Part 3

_Hemmo_ (tyynemmin). Minä en puhu nyt enää sanaakaan teidän kanssanne, Mikko. Saatte mennä, niinkuin äsken jo sanoin.

_Mikko_. Kyllä. Nyt minä menen. Nyt olen valmis menemään — käskemättäkin.

_Hemmo_. Mutta minä annan teille kuitenkin vielä neuvon. Puhutelkaa tytärtänne ensin!

_Mikko_. Sitä neuvoa minä en kaivannut. Juuri hänen kanssaan on asia selvitettävä nyt.

_Hemmo_. Minä toivon, että hän on järkevämpi teitä tässä asiassa, Mikko.

_Mikko_. Järkevämpi? Ehkäpä yksissä neuvoin teidän kanssanne?

_Hemmo_. Niin. Minä toivoisin senkin, että tulisitte Hiljan kanssa täällä käymään tämän kysymyksen johdosta.

_Mikko_. Kyllä se tehdään. Ja piankin. Kun asia on selvitettävä lopullisesti teidänkin kanssanne, silloin tulemme kyllä molemmat.

_Hemmo_. Hyvästi sitte siksi. (Menee oikealle.)

_Mikko_. Hyvästi — vain — siksi. (Aikoo nostaa lakkinsa, jonka on pudottanut maahan, oven suuhun, tuolin viereen, mutta lyyhistyykin tuolille istumaan ja vaipuu synkän näköisenä, pää käsien varassa, ajatuksiinsa. Lyhyt väliaika.)

Liisi (käsi Elvin vyötäisissä), Elvi ja Selma palaavat.

_Liisi_. Kas! Yksinkös Mikko täällä istuukin?

_Elvi_. Todellakin?!

_Mikko_ (nousee istualtaan).

_Selma_. Jokos Mikko on saanut asiansa toimitetuksi?

_Mikko_ (ikäänkuin heräten ajatuksistaan). Jo — — kyllä — — tällä kertaa — — Vaan nyt pitää lähteä. Mutta kyllä minä — — kyllä minä — — (Tekee lähtöä, hätiköiden oven suussa ja sekaantuen puheessaan.)

_Selma_. Sanokaa nyt paljon terveisiä Hiljalle!

_Mikko_. Kiitoksia! Käskettiin tulemaan takaisin. Ja kyllä minä tulen, kyllä. Ja tuon Hiljan mukanani myös.

_Liisi_. Tuokaa, Mikko, tuokaa! Että saan nähdä. Milloinka te tulette?

_Mikko_. Niin pian kuin mahdollista. Vaikkapa ensi keskiviikkona.

_Liisi_. Ja varmasti?!

_Mikko_. Kyllä. Varmasti silloin tullaan. Hyvästi nyt vain. (Menee.)

_Selma_. Olipas Mikko nyt oikein kummallinen!

_Elvi_. Ihan omituisesti käyttäytyi.

_Liisi_ (salakavalasti). Mikä hänelle oli tullut? Ja näin yht'äkkiä!

_Selma_ (epäellen katsahtaen Liisiin). Niin. Olisiko hänelle jotakin — —?

_Liisi_. Olisiko Hemmo hänelle jotakin sanonut?

_Elvi_. Missäs Hemmo on?

_Selma_ (avaten oikealle johtavan oven). Oletko täällä, Hemmo?

_Hemmo_ (tulee). Kyllä.

_Selma_. Hyvänen aika! Sanohan, mikä Mikkoa vaivasi?

_Hemmo_ (kävelee hermostuneesti edestakaisin). Kuka hänet tietää! Esitin hänelle appiukon tarjoumuksen muuttaa sinne maatilalle ja hän joutui siitä ihan päästä pyörälle. Mies, joka ennen on ollut niin tasainen, kiihtyi oikein silmittömäksi ja rupesi puhumaan puita heiniä.

_Elvi_. Siitäkö hän niin?...

_Selma_. Eipäs, kun jo häneenkin nykyajan villiytyminen on tarttunut!

_Hemmo_ (luoden silmäyksen Liisiin). Ellei se ollut muuta yllytystä.

_Liisi_ (ovelasti väistellen). On sitä, todellakin, harmia nykyään joka alalla. Vaan mitä sitä joutavista välittää ja turhaan itseään hermostuttaa. — Katsos, Hemmo, nyt me jo olemme Elvin kanssa hyviä ystäviä. (Suutelee Elviä poskelle). Minä pyysin häneltä vilpittömästi anteeksi äskeisen vallattomuuteni, kun olin niin tuhma ja loukkasin häntä kujeillani. Hän kyllä ymmärsi, ettei sillä ollut pahaa tarkoitettu.

_Elvi_. Ei nyt siitä enää — —.

