Part 1

HERRA OBLOMOV

Romaani maaorjuuden ajoilta

Kirj.

I. A. GONTSHAROV

Venäjänkielestä suomentanut Ilmari Calamnius-Kianto

WSOY, Porvoo, 1908.

I

ALKUSANOIKSI.

Lähes vuosisatanen on vierähtänyt siitä, kun syntyi se mies, joka "Oblomovin" kirjoitti, ja tasan viisikymmentä vuotta on kulunut ajasta, jolloin kirjailija tämän nimisen romaaninsa valmiiksi sai.

Jos Venäjän kirjallista yleisöä huvittaisi merkitä "Oblomovin" puolvuosisatainen olemassaolo, niin juuri näihin aikoihin sen siis olisi tuota riemujuhlaa viettäminen. Sellainen sentään tuskin tulee kysymykseen. Ivan Gontsharovin "Oblomovin" olemassa-olo näet pikemminkin antaisi aihetta jonkunlaiseen surujuhlaan, jollaisia optimistinen muotimailma ei erikoisesti suosi.

Yleinen juhla jää kai siis viettämättä.

Hauska sattuma on, että "Herra Oblomov" tämän juhlimattoman jubileuminsa päivänä pukeutuu suomalaiseen vieraspukuun ja tekee sydämmellisen kömpelön ensikäyntinsä vähääkään välittämättä siitä että on myöhästynyt. Se, joka tuntee sankarimme sisäisen luonteen, oivaltaa kyllä tämän viivähtämisen syyt. Helposti olisi voinut käydä niinkin ettei "Herra Oblomov" ikinä olisi lähtenyt vaivaloiselle ulkomaa-matkalle epäluuloisten suomalaisten luo. Kerran Ruotsissa pistäydyttyään -- romaani näet on lyhennellen käännetty ruotsiksikin -- hän varmaan olisi pitänyt velvollisuutensa siihen päättyneenä, ellemme puoliväkisin olisi pakottaneet häntä yövuoteestaan nousemaan. Kiitos kustantajalle, että tämä nouseminen käy päinsä, 6,5 vuotta sen jälkeen kun suomalainen vaatetus jo oli valmiina.

Ivan Gontsharovin romaani "Oblomov" on yksi mailman kirjallisuuden merkkiluomia. Se on niin väkevä ihmisluonteen värimaalaus, että vielä tänä päivänä Venäjän etevimmät kirjallisuuden tutkijat tuontuostakin palaavat puhumaan oblomovilaisesta kansalliskulttuuri-tyypistä ja ylipäänsä "oblomovilaisuuden" omituisesta psykologiasta. Tuskinpa missään muussa maassa kuin Venäjällä olisi voinutkaan syntyä tämän laatuista leveätä sielunelämän eristelmää. Eikä mikään muu valtakunta kieroine yhteiskunta-oloineen ole voinut aiheuttaa siinä määrin hemmotellun "herran" tyyppiä kuin Venäjän valtakunta noine ylimyksellisine, omituisella tavalla kodikkaine maaorjuuksineen, jonka henkiset vaikutteet ulottuvat niin ihmeen syvälle kaikkeen venäläiseen klassilliseen kaunokirjallisuuteen. Siinä maassa, missä runoilija Gogolin murhe-iva on viileskellyt turmeltuneen virkamiesluokan omiatuntoja, siinä maassa on myös täytynyt syntyä ehyt ja puolueeton tutkistelma siitä, millainen tuon isiltäperittyjen lakien ja tapojen turvissa käämeröivän venäläisen herrasmiehen koko elämä kaikkine kiroineen ja sydänkultineen oikeastaan on ollut.

Tällainen kokonaispiirteinen tutkistelma on Gontsharovin "Oblomov".

