Part 15

Tuo väite on alkuperältänsä epäilemättä puhtaasti metafyysillinen. Se johtuu suoraan cartesianismista. Asiallisesti se sisältyi jo Descartes'in filosofiaan ja muututtuaan itsenäiseksi ja äärimmilleen kehitellyksi väittämäksi hänen seuraajiensa opeissa se siirtyi kahdeksannentoista vuosisadan lääkärifilosofien välityksellä meidän aikamme psykofysiologiaan. On helppo käsittää, että fysiologian tutkijat ovat sen vastaansanomatta omaksuneet. Ensinnäkään heillä ei ollut valinnan valtaa, koska probleema siirtyi heille metafysiikasta ja koska metafyysikot eivät esittäneet muuta ratkaisua. Lisäksi oli fysiologian etujen mukaista se hyväksyä ja toimia _ikäänkuin_ sen tulisi kerran antaa meille psyykillisten aktiviteetin täydellinen fysiologinen vastine: ainoastaan tällä ehdolla se voi edistyä ja jatkaa yhä ajatuksen serebraalisten edellytysten analysoimista. Se on ollut ja on kenties yhä vieläkin oivallinen tutkimusperiaate, joka merkitsee, ettei saa kovin hätäillä määritellessään fysiologian enempää kuin minkään muunkaan tieteellisen tutkimuksen rajoja. Psykofysiologista parallelismia tehostava dogmaattinen väite on kumminkin aivan toinen asia. Se ei ole enää mikään tieteellinen osviitta, se on metafyysillinen hypoteesi. Mikäli se on ymmärrettävä, on se puhtaasti matemaattisissa rajoissa liikkuvan tieteen metafysiikkaa, tieteen sellaisena, miksi se Descartesin ajalla käsitettiin. Minä uskon, että tosiasiat, jos niitä tarkastellaan ilman matemaattisen mekanismin sala-ajatusta, johtavat vähemmän yksinkertaiseen psyykillisen tilan ja aivojen tilan vastaavuutta koskevaan hypoteesiin. Tämän uuden hypoteesin mukaan aivojen tila ilmaisee psyykillistä tilaa vain sikäli kuin viimeksi mainitussa on _toimintoja_ ennakolta hahmoteltuna; aivojen tila kuvaa toimintojen motorisia artikulaatioita. Jos on olemassa psyykillinen tila, niin siihen liittyvä aivojen tila on epäilemättä määrättävissä. Sitävastoin ei ole totta, että aivojen tilasta käsin käy samoin määrääminen psyykillistä tilaa, sillä samaa aivojen tilaa voivat yhtä hyvin vastata erilaiset psyykilliset tilat. En ryhdy tässä käsittelemään asian ratkaisua, jonka olen esittänyt eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa. Seuraava todistelu on muuten siitä riippumaton. Tarkoitukseni ei ole tässä asettaa mitään toista hypoteesia psykofysiologista parallelismia tehostavan otaksuman sijaan, vaan osoittaa, että viimeksi mainittuun, sen tavallisessa muodossa, sisältyy olennainen ristiriita. Tämä ristiriita on muuten sangen opettavainen. Jos sen kunnollisesti havaitsee, niin arvaa, mistä päin probleeman ratkaisua on etsittävä, ja samalla paljastuu metafyysillisen ajattelun kaikkein vaikeimmin tavoitettaviin kuuluvan harhakäsityksen mekanismi. Minä teen niinmuodoin puhtaasti kriitillistä tai hajottavaa työtä, kun sen osoitan.

