Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

Part 16

Chapter 163,040 wordsPublic domain

Vihdoin saavuttiin sinne, missä kylän pojat olivat ja ruvettiin heille lakia lukemaan; mikä sai siinä tukkapöllyn, mikä korvapuustin; vieläpä uhattiin heidän vanhempiaankin.

Sitten ottivat palvelijat nuoren herran huostaansa, käärivät hänet mukaan temmattuun pieneen turkkiin, jonka päälle kiskaistiin isän iso-turkki ja lisäksi vielä kaksi peitettä; näin varustettuna pakkasta vastaan kannettiin saalis juhlallisesti kotiin.

Kotona oli jo luultu että poika oli ihan iäksi hukkunut; sentähden, kun vanhemmat näkivät hänet ilmi elävänä ja vahingoittumattomana, oli heidän ilonsa sanomaton. Kiitettiin Jumalaa pelastuksesta, jonka jälkeen Iljushaa juotettiin ensin minttu-teellä, sitten seljateellä, ja illalla annettiin vielä vadelma-teetä. Kolme päivää pidettiin poikaa vuoteessa, vaikka hänelle olisi ollut paljoa suuremmaksi hyödyksi, jos olisi päässyt uudestaan lumisotaan...

10.

Heti kun Sakariias kuuli Oblomovin kuorsauksen, hyppäsi hän varovaisesti ja kolistelematta alas pankolta, pujahti varpaisillaan ulos etehiseen, väänsi ulko-oven lukkoon niin että herra jäi sinne säpin taakse ja astua vouhotti tolkussaan portille.

-- Päivää, Sakariias Trofimitsh! Kerranpas äijääkin näkee! hälisivät eri äänillä häntä vastaan portilla seisoskelevat ajurit ja lakeijat, akat ja renkipojat.

-- Mitenkäs sinä tänne pääsit? Onkos herrasi mennyt ulos kaupungille? tiedusteli talonmies.

-- Unta se siellä vetelee, virkkoi Sakariias synkästi.

-- Mitenkä se tähän aikaan jo ... varhaistahan tämä on vielä ... vai sairasko se on? kysäsi ajuri.

-- Vie sun pahakin sairas! Humalaan se on itsensä juonut! vastasi Sakariias sellaisella äänellä kuin olisi itsekkin siitä ollut vakuutettu. -- Uskotteko mitä? Ypö-yksikseen se kallisti kurkkuunsa puolitoista pullollista madeiraa ja kaksi tuoppia kaljaa ja siitä syystä se nyt siellä makuulleen kellistyi.

-- Katos häjyä! röhähti ajuri kateellisesti.

-- Vaan mitenkäs se nyt on niin ruvennut ryypiskelemään? kysyi yksi vaimonpuolista.

-- Kuulkaas Tatjana Ivanovna, vastasi Sakariias iskien häneen omituisen vinokatseensa: ei se entinen ollut mitään tähän verraten, vaan nyt siitä on tullut semmoinen rapajuoppo ettei kelpaa kerrassa mihinkään -- oikein iljettää kertoakkin!

-- Aivanhan se sitten on samallainen kuin meidän rouva! huomautti Tatjana huoaten.

-- Lähteneekös se rouva tänäpäivänä ajelulle? tiedusti ajuri: -- niin ei tarvitseisi tästä pitkälle pyöräyttää...

-- Mihinkäpäs se lähtisi! vastasi Tatjana. -- Siellä istuskelee vain hempukkansa kanssa, siellä ne toinen toistaan aina vain kuhertelee.

-- Tiheään se on siellä ruvennutkin käymään -- tiesi talonmies kertoa: -- ihan se vietävä minua jo kyllästyttää öiseen aikaan, kaikki muut ne tulevat ja menevät, vaan tämäpäs on aina viimeinen, lisäksi haukuskeleekin, miksi muka paraati-ovi on pantu kiinni... Lempo siinä hänen tähtensä ruvetkoon portaita vahtimaan!