Lukija naureskelee tuolle nahjusmaisuuden perikuvalle, tuolle venäläiselle sänkysankarille, joka aina vain loikoo ja loikoo, aina vain aikoo ja aikoo, saamatta mitään tärkeätä aikaan, mutta samalla lukija aavistelee syitä, miten järkevä ihminen voi sellaiseksikin rampautua, vieläpä tuntee osanottoa tuota sydämmellistä surkeutta kohtaan. Tekisi tietenkin mieli antaa aimo potkut mokomanlaisen herruuden imelälle ilmestykselle, mutta samalla ymmärtääkin että Oblomov paran täytyy olla juuri sellainen, jollaisena hänet meille on esitetty, ja että tuo ilmestys on täydellisesti aikansa ja kansansa taiteellinen irviluoma, jota ei mikään mahti mailmassa voi siveellisesti kurittaa eikä korottaa. Ja lukija jää hämmästyneenä ihmettelemään sen itsepuolustelun näennäistä oikeutusta, jonka kirjan sankari palvelijalleen Sakariiakselle lausuu seuraavin paljastavin sanoin: "Oletko minun nähnyt lattioita lakaisevan tai työtä tekevän? Oletko minun nähnyt niukasti syövän, häh? Olenko minä laihan tai surkean näköinen? Puuttuuko minulta jotakin -- mitäh? Luulenpa että on kyllin tarjoomista ja tekemistä sillä, jolle se kuuluu. En ikipäivinä ole tarvinnut itse vetää sukkia jalkoihini, jumalankiitos! Minäkö mokomissa touhuamaan ja minkä vuoksi?... Ja kenelle minä tätä tässä puhun? Etkö se ole sinä, joka minun perässäni lapsuudesta saakka olet laukannut? Kyllä sinä sen varsin hyvin tiedät ja olet nähnyt että minä olen hellästi kasvatettu, etten koskaan ole tarvinnut kärsiä en kylmää enkä nälkää, etten ole tiennyt puutteesta, etten ole työskennellyt leipää ansaitakseni enkä ylipäänsä karkeisiin toimiin puuttunut."

Näin tämä itsepuolustus kuuluu ja lukija menee eteenpäin mielessään moitiskellen ainoastaan niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka ovat voineet moisen liikajäsenen kasvattaa ja työttömyyden etuoikeudella kruunata.

Oblomov on itäeurooppalaisen herraselämän äärimmäinen ilmenemismuoto, slaavilaisen kapitalistisen porvarisyhteiskunnan siittämä sikiö, pahnan pohjimainen, pessimistisen aito venäläisen saamattomuuden kilparitari; Oblomov on yhtaikaa itsekäs laiskuri ja itseänsä häpeävä raukka, hän on rauhan suloinen filosoofi, joka haaveilee sellaista mukavaa, kauniiksi kangistunutta mailmaa, jota ei olemassa ole muualla kuin hänen omassa rikkaassa mielikuvituksessaan, ja jonka olemattomuudesta hän itsekin on tietoinen sekä siitä kärsii, josta kärsimyksestä sitten johtuu alituinen hengen sisäinen verenvuoto, alituinen mailman marttyyripainajainen.

"Hedelmätön pyrkimys toimeliaisuuteen, itsetunto että miehestä olisi voinut paljon tulla, mutta ei tule mitään", kuten kriitikko Dobroljubov siitä tyypistä sattuvasti on lausunut.

Onko tuollainen ihmisilmiö vieläkin olemassa? kysyy kai moni suomalainen romaaniin tutustuttuaan. Vastatkaamme varovaisesti: ei ehkä niin täyteläisen pyöreänä kuin tässä kirjassa on kerrottuna, mutta on kuitenkin. Ilja Iljitshin hempeä haahmo kummittelee vieläkin venäläisessä yhteiskunnassa ja oblomovilaisuuden vienoja vilahduksia vilisee venäläinen sivistyselämä täpötäynnä. Kirjallisuus niitä kyllin kuvastelee. Taipumus laiskanidylliseen elämän hapuilemiseen, oman onnensa hautomiseen ja rasvaisen rauhan hellään nautintoon näyttää olevan varsin huomattava ilme venäläisten hyvien ihmisten piirissä. Ei edes vallankumouksen liikkeeseen loitsiva jyryvoima tähän päivään asti ole kyennyt perinjuurin hävittämään oblomovilaisuuden kaikkia perintökiroja. Isä "Oblomov" on näin ollen kaikkien nykypäiväisienkin venäläisten oblomovilaisten syvien syntyjen evankeliumi, voisipa sanoa "kabbala" -- salainen viisaus.