Minä väitän, että kysymyksessä oleva väite perustuu käytettyjen sanojen kaksimielisyyteen, ettei sitä voida kunnollisesti ilmaista sen tuhoamatta itseänsä, että psykofysiologisen parallismin dogmaattiseen tehostamiseen sisältyy dialektinen temppu, jonka nojalla siirrytään salavihkaa eräästä merkintäjärjestelmästä toiseen vastakkaiseen tekemättä tiliä vaihdosta. Tarvinnee tuskin sanoa, ettei tämä sofismi suinkaan ole tahallinen. Se on itse kysymyksen sanamuodon suggeroima ja se on sinänsä niin luonnollinen, että me eksymme siihen välttämättä, ellemme ota sommitellaksemme parallelismiväitettä kummankin filosofian käytettävissä olevan merkintäjärjestelmän nojalla, ensin toista, sitten toista noudatellen.

Puhuessamme ulkomaailman esineistä me tosiaankin voimme valita jommankumman kahdesta eri merkintäjärjestelmästä. Me voimme käsitellä mainittuja esineitä ja niissä tapahtuvia muutoksia joko _olioina_ tahi _mielteinä_. Ja nämä kaksi merkintäjärjestelmää ovat molemmat hyväksyttävät, kunhan pysytään kiinteästi siinä, joka kerran on valittu.

Koettakaamme ensinnä ne täsmällisesti toisistansa erottaa. Kun realismi puhuu olioista ja idealismi mielteistä, ei kiista koske ainoastaan sanoja, vaan kysymyksessä on epäilemättä kaksi eri merkintäjärjestelmää, ts. kaksi erilaista todellisuusanalyysin käsittämistapaa. Idealistin mielestä ei todellisuudessa ole mitään enempää kuin se, mikä ilmenee minun tajunnalleni tai tajunnalle yleensä. On muka mieletöntä puhua sellaisesta aineen ominaisuudesta, joka ei voi tulla mieltämisen kohteeksi. Olioissa ei ole mitään virtuaalista tai ei ainakaan mitään lopullisesti virtuaalista. Kaikki olevainen on aktuaalista tai voi siksi tulla. Sanalla sanoen: idealismi on merkintäjärjestelmä, jota luonnehtii se vakaumus, että aine kaikilta olennaisilta puoliltansa on havaittavissa tai havaittavaksi saatettavissa sen mielteen nojalla, joka meillä siitä on, ja että todellisuuden ja meidän mieltämisemme artikulaatiot ovat samat. Realismi lepää vastakkaisen hypoteesin pohjalla. Kun sanotaan, että aine on olemassa mieltämisestä riippumatta, niin samalla väitetään, että aineeseen kohdistuvan mieltämisemme takana on saavuttamattomissa oleva mieltämisen syy, että aktuaalisen havainnon takana on piileviä voimia ja mahdollisuuksia, sanalla sanoen: että mieltämisessämme ilmenevät jaotukset ja artikulaatiot ovat yksinomaan havaitsemistavastamme riippuvaisia.

Realistisesta ja idealistisesta suuntautumisesta, sellaisina kuin ne esiintyvät kautta filosofian historian, voidaan epäilemättä sepitellä syvällisempiä määritelmiä. Olen itsekin eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa käytellyt sanoja »realismi» ja »idealismi» melkoisesti toisenlaisessa merkityksessä. En siis millään muotoa tahdo ehdottomasti pitää kiinni äsken esittämistäni määritelmistä, jotka luonnehtivat varsinkin Berkeleyn opin kaltaista idealismia ja sitä vastustavaa realismia. Ne kenties ilmaisevat riittävän täsmällisesti näitä suuntautumia koskevaa yleistä käsitystä, jonka mukaan idealismin alue on yhtä laaja kuin mieltämisen realismin sitävastoin vaatiessa itsellensä kaikkea sitä, mikä ulottuu mieltämistä kauemmaksi. Mutta se todistus, jota ryhdyn luonnostelemaan, on riippumaton kaikista realismin ja idealismin historiallisista käsitteistä. Niitä, jotka moittivat määritelmieni ylimalkaisuutta, pyydän käsittämään sanat _realismi ja idealismi_ pelkiksi sovinnaisiksi termeiksi, joilla nimitän tässä tutkimuksessa kahta todellisuuden merkintää, joista toinen edellyttää mahdolliseksi ja toinen mahdottomaksi samastaa oliot ja mieltäminen. Kaikki varmaan myöntävät, että nämä kaksi vaatimusta kumoavat toisensa ja että niinmuodoin on luvatonta sovelluttaa molempia merkintäjärjestelmiä samaan esineeseen. Muuta ei seuraava todistelu edellytäkään.

