä -- pianon toisella puolen istui Olga ja katseli häntä suurella uteliaisuudella. Oblomovista näytti että neito hymyili.
"Varmaankin on Andrei kertonut hänelle että minulla oli eilen parittomat sukat jaloissani tahi paita nurinpäin päällä!" päätteli hän ja ajoi kotia pahalla tuulella sekä tämäniltaisesta vieraisiin-menostaan että varsinkin päivälliskutsusta, johonka hän oli vastannut kumartamalla: se merkitsi -- suostumalla.
Tästä illasta alkaen ei Olgan kiinteä katse lähtenyt Oblomovin mielestä. Turhaan hän pitkin pituuttaan heittihen seljälleen, turhaan hän asettui kaikista laiskimpiin ja mukavimpiin asentoihin -- ei nukuttanut, vaikka mikä olisi ollut. Yömekkokin tuntui hänestä nyt vastenmieliseltä ja Sakariias tyhmältä ja sietämättömältä sekä pöly ja hämähäkinverkot ihan iljettäviltä. Hän käski kantaa ulos muutamia kehnoja seinätauluja, jotka joku köyhien taiteilijain suosija hänet oli tyrkyttänyt ostamaan, itse korjasi hän kuntoon rullakaihtimen, mikä ei pitkään aikaan ollut noussut, kutsui Anisjan ja käski tämän pestä ikkunat, läiskäytti kämmenellään hämähäkinverkkoa, paneutui sitten kyljelleen ja rupesi muistelemaan -- Olgaa.
Aluksi hän tarkoin muisteli hänen ulkomuotoaan ja sai piirteet itselleen selviksi.
Ankaramman arvostelun mukaan ei Olga ollut mikään kaunotar, se on: hänessä ei ollut helakan valkoisuutta eikä kirkasta väritystä poskissa ja huulissa, ei myöskään silmistä loistanut sisässäpalavan tulen säteitä; huulilla ei ollut "koralleja" eikä suu ollut "helmisimpukka", kädet eivät olleet mitään miniatyyrejä niinkuin viisivuotiaalla lapsella, eivätkä sormien kynnet hohtaneet kuin "viinimarjat".
Mutta jos hänet olisi voinut muuttaa patsaaksi, niin olisi hän ollut sulouden ja sopusoinnun patsas. Korkeahkoon vartaloon olisi komeasti suhtautunut pään koko, pään kokoon -- kasvojen soikeus ja suhdallisuus; kaikki tämä vuorostaan olisi sointunut yhteen hartioiden kanssa, ja hartiat taas -- solevan vartalon kanssa... Kuka tahansa hänet kohtasikin, olipa se kuinka hajamielinen tahansa, sekin silmänräpäykseksi pysähtyi hänen eteensä, katsomaan tätä niin taiteellisesti luotua olentoa.
Nenä muodosti tuskin huomattavasti mykevän, kauniin kaaren, huulet olivat ohuet ja miltei yhteenpuristetut -- merkki siitä että ajatus lakkaamatta oli johonkin kiinnyksissä. Sama ajatuksen virkeys ilmeni myös tummien, harmaansinisten silmien tarkkanäköisessä, aina rohkeassa, kaikkihuomaavassa katseessa. Kulmakarvat loivat erikoisen kauneuden silmiin: ne eivät olleet kaarenmuotoiset eivätkä ympäröineet silmiä hienoilla, kuni sormin sovitetuilla silkkilangoilla -- ei, vaan nämät olivat kaksi ruskeanvivahtavaa, tuuheaa, melkein suoraa juovaa, jotka harvoin pysyivät tasakorkeudella, vaan toinen oli ylempänä toista niin että muodostui pienehkö poimu, missä ikäänkuin uinui puhuvainen aatos.
Olga käveli pää hiukan eteenpäin taivuksissa ja hänen päänsä lepäsi niin soreasti ja jalosti tuolla hienohkolla ja ylpeällä kaulalla; hän liikkui tasaisesti koko ruumiillaan ja käynti oli kepeää ja nopeaa...
"Minkähän tähden hän eilen illalla niin tutkivasti lienee minua katsellut?" mietti Oblomov: "Andrei vakuuttaa pyhästi ettei hän vielä mitään maininnut sukista eikä paidasta, vaan puhui ystävyydestään minua kohtaan, siitä, kuinka me yhdessä olemme kasvaneet ja koulua käyneet -- kaikesta, mikä oli hyvää ja samalla (senkin hän kertoi) kuinka onneton on Oblomov, kuinka kaikki hyvä hänessä turmeltuu sentähden ettei kukaan häntä auta eikä pane toimimaan, kuinka heikosti häämöttää hänen edessään elämä ja kuinka..."
