Part 2

-- Mene ulos! sanoi Ilja Iljitsh kärsimättömästi: -- minä nousen ylös ja etsin itse.

Sakariias meni omaan komeroonsa, mutta juuri kun hän yritti käsinojassa hypätä uunin pankolle, kuului sisältä taas kiirehtiväinen huuto: -- Hoi Sakariias, hoi Sakariias! "Herra siunatkoon!" murahti Sakariias kääntäen suuntansa jälleen isäntänsä makuuhuoneeseen: "Siitäpäs ristin sai. Kunpahan kuolema pian tulisi!"

-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi hän sitten jääden syrjittäin toisella kädellään pitämään kiinni ovesta ja katsellen herraansa paheksumisensa merkiksi vain puolella silmällään, niin että Oblomov ei ollenkaan nähnyt hänen kasvojaan, vaan ainoastaan tuon hänen suunnattoman suuren poskipartansa, jonka sisästä milloin tahansa uskoi saavansa nähdä parin kolmen linnun lehahtavan lentämään.

-- Mihin minun nenäliinani on joutunut? -- hae se heti! Olisihan sinun itsesi jo pitänyt se älytä, vaan sinä et mitään näe! huomautti Ilja Iljitsh hänelle ankarasti.

Sakariias ei ilmaissut mitään erikoista tyytymättömyyttä tai kummeksumista kuullessaan tämän herransa käskyn ja nuhteen pitäen nähtävästi omasta puolestaan sitä sangen luonnollisena asiana.

-- Kukapa hänet tiennee, missä nenäliina on! murisi hän vain kulkien ympäri huonetta ja hypistellen jokaista tuolia, vaikka selvään näkikin ettei ainakaan tuoleilla mitään ollut.

-- Kaikki teiltä joutuu hukkaan! muistutti hän aukaisten oven myöskin vieraskamariin katsoakseen, löytyisikö nenäliina ehkä sieltä.

-- Älä sinne mene, hae täältä, minä en ole käynyt siellä toispäivästä asti. Hae se nyt sukkelaan, puheli Ilja Iljitsh.

-- Missä lie koko nenäliina? -- ei sitä vain löydy jupisi Sakariias hujautellen käsiään puoleen ja toiseen ja tirkistellen kaikkiin nurkkiin. -- Ka tuollahan tuo on, kahahti hän äkkiä vihaisesti -- teidän allanne! - sieltä kulma kurkistaa. Siinä on miestä, itse makaa nenäliinansa päällä ja sitten toiselta tinkaa!

Ja odottamatta vastausta yritti Sakariias lähteä ulos huoneesta. Oblomovia hiukan hävetti oma erehdyksensä, mutta äkkiä hän keksi toisen aiheen tehdäksensä Sakariiaksen syypääksi.

-- Mikä kauhea siivo sinulla on täällä jokapaikassa! sanoi hän. -- Herra Jumala sitä pölyn paljoutta ja likaa! Katsohan tuonne nurkkiinkin, minkälaista siellä on -- et kerrassa mitään sinä viitsi tehdä.

-- Minäkö en mitään viitsi tehdä...? alotti Sakariias syvästi loukkautuneella äänellä: henkeäni säästämättähän minä parastani koetan ja puuhaan. Pölyt pyyhin ja lattiat lakaisen melkein jok'ikinen päivä... Ja hän viittasi kädellään lattian keskustaa sekä pöytää, jolla Oblomov oli päivällisateriansa syönyt.

Katsokaa tuonne, puheli hän: -- kaikki on lakaistu ja siistiksi siivottu aivankuin häiksi... Mitä tästä puuttuu?

-- Vai niin, mitäs sitten tämä tietää? keskeytti Ilja Iljitsh osoitellen seiniä ja kattolakea: entä tämä? ja tämä? Ja hän osoitti myös eilispäivältä jätettyä pyyhinliinaa sekä pöydälle unohdettua lautasta leipäkannikoineen.

