Part 15

-- Nenän kutkuaminen syrjästä, keskeytti Pelageja Ivanovna: -- merkitsee uutisia; silmäkulmien kutkuaminen kyyneliä; otsan kutkuaminen tervehdystä, oikealta puolen mieshenkilön ja vasemmalta naishenkilön tervehdystä; korvien kutkuaminen tietää sadetta, huulien kutku suutelemista; viiksien kutkuaminen -- makeisia; kyynäspään kutku uudessa paikassa makaamista; jalkapohjien kutku matkaa...

-- On se tuo Pelageja Ivanovna koko viisas! sanoi Ilja Ivanovitsh: -- Mutta kun voin hinta helpponee, kutiseekos silloin niska, vai mikä...?

Naiset alkoivat nauraa ja kuiskailla toistensa korvaan; muutamat miehistä hymyilivät; näkyi taas valmistuvan kova nauru, mutta samalla hetkellä alkoi huoneessa kuulua sähinää, aivankuin kissa ja koira olisi sattunut vihaisina yhteen. Sähinän sai aikaan seinäkello.

-- Kas! Kello on jo yhdeksän! sanoi iloisesti ihmetellen Ilja Ivanovitsh. -- Katsos vain, mitenkä aika kului miltei huomaamatta, -- Hoi Wasjka, Wanjka, Motjka!

Ilmestyi kolme uneliasta olentoa.

-- Miksikäs te ette kata pöytää! kysyi kummastellen ja harmistuneena Oblomov: -- Ette koskaan muista tehtäviänne! No, mitä siinä seisotte! Laittakaa oitis pöytä valmiiksi ja tuokaa viinapullo myös.

-- Kas senpä tähden sitä nenännipukkaa kutisikin! virkkoi Pelageja Ivanovna: -- kun otatte ruokaryypyn, niin silloinpa kurkistattekin lasiin.

Illallisen jälkeen ja kun oli kilistetty laseja, läksivät kaikki makuusijoilleen ja pian sai uni valtaansa nämät huolettomat ihmiset.

Ilja Iljitsh ei nähnyt unessa ainoastaan yhtä tämmöistä iltaa, hän näki kokonaisia viikkoja, kuukausia ja vuosia samalla tavoin vietettyjä päiviä ja iltoja.

Ei mikään häirinnyt tämän elämän yksitoikkoisuutta eivätkä Oblomovilaiset itse ikävystyneet siihen, sillä he eivät voineet kuvailla mieleensä mitään toisenlaista elämää; ja jos olisivatkin voineet, niin olisivat he kauhistuneina koettaneet poistaa sitä mielestään.

Toisenlaista elämää eivät he halunneet eivätkä suvainneet. He olisivat olleet pahoillaan, jos heidän elämässään olisi tapahtunut muutoksia, mimmoisia hyvänsä. He jo surivat sitäkin, kun päivät eivät olleet toistensa kaltaisia, kun huomen ei ollut niinkuin tämä päivä eikä tämä päivä niinkuin huomen.

Mitä he olisivat huolineet vaihtelevaisuudesta ja muutoksista, joita muut ajavat takaa? Antaa muiden hyöriä ja pyöriä halunsa mukaan; -- he, Oblomovilaiset, eivät siitä välitä!

Tapahtumat, olkoot ne mitä laatua hyvänsä, ovat aina ikäviä: ne vaativat huolia, puuhia, juoksua, levottomuutta; et siinä saa olla paikoillasi, pitää tehdä kauppaa tai kirjoittaa, sanalla sanoen: olla liikkeessä, työssä! Ei se ole mitään leikkiä!

Vuosikymmenien kuluessa he vain kuhnustelivat, torkkuivat ja haukottelivat tai makeasti nauroivat maalaisille sukkeluuksille taikka myöskin yhteen keräytyneinä kertoivat toisilleen, mimmoista unta kukin oli nähnyt.

