Part 14

Miten menettelemme tahtoessamme omin neuvoin oppia jonkin monimutkaisen harjoituksen, esimerkiksi tanssin? Ensinnäkin me katselemme, kuinka toiset tanssivat. Siten saamme näköhavainnon valssin liikesarjasta — jos kysymyksessä on valssin tanssiminen. Tämän havainnon me painamme muistiimme, ja siitä lähtien on päämääränämme saada jalkamme suorittamaan liikkeitä, jotka herättävät silmissämme samanlaisen vaikutelman kuin muistimme säilyttämä. Mutta mikä olikaan tuo muistiin painamamme vaikutelma? Sanommeko sen selvästi ja täydellisesti kuvaavan valssin liikkeitä? Jos niin sanoisimme, myöntäisimme samalla olevan mahdollista täsmällisesti havaita tanssin liikkeet, vaikka ei itse osaakaan tanssia. Mutta jos onkin ilmeistä, että tanssin oppimiseksi on ensinnä nähtävä, miten toiset sen suorittavat, on toisaalta varmaa, ettei sitä kunnollisesti näe, yksityiskohdittain eikä kokonaisuudessakaan, ennenkuin on itse jossakin määrin tottunut tanssimaan. Se kuva, jota käyttelemme, ei siis olekaan täsmällinen näkökuva. Se ei ole täsmällinen, koskapa se vaihtelee ja varmenee sen opin aikana, jota sen on määrä ohjata; se ei ole myöskään ilmeinen näkökuva, sillä kun se täydellistyy oppiajan kestäessä, ts. sitä mukaa kuin hankimme asiaankuuluvia liikunnallisia kuvia, niin tämä tapahtuu siten, että sen itsensä herättämät, mutta sitä täsmällisemmät liikunnalliset kuvat valtaavat sen, pyrkivätpä vielä sen syrjäyttämäänkin. Hyödylliseltä puoleltansa ei tämä mielle oikeastaan ole puhtaasti motorinen enempää kuin puhtaasti visuaalinenkaan; se on kumpaakin lajia, sillä se kuvaa suoritettavan liikkeen peräkkäisten vaiheiden välisiä, varsinkin ajallisia _suhteita_. Sellainen erittäinkin suhteita kuvaileva mielle muistuttaa suuressa määrin sitä, mitä ylempänä nimitin kaavaksi.