-- No, tämän minä pian tästä korjaan, sanoi Sakariias alentuvaisen kohteliaasti ottaen pois lautasen.

-- Ei siinä ole kylliksi. Seinät ovat täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, mitäs siihen sanot?

-- Sen siivouksen minä toimitan pääsiäisviikoksi. Silloin puhdistan kuvat ja vedän alas kaikki hämähäkinverkot...

-- Entäs kirjat ja taulut -- milloinka sinä ne tomuutat?

-- Kirjat ja taulut minä puhdistan ennen joulua. Silloin Anisjan kanssa selailemme kaikki kaapit lävitse. Vaan nyt -- mitenkä tässä voisikaan siivota? Tehän istutte alati kotona!

-- Käyn minä toisinaan teatterissa ja vieraissa ja voisithan esimerkiksi silloin...

-- Kuka hullu keskellä yötä siivoamaan?

Oblomov katsahti moittivasti häneen, pudisti päätään ja huokasi, mutta Sakariias katseli välinpitämättömästi päin ikkunaa ja myöskin huokasi. Herra isäntä nähtävästi ajatteli: "voi veliseni, sinä olet vielä suurempi nahjus kuin minä itse", mutta Sakariias taisi ajatella: "älä valehtele, sinä olet mestari vain viisastelemaan ja latelemaan haukkumasanoja, vaikka pölyt ja hämähäkinverkot eivät sinua lainkaan liikuta."

-- Ymmärrätkö sinä, virkkoi Ilja Iljitsh: -- että pölystä sikiää koita? Väliin olen minä nähnyt täällä luteitakin seinissä!

-- Minun huoneessani on toki kirppujakin! sanoa tokaisi Sakariias välinpitämättömästi.

-- Onko se sitten hyvä? sehän on iljettävää! ... Sakariias naurahti koko naamansa täydeltä niin että naurun purskahdus tempasi mukaansa myöskin kulmakarvat ja poskiparrat, jotka tästä siirtyivät kauvas sivuille, ja koko kasvoille aina otsaan saakka levisi iso punainen täplä.

-- Onko se minun syyni että on kirppuja maailmassa? sanoi hän luonnonomaisella ihmetyksellä: -- minäkö ne muka olen keksinyt?

-- Ne syntyvät epäsiisteydestä, -- keskeytti Oblomov.

-- Vaan ei epäsiisteyskään ole minun keksimääni!

-- Mutta minä olen kuullut, kuinka sinulla siellä hiiretkin juoksentelevat öisin?

-- Eivät hiiretkään ole minun keksintöjäni! Niitä luontokappaleita niinkuin hiiriä, kissoja, ja lutikoita, niitä on paljon joka paikassa.

-- Mitenkäs sitten muilla ihmisillä ei ole koita eikä luteita?

Säkariiaksen naama ilmaisi epäluottamusta tai paremmin sanoen levollista vakaumusta siitä ettei asia ollut niin kuin isäntä väitti.

-- Minun luonani on viljalti kaikkea lajia juoksevaisia, sanoi hän uppiniskaisesti: -- mikä sitä jokaisen lutikan perässä hypätä jaksaa tai jokaiseen seinänrakoon kurkistaa?

Mutta itsekseen hän nähtävästi ajatteli: "olisippa sekin makaamista, jos ei luteita löytyisi!"

-- Lakaise sinä lattiat ja kanna ulos roskaläjät nurkista, niin kaikki häviävät, opetti Oblomov.

-- Jos minä ne tänään saankin pois, niin huomenna ne tulevat takaisin, arveli Sakariias.

-- Eivätkä tule, keskeytti herra: -- ei ole tarvis tulla.

-- Tulevatpa hyvinkin, kyllä minä tiedän, -- väitti palvelija.

-- No jos tulevat, niin siivoa uudestaan.

-- Mitä te puhutte? jottako joka päivä siivota kaikki nurkat puhtaiksi? kysyi Sakariias: -- Voi viheliäistä elämää. Ennemmin seison Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla!