Jos uni oli hirvittävä -- niin kaikki vaikenivat, pelkäsivät; jos se oli ennustavaa laatua, niin kaikki iloitsivat tai surivat aina sen mukaan mitä uni oli ennustanut. Jos uni vaati tekemään määrättyjä temppuja, ryhdyttiin sitä varten oitis tarpeellisiin toimiin.

Aika saatiin kulumaan myöskin korttipelillä, tavallisesti pöllöpelillä, mutta vierasten kanssa pelattiin boston-peliä; käytännössä oli myöskin pasiansi sekä korteilla ennustaminen.

Toisinaan tuli vierailemaan joku Natalia Faddejevna viikoksi tai pariksi. Aluksi eukot tekevät selkoa koko ympäristöstä, miten mikäkin elelee ja mitä tekee; he eivät tunkeutuneet ainoastaan perhe-elämään, yksityisiin asioihin ja salaisuuksiin, vaan myöskin kunkin sydämmeen, moittivat ja tuomitsivat kelvottomia, ennenkaikkia uskottomia aviomiehiä ja sitten rupesivat luettelemaan kaikenlaisia tapauksia: nimipäiviä, ristiäisiä, syntymäpäiviä, kuka mitenkin kestitsi ja ketä kutsui, ketä ei kutsunut.

Kun väsyttiin siihen, ruvettiin näyttämään toisilleen ostoksia, vaatteita, kenkiä, jopa alushameita ja sukkiakin. Emäntä kehuskelee joitakin erityisiä kotitekoisia liinakankaita, lankoja ja pitsejä.

Mutta nämätkin varastot tyhjenevät. Silloin turvaudutaan kahviin, teehen ja syltteihin. Ja sitten ruvetaan äänettöminä istumaan.

Niin istutaan kauvan, tuijottaen toinen-toistaan ja aika ajoin huokaillaan raskaasti. Toisinaan joku rupee itkeä tillittämäänkin.

-- Mikä sinua vaivaa, kultaseni? kysyy silloin levottomana toinen.

-- Tuntuu niin surulliselta, kyyhkyseni! vastaa vieras syvästi huoaten: -- olemme vihoittaneet Herraa Jumalaa, me onnettomat. Ei siitä hyvää lähde.

-- Voi, älä säikyttele, rakas siskoni! keskeyttää emäntä.

-- Niin, niin, jatkaa toinen: -- Viimeiset päivät ovat käsissä: nousee kansa kansaa vastaan, valtakunta valtakuntaa vastaan ... tulee mailman loppu! lausuu vihdoin Natalia Faddejevna ja molemmat purskahtavat katkeraan itkuun.

Mitään perustusta semmoiseen Natalia Faddejevnan johtopäätökseen sillä kertaa ei ole ollut, sillä ei kukaan ole noussut ketään vastaan, eikä edes pyrstötähtiäkään sinä vuonna ole näkynyt, mutta vanhoilla ovat joskus omat aavistuksensa.

Aniharvoin heidän ajanviettonsa häiriytyi jollakin odottamattomalla tapauksella, esimerkiksi sillä että kaikki, niin suuret kuin pienetkin saivat häkää päähänsä.

Muut taudit olivat miltei tuntemattomat paikkakunnalla; väliin kuitenkin sattui että joku loukkasi itsensä pimeässä tai putosi alas tallinyliseltä; saattoi myös sattua että irtonainen lauta katolta putosi jonkun päähän.

Mutta tämmöisiä onnettomuuksia tapahtui harvoin ja niitä vastaan käytettiin yksinomaan tehokkaita, kotoisia apukeinoja: loukattua paikkaa hierottiin, sairaan annettiin juoda siunattua vettä, tai supatettiin hänelle jotain korvaan -- ja kaikki parani entiselleen.

Mutta häkää saatiin päähän usein. Silloin kaikki viruivat surkeina vuoteillaan; kuului, vain voihkimista, huokailemista, ken hautoi päätänsä kurkkumehulla, ken pisti karpaloita korviinsa, ken lähti paitasillaan pakkaseen, ken taas kierittelihen tunnottomana lattialla.