Tokkohan meillä suomalaisilla lienee jotakin Oblomovin kaltaista sivistysihmisen tyyppiä? Eipä suinkaan ja sen parempi meille ettei ole! Mutta se, että me romaania lukiessamme niin hyvin ymmärrämme tuon tunteellisen laiskajaakon elämän ja harmiksemme joskus löydämme vastaavia oireita itsessämme, se kai merkitsee sitä että kuitenkin kaikitenkin olemme jossakin suhteessa samankaltaisten perintökirojen alaiset kuin tuo suuri naapurikansa, vaikka kuinka uhmamielisesti muka pyrimme eroon kaikesta yhteenkuuluvaisuudesta.

Että iänikuinen, pitkäveteinen romaani vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua pystyy singahuttelemaan kirveleviä kipunoitaan eri kansallisuuksien sydämmiin, se ilmiö taas parhaiten osoittanee, missä määrin yleisinhimillinen sielun kuvastin tämä kirja on.

Sockenbacka 7 p. marrask. 1908.

_I. C.-K_.

ENSI OSA.

1.

Gorohovája-kadun varrella Pietarissa, yhdessä niistä suurista taloista, joissa on asukkaita niin paljon että ne täyttäisivät kokonaisen maaseutukaupungin, makasi eräänä aamuna vuoteessansa Ilja Iljitsh Oblomov. Hän oli noin kolmenkymmenen kahden tai kolmen vuoden ikäinen, keskikokoinen, ulkomuodoltaan miellyttävännäköinen mies, ja hänen tummanharmaat silmänsä, joiden katse rauhallisesti harhaili pitkin seiniä ja kattoa, ilmaisivat sitä epämääräistä haaveksivaisuutta, mikä on ominaista semmoiselle ihmiselle, jolla ei ole mitään sitovaa työtä, ja jota ei mikään häiritse. Sama levollinen ilme kuin hänen kasvoissaan, leimautui myös hänen ruumiinsa kaikissa asennoissa, vieläpä oli se valautunut hänen yönuttunsakin poimuihin. Toisinaan hänen katseensa himmeni ikäänkuin väsymyksen tai ikävyyden tunteesta, mutta ei tämäkään voinut hetkeksikään karkoittaa kasvoilta sitä pehmeyttä, joka perusilmeenä vallitsi ei ainoastaan hänen ulkomuodossaan, vaan myös koko hänen sielussaan. Niin avonaisesti ja selvästi kuvastui se sielu hänen silmissään, hänen hymyilyssään, jokaisessa pään ja käsien liikahduksessa, että pintapuolisestikin tutkiva ja kylmä ihminen vain ohimennenkin katsahtamalla Oblomoviin varmaankin olisi itsekseen sanonut: "tuopa näyttää olevan hyvä ja herttainen mies!" Ja jos joku syväkatseisempi ja myötätuntoisempi ihminen olisi saanut kotvan tarkastella noita hänen kasvojaan, niin olisipa varmasti lähtenyt hänen luotaan mieluisat ajatukset sielussaan ja lämmin hymy huulillaan.

Ilja Iljitshin kasvojen väri ei ollut punertava, ei mustanverevä, ei kauttaaltaan kalpeakaan, vaan se oli sellainen, jossa ei ole mitään erityisiä tunnusmerkkejä ja näytti se sellaiselta sentähden ettei hän, Oblomov, missään liikkunut eikä saanut raitista ilmaa keuhkoihinsa tai kaikellaisista muista syistä. Ylipäänsä hänen ruumiinsa, päättäen kaulan kiillottomasta, läpiläpeensä valkoisesta hipiästä sekä noista pienoisista turvonneista käsistä ja pehmoisista hartioista, näytti liiaksi hemmoitellulta ollakseen oikea miehen ruumis.