Asianlaita on niin, että me alamme osata tanssia vasta kun täydelliseksi oletettu kaava on saanut ruumiimme suorittamaan ne peräkkäiset liikkeet, joiden mallina se on. Toisin sanoen: kaavan, joka yhä abstraktisemmin edustaa suoritettavaa liikettä, tulee täyttyä kaikilla niillä liikuntoaistimuksilla, jotka vastaavat liikkeen suorittamista. Se voi tämän tehdä ainoastaan herättämällä yksitellen näitä aistimuksia vastaavat mielteet eli kokonaisliikettä muodostavien alkeellisten osaliikkeiden »kinesteettiset kuvat» käyttääkseni Bastianin ehdottamaa nimitystä: sitä mukaa kuin nämä liikuntoaistimusten muistot heräävät eloon, ne muuttuvat todellisiksi liikunta-aistimuksiksi ja samalla suoritetuiksi liikkeiksi. Joka tapauksessa meillä täytyy olla nuo liikunnalliset kuvat. Toisin sanoen: jotta voimme hankkia monimutkaisen liikuntatottumuksen, esimerkiksi sen, joka tulee kysymykseen valssissa, meidän täytyy jo vallita niitä alkeellisia liikkeitä, joista valssi on kokoonpantu. Itse asiassa onkin helppo havaita, että ne liikkeet, joita käyttelemme oppiessamme tanssimaan valssia, ovat samat, joihin tavallisesti turvaudumme kävellessämme, kohottautuessamme varpaillemme, pyörähtäessämme. Me emme kumminkaan käyttele niitä sellaisinansa. Niitä on muokattava enemmän tai vähemmän, taivutettava jokainen valssin yleisen liikkeen suuntaan ja ennen kaikkea yhdistettävä ne uudella tavalla. Niin muodoin on toisaalla uuden kokonaisliikkeen kaavamainen mielle, toisaalla kinesteettiset kuvat vanhoista liikkeistä, jotka ovat samoja tai samanlaisia kuin ne alkeelliset liikkeet, joiksi kokonaisliikunta on eritelty. Valssin oppiminen merkitsee sitä, että nämä erilaiset, jo aikaisemmin hankitut kinesteettiset kuvat saadaan uuteen järjestykseen, joka tekee niille mahdolliseksi yhdessä kytkeytyä kaavaan. Tässä on jälleen kysymyksessä kaavan kehitteleminen kuviksi. Mutta vanha ryhmitys vastustelee uutta järjestystä. Kävelytottumus, esimerkiksi, haittaa tanssiyrityksiä. Kävelemisen kinesteettinen kokonaiskuva estää meitä heti muodostamasta kävelemisen alkeellisista kinesteettisistä kuvista ja muista asiaankuuluvista kuvista tanssin kinesteettistä kokonaiskuvaa. Tanssin kaava ei voi heti kohta täyttyä sopivilla kuvilla. Eikö tämä viivytys, joka aiheutuu siitä, että kaavan on välttämättä luotava monenlaisille alkeellisille kuville uusi keskinäinen _modus vivendi_, minkä useissa tapauksissa saavat aikaan myöskin kaavassa tapahtuvat, sen kuviksi kehittymistä edistävät muutokset — eikö tämä omalaatuinen viivytys, jonka muodostavat haparoimiset, hyödylliset tai hyödyttömät yritykset, kuvien sopeutuminen kaavaan ja kaavan sopeutuminen kuviin, kuvien väliset interferenssi- ja kerrostumistapahtumat — eikö tämä viivytys mittaa kiusallisen kokeilun ja vaivattoman suorituksen, harjoituksen oppimisen ja itse harjoituksen välimatkaa?

On helppo havaita, että asianlaita on samoin kaikessa oppimis- ja käsittämisponnistuksessa, sanalla sanoen: kaikessa älyllisessä ponnistuksessa. Mitä muistamisponnistukseen tulee, olen osoittanut sen tapahtuvan kaavasta kuvaan siirryttäessä. Mutta on tapauksia, joissa kaava kehittyy välittömästi kuvaksi, koska tarjoutuu yksi ainoa kuva sitä tehtävää täyttämään. On toisia, joissa monet toisiinsa verrattavissa olevat kuvat esiintyvät toistensa kilpailijoina. Milloin useita eri kuvia on ehdolla, ei tavallisesti yksikään niistä täytä ehdottomasti kaavan vaatimuksia. Senvuoksi voi sellaisissa tapauksissa kaavan olla pakko muuttua voidakseen kehittyä kuviksi. Niinpä kun tahdon palauttaa mieleeni jonkin erisnimen, turvaudun aluksi siihen yleiseen vaikutelmaan, joka on minuun jäänyt; se toimii »dynaamisena kaavana». Kohta johtuu mieleeni erilaisia alkeellisia kuvia, jotka vastaavat esimerkiksi eräitä aakkosten kirjaimia. Kirjaimet yrittävät joko yhteen liittymällä tai työntymällä toistensa sijaan kaikin tavoin järjestyä kaavan vihjeiden mukaisesti. Työn kestäessä osoittautuu kuitenkin usein mahdottomaksi päästä mihinkään kelvolliseen järjestykseen. Siitä johtuu kaavan asteittainen muuttuminen, jota vaativat kuvat, samat kuvat, jotka kaava on saanut hereille ja jotka kaikesta huolimatta voivat vuorostansa varsin hyvin joutua muuttumaan, jopa häviämäänkin. Mutta järjestyivätpä kuvat vain keskenänsä tai olipa niiden suostuttava molemminpuolisiin myönnytyksiin, joka tapauksessa sisältyy mieleenpalauttamisponnistukseen kaavan ja kuvien pitkä välimatka ja asteittainen läheneminen. Mitä enemmän edestakaisinliikkumista, häilymistä, taistelua ja sovinnonhieromista tämä läheneminen vaatii, sitä selvemmäksi käy ponnistuksen tunto.