Semmoista tapahtui säännöllisesti kerran tai kahdesti kuukaudessa; lämmintä kun ei tahdottu laskea ilmaiseksi ulos savupiipusta, pantiin pellit kiinni, vaikka uunissa kekäleet vielä aikalailla leimahtelivat.

Kerran kuitenkin tällaisten olojen yksitoikkoisuudessa sattui todellakin odottamaton tapaus.

Kun vaikeasti sulavaa ateriaa seuranneen ruokalevon jälkeen kaikki keräytyivät teetä juomaan, tuli äkkiä sisään kaupungista palanut Oblomovilainen talonpoika, joka kauvan kaiveltuaan, sai kuin saikin kaivetuksi poveltaan kirjeen Ilja Ivanovitsh Oblomoville.

Kaikki hämmästyivät! Jopa itse emäntä vähän vaalenikin; silmät kääntyivät kirjettä kohden.

-- Mitä ihmettä! Keneltä se on? sanoi vihdoin rouva, kun oli tointunut hämmästyksestään.

Oblomov otti kirjeen ja käänteli epäröivästi sitä hyppysissään, tietämättä mitä sille olisi tehtävä.

-- Mistäs sinä tämän sait? kysyi hän mieheltä: -- Kuka sen sinulle antoi?

-- Näettekös, siihen taloon, jossa minä kaupungissa ollessani pidin kortteeria, tultiin postista kaksi kertaa kysymään, eikö talossa ollut Oblomovilaisia miehiä: sanoivat olevan kirjeen herralle.

-- No...?

-- No, ka minä ensi alussa menin piiloon: silloin se sotamies katosikin talosta kujeineen. Mutta sitten Werhljovon lukkari sattui minut näkemään ja ilmoitti asian. Sotamies tuli toisen kerran. Ja kun se tuli toisen kerran, niin rupesi haukkumaan ja antoi kirjeen, vieläpä otti viisikopeikkaisen. Minä kysyin, mitä kirjeellä oli tehtävä, mihin pantava? Hän sanoi että se on annettava teidän armollenne.

-- Sinun ei olisi pitänyt sitä ottaa, huomautti rouva vihaisesti.

-- Enhän minä olisi sitä ottanutkaan. "Mitä me kirjeellä teemme", sanoin minä, -- "emme sitä tarvitse. Eikä minun ole käsketty ottaa kirjeitä; en tohdi ottaa: viekää se, mihin haluatte!" Mutta se sotamies sydäntyi siitä kovasti haukkumaan: uhkasi kannella esivallalle; ja niin minä sen kirjeen sitten otinkin.

-- Pöllö! virkkoi rouva.

-- Keltähän tämä voisi olla? sanoi Oblomov katsellen kirjettä miettivän näköisenä: -- Käsiala on aivan kuin tuttua!

Ja kirje alkoi kiertokulkunsa kädestä käteen. Alettiin keskustella ja arvailla, mistä kirje saattoi olla ja mitä se mahtoi sisältää? Kaikki joutuivat aivan ymmälle.

Ilja Ivanovitsh käski hakea silmälasit: niitä haettiin puolitoista tuntia ennenkun löytyivät. Hän pisti ne nenälleen ja jo aikoi avata kirjeen.

-- Mitäs siitä avaat, Ilja Ivanovitsh, varoitteli hänen vaimonsa pelonalaisena: -- kuka sen tietää, mimmoinen se kirje on? ehkäpä vielä hirveä onnettomuus on tapahtunut. Eihän nykyajan ihmisiin ole luottamista! Ennätäthän sen avata huomenna tai ylihuomenna -- eihän se karkaa sinulta.

Ja kirje ynnä silmälasit pantiin lukon taakse. Ruvettiin juomaan teetä. Kirje olisi maannut piilopaikassaan vuosikausia, jollei sen ilmaantuminen olisi ollut liian tavaton tapaus Oblomovilaisille. Seuraavanakin päivänä puhelivat he teetä juodessaan ainoastaan tuosta kirjeestä.

Vihdoin kävi odottaminen kovin sietämättömäksi ja neljäntenä päivänä, kokoontuneina yhteen, he pelonalaisina avasivat kirjeen. Oblomov tarkasti allekirjoitusta.

