Part 20

-- Sitten, kun helle hiukan herkeää, lähetettäisiin kärryillä viemään samovaari ja jälkiruuat kauniiseen koivupuistoon taikka myös pellon pientareelle, niitetylle nurmelle, jonne heinärukojen väliin levitettäisiin vilttejä ja niin istuttaisiin suloisesti nautiskellen kaikenlaista hyvää. Talonpojat palaavat vainiolta viikatteet hartioilla, tuolla vierii heinäkuorma peittäen allensa koko vankkurin ja hevosen: korkealta heinäin sisästä pistää esiin talonpoikainen kukitettu lakki ja lapsen pää; tuolla vaeltaa parvi avojalkaisia talonpoikaisnaisia, sirpit käsissään ja laulaa heläyttelevät... Yht'äkkiä huomaavat he herrasväen, vaikenevat ja kumartavat syvään. Yksi heistä, jolla on ruskeaksi päivettynyt kaula, paljaat kyynäspäät, arasti alasluodut veitikkamaiset silmät, on vastustavinaan vain näön vuoksi herransa hyväilyä, mutta on itse niin sanomattoman onnellinen ... tss! Jumala varjelkoon ettei vaimoni vain saisi nähdä!

Sekä itse Oblomov että Stolz nauroivat ihan katketakseen tälle.

-- Vainiolla rupeaa tuntumaan kostealta, -- lopetti Oblomov: -- ja hämärä alkaa, usva hiipii kuin ulappa meri yli ruispellon, hevoset väristävät kupeitaan ja tömistävät kavioillaan maata: aika on lähteä kotiin. Kotona ovat jo tulet syttyneet loistamaan, keittiössä kalisee viisi paria veitsiä ja kahveleita, paistinpannussa sihisee sieniä ja kyljyksiä, lautaselle kaadetaan marjahilloa ... salista kuuluu pianonsoittoa... _Casta diva!_ -- _Casta diva:_ ... -- alkoi Oblomov laulaa lelluttaa. -- En voi välinpitämättömyydellä muistella _casta divaa_, -- sanoi hän hyräiltyään alkua tuohon pieneen ooppera-aariaan: -- kuinka hän itkee sydämmensä ilmi, tuo nainen! Mikä suru sisältyykään noissa säveleissä... Eikä kukaan hänen ympäristössään mitään ymmärrä ... hän on yksin... Salaisuus ahdistaa häntä: hän uskoo sen illan kuulle...

-- Sinä pidät tästä aariasta? Se ilahduttaa minua suuresti: Olga Iljitskaja osaa sen laulaa niin ihanasti. Minä teen sinut tutuksi hänen kanssansa -- kas hänellä on laulunääntä. Ja mikä lumoava lapsi hän itsekkin on! Minä ehkä liian intohimoisesti ylistän sitä tyttöä: minä olen hänen suhteensa hieman herkkä... Mutta, älä häiriydy älä häiriydy hyvä ystävä, -- lisäsi Stolz: -- kerro edelleen.

-- No, pitkitti Oblomov: -- mitä vielä? ... Siinähän onkin kaikki... Vieraat hajaantuvat sivurakennuksiin, pitkin parvekkeita, mutta seuraavana päivänä tekevät kaikki mitä kukin haluaa, mikä ongiskelee rannassa ahvenia, mikä kuljeksii metsässä pyssy olalla, mikä vain muuten itsekseen istuskelee...

-- Itsekseen, eikäkö mitään käsissään? -- kysyi Stolz.

-- Mitä sinulle sitten pitäisi olla? No, olkoon esimerkiksi nenäliina. Mitä, eikös sinun sitten tekisi mielesi näinikään elellä? -- kysyi Oblomov. -- Häh? Eikö tämä ole elämää?

-- Ja kaiken ikänsä sillä tavallako? kysyi Stolz.

-- Aina harmaapäiseksi asti, aina hautaan saakka. Se on elämä se!

-- Ei, se ei ole elämä!