Nämä tapahtumat eivät ole missään muualla niin ilmeisiä kuin keksinnän aiheuttamassa ponnistuksessa. Siinä meillä on selvä tunto järjestymismuodosta, joka tosin on muuttuvainen, mutta aikaisempi kuin ne aineosat, joiden on järjestyttävä, lisäksi aineosien itsensä välillä tapahtuvasta kilpailusta ja vihdoin, jos keksintö saavuttaa tarkoituksensa, tasapainosta, joka on muodon ja aineen vastavuoroista toisiinsa sopeutumista. Kaava esiintyy erilaisena eri vaiheissa, mutta pysyy kumminkin aina suhteellisen täsmällisenä, ja kuvien asia on mukautua siihen — ikäänkuin olisi kysymyksessä pyöreä kautsulevy, jota venytetään yhtaikaa eri suuntiin, jotta saataisiin se mukautumaan jonkin monikulmion geometriseen muotoon. Kautsu yleensä kutistuu toisista kohdista sitä mukaa kuin sitä toisista venytetään. Työ on suoritettava useassa erässä, onpa kenties vielä työn kestäessä muutettava monikulmiolle alun pitäen määrättyä muotoa. Niin on laita keksimisponnistuksen riippumatta siitä, tapahtuuko se muutamassa silmänräpäyksessä vai vaatiiko se vuosikausia.

Miten lieneekään: onko tuo kaavan ja kuvan välillä tapahtuva edestakaisinliikkuminen, onko tuo yhteenliittyvien tai kaavaan pääsemisestä keskenänsä kamppailevien kuvien leikki, sanalla sanoen tuo mielteiden omalaatuinen liikehdintä olennaisena osana kokemassamme ponnistuksen tunnossa? Jos se ilmenee aina, kun koemme älyllisen ponnistuksen tuntoa, jos se taas on poissa tämän tunnon puuttuessa, voimmeko myöntää, ettei se ilmene suotta tunnossa itsessänsä? Mutta toisaalta: kuinka voisikaan mielteiden leikki, kuvien liike, olla jonkin tunnon aineosana? Nykyaikainen sielutiede on taipuvainen hajottamaan perifeerisiksi aistimuksiksi kaiken sen, mikä tunteessa on tunteenomaista. Ja vaikka emme menisikään niin pitkälle, näyttää kuitenkin siltä, ettei mielenliikutus ole älypuolisista tekijöistä johdettavissa. Mikä on niinmuodoin kaikkea älyllistä ponnistusta värittävän tunteenomaisen vivahduksen ja analyysin siitä löytämän erikoislaatuisen mielteiden leikin välillä vallitseva todellinen suhde?