-- Vaan miksikäs muilla sitten on puhdasta? virkkoi Oblomov. -- Katsohan esimerkiksi tässä vastapäätä pianon virittäjällä: oikein suloista sitä on katsella, ja kuitenkin tekee sen vain yksi ainoa piikatyttö...

-- Mutta mistäpä saksalaiset likaa saisivatkaan? kivahti Sakariias äkkiä sanomaan. -- Katsokaahan miten ne elävät! Koko perhe jyrsii viikon päivät samaa luupalasta. Isä ja poika käyttävät vuoronperään samaa takkia päällään. Rouva ja tyttäret käydä heippasevat lyhkäisissä hameissa ja niin ne notkuttelevat jalkoja allaan kuin mitkähän hanhet... Mistä niille lika karttuisi? Ei niillä ole niinkuin meillä vuodet läpeensä kaapit pullollaan vanhoja vaateryysyjä eikä nurkantäysi leivänkuoria yhdeltä ainoalta talvelta... Eikä niiltä mene toki leivänkuoretkaan hukkaan, ne tekevät mistä korppuja ja nielevät kurkkuunsa oluen kanssa! Sakariiaksen täytyi oikein sylkäistä tirskauttaa hammastensa lomitse ajatellessa niin itaraa elämää.

-- Ei sinun kanssasi saata keskustella mistään! virkkoi Ilja Iljitsh: -- parasta nyt vain että toimitat siivouksen.

-- Siivoisinhan minä joskus, vaan tepä tuota itse ette anna, -- sanoi Sakariias.

-- Nytpäs löysit mieleisesi syyn! Vai minä tässä muka aina häiritsen?

-- Tietysti te: te kun aina köllötätte kotona! Kuinka voi siivota teidän läsnäollessanne? Menkää ulos koko päiväksi, niin kyllä minä siivoan.

-- Kas vaan, mitä sen päähän pälkähtääkin -- mennä ulos! Menisit sinä ennemmin taas omaan pöksääsi.

-- Totta puhuen! vaati Sakariias jyrkästi. -- Menkää ulos vaikka täksi päiväksi jo, niin me Anisjan kanssa täällä kaikki siivoamme. Mutta emme me kahden tule toimeen, täytyy tässä vielä vuokrata akkojakin avuksi pesemään, jotta kaikki tulisi putipuhtaaksi.

-- Huh, huh, millaisia juonia: -- vai akkoja tässä vielä! Mene tiehesi! lausui Ilja Iljitsh.

Häntä jo harmitti että oli kutsunutkaan Sakariiaksen näin kanssansa keskustelemaan. Hän oli unhoittanut taas että tähän arkaluontoiseen asiaan tarvitsi tuskin koskettaakkaan, kun se jo sai aikaan loppumattoman hälinän. Oblomov tosin tahtoi että olisi puhdasta, mutta hän halusi että tämä tapahtuisi ikäänkuin huomaamatta, ihan itsestään, mutta Sakariias se aina etsi riitaa niinpian kuin häneltä vain alettiin vaatia pölyn pyyhkimistä, lattian pesua tai muuta semmoista. Sellaisessa tapauksessa rupesi hän aina todistelemaan ja selittelemään, kuinka ääretöntä puuhaa ja touhua koko talossa välttämättä sitä varten tarvittaisiin, sangen hyvin tietäen että yksi ainoa ajatus tähän suuntaan pystyi saattamaan hänen herransa kauhistukseen.

Sakariias lähti ulos ja Oblomov vaipui ajatuksiinsa. Jonkun hetken kuluttua löi kello taas puoli.

"Mitä?" säpsähti melkein kauhistuen Ilja Iljitsh: -- "kello on kohta yksitoista enkä minä vielä ole noussut, en pessytkään itseäni?" -- Hoi Sakariias, Sakariias!

"Herra Jumala siunatkoon mitähän se taas?" kuului etehisestä murahdus, ja sitten tuo tuttu alashyppäys.

-- Onko kaikki valmista peseytymistä varten? kysyi Oblomov.