-- "Radishtshev", -- luki hän. -- Heh! Tämähän on Filip Matveitshiltä!

-- Haa! Oo! Vai häneltä se on! sanottiin eri tahoilla. -- Ja kuinkas hän vielä on elossa tähän aikaan? Kas vain, kun ei ole vielä kuollut. No, Jumalalle kiitos! Mitäs hän kirjoittaa?

Oblomov alkoi lukea ääneen. Ja ilmi kävi että Filip Matvejevitsh pyysi lähettämään itselleen reseptin, miten kotiolutta on valmistettava, sillä sitä osattiin valmistaa Oblomofkassa erittäin hyvää.

-- Pitää, pitää tosiaankin hänelle lähettää osoitus! sanoivat kaikki: -- pitää kirjoittaa kirje.

Kului pari viikkoa.

-- Pitääpä kirjoittaa Filip Matvejevitshille! puheli Ilja Ivanovitsh vaimolleen: -- Missä se olut-resepti on?

-- Niin, missähän se lieneekin? vastasi vaimo: -- Pitää hakea. Mutta, mikäs kiire sinulla on, odota! Kun Jumalan avulla pääsemme paaston yli ja juhlat tulevat, niin sitten kirjoitatkin; onhan sitä vielä aikaa...

-- Tosiaankin, ehkäpä jätetään kirjoitus, kunnes juhlat tulevat, sanoi Ilja Ivanovitsh.

Juhlien aikana tuli taaskin puheeksi samainen kirje. Ilja Ivanovitsh ryhtyi jo kirjoitushommiin. Hän poistui omaan huoneeseensa, pisti silmälasit nenälleen ja istuutui pöydän ääreen.

Talossa syntyi syvä hiljaisuus; palvelusväkeä kiellettiin meluamasta. -- Herra kirjoittaa! sanottiin niin aran-kunnioittavalla äänellä, ikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.

Hän oli juuri ehtinyt kirjoittaa: "Hyvä veli!" verkalleen, viistoon ja vapisevalla käsialalla ja niin varovasti, ikäänkuin olisi ollut joku vaarallinen työ tehtävänä, kun samalla hänen luokseen ilmestyi hänen vaimonsa.

-- Hain kuin hullu, enkä löytänyt reseptiä, sanoi hän. -- Pitää vielä hakea makuuhuoneen kaapista. Mutta millä tavoin kirje lähetetään?

-- Pitää lähettää postissa, vastasi Ilja Ivanovitsh.

-- Mitäs sinne asti otetaan kirjeestä postirahaa?

-- Neljäkymmentä kopeikkaa, oli vastaus.

-- Sepä se, viskata tuuleen neljäkymmentä kopeikkaa! huomautti vaimo: -- parasta on että odotamme, eikö ilmestyisi kaupunkiin matkustavia. Käske tiedustella asiaa talonpojilta.

-- Niinpä niinkin, parasta on odottaa kaupunkimiehiä, vastasi Ilja Ivanovitsh heittäen kynän kädestään ja pannen silmälasit koteloon.

-- Kyllä se on parasta niin! Kyllähän ennätämme lähettää! sanoi hän vielä kerran päättävästi.

Tuntematonta on, saiko Filip Matvejevitsh ikinä koko reseptiä.

Ilja Ivanovitsh otti väliin kirjankin käsiinsä -- hänestä oli saman tekevä minkä kirjan. Hän ei voinut aavistaakkaan, että lukemiseen voipi olla kenelläkään varsinaista tarvetta, sillä hän piti sitä ylellisyytenä, semmoisena asiana, jota paitsikin helposti voisi olla, aivan niinkuin voipi pitää kuvataulua seinällään, mutta voipi olla sitä ilmankin, voipi mennä kävelylle, mutta voipi olla menemättäkin; hänestä oli samantekevä mimmoinen kirja sattui käteen; hän piti sitä kappaleena, jonka tarkoituksena on huvittaminen ja ikävän poistaminen, kun ei ole muuta tekemistä.