_Liisi_ (menee Hemmon luo ja laskee kätensä hänen olkapäilleen). Ethän sinäkään ole minulle siitä suuruksissasi? Annathan anteeksi sinäkin? Minä olen välistä niin häjy, niin häjy.

_Hemmo_ (ottaen pois Liisin kädet ja väistyen hänestä). Kerrankin puhuit totta.

_Liisi_ (teeskennellyn iloisesti nauraen). Ha-ha-ha-ha! Vai kerrankin puhuin totta?! — Vaan nytpä voin minäkin lähteä. (Ottaa hattunsa, jonka panee päähänsä).

_Selma_. Joko sinä sitte...?

_Liisi_. Jo — jo! Täytyyhän sitä antaa ihmisten vähän olla rauhassa. Kas niini Hyvästi, täti! Hyvästi, Elvi! (Kättelyä.)

_Elvi_. Käyhän nyt meillä!

_Liisi_ (leikillisesti). Kyllä. Usein. Joka päivä. Kaksi kertaa päivässä. Niin että saatte oikein kylliksenne minusta. (Hemmolle merkitsevästi.) Näkemiin asti nyt, Hemmo!

_Hemmo_ (kylmästi). Hyvästi!

_Liisi_. Eikä, kun näkemiin asti — minä sanoin. Ha-ha-ha-ha! (Juoksee verannan ovelle, josta jatkaa:) Minä kulen jälleen tätä tavallista oikotietäni: puutarhan kautta, sitte pellon piennarta pitkin, tuoksuvaa apilanurmikkoa myöten, sitte rantatietä ja sitte sitä hiljaista havuneulain peittämää metsäpolkua, humisevan männikön suojassa, kotia Kivistöön. Ihan niinkuin viime kesänä. (Nyökäyttäen päätään.) Näkemiin, näkemiin! (Poistuu.)

_Selma_. Minä saatan sinua vielä puutarhan portille, Liisi. (Seuraa.)

_Liisin_ (ääni ulkoa). Kiitos, täti! Tulkaa!

_Hemmo_ (kävelee jälleen pari kertaa edestakaisin. Ikäänkuin itsekseen). On se koko — kappale!

_Elvi_. Oikea arvoitus, se nainen!

_Hemmo_. Että hänen pitikään tänne taas tulla! — Ja sitte vielä tuo Mikko!

_Elvi_ (kotvan äänettömyyden jälkeen menee Hemmon luo, tahtoen tarttua hänen käteensä). Kuule, Hemmo! Sinulla on joitakin ikävyyksiä. Kerro minulle, mitä?

_Hemmo_. On, Elvi, on. Mutta anna minun nyt olla, anna minun olla. (Menee nopeasti oikealle, vetäen oven kiinni.)

_Elvi_ (jää katsoa tuijottamaan hänen jälkeensä, kääntyy sitte, peittää molemmilla käsillä kasvonsa ja menee ruokasaliin).

_Esirippu_.

TOINEN NÄYTÖS.

(Alhon kartanon piha. Vasemmalla asuinrakennus, jonka keskikohdalla portaikko ja pääsisäänkäytävä. Vastapäätä oikealla puolella on tuparakennus sisäänkäytävineen, ja ikkunan edessä kiikkulauta. Etempänä, samalla puolella, on aita porttineen, perempänä aitta. Asuin- ja tuparakennusten päädyt yhdistää näyttämön etualan poikki aita, jonka keskellä on portti, joka johtaa pihasta puutarhaan. Aidan vierustalla kasvaa matalia pensaita, niin että voi nähdä, mitä pihassa tapahtuu; asuinrakennuksen päädyn edessä, jossa on isännän työhuoneen ikkuna, on iso syreenilehtimaja pöytineen istuimineen ja tuparakennuksen päädyn edessä kasvaa tuuhea koivu. Perällä, rakennusten välistä näkyy peltoa, järveä ja järven takana metsää.)

(Selma, Elvi, Liisi ja Hemmo istuvat lehtimajassa, Selma ja Elvi käsitöitä tehden, Liisi, lukien sanomalehteä, Hemmo, sytyttäen paperossia. Pöydällä on kahvipannu, tarjotin astioineen, leipäkori ja virvokejuomapullo. — Kaikki istuvat jonkun aikaa ääneti.)

_Liisi_. Onko tämä eilinen lehti?

_Selma_. On. Mehän saamme pääkaupungin lehdet aina vasta iltasella sinä päivänä, jolloin ne ilmestyvät.

_Liisi_. Nyt on siis keskiviikko tänään? (Luo, salaisen ajatuksen valaisemana, silmänsä, ylös.)

_Selma_. Niin on. (Lyhyt väliaika.) No, koska ei kukaan enää sanonut tahtovansa lisää, niin minä vien astiat pois. (Laskee käsityönsä syrjään ja alkaa korjata astioita.)