Silloinkin kun hän oli levoton, osasi hän hillitä liikkeensä samallaisella pehmeydellä ja omituisen miellyttävällä laiskuudellaan, mitä ei mikään mahti häneltä voinut riistää. Jos hänen sielunsa sopukoista sattui nousemaan huolen pilvi hänen kasvoilleen, niin tosin hänen katseensa himmentyi, hänen otsallensa ilmaantui ryppyjä ja hänessäkin alkoi tuo epäilysten, murheen ja pelon levoton leikki, mutta harvoin tämä häiriö pukeutui määrätyn aatteen muotoon ja vielä harvemmin se muuttui miksikään aikomukseksi. Se tuli ratkaistuksi tavallisesti vain huokauksella ja raukesi vähitellen pois henkiseen tylsyyteen, proosalliseen unisuuteen.

Kuinka suloisesti soveltuikaan Oblomovin kotoinen puku noihin hänen kasvojensa rauhallisiin piirteisiin ja tuohon veltostuneeseen ruumiiseen! Hänen yllänsä oli niinsanottu halatti, tehty persialaisesta kankaasta, aito itämainen unimekko ilman pienintäkään eurooppalaisuuden vivahdusta, sellainen unimekko, jossa ei ollut tupsuja, ei samettikauluria, ei miehustaa, vaan joka oli niin väljä ja niin avara että mies saattoi kahdesti kääriytyä sen sisään. Sen hihat, leikatut väärentämättömään aasialaiseen malliin, kohosivat aina sormista hartioihin laventuen laventamistaan. Ja vaikka tästä halatista olikin hävinnyt pois sen alkuperäinen uutuus ja vaikka se paikoin olikin saanut vaihtaa ensimmäisen luonnollisen kiiltonsa muihin, laillisesti hankittuihin loistoihin, niin säilyi siinä kuitenkin yhä tuo itämaisen värjäyksen kirkkaus ja itämaisen kutoelman tunnettu kestäväisyys.

Tällä yönutulla oli Oblomovin silmissä suunnaton määrä verrattomia ansioita. Se oli esimerkiksi niin pehmoinen ja taipuisa että tuskin tunsi että se oli päälläkään ja niinkuin kuuliainen orja totteli se kaikkein pienimpiäkin ruumiin nytkähdyksiä.

Oblomov ei koskaan käyttänyt kotonaan kauluksia eikä liiviä, sillä hän rakasti yksinkertaisuutta ja vapautta. Hänen tohvelinsa olivat pitkät, pehmoiset ja leveät, niin että kun hän antoi jalkansa solahtaa vuoteesta alas lattiaan, niin ei edes tarvinnut niitä hapuilla, vaan ne sattuivat suoraan hänen jalkoihinsa ihan ensi työnnöllä.

Ei makaaminen Ilja Iljitshille ollut mikään välttämättömyys niinkuin sairaalle tai sellaiselle ihmiselle, joka tahtoo maata maatakseen, eikä se myöskään ollut mikään satunnaisuus niinkuin sille, joka on väsynyt, eikä nautinnon tarvekkaan, joka kuuluu laiskurille, vaan tämä makaaminen -- se juuri oli hänen normaalitilansa. Kun hän oli kotona -- ja kotona oli hän melkein aina -- niin hän vain makasi ja aina yhdessä ja samassa huoneessa, missä me hänet jo tapasimme, ja tämä huone oli yhtäaikaa hänen makuuhuoneensa, hänen virkahuoneensa ja hänen vastaanottohuoneensa. Tosin hänellä oli kolme muutakin huonetta, mutta harvoin hän niihin hairahtui, jollei mahdollisesti joskus aamuisin sillaikaa kun palvelija lakaisi hänen virkahuonettaan, mikä suinkaan ei joka päivä tapahtunut. Niissä huoneissa olivat huonekalut peitetyt päällyksillä ja rullakaihtimet aina alaslasketut.