-- Pitkään aikaan en ole lukenut kirjoja, sanoo hän, tai välin muuttaa lauseparren näin: Annas, kun rupean lukemaan _kirjaa!_ Välisti, kun huomaa sattumalta, veljeltään perintönä-saamansa pienen kirjakasan, niin ottaa siitä jonkun kirjan, minkä sattuu. Sattuuko sitten "Uusin unikirja", Heraskovin "Rossijada" taikka joku Sumarokovin murhenäytelmä -- hän lukee kaikki yhtäläisellä mielihyvällä, aika-ajoin puhellen:

-- Kappas vain, mitä ovatkin keksineet! Sepäs vasta on aika veijari!

Nämä huudahdukset tarkoittivat kirjantekijöitä, jotka hänen mielestään eivät ansainneet mitään kunnioitusta; häneen, kuten entisen ajan ihmisiin yleensä, oli juurtunut jonkunlainen halveksuminen kirjailijoita kohtaan. Hän, kuten moni muukin, piti heitä jonkunlaisina huimapäinä tai juopporenttuina, jotka huvittelivat yleisöä aivan samaan tapaan kuin nuorallatanssijat.

Välisti luki hän kolmen vuoden vanhoja sanomalehtiä ääneensä, muiden kuullen tai kertoi heille jonkun lukemansa uutisen.

-- Kas tässä kirjoitetaan Haagista että H. M. kuningas on suvainnut onnellisesti palata pääkaupunkiinsa lyhyeltä matkaltaan; -- ja sitten katsoo hän silmälasiensa ylitse kuuntelijoihinsa.

Taikka:

-- Wienissä se ja se lähettiläs on jättänyt valtakirjansa.

-- Mutta tässä sanotaan, luki hän vielä, että rouva Genlisin teokset ovat käännetyt venäjänkielelle.

-- Niitä kirjoja käännetään vain sitä varten, huomauttaa eräs kuulija, joku pienen maatilan omistaja: -- että meiltä aatelisilta saisi rahoja narratuksi.

Vaan Iljusha parka se yhä opiskelee ukko Stolzin johdolla. Heti kun hän herää maanantaina, joutuu hän surun valtaan. Hän kuulee Wasjkan kimeän äänen, kun tämä huutaa portailta:

-- Antippa! Pane hevonen valjaisiin: nuori herra on kyydittävä saksalaisen luo.

Sydän vavahtaa hänellä. Hän tulee surullisena äidin luo. Äiti tietää, mistä tuo suru johtuu, ja alkaa lohdutella, salaa itsekkin surren, kun täytyy erota lapsesta koko viikoksi.

Ei tiedetä oikein, millä herkuilla ruokkia häntä sinä päivänä, paistetaan vehnäleipiä ja rinkeliä, annetaan hänelle mukaan suolattua, paistettua ja keitettyä lihaa, piirakoita, kuivia ja märkiä herkkuruokia. Kaikki tämä tapahtui sen tähden että saksalaisen ruuat eivät olleet kovin rasvaisia.

-- Eihän siellä nälkäkään lähde, sanoivat Oblomovilaiset: -- päivälliseksi annetaan soppaa ja paistia ja perunoita, teepöytään pannaan vain voitaleipää, mutta illalliseksi ei juuri mitään.

Näkipä Ilja Iljitsh unessaan myös iloisia maanantai-päiviä, semmoisia, jolloin äiti, istuen teepöydässä, sanoi hänelle hymyhuulin:

-- Tänään et tarvitse lähteä; torstaina on suuri juhla: eihän maksa vaivaa matkustaa edestakaisin kolmea päivää varten.

Taikka saa hän myös tietää että sillä viikolla on jonkun perheen jäsenen nimipäivä: -- Nyt ei ole aikaa lukemiseen: nyt ruvetaan pannukakkuja paistamaan.

Väliin äiti katsahtaa häneen maanantaisin tarkkaavan näköisenä ja sanoo:

-- Miksi ovat silmäsi tänään sameat? Oletkohan oikein terve? ja niin sanoen pudistaa hän epäilevästi päätään.