-- Ettäkö se ei olisi elämä? Mitä siinä puuttuu? Ajatteles ettet silloin tarvitseisi nähdä yksiäkään kalpeita, kärsimysten uurtamia kasvoja, et mitään huolta, et tarvitseisi kuulla yhtään kysymystä senaatista, pankista, osakkeista, lausunnoista, ministerien vastaanotoista, viroista, ruokarahojen lisäyksestä ... Vaan kaikki keskustelut lähtisivät sielun pohjasta. Et koskaan tarvitseisi muuttaa pois asunnostasi -- jo yksin tämän vuoksi se kannattaisi. Ettäkö tämä siis ei ole elämää?

-- Ei se ole elämä! -- uudisti Stolz jyrkästi.

-- Mitäs se sitten sinusta on?

-- Se on... (Stolz mietti keksiäksensä miten nimittää tällaista elämää). Se on jonkunlaista ... oblomovilaisuutta, -- sanoi hän vihdoin.

-- Ob-lo-movilaisuutta! -- jätkytti Ilja Iljitsh, ihmetellen tätä kummallista sanaa ja päästäen sen suustaan tavu tavulta: -- Ob-loo-mo-vi-laisuutta!

Ja hän tirkisti omituisen tiukasti Stolzin silmiin.

-- Mikäs sitten sinun mielestäsi on elämän ihanne? Miksei oblomovilaisuus kelpaa? -- kysyi hän kuivasti ja arasti. -- Eivätkö kaikki tavoittele samaa, mitä minäkin haaveksin? No voi sinuas! -- lisäsi hän rohkeammin. -- Eikös kaikki teidän juoksunne ja kiihkonne, teidän sotanne, kauppanne ja politiikkanne pyri ja tähtää tähän rauhan valkamaan, tähän yhteen ainoaan kadotetun paratiisin ihanteeseen?

-- Sinun unelmaisi ihannekkin on sinulla aito-oblomovilainen! virkkoi Stolz.

-- Kaikkihan etsivät levähdystä ja rauhaa, -- puolustelihen Oblomov.

-- Eivät kaikki, et sinä toki itsekään kymmenen vuotta takaperin sitä etsinyt elämässä.

-- Mitäs muuta sitten olisin etsinyt? -- tiedusteli Oblomov neuvottomana vaipuen menneisyyttä muistelemaan.

-- Muistele ja mieti itse. Missä sinun kirjasi ja käännöksesi ovat?

-- Sakariias on ne jonnekkin pois korjannut, -- vastasi Oblomov: -- ne viruvat tuolla jossakin nurkassa.

-- Nurkassa! -- sanoi Stolz nuhtelevasti. -- Siinä nurkassa viruvat myös sinun silloiset aatteesi "palvella isänmaata, niin kauvan kun voimat kestävät, siitä syystä että Venäjä tarvitsee käsiä ja päitä rakentaaksensa iätipulppuavia lähteitä (sinun sanojasi nämät); tehdä työtä, sitten sitä suloisemmin levähtääksensä, ja levähtää -- se merkitsee: elää toista elämän kaunista puolta varten, taiteilijain ja ruonoilijain elämää". Kaikkiko nämät aikomukset on myös Sakariias korjannut nurkkaan? Muistatko, sinä tahdoit kirjoista päästyäsi matkustella ympäri vieraita maita oppiaksesi sitä paremmin tuntemaan ja rakastamaan omia seutujasi? "Koko elämä on aatetta ja työtä" teroitit sinä silloin mieleesi: "jos kohtakin tuloksiltaan tuntematonta, tummaa työtä, vaan kuoltava on kerran siinä itsetuntemuksessa että on tehnyt tehtävänsä". -- No? missä nurkassa tämä sinulla viruu?

-- Hm ... niin ... -- sopersi Oblomov rauhattomasti seuraten jokaista Stolzin sanaa: -- muistan olleeni ikäänkuin ... tuollainen... Kuinkas tuota olikaan, -- rupesi hän yht'äkkiä muistelemaan: -- mehän aijoimme, kuule Andrei, alussa yhdessä matkustaa pitkin ja poikki koko Euroopan, kulkea jalkaisin halki Shweitsin, kiivetä Vesuviukselle, laskeutua alas Herkulanumiin. Pähkähulluja me silloin melkein olimme! no, oli nekin tyhmyyksiä!...