Myönnän mielelläni, että tarkkaavaisuudessa, harkinnassa ja älyllisessä ponnistuksessa yleensä kokemamme mielenliikutus on perifeerisiksi aistimuksiksi hajotettavissa. Mutta siitä ei seuraa, ettei se »mielteiden leikki», jonka merkitsimme älyllisen ponnistuksen luonteenomaiseksi tuntomerkiksi, ole mielenliikutuksessa tunnettavissa. Riittää, kun myönnetään, että aistimusten leikki vastaa mielteiden leikkiä, vastaa sitä kuin kaiku, mutta toisessa äänilajissa. Tämä on sitäkin helpompi käsittää, kun todellisuudessa ei ole kysymyksessä mikään mielle, vaan mielteiden liikehdintä, mielteiden välinen kamppailu tai interferenssi. Voi varsin hyvin käsittää, että näillä henkisillä värähdyksillä on aistimukselliset rinnakkaissävelensä. Voi käsittää, että älyn epäröinti jatkuu ruumiillisen levottomuuden muodossa. Älyllisen ponnistuksen luonteenomaiset aistimukset näyttävät ilmaisevan tätä neuvottomuuden ja levottomuuden tilaa. Eikö sopisi ylimalkaisesti sanoa, että ne perifeeriset aistimukset, joita erittelyn avulla tunneliikunnasta keksitään, ovat aina suuremmassa tai pienemmässä määrin niiden mielteiden vertauskuvia, joihin tunneliikunta liittyy ja joista se johtuu? Me taivumme ulkonaisesti »näyttelemään» ajatuksiamme, ja tapahtuvan näyttelemisen tajunta kimmahtaa takaisin ajatukseen. Siitä tunneliikunta, jonka keskuksena yleensä on jokin mielle mutta jossa ovat nähtävissä varsinkin ne aistimukset, jotka muodostavat mielteen jatkon. Aistimukset ja mielle muuten liittyvät tässä toisiinsa niin katkeamattomasti, että on mahdotonta sanoa, mihin toinen päättyy ja mistä toiset alkavat. Keskivälille sijoittuva tajunta korottaa niin ollen tunnon omalaatuiseksi, aistimuksen ja mielteen väliseksi tilaksi. Tyydyn kuitenkin vain viittaamaan tähän seikkaan.

* * * * *

Lopuksi on vielä osoitettava, että tämä henkistä ponnistusta koskeva käsitys selittää tärkeimmät älyllisen työn vaikutukset ja että se samalla on lähinnä tosiasiain selvää ja yksinkertaista toteamista, kauimpana kaikesta teoriasta.

Kaikki myöntävät ponnistuksen selventävän ja täsmällistyttävän miellettä. Mielle on epäilemättä sitä selvempi, mitä suurempi määrä yksityiskohtia siinä voidaan havaita, ja sitä täsmällisempi, mitä paremmin se erotetaan ja eristetään kaikista muista. Mutta jos henkisen ponnistuksen muodostaa sarja toimintoja ja vastatoimintoja kaavan ja kuvien välillä, on ymmärrettävissä, että tämä sisäinen liike päätyy toisaalta paremmin eristämään miellettä, toisaalta varustamaan sitä runsaammalla sisällöllä. Mielle eristyy kaikista muista, koska organisoiva kaava hylkää ne kuvat, jotka eivät kykene sitä kehittelemään luoden siten todellista yksilöllisyyttä tajunnan aktuaaliseen sisältöön. Toisaalta se täyttyy yhä lukuisammilla yksityisseikoilla, koska kaava kehittyessään imee itseensä kaikki ne muistot ja kuvat, jotka se voi itseensä sulattaa. Niinpä, kuten ylempänä sanoin, näyttää siinä verraten yksinkertaisessa älyllisessä ponnistuksessa, jonka muodostaa jonkin havainnon tarkkaaminen, muokkaamaton havainto aluksi johtavan mieleen hypoteesin, jonka on määrä se selittää, ja tämä kaava vetää sitten puoleensa monia muistoja, jotka se kokee saada yhtymään yhdeksi määrättyjen havainnon osien kanssa. Silloin havainto saa voitoksensa kaikki kuvien muiston herättämät yksityisseikat samalla eroten toisista havainnoista sen yksinkertaisen nimilipun nojalla, jota kaava on tavallansa alkanut siihen kiinnittää.

Tarkkaavaisuutta on nimitetty eräänlaiseksi monoideismin tilaksi. Toisaalta on huomautettu, että henkisen tilan rikkaus on verrannollinen sen ilmaisemaan ponnistukseen. Nämä eri näkökannat ovat helposti saatettavissa sopusointuun. Kaikessa älyllisessä ponnistuksessa on suuri joukko havaittavia tai piileviä kuvia, jotka työntelevät toisiansa ja tungeksivat päästäkseen kaavaan. Mutta koska kaava on suhteellisen muuttumaton, ovat ne monet kuvat, jotka pyrkivät sitä täyttämään, joko samankaltaisia tahi keskenänsä rinnastettuja. Henkistä ponnistusta on niinmuodoin vain siinä, missä on älyllisiä aineosia järjestymässä. Tässä mielessä kaikki henkinen ponnistus on monoideismiin taipumista. Mutta se ykseys, jota kohden henki silloin on kulkemassa, ei ole abstraktista, kuivaa ja tyhjää ykseyttä. Se on suurelle organisoitujen elementtien joukolle yhteisen »johtavan idean» ykseys. Se on elämän itsensä ykseys.