Tarkoitukseni on todistaa nämä kolme asiaa: 1. Jos valitaan idealistinen merkintätapa, niin psyykillisen tilan ja aivojen tilan välistä parallelismia (ekvivalenssin merkityksessä) tehostava väite on ristiriitainen. 2. Jos annetaan etusija realistiselle merkinnälle, niin päädytään samaan, joskin muodollisesti toisena ilmenevään ristiriitaan. 3. Parallelismiväite näyttää puolustettavalta ainoastaan siinä tapauksessa, että käytetään samassa väittämässä samalla kertaa kumpaakin merkintäjärjestelmää. Se näyttää ymmärrettävältä ainoastaan siinä tapauksessa, että siirrytään itsetiedottoman älyllisen silmänkääntäjätempun nojalla yhtäkkiä realismista idealismiin ja idealismista realismiin ja ilmestytään toisen alueelle juuri sinä hetkenä, jolloin ollaan joutumassa kiinni ristiriidanrikoksesta toisen piirissä. Me olemme muuten tässä asiassa luonnostamme silmänkääntäjiä, sillä kysymyksessä oleva psykofysiologinen, aivojen ja ajatuksen välillä vallitsevia suhteita koskeva probleema suggeroi meihin olemuksensa nojalla realismin ja idealismin näkökannat: sana »aivot» saa meidät ajattelemaan jotakin _oliota_ ja sana »ajatus» _mieltämistä_. Voipa sanoa, että jo kysymyksen esittämiseen sisältyy mahdollisuutena se kaksimielisyys, jonka varassa siihen vastataan.

Asetumme ensinnä idealistiselle katsantokannalle ja tarkastelemme esimerkiksi niiden esineiden havaitsemista, jotka jonakin määrättynä hetkenä esiintyvät näkökentässä. Esineet vaikuttavat verkkokalvon ja näköhermon välityksellä näkökeskuksiin aiheuttaen muutoksia niiden atomi- ja molekyyliryhmittymisessä. Missä suhteessa nämä serebraaliset muutokset ovat ulkoisiin esineisiin?

Parallelismiväittämän mukaan me voimme, kunhan serebraalinen tila on olemassa, taikasauvan kosketuksella poistaa kaikki havaitut esineet silti mitenkään muuttamatta tajunnan tapahtumaa, sillä tajuista havaintoa määrää esineiden aiheuttama aivotila eivätkä esineet itse. Ei ole kumminkaan vaikea havaita, että tuollainen väite on idealistisen hypoteesin kannalta mieletön. Idealismin mukaan ulkoiset esineet ovat kuvia ja aivot ovat yksi niistä. Olioissa itsessään ei ole mitään enempää kuin se, mikä on havaittavissa tai havaittavaksi saatettavissa niiden herättämässä kuvassa. Aivoatomien risteily ei niinmuodoin ole muuta kuin atomien risteilyä. Koska siinä on kaikki, mitä on otaksuttu aivoissa olevan, on siinä samalla kaikki, mitä sieltä on löydettävissä. Joutuisi ristiriitaan itsensä kanssa, jos sanoisi, että ulkomaailman kuva sukeutuu tästä kuvasta tai ilmaisee itseänsä sen avulla tai ilmenee heti tämän kuvan synnyttyä, tai että havaitsija sen itsellensä luo luodessaan tämän kuvan, koska molemmat kuvat, ulkomaailma ja aivoissa tapahtuva liikunto on otaksuttu samanluontoisiksi ja koska jälkimmäinen kuva on hypoteesin mukaan mitä vähäisin osa mieltämisen aluetta edellisen sitä vastoin täyttäessä koko mieltämisalueen. Se seikka, että aivotärähdykset muka sisältävät virtuaalisesti koko ulkomaailman kuvan, voi näyttää ymmärrettävältä sellaisessa oppijärjestelmässä, joka käsittää liikunnon meidän sitä koskevan mielteemme _takaiseksi_ salaperäiseksi voimaksi, josta havaitsemme ainoastaan sen meihin tekemän vaikutuksen. Sama asia osoittautuu sitä vastoin heti mahdottomaksi sellaisessa oppijärjestelmässä, joka tekee liikunnosta itsestään mielteen, sillä se merkitsisi, että pieni mieltämisen kulma on mieltämisen koko kenttä.