-- Voi hyvät ihmiset, millainen hölmö se on se herra, selitti Tatjana -- en mokomampaa ole nähnyt! Mitä kaikkea se sille lahjoitteleekin? Ihan kuin riikinkukko nyt rouva käydä pöyhistelee. Vaan jos joku näkisi, minkälaiset sillä on alushameet ja sukat, niin aivan hävettäisi katsoa! Kaulaansa ei se pese kahteen viikkoon ja naamaansa se voitelee... Toisinaan juolahtaa päähän ihan syntinen ajatus: "voi sen pakana, panisit päähäsi huivin ja menisit himphamppua luostariin!"

Kaikki, paitsi Sakariias, rähähtivät nauramaan.

-- Kyllä se tuo Tatjana osaa naulan päähän! kuului hyväksyviä ääniä.

-- No niin justiin: jatkoi Tatjana. -- Kuinka ne herrasihmiset semmoista suvaitsevatkin?...

-- Mihinkä te olette menossa? kysäsi joku häneltä.

-- Mikä mytty teillä siinä on kainalossa?

-- Leninkivaatetta minä tässä vien ompelijattarelle, se se minun mielikkini lähetti -- no, pitää tästä lähteä, ei siis muuta kuin jääkää hyvästi siksi aikaa!

-- Hyvästi, hyvästi! vastasivat muutamat.

-- Hyvästi Tatjana Ivanovna, -- toimitti ajuri: -- Tulkaahan sitten taas iltasella!

-- Ka en tiedä, pääsenkö; ehkä tulen, ehkä olen tulemattakin... vaan jääkäähän nyt hyvästi!

-- No hyvästi, hyvästi! hälisivät kaikki.

-- Hyvästi nyt vain ... hauskaa puheen jatkoa teille! virkkoi piika lähtien astua heippasemaan.

-- Hyvästi, Tatjana Ivanovna! huusi ajuri muikeasti vielä hänen jälkeensä.

-- Jääkää hyvästi! kajahti piiankin heleä ääni kaukaa vastaan.

Hänen mentyänsä rupesi Sakariias ikäänkuin odottamaan omaa puhevuoroansa. Hän istahti malmisen paalun päälle portin pielessä ja alkoi heilutella jalkojaan yrmeästi ja välinpitämättömästi katsellen alta kulmainsa kaikkia ohitse kulkevia ja ajavia.

-- No, Sakariias Trofimitsh, mitenkäs se teidän herra tänään voipi? kysyi talonmies.

-- Niinkuin ennenkin: omassa rasvassaan raivoaa, vastasi Sakariias: -- ja kaikki se on sinun syysi, kyllä vain hänen tähtensä saa kestää vaikka mitä, se kun yhä siitä korttelista vatkuttaa ja rähisee -- eikä kärsisi muuttaa...

-- Ettäkö minun syykseni sanot? tokasi talonmies, -- minun puolestani asukoon pöksässään vaikka ijankaikkisesti, enhän tässä minä isäntä ole. Vaan kun minua käsketään ... kyllä kai minä, jos itse olisin isäntänä, mutta enhän minä ole...

-- Haukkuuko se sitten sinua vai mitä? uteli muuan rengeistä.

-- Vielä häntä kysyy, pitää se semmoista elämää että varjelkoon Jumala sitä kaikkea sietämästä!

-- Mitäs sitten jos haukkuukin. Sehän on hyvänluontoinen herra, jos se kaikkea haukkuu! -- virkkoi eräs lakeija aukoen verkalleen narisevaa nuuskarasiaansa samalla kun kaikkien ympärillä seisovain, paitsi Sakariiaksen, kädet ojentuivat halukkaasti sitä kohti. Alkoi yleinen nuuskaaminen, aivasteleminen ja syljeskeleminen.

-- Niin, jos se haukkuu, niin sen parempi, -- jatkoi yhä sama puhuja: -- kuta pahemmin haukkuu, sen parempi: ei se silloin rajan yli mene, kun haukkuu eikä käsiksi käy. Vaan toista se oli kun minä tässä olin palveluksessa muutaman herran luona, niin semmoista et sinä vielä ole eläessäsi kokenut. Se kun suuttui, niin pöyryytti tukasta...