-- Tyhmyyksiä? kertasi Stolz. moittivasti. -- Etkös se sinä ollut, joka kerran katsellessasi Rafaelin madonniin jäljennöksiä, "Corregiolaisia öitä" ja "Belvederiläistä Apollonia" kyynelsilmin puhkesit puhelemaan että: "Hyvä Jumala sentään! Enköhän koskaan elämässäni saa nähdä alkuperäisiä maalauksia ja mykistyä pyhästä kauhusta seisoessani Michel-Angelon tai Titianin taideluomien edessä ja tallatessani jaloillani Rooman maata? Ja täytyykö minun viettää koko ikäni katsellessa näitä myrttejä, sypressejä ja pomeransseja kasvihuoneissa näkemättä niiden oikeata kotimaata? Olla hengittämättä Italian ilmaa ja jäädä juopumatta sen sinervästä taivaasta? Ja kuinka runsaasti loistavia ilotulituksia päästitkään sinä silloin päästäsi! -- Olivatko ne tyhmyyksiä?"

-- Niin, niin, kyllä muistan! -- äänteli Oblomov vaipuen syviin menneisyyden muisteluihin. -- Sinä puristit vielä minun kättäni ja sanoit: "tehkäämme lupaus olla kuolematta ennen kuin olemme nähneet jotakin näistä".

-- Muistan senkin, -- pitkitti Stolz: kun sinä kerran toit minulle käännöksen Sue'sta, pyhittäen sen minun syntymäpäiväkseni; se käännös on vieläkin minulla eheänä tallella. Ja kuinka sinä kinastelit matematiikan-opettajan kanssa tahtoen välttämättä udella, mitä hyötyä sinulle oli tietää kaikellaiset ympyrät ja neliöt ja heitit puolivälissä kaikki kesken etkä päässyt päähän? Sinä aloit opiskella englanninkieltä ... etkä viitsinyt jatkaa loppuun! Mutta kun minä tein sinulle suunnitelman ulkomaa-matkasta ja kutsuin sinua mukaani katsahtamaan saksalaisia yliopistoja, niin sinä hypähdit kaulaani, syleilit ja käteen tarttuen annoit juhlallisen lupauksen: "minä olen sinun, Andrei, minä seuraan sinua kaikkialle!" -- ne ovat kaikki sinun omia sanojasi. Sinä olit aina hiukan näyttelijä. Mitenkäs on käynyt, Ilja? Kaksi kertaa olen minä meidän viisautemme jälkeen yksikseni siivosti istuskellut ylioppilasten penkeillä Bonnissa, Jenassa, Erlangenissa, ja olen oppinut tuntemaan Europan aivankuin oman maatilani. Vaan otaksukaamme että matkustus on ylellisyyttä eivätkähän kaikki ole tilaisuudessa eivätkä velvolliset käyttämään hyödykseen tätä keinoa. Mutta Venäjä? Minä olen nähnyt Venäjänmaan pitkin ja poikki. Minä tahdon nähdä vaivaa...

-- Kerran kyllä lakkaat näkemästä vaivaa, -- huomautti Oblomov.

-- En koskaan lakkaa. Minkätähden?

-- Kun saat pääomasi kasvamaan kaksinkertaiseksi, sanoi Oblomov.

-- Vaikka saisin sen nelikertaiseksi, en sittenkään lakkaa.

-- Minkäs vuoksi sinä sitten -- puheli Oblomov: -- noin riehut, jos ei sinun päämaalisi olisi päästä kerran kokonaan huolettomaksi ja vetäytyä sitten johonkin rauhan soppeen uinailemaan?...

-- Tuo on sitä maalais-oblomovilaisuutta! -- virkkoi Stolz.

-- Taikka saavuttaa toimellasi erityisen merkityksen ja yhteiskunnallisen aseman sekä sitten kunnianarvoisessa toimettomuudessa nautiskella hyvin ansaittua lepoa...