Minä käsitän varsin hyvin, idealistisen hypoteesin mukaisesti, että aivoissa tapahtuva muutos on ulkoisten esineiden toiminnan _seuraus_, organismin vastaanottama liikunto, joka valmistelee soveliaita reaktioja: kuvina kuvien joukossa, liikkuvina kuvina kuten kuvat yleensä, hermokeskukset esiintyvät liikkuvina osina, jotka kokoavat eräitä ulkoapäin tulevia liikkeitä ja jatkavat niitä milloin suoritettuina, milloin vain aloitettuina reaktioliikkeinä. Mutta silloin aivojen tehtävä supistuu siihen, että ne kokevat eräitä toisten mielteiden vaikutuksia, kuvaavat, kuten sanoin, niiden liikunnollisia artikulaatioita. Tässä suhteessa aivot ovat välttämättömät mieltämisen koko muulle osalle, ja niiden vioittuminen aiheuttaa suuremmille tai pienemmille aloille ulottuvaa mieltämisen häiriytymistä. Mutta ne eivät kuvaa mielteitä itseänsä, sillä ne eivät kykene, koska ne ovat itse mielle, kuvaamaan mieltämistä kokonaisuudessaan, elleivät lakkaa olemasta mieltämisen osa ja muutu kokonaisuudeksi. Ankarasti idealistiseen sanamuotoon puettuna parallelismiväittämä niinmuodoin supistuisi täksi ristiriitaiseksi väittämäksi: osa on kokonaisuus.

_Mutta itse asiassa siirrytäänkin sitä havaitsematta idealistiselta katsantokannalta pseudorealistiselle_. Aluksi on tehty aivoista mielle, joka on erottamattomasti liitetty toisiin mielteisiin. Aivoissa, mielteessä mielteiden joukossa, tapahtuvien liikkeiden asiana ei niinmuodoin ole herättää toisia mielteitä, koska toiset mielteet ovat olemassa niiden ohella ja ympärillä. Mutta huomaamatta onkin korotettu aivot ja aivoissa tapahtuvat liikkeet _olioiksi_, ts. syiksi, jotka piiloutuvat erään mielteen taakse ja joiden vaikutus ulottuu paljoa avarammalle kuin se, mitä niistä mielletään. Miksi tämä idealismista realismiin luiskahtaminen? Sitä edistävät monet teoreettiset harhakäsitykset, mutta siihen ei suistuttaisi niin helposti, ellei otaksuttaisi tosiasiain siihen kehottavan.

Havainnon ohella on tosiaankin olemassa muisti. Kun palautan mieleeni joskus aikaisemmin havaitsemiani esineitä, ei niiden enää tarvitse olla läsnä. Ruumiini on jäänyt yksin, ja kuitenkin muuttuvat toiset kuvat jälleen näkyviksi muistojen muodossa. Näyttää siis siltä, että ruumiini tai jonkin ruumiinosani täytyy kyetä herättämään toisia kuvia. Myönnettäköön, ettei se niitä luo: joka tapauksessa se voi herättää ne jälleen eloon. Kuinka se kävisi päinsä, elleivät määrättyä aivotilaa vastaisi määrätyt muistot ja ellei tässä nimenomaisessa merkityksessä aivotyön ja ajatuksen kesken olisi parallelismia?