Tämän ykseyden olemuksen väärinkäsittämisestä ovat johtuneet tärkeimmät älyllistä ponnistusta koskevaan kysymykseen liittyvät vaikeudet. Mainittu ponnistus epäilemättä »keskittää» henkeä ja saa sen kohdistumaan »yhteen ainoaan» mielteeseen. Mutta siitä, että jokin mielle on _yksi_, ei suinkaan johdu, että se on _yksinkertainen_ mielle. Se voi päinvastoin olla monimutkainen, ja olemme nähneet, että henkisen ponnistuksen kestäessä aina ilmenee monimutkaisuutta, vieläpä että juuri se on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen tuntomerkki. Senvuoksi olen uskonut voivani selittää älyn ponnistuksen, loittonematta älyn piiristä, jonkinlaisena älyllisten elementtien kesken tapahtuvana yhteenliittymis- ja interferenssi-ilmiönä. Jos sitävastoin sekoitetaan toisiinsa ykseys ja yksinkertaisuus, jos kuvitellaan älyllisen ponnistuksen voivan kohdistua yksinkertaiseen mielteeseen ja säilyttää sen yksinkertaisena, niin minkä nojalla erotetaan mielle, kun se on työläs, samasta mielteestä sen ollessa helppo, ja minkä nojalla eroaisi silloin älyllisen jännityksen tila älyllisen lauenneisuuden tilasta? Silloin täytyisi eroa etsiä mielteen itsensä ulkopuolelta. Täytyisi otaksua sen joko piilevän mielteen affektiivisessa säestyksessä tai johtuvan älyn kehään kuulumattoman »voiman» väliintulosta. Sellainen affektiivinen säestys ja sellainen käsittämätön voimanlisä eivät kykene kumpikaan selittämään, miksi älyllinen ponnistus on tehokas. Kun tämä tehtävä tulee kysymykseen, on tarkoin syrjäytettävä kaikki, mikä ei ole miellettä, ryhdyttävä tarkastelemaan miellettä itseänsä, etsittävä sitä _sisäistä_ ominaisuutta, joka erottaa pelkästään passiivisen mielteen samasta mielteestä, kun siihen liittyy ponnistusta. Silloin epäilemättä havaitaan, että mielle on yhdysperäinen ja etteivät mielteen aineosat molemmissa tapauksissa ole samassa suhteessa toisiinsa. Mutta jos kerran sisäinen kokoonpano on erilainen, miksi niinmuodoin etsimmekään älyllisen ponnistuksen luonteenomaista tunnusmerkkiä muualta kuin tästä eroavaisuudesta? Koska kuitenkin on lopulta tuo eroavaisuus tunnustettava, miksi emme tee sitä heti alkaessamme? Ja jos mielteen aineosien sisäinen liike selittää sekä älyllisen ponnistuksen työläyden että sen tehokkuuden, miksi emme pitäisi liikettä älyllisen ponnistuksen varsinaisena ytimenä?

Väitetään kenties, että siten vaadin kaavan ja kuvan kaksinaisuutta sekä toisen elementin vaikutusta toiseen?