Poika veitikka, vaikka onkin aivan terve, ei virka kuitenkaan mitään.

-- Jää sinä täksi viikoksi kotiin istumaan ja mene sitten, jos Jumala suopi.

Ja kaikki talossa olijat olivat vakuutetut siitä, etteivät perhekekkerit ja luvut mitenkään soveltuneet samaan aikaan tapahtuviksi ja että torstaiksi sattunut juhla oli välttämättömänä esteenä lukemiselle koko siksi viikoksi.

Ainoastaan palvelijat ja piiat, jotka saavat toria nuoren herran tähden, sanoivat joskus:

-- Huu, sinä lelluteltu poika. Kunpahan kohta lähtisit sen saksalaisen luo!

Toisinaan taas ilmestyy saksalaisen luo Antippa viikon keskellä tai alussa noutaakseen Iljan kotiin.

Hän sanoo, että Marja Savishna tai Natalia Faddejevna ovat saapuneet tahi että Kusofkovilaiset ovat tulleet lapsineen, jonka tähden nuori herra oli käsketty tulemaan kotia.

Ja Iljusha oleilee kolmen viikon paikoille kotona; sittenpä pääsiäis-viikkoonkaan ei ole pitkä aika, jonka jälkeen tulee juhla, ja sen lisäksi joku perheen jäsenistä arvelee ettei Tuomaan viikollakaan sovi lukea, mutta kun kesään jää vain kaksi viikkoa, ja kun kesällä saksalainen itsekkin lepää, päätetään jättää koko lukupuuha syksyksi.

Niinpä Ilja Iljitsh saakin olla vapaudessaan kokonaista puoli vuotta. Kuinka isoksi hän kasvaa tällä ajalla! Kuinka hän lihoo! Kuinka hänelle uni maistuu! Kotolaiset eivät voi häntä kyllin ihailla huomauttaen samalla että lapsi, palattuaan lauvantaisin saksalaisen luota, oli aina niin laiha ja kalpea.

-- Ei se ole terveellistä, sanoivat isä ja äiti: -- Kylläpähän ennättää oppia; terveys on kaikista kallein elämässä, sitä ei saa takaisin rahallakaan, kun se kerran rupeaa juonittelemaan. Katsokaa, niinhän hän tulee koulusta, kuin sairashuoneesta ikään, liha on poissa ... ja on tullut niin vallattomaksikin: aina vain tahtoisi juoksennella!

Ja hellät vanhemmat hakivat yhä vain tekosyitä pidättääkseen poikaa kotona. Niitä taas oli, juhlia lukuun ottamattakin, kyllin runsaasti. Talvella oli heidän mielestään kovin kylmä, kesällä taas kuumuus oli esteenä lukemiselle; toisinaan täytyi matka saksalaisen luo lykätä tuonnemmaksi sateen tai huonon kelin takia. Väliin myöskin Antippa näytti kovin epäilyttävän näköiseltä: hän katsoa muljotti niin oudosti, aivankuin olisi ollut päissään; voisihan matkalla joku onnettomuus tapahtua.

Oblomovilaiset koettivat antaa näille tekosyilleen niin pätevän muodon kuin mahdollista, varsinkin Stolzin silmissä; mutta saksalainen moitiskeli ankarasti sellaista lellittelemistä sekä suoraan että selän takana.

Entiset ajat alkoivat kuitenkin muuttua. Sananlasku: "oppi on valoa, oppimattomuus pimeyttä", kulki jo pitkin kyliä yhdessä kirjakauppiaiden levittämien kirjasien kanssa.

Vanhukset myönsivät kyllä että opilla on etunsa, mutta ainoastaan ulkonaisessa suhteessa. He huomasivat että korkeaan asemaan, virkoihin ja arvoihin pääsivät ainoastaan ne, jotka olivat saaneet opetusta; että vanhanaikaiset, sivistymättömät kynäniekat perittyine tapoineen ja vehkeineen joutuivat yhä ahtaammalle.