Tuohon sopii vastata, että idealistisen hypoteesin mukaan on mahdotonta mieltää jokin esine esineen itsensä ollessa kokonaan poissa. Ellei läsnäolevassa esineessä ole mitään enempää kuin se, mikä siitä mielletään, jos läsnäolo lankeaa täydellisesti yhteen sen herättämän mielteen kanssa, niin jokainen esineen mielteen osa on tavallansa sen läsnäolon osa. Muisto ei siis suinkaan ole enää itse esine; siihen siltä puuttuu paljoakin. Se on ensinnäkin katkelmallinen; se ei yleensä säilytä kuin joitakin alkuperäisen havainnon aineosia. Sitäpaitsi se on olemassa ainoastaan sille henkilölle, joka sen mieleensä palauttaa esineen sitävastoin kuuluessa yleiseen kokemukseen. Vihdoin on vielä huomattava, että muistomielteen herätessä myötäseuraavat mielleaivojen muutokset eivät enää ole, kuten havainnon tapahtuessa, riittävän voimakkaat kiihottaakseen mielleorganismia välittömään reaktiotoimintaan. Ruumis ei enää tunne havaitun esineen _ärsyttävän_ itseänsä, ja koska _aktuaalisuuden tunto_ merkitsee juuri tätä _toimintaan yllyttämistä_, ei mielletty esine enää tunnu aktuaaliselta. Tämä seikka ilmaistaan sanomalla, ettei se ole enää läsnä. Todellisuudessa asia on niin, ettei muisto, idealistisen hypoteesin mukaan, voi olla muuta kuin alkuperäisestä mielteestä tai — mikä on sama asia — esineestä irtautunut kalvo. Se on aina läsnä, mutta tajunta kääntää huomionsa siitä pois, mikäli sillä ei ole jotakin syytä sitä tarkastella. Tajunnalla on syytä havaita se ainoastaan siinä tapauksessa, että tuntee kykenevänsä käyttelemään sitä hyödyksensä, toisin sanoen siinä tapauksessa, että läsnäoleva aivotila jo kuvastaa syntyviä liikunnollisia reaktioita, jotka todellinen esine (ts. täydellinen mielle) olisi aiheuttanut: tämä ruumiin toiminnan alku luo mieltämiseen heräävää aktuaalisuutta. Mutta muiston ja aivotilan välillä ei ole läheskään olemassa »parallelismia» tai »ekvivalenssia». Heräävät liikunnolliset reaktiot kuvastavat todellisuudessa eräitä kohta jälleen ilmenevän mielteen mahdollisia vaikutuksia eivätkä miellettä itseänsä, ja koska sama liikunnollinen reaktio voi liittyä useihin eri muistoihin, ei määrätty ruumiillinen tila herätä määrättyä muistoa, vaan monet eri muistot ovat yhtä mahdolliset, ja tajunta voi valita niistä minkä tahtoo. Ne ovat yhden ainoan yhteisen ehdon alaiset: niiden täytyy soveltua samaan liikunnolliseen kehykseen; siinä on niiden »samankaltaisuus», tunnetuissa assosiaatioteorioissa esiintyvä epämääräinen termi, joka saa täsmällisen merkityksen, kun se määritellään liikunnollisten artikulaatioiden samuuden perusteella. En kuitenkaan pane enempää painoa tähän seikkaan, joka on ollut erään aikaisemman tutkimukseni kohteena. Riittänee, kun sanon, että idealistisen hypoteesin mukaan havaitut esineet lankeavat yhteen täydellisen ja täydellisesti toimivan mielteen kanssa, muistetut esineet epätäydellisen ja epätäydellisesti toimivan saman mielteen kanssa, ja ettei aivojen tila kummassakaan tapauksessa täysin vastaa miellettä, koska se on vain sen osa. — Siirtykäämme nyt realismiin nähdäksemme kirkastuuko psykofysiologinen parallelismi paremmin sen nojalla.