-- Tuo taas on sitä pietarilaista oblomovilaisuutta! -- tuomitsi Stolz.

-- Mutta milloinkas sitten ehtii elää? -- huudahti Oblomov harmistuneena Stolzin huomautuksista. -- Minkä tähden pitäisi kiusata itseään koko elämänsä ajan?

-- Itse työn tähden, ei minkään muun tähden. Työ -- se on elämän muoto, sisällys, elinaine ja tarkoitus, ainakin minun elämäni. Katso, sinä olet karkoittanut työn elämästäsi: mutta minkänäköiseksi se on tullut? Minä koetan kohottaa sinua ehkä viimeistä kertaa. Jos sinä tämänkin jälkeen tulet mököttämään noiden Tarantjevien ja Aleksejevien seurassa, niin menet kokonaan pilalle, käyt vaivaksi omalle itsellesikin. Nyt, tai ei koskaan! -- päätti hän.

Oblomov kuunteli katsellen häntä levottomasti pälyilevin silmin. Ystävä ikäänkuin asetti peilin hänen eteensä ja hän säikähti, kun tunsi siinä oman itsensä.

-- Älä soimaa minua, Andrei, vaan paremminkin todella auta minua! -- alkoi hän huoaten. -- Minua itseänikin tuskastuttaa tämä tilani, ja jos sinä näkisit ja kuulisit minua niinkuin tänäkin yönä, kuinka minä kaivan omaa hautaani ja itken itseäni, niin ei nuhtelevia sanoja lähtisi sinun huuliltasi. Kaiken minä tiedän, kaiken minä ymmärrän, mutta ei ole minulla voimaa eikä tahtoa. Anna minulle sinun voimaasi ja älyäsi ja kuljeta minut minne tahdot. Sinun mukanasi minä kentiesi tulen, mutta yksinäni en paikaltani liikahda. Totta sinä puhut: "nyt tai ei koskaan". Jos vielä menee vuosi näin -- niin on jo myöhäistä.

-- Sinäkö se olet, Ilja? huudahti Andrei. -- Ja muistan minä sinut sellaisena solevana, eloisana poikana, jolloin joka päivä kävit Kudrinossa; siellä oli pikkuinen puutarha ... et kai ole unhoittanut kahta siskoa? Et kai ole unhoittanut Rousseauta, Schilleriä, Götheä ja Byronia, joiden teoksia kantelit tytöille luettaviksi ja lainasit heille Kothenin ja Genlisin romaanit olit niin olevinasi tyttöjen edessä ja tahdoit hienostaa heidän makuansa?...

Oblomov hypähti vuoteeltansa keskelle lattiaa.

-- Että sinä todellakin vielä muistat, Andrei? Aivan niin. Minä haaveilin heidän kanssaan, kuiskuttelin tulevaisuuden toiveista, tein suunnitelmia, ilmitoin ajatuksia ja ... tunteita, kaikessa hiljaisuudessa sinulta, ettet suinkaan nauraisi minulle. Siellä se sitten kaikki kuolikin eikä milloinkaan enää uudistunut! Ja mihinkä onkin kaikki häipynyt -- miksi se on sammunut? Pelastamattomasti... Eihän minulla ole ollut myrskyjä eikä sielun täristyksiä, enhän ole mitään kadottanut, ei mikään taakka ahdista minun omaatuntoani: se on puhdas kuin lasiruutu; ei mikään isku ole surmannut itserakkauttani, ja kuitenkin, jumalatiesi mistä syystä, menee kaikki, kaikki rappioon!

Hän huokasi.