Ensinnäkään ei se kaava, josta puhun, ole mitenkään salaperäinen, eipä edes hypoteettinenkaan. Siihen ei myöskään sisälly mitään sellaista, mikä voisi loukata sielutiedettä, joka — suoraan vaatimatta kaikkia mielteitä kuvina käsiteltäviksi — on tottunut määrittelemään kaikki mielteet vertaamalla niitä kuviin, todellisiin tai mahdollisiin. Psyykillinen kaava, sellaisena kuin sitä olemme tässä tutkielmassa pitkin matkaa tarkastelleet, on epäilemättä määriteltävissä todellisten tai mahdollisten kuvien nojalla. Se on kuvien _odottamista_, älyllinen asenne, jonka tehtävänä on toisella kertaa jonkin määrätyn kuvan palauttaminen, kuten muistin ollessa kysymyksessä, toisella kertaa taas pitkä- tai lyhytaikaisen leikin järjestäminen niiden kuvien kesken, jotka voivat siihen kytkeytyä, kuten on laita luovassa mielikuvituksessa. Se on avoimessa tilassa samaa kuin kuva suljetussa. Se esittää kehittymisen tilassa, dynaamisesti, minkä kuvat näyttävät meille aivan valmiina staattisessa tilassa. Oltuaan läsnä ja toimivana kuvien herättämistyössä se himmenee ja häviää esiinnousseiden kuvien taakse, tehtävänsä täytettyänsä. Selväpiirteinen kuva esittää sitä, mikä on ollut. Äly, joka käyttelisi ainoastaan tällaisia kuvia, kykenisi ainoastaan alkamaan uudelleen menneisyytensä sellaisenaan tai ottamaan sen jähmettyneet ainesosat kootakseen ne uuteen järjestykseen ikäänkuin mosaiikkikappaleet. Notkea äly, joka kykenee käyttelemään hyväkseen entistä kokemustansa taivuttelemalla sitä nykyisyyden suuntaviivojen mukaan, sitävastoin tarvitsee kuvien ohella toisenlaisia mielteitä, jotka voivat aina todellistua kuviksi, mutta ovat aina niistä erotettavissa. Psyykillinen kaava ei merkitse mitään muuta.

Sellaisen kaavan olemassaolo on niinmuodoin tosiasia; kaikkien mielteiden selittäminen jähmeiksi kuviksi, jotka jäljentävät ulkoisten olioiden muotoa, olisi sitävastoin pelkkä otaksuma. Lisättäköön, ettei tämän otaksuman riittämättömyys ilmene milloinkaan niin selvästi kuin nyt käsittelemässämme kysymyksessä. Jos kuvat muodostaisivat koko psyykillisen elämämme, niin miten olisi henkisen keskittymisen tila erotettavissa älyllisen hajaantumisen tilasta? Täytyisi otaksua, että ne eräissä tapauksissa seuraavat toisiansa ilman yhteistä tarkoitusta ja että toisissa tapauksissa, selittämättömän muutoksen nojalla, kaikki samanaikaiset ja peräkkäiset kuvat ryhmittyvät siten, että niistä koituu yhä täsmällisempi saman ongelman ratkaisu. Väitetään kenties, ettei kysymyksessä ole sattuma, että kuvat kutsuvat toisiansa samankaltaisuutensa nojalla, mekaanisesti, assosiaation yleistä lakia noudattaen. Mutta älyllisen ponnistuksen ollessa kysymyksessä eivät toisiansa seuraavat kuvat voi olla ulkonaisesti mitenkään toistensa kaltaisia. Yhtäläisyys on puhtaasti sisäistä, se on merkityksen samuutta, yhtäläistä kykyä ratkaista jokin probleema, johon nähden ne ovat vastaavissa tai toisiansa täydentävissä asemissa huolimatta konkreettisten muotojensa erilaisuudesta. Probleeman täytyy niin ollen ilmetä hengelle, vieläpä aivan toisin kuin kuvan muodossa. Jos se itse olisi kuva, niin se herättäisi kaltaisiansa tai toistensa kaltaisia kuvia. Mutta koska sen tehtävänä on päinvastoin herättää ja ryhmitellä kuvia pitäen silmällä, missä määrin ne kykenevät vaikeuksia voittamaan, on sen otettava huomioon tämä kuvien kyky eikä niiden ulkonainen ja näennäinen muoto. Se on siis todellakin kuvallisesta mieltämisestä eroava mieltämistapa, joskin se on määriteltävissä vain edelliseen suhtautuvana.