"Mutta mitäs siinä on hymyilemistä?" jatkoi Oblomov ajatuksiaan. "Jos hänellä on vähääkään sydäntä, niin täytyy sen nääntyä ja ihan vuotaa verta säälistä, mutta hän vain ... no, jääköön Jumalan nimeen! Lakkaan ajattelemasta! Kunhan vain tänään käväisen syömässä päivällisen, niin en enää sinne astu yhdellä jalallakaan."
Kului päivä päivän perästä: mutta Oblomov oli siellä sekä molempine jalkoineen että käsineen ja päineen.
Eräänä ihanana aamuna kuljetti Tarantjev kaiken hänen taloutensa tätinsä luo pienen poikkikadun varrelle Viipurin puolelle ja Oblomov sai viettää kolmisen vuorokautta niin kuin ei pitkään aikaan ollut viettänyt -- vailla vuodetta, vailla sohvaa, ja söi päivällisensä Olgan tädin luona.
Sitten yht'äkkiä saatiin kuulla että vastapäätä heidän kesähuvilaansa on toinen huvila vapaana. Oblomov vuokrasi sen käymättä itse katsomassakaan ja viettää nyt siinä kesäänsä. Hän on Olgan kanssa aamusta iltaan, lueskelee hänen kanssaan, lähettelee kukkia, kuljeksii hänen kansaan pitkin järven rantoja, kiipeilee vuorille ... hän, Oblomov!
Kaikkea sitä saakin nähdä tässä mailmassa! Mutta kuinka tämä oli voinut tapahtua? No, saattepa kuulla.
Kun he Stolzin kanssa olivat noilla päivällisillä Olgan tädin luona, niin sai Oblomov päivällistä syötäessä taas tuntea tuota samaa kidutustutkintoa kuin edellisenäkin päivänä, sai märehtiä ruokansa saman katseen alaisena, puhua, tietää ja tuntea että tuo katse polttaa hänen päällänsä kuin aurinko, rasittaa hänen hermojansa, liikuttaa hänen vertansa. Hädintuskin onnistui hänen parvekkeella sikaarin savun takana silmänräpäykseksi piiloutua tämän äänettömän, tähtäävän katseen edestä.
"Tämähän nyt vasta kiusallista on!" ajatteli hän väännellen itseänsä kaikkiin suuntiin. -- "Olenkohan minä hänestä hassu vai mikä? Ei keneenkään muuhun hän noin katso; ei uskalla! Minä olen siivompi muita, niin miksikä hän sitten... Minun täytyy puhutella häntä!" -- päätti hän: "ja parasta on että kysyn suoraan mitä hän silmillänsä minun sielustani noin näykkii..."
Yht'äkkiä ilmestyi Olga hänen eteensä parvekkeen kynnykselle; Oblomov tarjosi hänelle tuolin ja tyttö istuutui hänen viereensä.
-- Onko totta, että te paljon ikävöitte? kysyä lipsahutti tyttö häneltä.
-- Totta se on, vastasi Oblomov: -- mutta en nyt sentään niin paljon... Minulla on työtä.
-- Andrei Ivanitsh on kertonut että te kirjoitatte jotakin suunnitelmaa.
-- Niin, minä aijon matkustaa maalle asumaan, sentähden tässä vähän valmistaudun...
-- Matkustatteko myös ulkomaille?
-- Niin, välttämättömästi, kunhan tuo Andrei Ivanitsh vain joutuu.
-- Matkustatteko mielellännekin? kysyi tyttö.
-- Niin, hyvin mielellänihän minä...
Hän katsahti ylös: hymy väikkyi Olgan kasvoilla vuoroin valaisten silmiä, vuoroin hivellen poskia, ainoastaan huulet olivat puristuksissa kuten tavallisesti. Oblomov ei kehdannut valehdella levollisesti loppuun.
-- Minä olen hiukan ... laiska ... sanoi hän: -- mutta...
Samalla rupesi häntä harmittamaan että tyttö niin keveästi ja niin vähällä puheella oli houkutellut hänen huuliltaan tuon laiskuuden tunnustuksen. "Mitä se häneen kuuluu? Mikä minä tässä olen hänen suhteensa?" ajatteli hän.
-- Laiskako! virkkoi tyttö tuskin huomattavalla veitikkamaisuudella. -- Onkos se mahdollista? Mieskö voi olla laiska -- sitäpä minä en käsitä!