-- Tiedätkös, Andrei, minun elämässänihän ei koskaan ole syttynyt leimuamaan mitään pelastuksen tai hävityksen tulta? Ei se ole ollut aamun kaltainen, johonka värit vähitellen ilmestyvät, ei tuollainen aamuruskon liekki, joka sitten vaihtuu päiväksi, niinkuin muilla, ja kaikki leimuaa ja loimuaa siinä, ja kaikki kiehuu ja hehkuu liikkuen kirkkaassa puolipäivän valossa, ja senjälkeen laimenemistaan laimenee yhä vaaleten ja yhtä luonnollisesti ja asteettain sammuen iltaan. Ei, minun elämäni on alkanut tulen tukahtumisesta, päivän lopusta. Se on kummallista, mutta niin se on! Ensi hetkestä, jolloin itsetuntoni heräsi, tunsin minä jo sammumistani. Minä aloin sammua kirjoittaessani asiapapereita kansliassa; sitten tunsin minä sammumista lukiessani kirjoista totuuksia, joilla en tiennyt mitä elämässäni tehdä, tunsin sammumista tuttavieni seurassa, kuunnellessani kaikenlaisia selityksiä, panettelulta, pisteliästä puhetta, ilkeää ja kylmää lörpöttelyä, tyhjyyttä ja nähdessäni ystävyyttä, jota ylläpidettiin vain yhteentulemisella ilman tarkoitusta, ilman keskinäistä myötätuntoisuutta. Sammumista tunsin ja voimiani turmelin naisen tähden: maksoin hänelle enemmän kuin puolet tuloistani ja kuvittelin rakastavani häntä, Miinaa; sammumista tunsin vetelässä ja laiskassa kävelyssä pitkin Nevskin prospektia keskellä genettiturkkeja ja majavannahka-kauluksia, -- ja iltakutsuissa vastaanotto-päivinä, joissa osoiteltiin minulle ystävällisyyttä ikäänkuin siedettävälle sulhasmiehelle, sammumista tunsin kuluttaessa elämääni ja älyäni turhuuksiin, ajellessani kaupungista huvilaan ja huvilasta kaupunkiin, laskiessani kevääni osterein ja hummerein tuonnista, kohdistaessani syksyni ja talveni määrättyihin päiviin, kesäni -- huvikävelyihin, ja koko elämäni -- laiskaan ja levolliseen uinailuun, niinkuin muutkin... Myöskin kunnianhimoni -- mihinkä se on kulunut? Siihen se on kulunut että piti tilata vaatteensa kaupungin hienoimmalta räätäliltä päästäksensä kaupungin tunnetuimpaan perheeseen, jotta sitten ruhtinas P. puristaisi kättäni. Mutta oikea kunnianhimo -- sehän on elämän suola. Mihinkä se on hävinnyt? Joko minä en ole ymmärtänyt tätä elämää tahi se ei mihinkään kelpaa, mutta parempaa en minä ole saanut nähdä enkä tuntea, ei kukaan minulle sitä ole näyttänyt. Sinä olet ilmestynyt ja kadonnut niinkuin pyrstötähti vain silmänräpäyksen kirkkaasti välähtämällä eteeni, ja minä olen unhoittanut kaiken tämän ja sammunut...

Stolz ei vastannut enää huolimattomalla pilkallisuudella Oblomovin puheeseen. Hän kuunteli vain ja oli jyrkästi vaiti.

-- Sinä sanoit tässä äsken että minun kasvoni ovat hiutuneet ja rypistyneet, -- jatkoi Oblomov: -- ja että minä olen kuin vanha, resuinen, kulunut yönuttu, mutta se ei ole seuraus huonosta ilmanalasta eikä työttömyydestä, vaan siitä, että minun sisässäni kaksitoista vuotta on ollut suljettuna valo, joka on koettanut päästä ulos, mutta on ainoastaan polttanut oman vanki tyrmänsä, ei ole väkivallalla murtautunut ja on viimein palanut sammuksiin. Näinpä siis, rakas veli Andrei, on kaksitoista vuotta kulunut hukkaan eikä minun enää haluttanutkaan unestani herätä.

-- Mutta mikset sinä kiskoutunut siitä irti, mikset paennut jonnekkin pois, vaan vaijeten sallit itsesi turmeltua? kysyi Stolz kärsimättömästi.

-- Mihinkäpä minä olisin mennyt?