Huone, jossa Ilja Iljitsh makasi, näytti ensi katsomalta sangen kauniisti sisustetulta. Olihan siellä piironki, tehty punapuusta, kaksi divaania, päällystetyt silkkisellä kankaalla sekä koreita verhouutimia, joihin oli neulottu kaikellaisia luonnossa olemattomien lintujen ja hedelmäin kuvia. Olihan siellä silkkiset akuttimet, mattoja, muutamia tauluja, rintakuvia pronssista ja porsliinista sekä suuri joukko kaikellaisia sieviä pikkuromuja. Mutta hienolla aistilla varustettu ihminen olisi jo ensi silmäyksellä tuntenut halua saada järjestää kaiken tämän komeuden paljon yksinkertaisemmin sekä poistaa kaiken mikä oli liikaa. Nuo raskaat ja kömpelöt mahonkituolit, vaapperat etasheerit eivät suinkaan olleet mitään hauskaa nähtävää. Toisesta divaanista oli niska retkahtanut alas ja liimattu kaidepuu oli paikoin irtaantunut.

Samallainen luonne oli myös tauluilla, maljakoilla ynnä korukapineilla.

Itse isäntä katseli tätä kabinettinsa sisustusta kuitenkin niin kylmästi ja välinpitämättömästi kuin olisi silmillään kysynyt: "kuka juutas se kaiken tämän romun on tänne raahannutkin ja noinikään asetellut?" Ja kun lisäksi Sakariias, Oblomovin palvelija, vielä kylmemmin kuin isäntä arvosteli näitä esineitä, niin jäi kokonaisvaikutukseksi se, että virkahuone pystyi hämmästyttämään katselijaa ainoastaan siinä vallitsevalla epäjärjestyksellään ja siivottomuudellaan. Pitkin seiniä ja tauluja kiemurteli niihin imeytynyttä pölyä, ja peilit, sen sijaan että olisivat heijastaneet esineitä, olivat pikemminkin kuin rihvelitauluja aivankuin olisi ollut tarkoitus niiden tomuun kirjoitella kaikellaisia asioita muistiin. Matot olivat tahraiset, sohvalla virui siihen unohtunut pyyhinliina, ja pöydällä seisoi melkein joka aamu eiliseltä illalliselta poiskorjaamaton lautanen sekä suolatölkki ja puoleksi jyrsitty luupalanen, puhumattakaan siinä ajelehtivista leipämurusista.

Jos ei olisi ollut tuota ruokalautasta eikä vasta loppuun poltettua piippua, joka oli pantu nojalleen sänkyä vasten, tai jos ei olisi näkynyt itse isäntää, joka siellä makasi, niin olisippa voinut luulla ettei tässä ketään asunutkaan -- siinä määrin oli kaikki pölyttynyttä, virttynyttä ja ylipäänsä vailla inhimillisen läsnäolevaisuuden elävää jälkeä. Tosinhan hyllyillä ajelehti pari kolme aukijätettyä kirjaa sekä vanha sanomalehti, seisoipa kirjoituspulpetilla mustepullokin sulkakynineen, mutta sivut, joiden välistä kirjat olivat aukaistut, olivat tomuun peittyneet sekä kellastuneet, ja silminnähtävää oli ettei niitä pitkiin aikoihin oltu käytetty. Sanomalehden numerot viittasivat menneeseen vuoteen, ja jos tahtoi pistää ja kastaa kynän mustepulloon, niin eipä sieltä muuta olisi lähtenyt kuin suriseva kärpänen säikähtäen lentoon.

Tänään oli Ilja Iljitsh vastoin tavallisuutta herännyt sangen varhain, nimittäin kello kahdeksan. Jokin seikka oli hänet saattanut kovasti huolestuksiinsa. Hänen kasvonsa ilmaisivat vuorotellen kauhun, tuskan ja harmin sekaisia tunteita. Nähtävästi vaivasi häntä sisällinen taistelu, johon järki ei vielä ollut joutunut auttajaksi.