* * * * *

Minulla on jälleen esineitä näkökentässäni; aivoni niiden keskellä; aistimuskeskuksissani aiheuttavat ulkomaailman esineet molekyylien ja atomien paikoiltansa siirtymistä. Idealistiselta katsantokannalta minulla ei ollut oikeutta ajatella näiden sisäisten liikkeiden voivan salaperäisellä tavalla luoda rinnakkaisilmiöksensä ulkoisten olioiden mielteitä, sillä ne olivat kokonansa siinä, mitä niistä miellettiin, ja koska ne hypoteesin mukaan miellettiin eräiden aivoatomien liikkeenä, niin ne olivat aivoatomien liikkeitä eivätkä mitään muuta. Mutta realismin ytimenä on se otaksuma, että mielteittemme takana on niistä erotettava syy. Mikään ei näytä estävän ajattelemasta ulkoisten esineiden mieltämisen sisältyvän aivoissa tapahtuviin muutoksiin. Eräiden teoreetikkojen mielestä aivotilat tosiaankin luovat mieltämisen, joka on vain niiden seurausilmiö. Toiset otaksuvat, cartesiolaiseen tapaan, että aivoliikkeet yksinkertaisesti antavat aihetta tajuisten havaintojen ilmestymiseen, tai että nämä havainnot ja liikkeet ovat vain kaksi aspektia jakamattomasta todellisuudesta, joka ei ole liikettä enempää kuin havaintoakaan. Kaikki ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että määrätty aivotila vastaa määrättyä tajunnan tilaa ja että aivoaineksessa tapahtuvat liikkeet, erikseen tarkasteltuina, ilmaisisivat osaavalle selonottajalle kaikkia yksityisseikkoja myöten, mitä vastaavassa tajunnassa tapahtuu.

Mutta miten voisikaan jäädä huomaamatta, että vaatimus, jonka mukaan on tarkasteltava erikseen aivoja, sen atomien liikkeitä, sisältää todellisen ristiriidan? Idealistilla on oikeus selittää eristettäväksi esine, joka hänelle antaa eristetyn mielteen, koska hänen katsantokantansa mukaan ei ole eroa esineen ja mielteen välillä. Mutta realismin olemuksena on juuri tuon väitteen hylkääminen, se pitää keinotekoisina tai suhteellisina niitä jakoviivoja, joita mieltämisemme piirtää olioiden välille, otaksuu niiden alapuolella olevan vastavuoroisten toimintojen ja toisiinsa kietoutuvien mahdollisuuksien järjestelmän, ei enää määrittele esinettä sen nojalla, että se tulee mieltämisemme piiriin, vaan sinänsä tuntemattoman todellisuuden kokonaisuuteen kiinteästi liittyvänä. Mitä syvällisemmin tiede tutkii ruumiin olemusta sen »todellisuuteen» nähden, sitä tarkemmin se palauttaa kaikki ruumiin ominaisuudet, ja niinmuodoin myöskin sen olemassaolon, niiksi suhteiksi, joita se pitää yllä muun, siihen vaikuttamaan kykenevän aineen kanssa. Totta puhuen eivät toisiinsa vastavuoroisesti vaikuttavat termit — miten niitä nimitettäneenkin: atomeiksi, aineellisiksi pisteiksi, voimakeskuksiksi jne. — ole sen kannalta katsoen kuin väliaikaisia; lopullisena todellisuutena ilmenee sille molemminpuolinen vaikutus, _vuorovaikutus_.

Aluksi olette siis antaneet itsellenne aivot, joihin sanotte niiden ulkopuolella olevien esineiden vaikuttavan sillä tavoin muuttavasti, että niissä syntyy mielteitä. Sitten olette raivanneet kerrassaan pois nuo aivojen ulkopuolella olevat esineet ja olette antaneet aivoissa tapahtuneelle muutokselle kyvyn yksinänsä kuvastaa esineiden mielteitä. Mutta korjatessanne pois aivotilaa ympäröiviä esineitä hävitätte, tahdoittepa tai ette, samalla itse aivotilankin, joka saa viimeksi mainituilta ominaisuutensa ja todellisuutensa. _Te saatte sen säilymään vain siten, että siirrytte salavihkaa idealistiseen merkintäjärjestelmään, missä otaksutaan oikeudenmukaisesti eristettäväksi se, mikä esiintyy eristettynä mieltämisessä_.