Alkoi kuulua semmoisia huhuja että vastedes virkoihin pääsyä varten vaaditaan paitsi luku- ja kirjoitustaitoa myöskin muita, ennen kuulumattomia tietoja. Nimineuvoksen ja kollegiassessorin välille muodostui jonkunlainen aukko, jonka yli ei päästy muuten kuin oppitodistus kädessä.

Vahat virkamiehet, tottumuksen ja lahjomisen syöttiläät, alkoivat hävitä. Useita, jotka eivät ehtineet kuolla, pantiin viralta epäluotettavina, toisia haastettiin oikeuteen; onnellisimmat olivat ne, jotka ennättivät hyvissä ajoin kääntää selkänsä koko uudelle järjestykselle ja vetäytyä turvalliseen soppeen lepoa nauttimaan.

Oblomovilaiset näkivät tämän ja ymmärsivät, mitä etua opista oli, mutta he näkivät ainoastaan tämän edun ulkopuolen. Opin sisällisestä tarpeesta ei heillä ollut juuri mitään käsitystä ja sen tähden he tahtoivatkin hankkia Iljushalle ainoastaan muutamia loistavia ominaisuuksia.

He uneksivat, kuinka hän aikaa myöten saisi komean virkapuvun, ajattelivat häntä vastaisuudessa korkeana virkamiehenä, jopa kuvernöörinäkin; mutta kaiken tämän tahtoivat he saavuttaa niin helposti kuin mahdollista, he tahtoivat kaikenmoisilla tempuilla välttää opin tiellä olevia vaikeuksia ja loukkaus-kiviä tai hypätä vähällä vaivalla niiden yli, s.o. he tahtoivat että oppiminen tapahtuisi ilman ruumiin ja hengen rasitusta, ilman lapsuudessa hankitun hyvinvoinnin kadottamista, kunhan vaan jotenkuten tulisi hankituksi semmoinen todistus, jossa sanottaisiin että Iljusha on "suorittanut kaikki määrätyt tiedot ja taidot".

Tämä Oblomovilainen kasvatus-suunnitelma kohtasi lujan vastarinnan Stolzin suunnitelmassa. Taistelu oli molemmin puolin ankara. Stolz hätyytti suoraan ja pelkäämättä vastustajiaan, mutta nämät torjuivat iskuja kaikenlaisilla tempuilla.

Taistelu jäi ratkaisemattomaksi; kenties saksalainen pontevuus olisi voittanut Oblomovilaisten uppiniskaisen vanhoillisuuden, mutta saksalainen kohtasi vaikeuksia omalla tahollaan ja voitto jäi ratkaisemattomaksi. Asia oli niin että Stolzin oma poika teki haittaa Oblomovin edistykselle, milloin kuiskaamalla hänelle läksyjä kysyttäessä, milloin valmistamalla hänen puolestaan suoritettavaksi annettuja kirjallisia tehtäviä. Ilja Iljitsh näkee selvään sekä kotiolot että myöskin elannon Stolzin luona.

Hän tuskin ennättää herätä kotonaan, kun hänen vuoteensa luo ilmestyy Saku, josta sittemmin tuli hänen kuuluisa kamaripalvelijansa Sakariias Trofimitsh. Sakariias, kuten ennen hoitaja-eukko, panee sukat ja kengät hänen jalkaansa, ja hän, Ilja, jo neljäntoista vuotias poika, loikoo siinä vuoteellaan ja tarjoo Sakulle milloin oikean, milloin vasemman jalkansa; mutta jos joku asia ei ole hänelle mieleen, niin hän vielä potkaiseekin palvelijaansa nenään.

Jos tyytymätön Saku menee kantelemaan, niin saapi tämä lisäksi toria vanhemmilta.

Saku sukii hänen tukkansa, panee nutun päälle, varovasti työntäen Ilja Iljitshin käsiä hihoihin ja sanoo hänelle, mitä sitten on tehtävä, että on pestävä silmät j.n.e.