Halveksuvasti odotti Sakariias, kunnes puhuja lopettaisi esityksensä, ja kääntyen sitten ajuriin, pitkitti:

-- Ei sitä toinen ihminen niin saattaisi toista häpäistä kuin hän minua. Mutta se häntä raskii!

-- Et taida osata olla mieliksi? kysäsi talonmies.

-- Vieläpäs sille tässä, kahahti Sakariias merkitsevästi rypistäen silmiään. -- Lempo sille osatkoon mieliksi olla! Tuo ei saisi olla noin, tämä ei näin, ei sille osaa muka kävelläkkään mieliksi eikä ruokaa tarjota, sanoo minun muka särkevän astiat ja pitävän pahaa siivoa, varastelevan ja syövän suuhuni... Hyi vietävä sentään!... Tänään se vasta äläkän nosti, oikein hävetti kuunnella. Ja mistä se haukkui? Menneeltä viikolta, oli jäänyt juuston kannikka, semmoinen, jota ei kehtaisi koirallekkaan viskata -- niin se oli sattunut joutumaan hukkaan. Tämäpäs sitä kyselemään, ja kun ei löytynyt, niin alkaa sadatella että "sinut pitää hirttää, sinut pitää keittää kiehuvassa pikitervassa ja leikata tulisilla keritsimillä, sinä kirottu aasinkallo, sinut pitää pistää ja teurastaa!" Näin se minua häpäisi, mutta itse siellä vain maata motkottaa ja katsoa killistelee... Mitäs arvelette, hyvät veljet? Tässä muutamana päivänä räiskähti minulta sen jalan päälle vähän kiehuvaa vettä, niin voi peto minkä äräkän nosti! Jos en vain olisi ehtinyt syrjään hypätä, niin nyrkillään se olisi minun rintaani survaissut ... sitä se jo ihan tähtäsi...

Ajuri pudisti päätään, mutta talonmies virkkoi:

-- Se on hiivatin uljas herra se sinun isäntäsi -- näes: ei se suvaitse pahoja tapoja!

-- Niin, ja jos vielä haukuskeleekin, niin on se oikein mainio herra! tuumiskeli harvakseen yhä äskeinen lakeija. -- Pahempi se on semmoinen, joka ei hauku: semmoinen se tuijottaa, tuijottaa vain ja ihan yht'äkkiä tarraa kiinni tukkaasi ennenkuin vielä oivallat, mistä syystäkään.

-- Hm, kutti parahiksi ... mutisi Sakariias kääntämättä nytkään mitään huomiota häntä keskeyttävän lakeijan puheisiin: -- jalka ei ole vielä tänäpäivänäkään oikein parantunut: yhä se sitä rasvoilla voitelee... Ja minun puolestani voidelkoon vain!

-- Sillä herralla on karahtääriä! arvosteli talonmies.

-- Jumala varjelkoon! pitkitti Sakariias: -- se saattaa vielä ihmisenkin tappaa, jumaliste ihan hengiltä se voipi ottaa. Jonnijoutavista asioista on se valmis herjaamaan senkin kaljupäiseksi ... sanoakkin iljettää. Tänäpäivänä keksi se ihan uuden häväistyssanan: "myrkyllinen käärme!" sanoa tokasi. Kaikkiin sillä kieli kääntyykin!...

-- Entäs nyt sitten! sekausi taas puheeseen lakeija. -- Semmoiselle herralle, joka haukkuu, suokoon Jumala onnea ja menestystä... Mutta toista se on semmoinen, joka vain mykkänä jurottaa ja kun sivu satut kulkemaan, niin paikalla niskaasi hyppää; semmoisen luona sitä minä olen ollut. Vaan se ei mitään haittaa, jos haukkuu...

-- Kutti parahiksi sinulle että olet saanut tukkapöllyä, -- huomautti Sakariias vihaisena edellisen pyytämättömistä lausunnoista: -- juuri niin minäkin olisin sinulle tehnyt.