-- Aikoja sitten se jo on ollut valmista! vastasi Sakariias: -- minkä tähden te ette nouse ylös?

-- Miksi et ole sanonut että on valmista? Olisin minä jo aikaa sitten noussut. Minulla on tänään työtä; täytyy istua kirjoittamaan. Menehän edeltä, minä tulen heti perässäsi!

Sakariias poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin käsissään rasvatahrainen, täyteentöherretty vihko sekä joukko irtonaisia papereita.

-- Kuulkaapas herra, koska rupeatte kirjoittamaan, niin suvaitkaapa samalla vilkaista läpi nämät laskut: tarvitaan rahoja maksuihin.

-- Mitä laskuja ne ovat? mistä sinä puhut? kysyi suuresti tyytymättömänä Ilja Iljitsh.

-- Lihakauppias, vihannestenmyyjä, pesuämmä ja leipuri pyytävät periä saatavansa.

-- Aina vaan rahahuolia! murahti Ilja Iljitsh. -- Miksi et ole antanut laskuja vähitellen siinä järjestyksessä kuin ne ovat tulleet, vaan työnnät nyt kaikki yhdellä kertaa?

-- Tehän tuota olette minut joka kerta pois ajanut ja sanonut että huomenna, huomenna sitten katsotaan.

-- No miksei siis nytkin saata jättää niitä huomiseen?

-- Eikä saata, kovin alkavat jo käydä kimppuun: eivät anna velaksi enää kopeikkaakaan. Nähkääs, nyt on kuukauden ensimmäinen päivä.

-- Voi hyvä isä! sanoi Oblomov tuska sydämmessään -- taas uusia huolia! Vaan mitä sinä siinä oikein seisot? pane paperit pöydälle. Minä nousen paikalla ja katson sitten läpi, lisäsi hän. -- Siis kaikki on valmista peseytymistä varten, sanoit?

-- Valmista on.

-- No nyt siis...

Ja hän rupesi ähkien kohottautumaan vuoteessansa, noustaksensa.

-- Olen unhoittanut kertoa, alkoi Sakariias: -- että äskettäin kun te vielä nukuitte, lähetti talonhoitaja sanomaan että meidän välttämättä täytyy tästä muuttaa pois... kuuluvat tarvitsevan huoneustonsa itse.

-- Mitäs, sitten? Jos tarvitsevat niin sehän on selvä että muutamme. Mitä sinä siitä minua pommitat? Jo kolmannen kerran sinä puhut siitä minulle.

-- Ne kun pommittavat minua myös.

-- No sano sinä heille että kyllä me muutamme!

-- Hepä sanovat vastaan että jo kuukausi sitten olette te luvanneet muuttaa ettekä yhä vielä muuta -- aikovat ilmoittaa siitä poliisille.

-- Ilmoittakoot vain! lausui Oblomov pontevasti: -- menemme me tästä toki itsestämmekin, jahka ilmat hiukan lämpenevät, viikon kolmisen perästä...

-- Viikon kolmisen perästä vasta? Ja talonhoitaja sanoi että jo kahden viikon kuluttua tulee tänne työmiehiä repimään kaikki alas... "Muuttakaa pois", sanoi hän, "huomenna tai ylihuomenna".

-- Hyh, hyh sitä siunattua kiirettä, vai huomenna jo! Etteivät käskeneet jo ihan tänään? Vaan sinä et saa enää tulla minulle muistuttamaan asunnosta. Olen sinua jo kerran siitä kieltänyt, vaan sinä taas tulit. Muista se!

-- Mitä minun sitten pitää tehdä? äännähti Sakariias.

-- Mitäkö sinun pitää tehdä? -- kas kuinka vieraaksi hän on minulle ruvennut! vastasi Ilja Iljitsh. -- Hän kysyy semmoista -- minulta! Mitä se minuun koskee? Sinä et saa minua kiusata, vaan tee ja järjestä nyt siellä, miten ikinä tahdot, kunhan vain laitat niin ettei tarvitse muuttaa. Sinun pitää palvella sinun herraasi -- kuuletko.