-- Mihinkäkö? Vaikka talonpoikain kanssa Volgan rannoille: sielläkin on viljemmin eloisuutta ja mielenkiintoa, tarkoitusta ja puuhaa. Minä sinun sijassasi olisin matkustanut Siperiaan, Sithaan.

-- Kylläpä sinä aina ehdottelet väkeviä lääkkeitä! huomautti Oblomov nolosti. -- Ja minäkö olen ainoa tällainen? Katso ympärillesi: Mihailov, Petrov, Semjonov, Aleksejev, Stepanov ... ei kaikkia jaksa toki luetellakkaan: -- meitä on legioona samallaisia!

Stolz oli yhä kuulemansa itseripityksen vaikutuksen alaisena ja pysyi äänettömänä. Sitten hän huokasi.

-- Niin, vettä on paljon juossut tyhjään! -- sanoi hän. -- Minä en jätä sinua näin, minä vien sinut täältä pois, aluksi ulkomaille, sitten maakylääsi, herkeät raskasmielisyydestäsi, ja siellä sitten haemme sinulle tointakin...

-- Niin, matkustakaamme täältä jonnekkin pois! -- pääsi Oblomovinkin suusta.

-- Huomenna alamme toimittaa passia ulkomaille, sitten rupeamme hankkiutumaan... Minä en jätä sinua -- kuuletko, Ilja?

-- Sinä yhä puhut huomisesta! -- säpsähti Oblomov ikäänkuin pilvistä pudonneena.

-- "Ei pidä lykätä huomiseen, mitä voi tehdä tänään!" Vai on tämä sinusta liian kovaa vauhtia. Myöhäänpä hoksasit, -- lisäsi Stolz: -- kahden viikon perästä huilaamme jo kaukana täältä!...

-- Mitä sinä sanot, veli hyvä, -- kahden viikon perästä, älähän toki niin yht'äkkiä! ... -- hätäili Oblomov -- Annahhan perinpohjaisesti mietitään ja valmistellaan tässä... Pitää kai hankkia jonkunlaiset matkavaunut ... ehtineeköhän noin kolmen kuukauden perästä...

-- Vie sun "matkavaunusi"! Rajalle asti saatamme ajella postikärryissäkin, tai huilaamme höyrylaivalla Lybeckiin, miten vain mukavammaksi näkyy; ja perillä on jo moninpaikoin rautatie.

-- Entäs asunto, ja Sakariias, ja Oblomofka? Pitää kai ne asiat ensin tässä perinpohjin järjestää? -- puolustelihen Oblomov.

-- Oblomovilaisuutta, tuo on kaikki sitä oblomovilaisuutta! -- nauroi Stolz, otti sitten kynttilän, toivotta Oblomoville hyvää-yötä ja lähti nukkumahuoneeseensa. -- Nyt, tai ei koskaan -- muista se! lisäsi hän käännähtäen mennessään Oblomoviin päin ja sulkien oveni perässänsä.

5.

"Nyt, tai ei koskaan!" soivat Oblomovin korvissa nuot uhkaavat sanat heti kun hän aamulla heräsi.

Hän nousi vuoteeltaan, astua tissutteli pari kolme kertaa yli kamarinsa lattian, katsahti oven raosta vierashuoneeseen: Stolz istuu ja kirjoittaa.

-- Sakariias! -- huusi hän.

Ei kuulunut mitään rymyävää hyppäystä uunipenkiltä -- ei tullut koko Sakariiasta: Stolz oli hänet lähettänyt postiin.

Oblomov tassutti pölyisen pöytänsä ääreen, istahti, otti kynän, tuikkasi kastaaksensa mustepulloon, mutta mustetta ei ollut, sitten hän etsi paperia -- ei ollut sitäkään.

Hän aprikoi ja rupesi koneellisesti piirtelemään sormellaan pöydän pölyiseen pintaan, katsahti sitten, mitä oli kirjoittanut: siinä seisoi _Oblomovilaisuutta_.

Sukkelasti pyyhkäsi hän hihallaan pois tämän kirjoituksen. Tämän sanan oli hän nähnyt unissaan tulella-kirjoitettuna seinille kuni Balthasarin pidoissa.