-- Kuulkaahan Sakariias Trofimitsh, kysyä näykkäsi viisitoistavuotias kasakkapoika: -- milläs tavalla hän teitä kaljupäiseksi nimittelee: kaljupää-perkeleeksikö vai kuinkas?

Sakariias käänsi jäykästi kasvonsa päin poikaa ja naulitsi hänet synkällä silmäyksellä.

-- Varo itseäsi! sanoi hän sitten purevasti. -- Nuori sinä olet, veliseni, mutta liian lipevä! Viisi siitä että olet kenraalin palveluksessa. Kyydin minä sinulle annan. Marssi jalkoihisi ja heti!

Kasakka-poika poistui parin askelen päähän, pysähtyi ja jäi hymyhuulin tirkistämään Sakariiakseen.

-- Mitäs sinä siellä irvistelet? kähisi Sakariias kiukuissaan. -- Vuotahhan jahka sinut kiinni saan, niin korvasi kärvennän, jotta et toiste tule hampaitasi näyttelemään...

Samalla hetkellä töytäsi ulos pääportailta eräs tavattoman kookas lakeija, jonka yllä heilui napeistapäästetty livreetakki olkanauhoineen ja jolla oli puolisaappaat jalassa. Hän lähestyi kasakka-poikaa, antoi tälle ensin aimo korvapuustin ja rupesi sitten häntä haukkumaan pöllöksi.

-- Mitä te minusta näin, Matvei Moseitsh? näykkäsi ällistynyt kasakka-poika pidellen poskeaan ja suonenvetoisesti vilkuttaen silmiään.

-- Vai kysyt sinä vielä! tiuskasi lakeija. -- Läpi koko talon olen juossut sinua etsimässä ja täällä sinä pöllö vain seisoa töllötät!

Hän tarttui poikaa toisella kädellään kiinni tukasta, taivutti hänen päätään ja iski häntä kolme kertaa, säännönmukaisesti, tasaisesti ja hitaasti nyrkillä niskaan.

-- Herra kenraali on soittanut jo viisi kertaa, -- lisäsi hän opettaen hyviä tapoja: -- ja sinun, mokoman koiranpenikan tähden tässä haukutaan sitten minua! Mars sisään!

Ja hän osoitti käskevästi päin portaita. Poika seisoi hetkisen ikäänkuin neuvotonna, räpäytti sitten pari kertaa silmiään, katsahti lakeijaan, mutta havaittuaan ettei tältä ollut odotettavissa mitään parempaa kuin muutamia korvapuusteja lisää, pudisti kähäräisiä hiuksiaan ja asteli pörhistellen portaille.

Sakariias oli riemuissaan.

-- Anna hänelle, anna hänelle aikalailla, Matvei Moseitsh! Vielä, vielä! yllytteli hän koko ajan vahingon iloisesti. -- Ääh, liian vähällä päästit. Ka se -- kiitos Matvei Moseitsh. Semmoinen nenäkäs nulikka... No siinä sait nyt, sinä "kaljupää-perkele"! Tuletkos vastakin irvistelemään?

Ja koko kartanon väki nauraa hähätti siten osoittaen myötätuntoisuuttaan selkäänantavalle lakeijalle sekä Sakariiakselle, joka tästä niin ilkeästi riemuitsi. Eikä yksikään säälinyt kasakkapoikaa.

-- Kas, kas, juuri noin ikään se teki se minunkin entinen herrani, -- sekausi taas puhumaan sama lakeija, joka niin monesti oli Sakariiasta häirinnyt: -- luulit häntä melkein ilahduttavasi, vaan hänpäs aivankuin aavistaen ajatuksesi, astuu sivuitse ja sivaltaa äkkiarvaamatta, juuri niinkuin tuo Matvei Moseitsh tuota Andrjushkaa korvalle. Mutta mitäs se, jos yksistään vain haukkuu! Entäs nyt isokin ikävä jos vaikka nimitteleekin "kaljupää-piruksi"!