-- Rakas isä, Ilja Iljitsh, miten maailmassa minä voin sen asian järjestää? alkoi Sakariias pehmeällä, sortuneella äänellä: -- eihän talo ole minun. Täytyy kai toisen talosta siirtyä pois, jos kerran ajetaan? Ollappa minun taloni, niin kyllä minä mielihyvällä...

-- Eikö heitä mitenkään voisi lepyttää? Sano heille että olemme jo kauvan täällä asuneet ja maksamme aina säntillisesti.

-- Olen minä sen jo sanonut heille, vastasi Sakariias.

-- No, mitäs he siihen sanovat?

-- Mitäkö? tietysti jankuttavat sitä samaa että "muuttakaa vain pois, me tarvitsemme korjata asunnon". Ne tahtovat tehdä tästä ja tohtorin huoneista yhden ainoan suuren huoneuston isännän pojalle, joka viettää häitänsä.

-- Jumala paratkoon! virkkoi Oblomov harmistuneena, -- että niitä onkin sellaisia aaseja, jotka menevät naimisiin!

Ja hän kääntyi seljälleen.

-- Armollinen herra, sanoi Sakariias, ettekö voisi kirjoittaa siitä talonomistajalle, niin ehkä ei hän teihin niin heti kajoisi, vaan käskisi ensiksi purkaa tuon toisen asunnon?

Näin sanoen viittasi Sakariias kädellään jonnekin oikealle.

-- No, hyvä on, kyllä kirjoitan, kunhan tästä nousen... Mene sinä paikoillesi, niin minä mietin asiaa. Et mitään älyä sinä tehdä, -- lisäsi hän, tästäkin roskasta täytyy minun itseni pitää huoli!

Sakariias meni ja Oblomov rupesi ajattelemaan. Mutta olipa hän vaikeassa pulassa, mitä nyt ensiksi ajatella: tilanhoitajan kirjettäkö, vai muuttoa toiseen asuntoon vaiko talouslaskuja, jotka olivat heti tarkastettavat? Ihan hän hukkui noiden taloudellisten huolten tulvaan ja makasi yhä vuoteellansa kieritellen itseänsä kyljeltä toiselle. Silloin tällöin vain kuului hänen huuliltansa katkonaisia huudahduksia: "Voi hyvä Jumala sentään! -- Kun on suo siellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussakaan!"

Tietämätöntä on, kuinka kaavaksi hän vielä olisi jäänyt tähän neuvottomuuteensa, jollei samassa olisi etehisestä kuulunut ovikellon kilahdus.

"Nyt tulee jo joku vieras!" sanoi Oblomov itsekseen kietoutuen tiukemmin yönuttuunsa, "ja minä kelvoton en vielä ole päässyt ylös, se on kerrassaan häpeä. Kukahan sieltä niin varhain?..."

Ja makuultaan käänsi hän silmänsä uteliaasti ovea kohti.

2.

Sisään astui noin viiden kolmatta vuotias terveyttä uhkuva nuori mies, naurahtelevin poskin, hymyilevin huulin, loistavin silmin. Oikein tunsi kateutta, kun häntä katseli.

Hänen hiuksensa olivat huolellisesti kammatut, hän oli puettu hännystakkiin, hienoihin hansikkaihin ja hänen kasvonsa ja valkoisen kiiltävä rintamuksensa tekivät kerrassaan häikäisevän vaikutuksen. Hänen liivillään riippui sirotekoinen kellonperä, helisten täynnänsä pienen pieniä berlokkeja. Taskustaan nyhtäsi hän mitä hienoimman batistisen nenäliinan ja hengähti sisäänsä sen itämaisia tuoksuja, sitten hän huolettomasti siveli sillä kasvojaan ja kiiltävää hattuaan, lopuksi huiskauttaen sillä lakeerattuja saappaitaankin.