Sakariias palasi kotiin ja, kun ei tavannutkaan Oblomovia sängyssä, katsahti hämmästyneenä herraansa, ihmetellen että tämä jo oli jalkeilla. Tässä tylsänkummastelevassa katseessa seisoi ikäänkuin kirjoitettuna: "Oblomovilaisuutta?"

"Yksi ainoa sana", ajatteli Ilja Iljitsh: "mutta kuinka ... myrkyllinen!..."

Tapansa mukaan tarttui Sakariias kampaan, harjaan ja pyyheliinaan sukiaksensa ja pestäksensä Ilja Iljitshin päätä.

-- Mene sinä helvettiin! kivahti Oblomov hänelle suuttuneena lennähyttäen harjan hänen kädestään, mutta Sakariias oli itse ennättänyt pudottaa kamman lattiaan.

-- Mitä, panetteko jälleen maata? kysyi Sakariias.

-- Minä olisin tässä pöyhinyt vuodettanne...

-- Tuo minulle mustetta ja paperia! -- tiuskasi Oblomov.

Oblomov mietiskeli sanoja: "nyt, tai ei koskaan!" Kuunnellessaan siveellisen älynsä ja voimansa epätoivoisesti huutavaa kehoitusta, rupesi hän tunnustellen punnitsemaan, kuinka paljon hänellä vielä oli säästössä tahdonvoimaa ja minne asti se kantaa, mihinkä hän käyttää tämän niukan jäännöksen.

Kiusallisen harkinnan perästä tempasi hän yht'äkkiä kynän, raahasi nurkasta kirjan, ja tahtoi yhdessä hetkessä lukea läpi, kirjoittaa valmiiksi ja ajatella loppuun kaiken sen mitä ei ollut lukenut, kirjoittanut tai ajatellut kymmenessä vuodessa.

Mitä oli hänen nyt tekeminen? Mennäkkö eteenpäin vai pysähtyä? Tämä oblomovilainen kysymys oli hänelle syvemmästä merkityksestä kuin Hamletin kysymys. Mennä eteenpäin -- se merkitsee: yht'äkkiä viskata väljä halatti ei ainoastaan hartioiltaan, vaan myös sielustaan ja hengestään; yhdessä pölyn ja hämähäkinverkkojen kanssa seiniltä lakaista myös hämähäkin verkot silmiltään ja selvästi nähdä lävitse!

Miten on ensi askel siihen otettava? Mistä on aljettava? En tiedä, en jaksa ... ei ... nyt viekastelen, kyllä minä tiedän ja... Tuolla on myös Stolz, ihan vieressä, hän sanoo minulle sen heti.

Mutta mitä hän sanoo? "Yhden viikon kuluessa", sanoo hän, "on annettava ohjeet uskotulle miehelle ja lähetettävä hänet kylään panttaamaan Oblomofkan tilus, ostamaan lisää maata, panemaan rakennussuunnitelma toimeen; samalla on maksettava asuntohyyry, otettava passi ja matkustettava puoleksi vuodeksi ulkomaille, heitettävä päältään liika rasva ja raskaus, virkistettävä sieluansa hengittämällä sitä ilmaa, josta ennen ystävänsä kanssa haaveili, oltava ja eleltävä ilman suloista unimekkoaan, ilman Sakariiasta ja Tarantjevia, kiskottava itse sukat jalkaansa ja riisuttava itse kenkänsä, nukuttava ainoastaan yöllä, matkustettava minne kaikki muutkin matkustavat, pitkin rautateitä höyrylaivoilla, ja sitten... Sitten on asetuttava asumaan Oblomofkaan, opittava tuntemaan mitä on kylväminen ja mitä on riihen puinti ja mistä se riippuu että talonpoika on köyhä tai varakas; saapasteltava itse pelloilla, ajeltava milloin kuntakokouksiin, milloin tehtaalle, milloin myllylle, milloin satamaan. Ja sillävälin lueskeltava sanomalehtiä, kirjoja, oltava huolissaan siitä miksikä englantilaiset ovat lähettäneet jonkun laivan Itään..."