-- Sinua toki pöllyttäisi tukasta hänenkin herransa, vastasi hänelle ajuri osoittaen Sakariiakseen: -- sinulla nyt onkin päässäsi semmoinen karvakeko, vaan mistäpäs hän ottaisi kiinni Sakariias Trofimitshia? Sillähän on pää niin sileä kuin vesimeloona... Vai luuletkos että hän tuosta haara-parrasta, mikä sillä on noissa poskipäissään, sitä kiinni tarttuisi? Jaa, siinä olisikin mistä oikein nykäistä...

Kaikki olivat ruvenneet nauramaan, mutta Sakariias seisoi kuni ukkosen lyömänä, niin hämmästynyt hän oli tästä ajurin keksinnöstä, -- ajurin, joka oli ainoa, jonka kanssa hän tähän asti oli ollut ystävällisissä väleissä.

-- Vuotahhan, kunnes sanon herralle, -- alkoi hän kähistä ärsytettynä kääntyen ajuriin: -- kyllä hän keinot keksii, mistä sinuakin pöyryyttää. Partasi se sinultakin korventaa. Katsohan iletystä, miten on täynnä jääkynttilöitä.

-- Kelpo mies se sinun herrasi, jos toisen rengiltä parran kärventää! Vaan parasta olisi että omasi sinne jouduttaisit lyhennettäväksi ennenkuin liian anteliaaksi heltyy.

-- Tuommoista lurjusta kuin sinä ei olisi ikänä pitänyt kuskiksi ottaa, kähisi Sakariias. -- Sinä nyt olet niin kelvoton ettei sinua itseäsikään ilkeäisi minun herrani eteen valjastaa!

-- No, jopas sitten herra, se sinun herrasi! huomautti ajuri pisteliäästi. -- Mistä se on kotoisin?

Ja hän itse ja kaikki ympärillä olevat rähähtivät nauramaan.

-- Vartokaahan jahka herralleni sanon! sähisi Sakariias. -- Ja sinun asiasi, sanoi hän kääntyen talonmieheen: -- olisi ajaa pois nämät ryökäleet eikä siinä noin irvistellä. Mitäs varten sinä tässä talossa palvelet? Sitä varten että pitäisit järjestystä. Vaan sinä vain seisoa toljotat. Vuotahhan kun kerron, niin herra sulle kyydin antaa.

-- No asetuhan nyt toki Sakariias Trofimitsh! koetti talonmies rauhoittaa: -- mitä hän sinulle on tehnyt?

-- Kuinka hän uskaltaa noin puhua minun herrastani? virkkoi Sakariias kiihkeästi viitaten ajuriin. -- Tietääkö hän, mikä mies se minun herrani on? kysyi hän juhlallisesti. -- Sinä, sanoi hän kääntyen ajuriin: -- et unissasikaan ole nähnyt sellaista herraa: niin hyvä, niin viisas, niin komea se on! Vaan se sinun herrasi se on kuin mikähän laiha hevoskaakki. Ihan hävettää kun näkee sinun sen kanssa lähtevän kartanosta sillä ruskealla tammalla: Kerjäläisiltä te näytätte molemmat. Retikkaa ja kaljaa vain syötte. Ja tuo sinun turkki-repaleesikin on niin täynnä reikiä ettei niitä toki jaksa lukeakkaan!...

Huomattava on että ajurin turkki oli aivan ehyt.

-- Vaan tämä se vasta on näköinen, -- keskeytti ajuri, sukkelasti nykäisten ulos Sakariiaksen kainalon alta esiin törröttävän siekaleen rikkinäistä paitaa.

-- Olkaahan vähemmällä! hätäili talonmies työntäen kätensä riitelevien väliin.

-- Vai niin, sinä tässä minun vaatteitani repimään! huudahti Sakariias kiskoen itse paitaansa vielä enemmän esiin. -- Odotahhan jahka sanon herralle. Pyhät veljet, katsokaa nyt kaikki, mitä hän on tehnyt: kerrassaan repinyt rikki minun paitani!...