-- Kas, sehän on herra Wolkov, hyvää päivää! sanoi Ilja Iljitsh.

-- Terve Oblomov, virkkoi välkähtelevä herrasmies, lähestyen häntä.

-- Älkää tulko niin lähelle, älkää tulko, -- te tulette sieltä kylmästä! sanoi tämä.

-- Oh teitä hemmoteltua lasta, teitä sybariittia! virkkoi Wolkov katsellen, mihin panisi hattunsa, mutta nähdessään kaikkialla vain pölyä, ei pannut sitä mihinkään, lehautti sitten levälleen molemmat hännystakkinsa liepeet aikomuksessa istuutua, vaan katsahdettuaan tarkasti nojatuoliin jäikin seisomaan.

-- Vielä sängyssä! Ja mikä kumman yöpaita teillä on päällänne? Eihän tuollaisia pitkään aikaan enää ole käytetty! pilkkasi hän Oblomovia.

-- Ei tämä ole yöpaita, tämä on persialainen halatti, sanoi Oblomov, kääriytyen mielissään yönuttunsa leveisiin liepeihin.

-- Oletteko terve? kysyi Wolkov.

-- Eipä ole kehumista, vastasi Oblomov, haukotellen, -- minua vaivaa liika veri päässä. Kuinkas te itse voitte?

-- Jaa minäkö? Siinähän tuo hurisee, terve ja iloinen olen kuin pukki, niin hilpeä että ihan räiskyy! lisäsi nuori mies raittiisti.

-- Mistä te näin varhain tulette? kysyi Oblomov.

-- Räätälistä. Katsokaapa tätä frakkia -- eikö ole korea? puheli herrasmies keikaroiden Oblomovin edessä.

-- Se on mainio ja sangen aistikkaasti tehty, virkkoi Ilja Iljitsh: -- mutta miksi se on niin väljä takaa?

-- Tämä on näet "Reitfrack" -- ratsastustakki.

-- Vai niin, ratsasteletteko te siis?

-- Kuinkas muuten! Täksi päiväksihän minä sen juuri vartavasten tilasinkin. Nythän on Vapunpäivä ja me ajamme Gorjunovin kanssa Katariinanhoville. Ah, ettekö ole kuulletkaan? Mikko Gorjunov on saanut virkaylennyksensä ja sentähden me tänään tahdomme herättää huomiota kaupungilla! lisäsi Wolkov riemuissaan.

-- Vai niin! sanoi Oblomov.

-- Ja kuulkaas, hänellä on raudikkohevonen, pitkitti Wolkov, -- kaikilla hänen rykmentissään on raudikot, vaan minulla on pikimusta. Mitenkäs _te_ sinne aijotte, jalan vai vaunuissa?

-- Minäkö? ... en mitenkään!

-- Mitä te puhutte Ilja Iljitsh? Vapunpäivänä ei muka Katariinanhoville? Kaikkihan sinne tulevat!

-- Älä selitä, eivät kaikki tule! huomautti Oblomov laiskasti.

-- Tulkaa nyt toki, hyvä Ilja Iljitsh! Sofia Nikolajevna ja Lyydi ajavat vain kahden vaunuissaan ja siinä on kyllä tilaa teillekin pienellä takaistuimella: kyllä ne teidät ottavat mukaansa...

-- En minä rupea takapenkillä istumaan. Ja mitä minä siellä perillä sitten teen?

-- No, jos tahdotte, niin toimitan että Mikko lainaa teille toisen hevosensa?

-- Mitä Jumalan nimessä hän ajattelee! virkkoi Oblomov puoleksi itsekseen. -- Kuulkaas, mitä pidätte Gorjunovin herrasväestä? kysyi hän sitten.

-- Ah, huudahti Wolkov punastuen, -- sanonkohan teille?

-- Sanokaa pois.

-- Ettekö kerro kellekkään -- lupaatteko kunniasanallanne? jatkoi Wolkov, istuutuen hänen läheisyyteensä sohvalle.