"Mitäs käsittämätöntä siinä lie?" ajatteli toinen itsekseen: "minusta se on selvää".
-- Minä istun niin paljon kotona, sentähden kai Andrei luulee että minä...
-- No, varmaankin te kirjoittelette niin ahkerasti, sanoi tyttö: -- ja luette. -- Oletteko te lukenut...?
Neito katsoi häneen niin tutkivasti.
-- En ... tuota ... että enkö ole lukenut? pääsi yht'äkkiä hänen huuliltaan, sillä hän säikähti tytön aikovan tutkia häntä tarkemmin.
-- Mitä lukenut? kysyi tyttö naurahtaen. Ja Oblomovkin naurahti.
-- Minä luulin että tahdotte minulta tiedustella jostakin romaanista: en minä niitä lue.
-- Ette arvannut oikein, minä tahdoin kysyä vain matkustuksista...
Oblomov katsahti terävästi häneen: tytön kasvot näyttivät kauttaaltaan nauravan, mutta ylähuuli oli puristuksissa...
"Kylläpäs hän osaa ... hänen kanssaan täytyy olla varovainen..." ajatteli Oblomov.
-- Mitäs te sitten luette? kysyi tyttö uteliaasti.
-- Niin, minä tuota tosiaankin pidän enemmän -- matkakertomuksista...
-- Afrikanko? kysäsi tyttö hiljaa ja veitikkamaisesti.
Oblomov punastui. Hän arvasi nyt -- eikä suinkaan aiheettomasti -- että tyttö tiesi ei ainoastaan siitä, mitä hän lukee, vaan myös, _miten_ hän lukee.
-- Harrastattekos soitantoa? -- kysyi neito päästääkseen hänet hämmennyksestä.
Samalla tuli Stolz siihen.
-- Ilja! Minäpä olen kertonut Olga Sergejevnalle, että sinä rakastat intohimoisesti musiikkia ja pyytänyt häntä laulamaan jotakin ... esimerkiksi tuon _Casta diva_.
-- Minkätähden sinä aina minusta kerrot? -- vastasi Oblomov? -- Enhän minä ollenkaan intohimoisesti rakasta musiikkia...
-- Mitä kummaa? keskeytti Stolz. -- Hän on ikäänkuin loukkautunut! Minä tässä suositan häntä siivona miehenä, mutta hän vain kiiruhtaa itse sotkemaan ansioluettelonsa!
-- En minä ainakaan ammattimusiikista pidä!
-- Mikäs laji musiikkia teitä enin miellyttää? kysyi Olga.
-- Siihen kysymykseen on vaikea vastata. Mikä laji tahansa! Joskus minä sellaisella mieltymyksellä kuuntelen posetiivin käheää säveltä, että kotvan aikaa soipi korvissani; toisella kertaa taas menen oopperaan puolivälissä ohjelmaa; Meyerbeer minua liikuttaa, vieläpä italialainen soutulaulu, vaan se riippuu siitä, satunko olemaan sellaisessa mielentilassa. Joskus itse Mozartiltakin täytyy korviansa pidellä...
-- Te siis vilpittömästi rakastatte musiikkia.
-- Laulakaapa jotakin, Olga Sergejevna! pyysi Stolz.
-- Mutta jos herra Oblomov nyt sattuu olemaan sellaisessa mielentilassa että pitelee korviaan? sanoi neito kääntyen häneen.
-- Nyt kai pitäisi sanoa tässä joku kohteliaisuus, -- vastasi Oblomov. -- Vaan minä en niitä osaa, ja jos osaisinkin, niin päättäisin olla sanomatta...
-- Miksikä?
-- No, jos te satuttekin laulamaan huonosti! huomautti Oblomov avomielisesti. -- Minusta tuntuisi sitten niin tukalalta...
-- Niinkuin eilen korppujen ääressä ... pääsi yht'äkkiä tytön suusta ja hän punastui itse niin että jumalaties mitä olisi antanutkin, jos ei olisi tullut sanoneeksi näitä sanoja. -- Suokaa anteeksi -- minä olin häijy! ... lisäsi hän.
Oblomov ei ollut vähääkään odottanut kuulevansa tästä asiasta ja joutui hämilleen.
-- Se on ilkeätä kavaluutta! sanoi hän puoliääneen.
-- Ei, se on vain pientä kostoa, ja sekin, minä vakuutan, ilman pahaa tarkoitusta sanottu, sentähden ettei teillä ollut kohteliaisuutta minulle.
-- Ehkäpä keksin, kun ensin kuulen.