-- Vai minä? mutisi ajuri hieman säikähtäneenä. -- Oma herrasi tuon lie repinyt...

-- Semmoinen herra ei paitoja revi! huusi Sakariias. -- Niin hyvä sielu sillä on että ihan se on kuin kultaa -- eikä herraa, -- Jumala häntä siunatkoon vain. Minä elän hänen luonaan kuin taivaan valtakunnassa ikään: en minkäänlaisesta puutteesta tiedä, ei iässään mua vielä ole pöllöksi haukkunut, elän rauhassa ja sovussa, syön samasta pöydästä, menen ulos minne tahdon -- niin juuri... Ja siellä maalla on minulla ittepäällinen taloni, oma rekoolini ja määrätty leipäni; kaikki talonpojat kumartavat minua syvään! Pehtoorikin minä olen ja majuritommi! -- Vaan mitäs te siinä...

Hänen äänensä katkesi katkeruudesta kesken niin ettei voinut lopullisesti masentaa vastustajaansa. Hän pysähtyi hetkeksi kootaksensa voimia ja keksiäksensä jonkun myrkyllisen sanan, mutta ei keksinytkään kertyneen sappensa ylenpalttisuudesta.

-- Vuotahhan: vielä saat maksaa että olet vaatteeni repinyt! ... sai hän vihdoin vaivalla sanotuksi.

Se että hänen herraansa pisteltiin, härsytti kovasti Sakariiasta. Se koski hänen kunnianhimoonsa ja hänen itserakkauteensa, ja hänen myötätuntoisuutensa heräsi yht'äkkiä ja pulpahti esiin kaikella voimallaan. Hän oli valmis vuodattamaan sappensa myrkyn ei ainoastaan vastustajansa päälle, vaan myös tämän isännän ylitse sekä kaikkien hänen sukulaistensa ylitse, vaikka ei tiennyt, oliko niitä olemassakaan. Silloin hän ihmeteltävällä täsmällisyydellä uudisti kaikki ne ilkeät panetukset ja juorut herroista, joita hän entisissä keskusteluissa ajurin kanssa oli sisäänsä ammentanut.

-- Sinä ja sinun herrasi olette kirottuja kerjäläisiä, juutalaisia olette, pahempia kuin saksalaiset te olette! haukkui hän. -- Kyllä minä tiedän, mikä sinun herrasi isävaari oli: romukaupan hoitaja se oli. Eilen illalla kun näin vieraita teiltä lähtevän, ajattelin: mitähän roistoja olikin taloon kokoontunut, niin surkeata katseltavaa se oli. Ja sinun herrasi äiti myös oli romutorin kauppias ja myyskenteli varastettuja ryysyjä!

-- Heittäkää jo toki pois! ... koetti talonmies hillitä.

-- Niin juuri! pauhasi Sakariias. -- Vaan minun herrani se on perinnöllinen aatelismies. Kentraaleja, reivejä ja ruhtinaita sen ystävät toki ovat. Eikä se kaikkia reivejäkään toki ota vastaan, porstuaan saavat jäädä seisomaan... Alituisesti kulkee sen tykönä kirjailijoita...

-- Kuulehan Sakariias, mitäs miehiä ne nuo kirjailijat oikeastaan ovat? kysäsi talonmies haluten siten katkaista riidan. -- Onkos ne semmoisia virkamiehiä vai mitenkä?

-- Eikös mitä, ne ovat semmoisia herroja, jotka itse keksivät, mitä milloinkin mieleen juohtuu, selitti Sakariias.

-- Mitäs ne siellä teillä tekevät? kysyi yhä talonmies.

-- Mitäkö? Mikä kyselee tupakkaa, mikä viiniä tahtoo ... vastasi Sakariias keskeyttäen lauseensa, kun huomasi että melkein kaikki vetivät suutansa pilkalliseen hymyyn.

-- Te olette kaikki, joka kakara sellaisia tuhannen ilkiöitä! tiuskasi hän äkisti, muljauttaen vinon katseensa yhdestä toiseen. -- Tullappas repimään toisen vaatteita! Jahka ma kerron herralleni, lisäsi hän ja läksi kiivaasti kotiinsa päin.