Kas siinä, mitä hän sanoo! Tämä merkitsee mennä eteenpäin... Ja niin koko elämänsä ajan? Jää hyvästi elämäni runollinen ihanne! Tämä on jonkinlainen paja, eikä elämä: siinä on iäti ahjossa lieska, moukarin möyke, hiostava kuumuus, melu ... milloinka ehtii elää? Eikö ole parempi jäädä paikoilleen?

Jäädä -- se merkitsee vetää paita nurinpäin päällensä, kuulla Sakariiaksen rymistävän alas uunipenkiltä, syödä päivällistä Tarantjevin kanssa, ajatella ylipäänsä vähemmän kaikkia mailman asioita, jättää lukematta loppuun matkustukset Afrikaan ja rauhallisesti vanhentua asunnossaan Tarantjevin tädin luona.

"Nyt tai ei koskaan!" "Ollakko vai ei?"-- Oblomov yritti nousta ylös nojatuolistaan, mutta kun ei kerralla saanut jalkaansa sattumaan tohveliin, lyntsähti jälleen alas istualleen.

* * * * *

Kahden viikon perästä matkusti jo Stolz Englantiin otettuaan Oblomovilta lupauksen että tämä saapuu suoraan Pariisiin. Ilja Iljitshillä oli jo passikin valmiina, myös oli hän jo tilannut itselleen matkapalttoon sekä ostanut lakin. Niin pitkälle olivat asiat edistyneet.

Tolkussaan oli Sakariiaskin, koettaen todistaa että kyllä pitää tässä nyt tilata myös yksi pari matkasaappaita, ja toisiin kenkiin on laitettava puolianturat. Oblomov itse osti makuuvaipan, villaisen ihopaidan, matkasälykön, tahtoipa vielä ostaa erikoisen -- eväspussinkin, mutta siinä oli kymmenkunta ihmistä väittämässä ettei siellä ulkomailla kukaan kuljeta mukanaan muonavaroja.

Sakariias se sai laukata verstaissa ja makasiineissa, hikoilla kovasti, ja vaikka hän pistikin monta viiden- ja kymmenen kopeikan lanttia taskuihinsa jäännöksistä, joita sai takaisin puotiloissa, niin hän hiljakseen kuitenkin kiroili itse Stolzia sekä kaikkia, jotka olivat keksineet koko matkustuksen.

-- Ja mitä hän siellä yksikseen sitten muka tekee? -- puheli hän eräässäkin puodissa: -- siellähän kuuluvat vain piikatytöt herroja palvelevan. Mitenkäs piikatyttö saappaita hoitaa ja kiilloittaa? "Ja mitenkäs sellainen voi vetää sukat herran paljaisiin jalkoihin?..."

Hän oikein naurahti tälle niin että poskiparrat vetäysivät pitkälle syrjään, ja ravisteli päätään. Oblomov se vain ei laiskistunut, vaan yhä määräili, mitä on otettava mukaan ja mitä jätettävä kotiin. Huonekalut ja muut tavarat olivat annetut toimeksi Tarantjeville kuljettaa tätinsä asuntoon Viipurin puolelle kaupunkia, panna ne lukkojen taa kolmeen huoneeseen sekä säilyttää siihen asti kunnes Oblomov palaisi ulkomailta.

Jopa Oblomovin tuttavatkin, muutamat tosin epäillen, toiset naureskellen, kolmannet vähän niinkuin säikähtyneinä sanoivat että: -- "matkustaa se kuin matkustaakin; ajatelkaas sitä kummaa: Oblomov lähtee liikkeelle mailmalle!"

Mutta Oblomov ei matkustanut -- ei kuukauden eikä kolmenkaan kuukauden perästä.

Vuorokautta ennen määrättyä lähtöpäivää oli näet hänellä yöllä huuli sattunut ajettumaan turvoksiin.

-- Kärpänen on purrut, kuka se tällaisella huulella lähtee merelle! sanoi hän ja jäi odottamaan toisen höyrylaivan menoa.