Seikka oli se että Oblomov edellisenä iltana oli saanut tilanhoitajaltaan maalta epämieluisen kirjeen. Tunnettu on, minkälaisista ikävyyksistä tuollainen tilanhoitaja voipi kirjoittaa: kadosta, maksamattomista verorästeistä, tulojen vähenemisestä ja muusta sellaisesta. Ja vaikka tilanhoitaja jo kahtena edellisenä vuonnakin oli kirjoittanut herrallensa juuri samallaiset kirjeet, niin kuitenkin tämä viimeinenkin kirje vaikutti yhtä voimakkaasti kuin mikä muu tahansa ikävä, äkkiarvaamaton uutinen.

Eikä suinkaan ollut mikään helppo asia keksiä keinoa päästäksensä pulasta, vaikka annammekin vilpittömän tunnustuksemme Ilja Iljitshin huolenpidolle omista taloudellisista asioistaan. Olihan hän näet jo muutamia vuosia aikaisemmin, saatuaan ensimmäisen tällaisen ikävän kirjeensä tilanhoitajaltaan, alkanut sommitella päässään suunnitelmaa kaikellaisiin muutoksiin ja parannuksiin, joita hänen maatilansa hoito ja järjestys tarvitsi. Ja tämä suunnitelma edellytti ryhtymään monenlaisiin uusiin taloudellisiin, valtiollisiin ja muunlaisiin toimenpiteisiin. Mutta se ei ollut vielä läheskään valmiiksi ajateltu tämä korjaussuunnitelma, ja nämät tilanhoitajan epämieluiset kirjeet ne uudistuivat joka vuosi, riivatusti häiriten hänen rauhaansa ja ikäänkuin yllyttäen häntä jotakin tekemään, vaikka suunnitelma yhä pysyi keskitekoisena. Sentähden tunsi nyt Oblomov ihan välttämättömäksi ryhtyä johonkin ratkaisevaan tekoon.

Herättyään aikoi hän siis vahvasti heti _nousta ylös_, peseytyä sekä teensä juotua perinpohjin ajatella ja harkita asia valmiiksi, kirjoittaa se sitten muistiin sekä ylipäänsä toimia aivan niin kuin pitääkin. Puolentuntia tämän jälkeen oli hän yhä makuullaan kiusautuen tästä päätöksestään, kunnes päähänsä pisti että ehtiihän hän tässä nousta senkin jälkeen, kun on ensin juonut teensä, ja teensä hän entiseen tapaan voi juoda sängyssäänkin, sitä suuremmalla syyllä, koska hän siten ei häiriydy samalla kertaa sekä miettimästä että makaamasta. Ja niin tapahtuikin. Teensä juotuaan hän kohottautui vuoteeltaan ja oli vähällä jo nousta ylös, toinen jalka jo työntyi alas sängystä ikäänkuin hapuillen kohti tohveleita, mutta -- yht'äkkiä hän taas nykäsi sen takaisin peiton sisään.

Kello löi puoli kymmenen. Ilja Iljitsh säpsähti. "Mikä kuhnuri minä olenkaan!" virkkoi hän ääneen suutuksissaan itseensä, "eihän minulla ole omaatuntoa hituistakaan, aika on nousta työhön ja sen täytyy tapahtua heti! Kun vain annan tahdolleni vallan, niin kyllä minä..."

-- Sakariias! huusi hän.

Komerosta, jonka vähäinen välikäytävä eroitti Ilja Iljitshin virkahuoneesta, alkoi kuulua aluksi ikäänkuin kahlekoiran murinaa ja sen jälkeen jostakin paikasta alashyppäävien jalkojen kolinaa. Se oli Sakariias, joka näin hyppäsi alas uunin pankolta, jolla hän tavallisesti kulutti aikaansa istuen vaipuneena omaan uinailuunsa.