-- Olkoon menneeksi.

-- Minä ... olen rakastunut Lyydiin! sopersi keikari kuiskaten.

-- Mainiota! Tyttöhän onkin muistaakseni oikein suloinen otus. Onko siitä jo kauvankin?

-- Jo kolme viikkoa, sanoi Wolkov syvästi huoaten. -- Ja Mikko on rakastunut Dáshenkkaan.

-- Kuka on Dáshenkka?

-- Mikä te olette Oblomov, kun ette tunne Dáshenkkaa? Koko kaupunkihan on ihan hullautunut hänen tanssistaan! Tänään menemme me Mikon kanssa balettiin ja Mikko aikoo viskata kukkakimpun hempulleen. Häntä täytyy opastella, mies on vielä niin arka ja uivelo. Ah, mutta nyt täytyy minun ajaa hankkimaan kameliakukkia...

-- Mihinkä vielä? Kuulkaa, tulkaa sitten minun luokseni päivälliselle, niin puheltaisiin vähän. Minulle on tässä sattunut kaksi onnettomuutta...

-- En voi tulla, minä syön päivällistä ruhtinas Tjumenevin tykönä; sinne tulevat kaikki Gorjunovit ja _hän_ myös, hän ...Lyydi-kultani! lisäsi hän kuiskaten. -- Kuulkaa, miksi ette käy enää ruhtinaassa? Se on kerrassaan hilpeä talo, aina valjaissa ja vierasvarainen. Ja heidän huvilansa sitten? Aivan se uppoaa kukkaisiin! He ovat rakentaneet gallerian lisäksi -- gootilaiseen tyyliin. Kesällä kuuluu tulevan tansseja ja eläviä kuvia. Tuletteko silloin sinne?

-- Enpä luule.

-- Oh, minkälainen talo! Viime talvenakin joka keskiviikko vähintäin viisikymmentä vierasta ja toisinaan aina sataankin henkeen...

-- Hyvä Jumala! siellähän vasta helvetin ikävä mahtaa olla!

-- Mitä te tarkoitatte, -- ikäväkö? Tietysti sen hauskempi, kuta enemmän vieraita. Lyydikin oli siellä, mutta minä en alussa ollut häntä huomaavinani, kunnes yht'äkkiä -- --

"Ma turhaan koetan häntä unhoitella Ja lemmen kiihkon voittaa järjelläin..."

alkoi hän laulaa rallattaa ja istuutui ajattelemattaan nojatuoliin, mutta singahti äkkiä siitä ylös ja alkoi puistella tomuttuneita vaatteitaan.

-- Se on vallan kauheata, kuinka pölyistä teillä täällä on joka paikassa! sanoi hän.

-- Kaikki on sen Sakariiaksen syy! valitti Oblomov.

-- No, minun täytyy lähteä nyt, sanoi Wolkov: -- noutamaan kamelioita Mikon kukkakimppuun. _Au revoir!_

-- Tulkaa illalla teetä juomaan palatessanne baletista, niin kerrotte minullekkin, millaista siellä oli, -- pyysi Oblomov.

-- En voi, lupauduin Mussinskiin, sillä tänään on heidän vastaanottopäivänsä. Tulkaa mukaan. Jos tahdotte, niin esittelen teidät?

-- En minä, mitä minä siellä teen?

-- Mussinskissako? No jopa te; siellähän on puoli kaupunkia. Ja mitäkö tehdä? Se on semmoinen talo että siellä puhutaan vaikka mistä.

-- Sepä se onkin juuri ikävää että puhutaan vaikka mistä, -- virkkoi Oblomov.

-- No käykää sitten Mesdrovissa, keskeytti Wolkov. -- Siellä ne puhuvat vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin taiteesta; et saa kuulla mitään muuta kuin: "venetsialainen koulu", "Beethoven ja Bach", "Leonardo da Vinci"...

-- Aina sitä samaa iänikuista -- se on haljua! Ne mahtavat olla penteleen pedantteja siellä, sanoi Oblomov haukotellen.