Jos Ilja Iljitsh haluaa jotakin, niin hänen tarvitsee vain viitata, kun jo kolme, neljä palvelijaa on valmiina täyttämään hänen tahtoaan. Väliin olisi hän tahtonut itsekkin tehdä, mitä tarvitsi tai juosta jonnekkin, noutaa jotakin, mutta silloinkos isä ja äiti ynnä kolme tätiä yhteen ääneen huutamaan että:

-- Mitä? Minne? Mitäs varten ovat sitten Wasjka, Wanjka ja Saku talossa? Hoi! Wasjka, Wanjka, Sakariias! Mitä ällistelette siellä? Minä teitä opetan.

Ja niin Ilja Iljitshille ei onnistu tehdä mitään omin päin.

Sittemmin hän huomasi että elämä olikin sillä tavoin paljoa mukavampaa ja itsekkin jo tottui huutamaan: -- Hoi, Wasjka, Wanjka! annappas tuota tai tätä! En minä sitä tahdo, vaan tätä! Juokse joutuin! Nouda!

Väliin kuitenkin vanhempien hellä huolenpito kyllästytti häntä.

Jos hän sattui juoksemaan alas portaita tai pitkin pihaa, sai hän äkkiä kuulla takanaan useita ääniä, jotka huusivat: Ai jess tuota poikaa! Ottakaa kiinni, seisauttakaa! Lankee, loukkaantuu ... seis, seis!

Jos hänen pistää päähän talvella mennä porstuaan tai avata ikkuna -- taas kuuluu huutoja: -- Mitä nyt, minne sinä? Älä juokse, älä mene, älä avaa: saat kuoleman taudin, vilustut...

Ja Iljusha sai surumielin olla sisällä, hoidettuna ja vaalittuna niinkuin etelämaan kukka, kasvaen ja kehittyen hitaasti- ja huonosti lämpimissä huoneissa, lasien takana.

Välisti hän herää niin reippaana, raittiina ja iloisena; hän tuntee että hänessä leikkii, kiehahtelee jotakin, aivankuin häneen olisi ottanut asuntonsa joku pikku piru, joka yllyttelee häntä milloin kiipeemään katolle, milloin hevosen selkään, milloin juoksemaan heinäniitylle, tai istuutumaan aidalle hajasäärin tai ärsyttämään kylän koiria; tai äkkiä tekee hänen mielensä lähteä juosta vilistämään pitkin kujia, sitten pellolle, rotkolle, koivikkoon tai myöskin kylän poikien joukkoon lumisille, painiskelemaan.

Tuo pikku piru yllyttelee häntä kovasti: hän koettaa sitä vastustella, vaan ei jaksa; hän juoksee äkkiä lakittomin päin talvi-ilmaan pihalle, sieltä ulos portista; kouraisee molempiin käsiinsä lunta ja rientää poikajoukkoon.

Raitis tuuli puhaltaa hänen kasvoihinsa, korvia nipistelee pakkanen, suuhun ja kurkkuun tunkeutuu kylmä ilma, rinta paisuu ilosta -- hän juoksee minkä kintuista pääsee, nauraa ja hoilottaa.

Tuossapa ovat pojatkin: hän heittää yhtä niistä lumipallolla -- eikä saa sattumaan: käsi ei ole tarkka; tahtoo juuri ottaa uutta lunta, kun saa kasvoihinsa ison lumimöhkäleen: hän kaatuu, tuntuihan tuo vähän kipeältä tottumattomuudesta, mutta hauskaakin se on; hän nauraa kikattaa niin että vedet silmistä tippuu ... Vaan kotona on syntynyt mylläkkä: Iljusha oli kadonnut! Huudetaan, melutaan. Pihalle juoksee Saku, hänen jäljissään Wasjka, Mitjka, Wanjka -- kaikki juoksevat hätääntyneinä pitkin pihaa.

Heidän kintereillään hyökkää kaksi koiraa, jotka tietysti eivät voi tyynesti katsella juoksevaa ihmistä. Ihmiset juoksevat pitkin pihaa huutaen, koirat seuraavat haukkuen perässä.