-- Tahdotteko sitten että laulaisin? kysyi tyttö.
-- En minä, se on hän, joka tahtoo, -- vastasi Oblomov osoittaen Stolziin.
-- Mutta te itse?
Oblomov pudisti kieltävästi päätään:
-- En voi tahtoa, mitä en tunne.
-- Sinä olet tölppänä, Ilja! -- huomautti Stolz. -- Siitä nyt näkee mitä seurauksia on, kun aina makailee kotonaan ja vetää paripuolet sukat jal...
-- Herran nimessä, Andrei, -- keskeytti Oblomov vilkkaasti antamatta hänen puhua loppuun: -- ei minulle maksa mitään vaivaa sanoa: "Oi! minä olen sangen iloinen ja onnellinen, tehän tietysti laulatte mainiosti..." jatkoi hän kääntyen Olgaan: "tämä tuottaa minulle suuren ilon" ja muuta semmoista. Vaan onko se välttämätöntä sanoa?
-- Mutta voisittehan edes lausua toivomuksenne että laulaisin ... vaikkapa pelkästä uteliaisuudesta.
-- En uskalla, vastasi Oblomov: -- te ette ole näyttelijätär...
-- No, minä laulan sitten teille, -- sanoi Olga kääntyen Stolziin.
-- Ja sinä Ilja, valmistaudu sanomaan joku kohteliaisuus! nauroi Stolz.
Sillävälin oli tullut ilta. Sytytettiin lamppu, jonka valo kuni kuun hohde tunkihen murattilehtien lomitse. Hämärä salasi Olgan kasvojen piirteet ja vartalon seivästi näkymästä ja heitti kuni hienon harson hänen päällensä; kasvot jäivät varjoon, kuului ainoastaan pehmeä, mutta voimakas ääni, jossa ilmeni tunnetta ja hermojen värinää.
Hän lauloi monta aariaa ja romanssia, Stolzin pyynnöstä. Toisissa niistä ilmeni kärsimystä ja hämärää onnen aavistusta, toisissa riemua, mutta näissäkin säveleissä piili jo surun siemeniä.
Nämät sanat ja säveleet, tämä puhdas ja voimakas neitseellinen ääni -- ne panivat sydämmen sykkimään, hermot värisemään, silmät säkenöimään ja täyttymään kyyneltulvalla. Samalla silmänräpäyksellä teki mieli kuolla ja iäksi uinahtaa heräämättä, sävelten valtaan, ja heti taas sydän jälleen janosi elämää...
Oblomov vuoroin leimahti tuleen, vuoroin tunsi voipumusta, sai vaivalla kyyneleet pidätetyiksi ja vielä vaikeammin tukahdetuksi sen riemuitsevan huudahduksen, mikä pyrki pulpahtamaan hänen sielustansa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista uljuutta, sellaista voimaa, joka ikäänkuin kokonaan kohosi sydämmen pohjasta, kiihoittaen sankaritöihin.
Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis matkustamaan vaikka ulkomaille, jos ei olisi tarvinnut muuta kuin istahtaa vaunuun ja lähteä ajamaan.
Lopuksi alkoi tyttö laulaa Casta divaa; ja kaikki sen riemun riehahdukset, sen salamoina sinkoilevat ajatukset, nuo värähdykset, jotka kuni neulojen pistokset tuntuivat läpi koko ruumiin -- kaikki tämä valtasi raukaisevasti Oblomovin ja hän joutui ihan haltioihinsa.
-- Oletteko tyytyväinen minuun tänään? kysyi Olga yht'äkkiä Stolzilta lakaten laulamasta.
-- Kysykää Oblomovilta, mitä hän sanoo? -- vastasi Stolz.
-- Ah! -- pääsi Oblomovin huulilta ja hän yritti yht'äkkiä tempaamaan Olgan käden puristaaksensa sitä, mutta pidättyi ja oli suuresti hämillään.
-- Antakaa minulle anteeksi... -- sopersi hän.
-- Kuuletteko? -- huudahti Stolz Olgalle. -- Sano minulle omantuntosi mukaan, Ilja, kuinka pitkiin aikoihin sinulle tällaista ei ole tapahtunut?
-- Se on voinut tapahtua vaikka tänä aamuna, jos ikkunan ohi on sattunut kulkemaan se käheä-ääninen posetiivi ... -- sekaantui Olga sanomaan, mutta niin hyvänsuovasti ja pehmeästi ettei pistimen kärki ivassa tuntunut.
Oblomov katsahti nuhtelevasti häneen.