-- Älähän nyt toki! Kuule, odotahan! huusi talonmies perään: -- Sakariias Trofimitsh! Käännyhän takaisin: mennään kapakkaan, tulehan, niin mennään...

Sakariias pysähtyi, käännähti äkisti ympäri, ja luomatta silmäystäkään portilla-seisojiin, suuntasi askeleensa vielä kiivaammin kadulle. Kääntymättä keneenkään astua kopisteli hän suoraan kaljakapakan ovelle, joka oli vastapäätä porttia, siinä hän vasta kääntyi ympäri ja loi kolkon silmäyksen koko joukkioon ja vielä kolkommin huiskautti kämmentään niille, jotka tulivat hänen perässään sekä pujahti sitten piiloon ovesta.

Kaikki muutkin hajausivat eri tahoille: mikä kapakkaan, mikä kotiinsa, jäi vain yksin lakeija.

-- No, äläpäs sitten, jos sanookin herralle? jupisi tämä itsekseen ja hajamielisesti avaten verkalleen nuuskarasiansa. -- Kaikesta päättäen on sillä rahjuksella hyvä herra, vaikka se haukkuukin! Mitäs se vielä haittaa, jos haukkuu? Vaan muutama se on sellainen jotta tuijottaa, tuijottaa vaan ja sitten yht'äkkiä tuiskahtaa tukkaan...

11.

Kellon käydessä viidettä avasi Sakariias hyvin hiljaa ja varovaisesti etehisen oven ja astui varpaisillaan komeroonsa. Sitten hiipi hän herran kamarin ovelle, kallisti korvansa sitä vastaan, ja kuulostaen kurkisti sisään avaimen reijästä.

Huoneesta kuului tasainen kuorsaus.

-- Nukkuu se siellä, sopersi hän: -- pitää herättää, kello on kohta puoli viisi.

Hän rykäsi ja astui sisään makuuhuoneeseen.

-- Ilja Iljitsh! Kuulkaahan Ilja Iljitsh! alotti hän hiljakseen seisoen Oblomovin pään puolessa.

Kuorsaus yhä jatkui.

-- Sikeästipä nukkuu! virkkoi Sakariias: -- kuin mikähän kivenhakkaaja. Herätkäähän, Ilja Iljitsh!

Sakariias kosketti keveästi Oblomovia hihaan.

-- Nouskaa ylös: kello on puoli viisi.

Ilja Iljitsh murahti vain vastaukseksi, mutta ei herännyt.

-- Nouskaahan Ilja Iljitsh. Ihanhan tämä jo hävettää, puheli Sakariias koroittaen ääntänsä.

Vastausta ei kuulunut.

-- Hyvä Ilja Iljitsh! hoki Sakariias nykäisten herraansa hihasta.

Oblomov käänsi hiukan päätänsä ja raotti vaivalla toisen silmänsä päin Sakariiasta ja hänen katseensa oli kuin halvatun katse.

-- Kuka se? kysyi hän käheällä äänellä.

-- Minä se olen, nouskaa ylös!

-- Mene hiiteen! murahti Ilja Iljitsh ja vaipui jälleen raskaaseen uneen.

Kuorsauksen sijasta alkoi nyt kuulua nenän siuhuva vihellys. Sakariias vetäsi häntä paidan liepeestä.

-- Mitä sinä siinä teet? kysyi Oblomov uhkaavasti aukaisten äkkiä molemmat silmänsä.

-- Te käskitte herättää itsenne.

-- Muistan kyllä. Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja saat siis mennä pois! Älä sekau toisen asioihin...

-- Enkä mene! -- penäsi Sakariias nykäisten häntä taaskin hihasta.

-- Älä koske minuun! rukoili Ilja Iljitsh ja upottaen päänsä tyynyyn yritti kuorsaamaan.

-- Kuulkaahan Ilja Iljitsh: niin mielellänihän minäkin sitä tahtoisin, mutta ei mitenkään se käy päinsä. Ja taas kosketti hän herraansa.