Pysykää otaksumassanne. Ulkoisten esineiden ja aivojen ollessa läsnä syntyy mielle. Teidän tulee sanoa, ettei tämä mielle ole yksin aivotilan, vaan aivotilan ja sitä määräävien esineiden funktio, koska tuo tila ja nämä esineet nyt muodostavat yhdessä jakamattoman kokonaisuuden. Parallelismiväite, jota noudattaen eristetään aivotilat ja otaksutaan niiden voivan luoda, aiheuttaa tai ainakin ilmaista, yksinänsä, esineiden mielteitä, ei niinmuodoin tälläkään kertaa ole ilmaistavissa sen tuhoamatta itse itseänsä. Ankarasti realistista sanamuotoa käyttäen se olisi määriteltävä näin: _Osa, jonka olemus kaikin puolin johtuu kokonaisuuden muusta osasta, voidaan käsittää säilyväksi kokonaisuuden muun osan hävitessä._ Tai yksinkertaisemmin: _Kahden termin välinen suhde vastaa toista niistä._

Aivoissa tapahtuvat atomiliikkeet joko ovat sitä, minä ne niitä koskevassa mielteessämme ilmenevät, tai ne ovat jotakin muuta. Ensimmäisen hypoteesin mukaan ne ovat sellaisia, millaisina ne miellämme, ja muu osa havaintoamme on niinmuodoin jotakin muuta: niiden ja kaiken muun kesken vallitsisi siinä tapauksessa sisällön ja sisältäjän välinen suhde. Sellainen on idealistinen katsantokanta. Toisen hypoteesin mukaan niiden sisimmän todellisuuden muodostaa niiden solidaarisuus kaiken sen kanssa, mitä on muiden havaintojemme kokonaisuuden takana; yksin sen nojalla, että tarkastelemme niiden sisintä todellisuutta, tarkastelemme todellisuuden kokonaisuutta, jonka kanssa ne muodostavat jakamattoman järjestelmän. Toisin sanoen: aivoissa tapahtuva liike, mikäli se on eristetty ilmiö, häviää, eikä voi enää tulla kysymykseenkään merkitä koko mieltämisen substraatiksi ilmiötä, joka on vain sen osa, vieläpä osa, joka on siitä keinotekoisesti leikattu erilleen.

Itse asiassa realismi ei milloinkaan säily puhtaassa muodossansa. Todellisuuden yleensä voi ajatella olevan olemassa mielteen takana, mutta kohta kun aletaan puhua jostakin erikoisesta todellisuudesta otaksutaan tahtoen tai tahtomatta olion yhtyvän yhdeksi sitä koskevan mielteen kanssa. Piilevän todellisuuden pohjalla, missä kaikki välttämättä sisältyy kaikkeen, realismi kehittelee nimenomaisia mielteitä, jotka ovat idealismille todellisuus itse. Oltuansa realismia todellisuutta asettaessansa se muuttuu idealismiksi kohta, kun väittää jotakin todellisuudesta, sillä realistinen merkintä ei voi yksityiskohtien selittämisessä merkitä mitään muuta kuin sitä, että jokaiseen idealistisen merkinnän termiin piirretään sen väliaikaisen luonteen merkki. Olkoonpa niin; mutta se, mitä ylempänä sanottiin idealismista, soveltuu silloin myöskin realismiin, joka on ottanut idealismin vastuullensa. Ja aivotilojen tekeminen havaintojen ja muistojen ekvivalentiksi merkitsee aina, mikä järjestelmän nimenä lieneekään, osan väittämistä kokonaisuudeksi.