Ei auta väittää vastaan, että on vaikeata käsittää, kuinka sellainen kaava voi vaikuttaa kuviin. Onko kuvan vaikutus kuvaan helpommin käsitettävissä? Kun sanotaan kuvien vetävän toisiansa puoleensa samankaltaisuutensa nojalla, niin merkitseekö tuo muuta kuin pelkkää ja yksinkertaista asian toteamista? Minä pyydän vain olemaan laiminlyömättä mitään kokemuksen osaa. Paitsi kuvan vaikutusta kuvaan on olemassa kaavan torjuva tai puoleensavetävä vaikutus kuviin. Henki ei kehittele itseänsä vain yhdessä ainoassa tasossa, pinnalla, vaan liikkuu myöskin tasosta toiseen, syvyyksissä. Assosiaatiomekanismin ohella vaikuttaa psyykillinen ponnistus. Ne voimat, jotka kummassakin tapauksessa vaikuttavat, eivät eroa toisistaan ainoastaan intensiteettiinsä nähden; ne liikkuvat eri suunnissa. Kysymys, _miten_ ne toimivat, ei kuulu yksin psykologian vastattaviin: se liittyy kausaliteetin yleiseen ja metafyysilliseen probleemaan. Työntö- ja vetovoiman, »vaikuttavan syyn» ja »finaalisen syyn» välimailla on luullakseni eräs välimuoto, eräs aktiivisuuden laji, josta filosofit ovat köyhdyttämisen ja hajottamisen nojalla, kahteen vastakkaiseen ja äärimmäiseen rajaan päätyen, kehitelleet toisaalta vaikuttavan syyn, toisaalta finaalisen syyn käsitteen. Tämä menetelmä, jota noudattaa itse elämä, merkitsee asteittaista siirtymistä vähemmän todellistuneesta enemmän todellistuneeseen, intensiivisestä ekstensiiviseen, osien vastavuoroisesta toisiinsa kytkeytymisestä niiden rinnakkainasetteluun. Älyllinen ponnistus on jotakin sentapaista. Käyttäen mahdollisimman abstraktista ja niin ollen mahdollisimman yksinkertaista esimerkkiä olemme tuota ponnistusta analysoidessamme käyneet mahdollisimman kiinteästi käsiksi siihen aineettoman kasvavaan aineellistumiseen, joka on elollisen aktiivisuuden luonteenomainen tunnusmerkki.

VII.

AIVOT JA AJATUS: ERÄS FILOSOFINEN HARHAKÄSITYS

Se käsitys, että psyykillinen tila ja vastaava aivojen tila ovat toistensa ekvivalentteja, vallitsee suuressa osassa nykyaikaista filosofiaa. On pohdittu tämän ekvivalenssin syitä ja merkitystä pikemmin kuin ekvivalenssia itseänsä. Toisten mielestä se johtuu siitä, että aivojen tila luo eräissä tapauksissa rinnakkaisilmiöksensä psyykillisen fosforesenssin, joka valaisee sen kuvioita. Toisten mielestä asia on selitettävä niin, että aivojen tila ja psyykillinen tila kuuluvat eri ilmiösarjoihin, jotka kohta kohdalta vastaavat toisiansa toisen kumminkaan tarvitsematta olla toisen aiheuttama. Mutta kumpikin näkökanta myöntää molempien sarjojen kesken vallitsevan ekvivalenssin tai, kuten useimmiten sanotaan, _parallelismin_. Käsitteiden täsmällistämiseksi lausumme väitteen näin: »Aivojen tilan ollessa olemassa seuraa määrätty psyykillinen tila.» Tai näin: »Yli-inhimillinen äly, joka olisi näkemässä niiden atomien liikettä, joista inhimilliset aivot ovat kokoonpannut, ja jolla olisi psykofysiologian avain, voisi lukea toimivista aivoista kaikki, mitä vastaavassa tajunnassa tapahtuu.» Tai vihdoin: »Tajunta ei ilmaise mitään muuta kuin sen, mitä aivoissa tapahtuu; se vain ilmaisee samat asiat toisella kielellä.»