-- No ole nyt toki niin ystävällinen äläkä häiritse! pyyteli Oblomov vakavasti, avaten silmänsä.

-- Kyllä vain! jos teille nyt tekisin mieliksi, niin jälestäpäin itse olisitte hirveän vihainen etten ole muka herättänyt...

-- Herra Jumala tuota ihmistä! huokasi Oblomov: -- No anna nyt edes silmänräpäykseksi nukahtaa: Mitäs se yksi minuutti on? Tiedän minä itse määrän...

Ilja Iljitsh vaikeni äkillisen unenpuuskan valtaamana.

-- Tiedät sinä hirsiä vedellä! puheli Sakariias varmana siitä ettei herra häntä enää kuullut. -- Voi sen nahjusta, miten nukkuu kuin mikähän leppä-pöhkö! Mitä varten sinun piti syntyäkkin tähän luojan maailmaan? Nousetko siitä, sanon minä ... -- alkoi Sakariias kiljahdella.

-- Häh? Mitäh? äännähti Oblomov julmistuneena nostaen päätänsä.

-- Että miksette nouse ylös, hyvä herra? vastasi Sakariias pehmeästi.

-- En minä sitä kysy, mitenkäs sinä sanoitkaan tässä juuri -- häh? Kuinka sinä sillä tavalla uskallat -- häh?

-- Millä tavalla?

-- Että puhut törkeästi?

-- Unta te olette nähnyt ... jumaliste, unta!

-- Vai luulet sinä minun nukkuvan? En minä nuku, kaikki minä kuulen...

Ja kuitenkin hän samalla taas nukahti.

-- Hyvä isä nähköön! päivitteli Sakariias epätoivoissaan: -- ihan kuin tukki se makaa. Aivan oksettaa katsoa. Hyvät ihmiset, nähkää!... Hyi joutava!

-- Ilja Iljitsh! virkkoi hän yht'äkkiä säikähtyneellä äänellä: -- nouskaa Jumalan nimessä! Katsokaahan mitä kummaa ympärillänne tapahtuu...

Oblomov kohotti päänsä, katseli hetkisen ympärilleen ja painautui taas takaisin, syvästi huoaten.

-- Jätä minut rauhaan! sanoi hän vakavasti. -- Kyllähän minä käskin sinun herättää itseni, vaan nyt muutan määräykseni -- kuuletko sinä? Herään tässä itsekkin silloin kun mieli tekee.

Joskus oli Sakariias näin hänet jättänytkin sanoen että "nuku ja kuorsaa sitten penteleen nimessä!" Vaan toisella kertaa pani hän jyrkästi vastaan -- ja niin hän tälläkin kertaa teki.

-- Nouskaa, nouskaa! huusi hän täyttä kurkkua ja retuutti Oblomovia molemmin käsin paidan liepeistä sekä hihasta.

Äkkiarvaamatta hypähti Oblomov silloin jaloilleen ja syöksyi suoraan Sakariiaksen päälle.

-- Kyllä minä sinut opetan tässä häiritsemään sinun herrasi unta, kun hän maata tahtoo! jyrisi hän.

Sakariias karkasi hänestä syrjään minkä vain sääristä läksi, mutta jo kolmannella harppauksella selveni Oblomov kokonaan unen pöpperöstä ja alkoi haukotellen venytellä jäseniään.

-- Tuoppas ... sitä kaljaa ... puhkui hän haukotustensa lomassa.

Samalla helähti Sakariiaksen seljän takaa jonkun tulijan sointuva naurunhohotus. Molemmat katsahtivat toisiinsa.

-- Stolz! Stolz! Hyvä ihme! huudahti Oblomov riemastuneena rientäen vierastansa vastaan.

-- Andrei Ivanitsh! ulvahti myös Sakariias iloissaan irvistellen.

Stolz yhä nauroi ihan katketakseen, sillä hän oli nähnyt koko tämän näytelmän.

TOINEN OSA.

1.