Ja huoneeseen astui nyt iäkäs mies, pukunaan harmaja nuttu, jonka kainalon alla olevasta reijästä palanen paitaa pisti näkyviin, sekä harmaja liivi, jonka koreutena oli vaskiset napit. Hänen pääkoppansa oli paljas ja sileä ikäänkuin ihmisen polvi, ja hänen leveästä, tuuheasta, rusevasta poskiparrastaan, jossa oli seassa harmaita karvoja, olisi riittänyt kummaltakin puolelta ainetta vaikka kolmeen tavallisenkokoiseen partaan.

Sakariias ei ollut koettanut muuttaa Luojan hänelle antamaa ulkomuotoa paremmin kuin sitä pukuansakaan, jollaisessa hän oli kulkenut ennen maalla ollessaan. Hänen vaatteensa neulottiin aina sieltä maalaiskylästä tuodun kuosin mukaan. Harmaja lievetakki ja harmaja liivi miellyttivät häntä siitäkin syystä että hän tässä puolivirallisessa pukimessa näki heikon kajastuksen aatelispalvelijan puvusta, livreesta, jollaista hän kerran mailmassa oli kantanut yllänsä saattaessaan herravainajiaan kirkkoon tai vieraisiin. Ja livree se se oli hänen muisteloissaan ainokainen kappale, mikä pystyi edustamaan Oblomovin aateliskartanon oikeata arvoa. Ei mikään muu enemmän muistuttanut ukolle siitä leveästä ja rauhallisesta herraselämästä, jota tuolla maan sydämmessä oli vietetty. Ne vanhat herrat isännät olivat kuolleet, suvun muotokuvat olivat jääneet maalaiskotiin ja siellä ne nyt luultavasti viruivat jossakin ullakolla... Sillä kertomukset entisten polvien elämästä ja perhetarinat suvun kunniasta kuihtuvat kuihtumistaan ja elävät ehkä ainoastaan muutamien maakylään jääneiden vanhusten muistossa. Kallis oli sentähden Sakariiakselle tämä harmaa lievetakki! Siinä sekä lisäksi muutamissa tuntomerkeissä, jotka olivat säilyneet hänen nykyisen herransa kasvoissa ja käytöksessä, ja jotka muistuttivat hänen vanhemmistaan, siinä siis ynnä hänen herrasoikuissaan näki palvelija tuon heikon kajastuksen suvun menneistä suuruuden päivistä. Niin juuri -- oikuissakin. Sillä vaikka hän niille aina murisi sekä itsekseen että muidenkin kuullen, niin hän kuitenkin niitä sisällisesti kunnioitti pitäen niitä oikean herruuden ja herramaisen tahdon luonnollisena ilmauksena. Jos ei näitä oikkuja olisi ollut, niin olisi hän ikäänkuin ollut tuntematta herruuden kunniaa yläpuolellaan ja ilman niitä ei mikään olisi elvyttänyt häntä muistelemaan herransa nuoruudenaikaa ja sitä maalaiskylää, vanhaa kartanoa perimätietoineen, jonka he niin kauvan sitten olivat heittäneet. Se Oblomovien talo oli ennen vanhaan ollut rikas ja kuuluisa paikkakunnallaan, mutta sitten, jumalatiesi mistä syystä, oli kaikki siinä köyhtynyt ja rapistunut niin että se vihdoin oli huomaamattomiin huvennut uudempien aateliskartanoiden joukkoon. Ja ainoastaan talon harmaantuneet palvelijat tiesivät enää toisilleen kertoa uskollisia muistoja tuosta menneisyydestä, pitäen sitä kalliina kuin mitäkin pyhyyttä. -- Kas siinä syy, miksi Sakariias niin rakasti harmaata lievetakkiansa. Ja mahdollista on että hän piti poskipartaansakin arvossa ainoastaan siitä syystä että oli lapsuudessansa nähnyt paljon vanhoja palvelijoita, jotka käyttivät tätä vanhanaikuista ylimyksellistä koristusta.