-- No teilleppä ei mikään kelpaa. Vaan onhan niitä muitakin taloja. Nykyään on kaikilla vastaanottopäivänsä. Savinovissa on päivälliset torstaisin, Maklashinissa perjantaisin, -- Wjäsnikovissa sunnuntaisin, -- ruhtinas Tjumenevilla keskiviikkoisin. -- Minä olen joka-ikinen päivä jossakin! lopetti Wolkov loistavin silmin.

-- Mutta eikö teitä laiskuta näin laukata ympäri päivät-pääksyttäin?

-- Minuako laiskuttaisi! Miksi niin? Päinvastoin, se on erinomaisen hauskaa! puheli hän huolettomasti. -- Aamuisin lueskelen, täytyy tietysti olla _au courant_ kaikesta ja tietää päivänuutiset. Jumalan kiitos että minulla on sellainen virka, jossa ei tarvitse olla työssä. Ainoastaan kaksi kertaa viikossa istun hiukan virastossa ja sitten syön päivällistä kenraalin luona, vaan sen jälkeen olen vapaa kaikille visiiteille ja minne tahansa, jossa en ole ollut pitkään aikaan -- esimerkiksi jonkun uuden näyttelijättären luo. Milloin venäläisessä, milloin ranskalaisessa teatterissa. Ja kun ooppera tulee, kirjoittaun vakinaiseksi kävijäksi. Ja siellä rakast... Sitten alkaa kesä ja Mikko saa virkalomaa -- matkustamme hänen kotiinsa maalle kuukaudeksi virkistelemään. Siellä metsästellään ja huvitellaan. Heillä on siellä mainioita naapureita, jotka pitävät _bals champétres_. Ja Lyydin kanssa kuljeskelemme lehdossa, soutelemme venheellä ja poimimme kukkasia... Hih sentään!

Ja hän pyörähti iloisesti kantapäillään. -- Mutta nyt täytyy joutua... Jääkää hyvästi, sanoi hän koettaen turhaan nähdä itseänsä edestä ja takaa pölyisestä peilistä.

-- Odottakaahan, pidätteli Oblomov, -- tahtoisin puhella teidän kanssanne eräistä asioista...

-- Pardon: ei ole aikaa, kiirehti Wolkov, -- sitten toisella kertaa. -- Vaan ettekö tahdo tulla syömään kanssani ostereita? Silloin voitte niistä puhella. Lähtekää vaan -- Mikko maksaa.

-- En minä lähde, menkää itse, Jumalan nimessä! virkkoi Oblomov.

-- Hyvästi siis.

Hän läksi, mutta palasi heti takaisin.

-- Näittekö näitä? kysyi hän osoittaen kättänsä, joka oli ikäänkuin valettu hansikkaaseen.

-- Mitä siinä on? kysyi Oblomov neuvottomana.

-- No nehän ovat uusmuotiset _lacets!_ Näettekö kuinka mukavasti ne pinnistyvät kiinni: ei tarvitse kahta tuntia seisoa ja kiristää nappeja läpiinsä, vaan nykäisee vain tästä rihmasta -- ja samassa on valmis. Ne ovat juuri saapuneet Pariisista. Tahdotteko, niin tuon teillekin parin koetteeksi?

-- Hyvä, tuokaa vain!

-- Mutta katsokaapa tätä, eikö se todella ole ihmeen siro? sanoi hän etsien berlokkikimpustaan yhden: -- se on pieni nimikortti taitetuin korvin.

-- En eroita, mitä siinä seisoo.

-- Pr. M. -- prince Michel, vaan sukunimeä Tjumenev ei ole kirjoitettu. Tämän _hän_ minulle lahjoitti viime pääsiäisenä -- pääsiäismunan sijasta. Mutta jääkää nyt hyvästi, au revoir. Minun on vielä käytävä kymmenessä eri paikassa. -- Herra Jumala, kuinka tämä maailma on suloinen!

Ja hän katosi huoneesta.