Nyt seisoi Sakariias herransa edessä, mutta tämä, joka oli vaipunut syviin mietteisiin, ei pitkään aikaan huomannut hänen läsnäoloaan. Sanaa sanomatta seisoi Sakariias siinä. Vihoviimein hän rykäsi.

-- Kah, mitä sinä siinä teet? kysyi nyt Ilja Iljitsh.

-- Tehän minua huusitte!

-- Huusinko minä? Miksi minä olisin sinua huutanut -- en voi muistaa! vastasi Oblomov venytellen itseään. -- Mene paikoillesi siksi aikaa että minä sen muistan.

Sakariias lähti ja Ilja Iljitsh pitkitti makaamistaan mietiskellen tuota kirottua kirjettä.

Kului neljännestunti.

"No, nyt olen kylliksi levännyt!" sanoi hän itsekseen, "täytyy tästä nousta... Vaan älähän, minä luen vielä kerran tilanhoitajan kirjeen tarkasti lävitse, mutta sitten nousen kuin nousenkin." -- Hoi Sakariias!

Ja taas kuului sama hyppäys ja sama murina, vaikka tällä kertaa kovemmin. Sakariias astui sisään, mutta Oblomov oli vaipunut taas mietiskelyynsä. Sakariias seisoi pari minuuttia odotellen, pahantuulennäköisenä ja hiukan syrjäsilmillä katsellen herraansa sekä kääntyi vihdoin mennäksensä ulos ovesta.

-- Mihin nyt? kuului silloin yht'äkkiä Oblomovin kysymys.

-- Te kun ette mitään puhu, niin mitäpä tässä tyhjää seisoo? kahahti Sakariias omituisella äänellään, jonka alkuperäisen soinnun hän omien sanojensa mukaan oli kadottanut ajaessaan kerran maailmassa metsästysretkelle vanhan herravainajan ja hänen koiriensa seurassa, jolloin hänen kurkkuunsa oli tulla tuhahtanut aivan kuin kova tuulenpuuska sisään. Hän seisahti puolikäännökseen keskelle huonetta ja silmäili yhä syrjästäpäin Oblomoviin.

-- Ovatko sinun jalkasi kuivettuneet, vai miksi sinä et voi hetkeä seisoa yhdessä kohti? Sinä näet että minä olen huolestuksissani -- siis on sinun asiasi odottaa! Vai etkö ole vielä muka tarpeeksi maata mötköttänyt niin että luusi ruskaa? Etsi se kirje, minkä minä eilen sain tilanhoitajalta. Mihinkä sinä sen olet pannutkin?

-- Minkä kirjeen? En minä mitään kirjettä ole nähnyt, -- sanoi Sakariias.

-- Sinähän sen posteljoonilta otit vastaan -- sen likaisen repaleen, vai et muka muista?

-- Mistä minä hänet tiedän, minne te sen olette pannut? virkkoi Sakariias alkaen lyödä mäiskytellä kämmenellään pitkin papereita ja kaikellaisia kapineita, joita oli pöydälle ladottu.

-- Et sinä koskaan mitään tiedä. Hae siitä paperikorista! Tai katso, onko se pudonnut sohvan taakse? Ja tuon sohvan selkäkään se ei ole vielä tähän päivään asti korjattu. Miksi et kutsu nikkaria sitä korjaamaan? Sinähän sen olet särkenytkin.

-- En minä sitä ole särkenyt, vastasi Sakariias; -- itsestään se on särkynyt, eihän se ikuisesti kestä: täytyy sen kerran särkyä!

Ilja Iljitsh ei katsonut tarpeelliseksi väittää mitään tätä vastaan. -- Oletko löytänyt jo, mitäh? kysyi hän vain.

-- Tässä olisi kirjeen tapaisia.

-- Ei ne ole niitä, ei niitä!

-- Ka sitten ei ole muuta, sanoi Sakariias päättäväisesti.