_Hemmo_. Mitä te, äiti...?! Minä kutsun Riikan.

_Selma_. Ei. Olkoon! Sillä on siellä sisällä muuta tekemistä; koko muu väkihän on poissa ulkotöissä.

_Elvi_ (kooten työnsä yhteen). Minä vien, äiti. Antakaa!

_Liisi_ (viskaa lehden pois). Istu sinä, Elvi, nyt töinesi siinä vain rauhassa! Minä autan tätiä, minä, joka olen tyhjäntoimittaja muutenkin.

_Selma_. Nytkös te joutavasta kinaatte?! — No, ota sinä, Liisi, sitte, kun niin välttämättä tahdot, tarjotin astioineen.

_Liisi_. Ja täti ottaa pannun ja leipäkorin. (Menee portista pihaan.)

_Selma_ (seuraa häntä). Älä nyt vain kompastu rappusissa!

_Liisi_. Johan nyt! Enhän minä toki niin kömpelö ole. (Menee portaikon kautta sisään.)

_Selma_. Sattuuhan se vahinko — viisaallekin. (Menee Liisin jälessä sisään.)

_Hemmo_ (polttaa paperossinsa hermostuneesti loppuun, viskaa pätkän maahan ja tallaa sen jalallaan sammuksiin. Kotva äänettömyyttä, sitte hän nousee ylös). No niin!

_Elvi_. Menetkö — —?

_Hemmo_ (katsoo kelloaan). — — töitä katsomaan, — niin.

_Elvi_. Kuule, Hemmo! Minä olisin vähän tahtonut puhella kanssasi.

_Hemmo_. Mistä niin?

_Elvi_. Tiedätkös? Minusta alkaa tämä elämä tämmöisenä, tuo jokapäiväinen tukala, kireä yhdessäolo hänen kanssaan tuntua aivan sietämättömältä.

_Hemmo_. Hml — —

_Elvi_. Sitä ei vielä ole montakaan päivää kestänyt, mutta tuskin yhtäkään enää jaksan kestää.

_Hemmo_. Kysymys on, mitä olisi tehtävä.

_Elvi_. Niin. Mitä olisi tehtävä, että siitä tulisi loppu.

_Hemmo_. Sitä samaa minäkin ajattelen, — juuri sitä samaa.

_Elvi_. Minä kyllä olen huomannut, Hemmo, että sinulla on jotakin ollut mielessä siitä saakka, kuin hän tänne tuli, että jostakin syystä olet niin omituiseksi muuttunut. Mutta mitä se on ja mistä syystä, sitä en ole saanut tietää. Ja itse olen karttanut sitä sekä sinulta että muilta kysyä, — aina tähän asti. Mutta nyt minun täytyy, Hemmo — —

_Hemmo_ (aikoo ensin sanoa jotakin, mutta onkin sitte vaiti).

_Elvi_. Sinä et sano, et tahdo puhua minulle?

_Hemmo_ (tuskistuneena). Mitäs minä — —? Minustakin tämä olo on niin kovin painostavaa. Minäkin tahtoisin siitä päästä, vaan en todellakaan tiedä millä keinoin.

_Elvi_. Ei, ei. Et sinä nyt ole vilpitön kohtaani. Sinä et tahdo ilmaista oikeata syytä. Sinulla on joku ikävyys, joka sinua vaivaa. Senhän silloin jo myönsit itsekin. Mutta nyt sinun täytyy se sanoa!

_Hemmo_. Älä kiusaa, Elvi! En minä nyt tahdo puhua.

_Elvi_ (hellästi). Etkö?! Omalle vaimollesi? Jos häntä rakastat?

_Hemmo_. Mitä sinä nyt joutavia!

_Elvi_. Sinun tulee itsesi helpompi olla, saat nähdä, jos puhut kanssani.

_Hemmo_ (pyyhkien otsaansa). Saattaisi olla. Vaan tokkopahan. — Tuskin. — — Ei. Ei puhuta. — — En minä nyt. — — Ehkä toiste.

_Elvi_. Ei, ei toiste. Nyt, nyt sinun pitää... Minä arvaan sen jo. Ja ell'et sinä sano, niin minä kysyn toiselta... häneltä. Sillä hän...

_Hemmo_. Hän? Liisi? Mitäs hän tietäisi? Mitäs hänellä olisi sen asian kanssa tekemistä?

_Elvi_. Kyllä. Näinhän minä äskenkin taas, kuinka sinä hänen puheestaan, hänen salaviittauksistaan hermostuit, vaikka koetit hillitä itseäsi. Jotakin teidän välillänne on tahi on ollut, jotakin semmoista, jota et tahdo kertoa.

_Hemmo_. Ei kerrassaan mitään semmoista, jota sinä ehkä luulet.

_Elvi_. Mutta jotakin kuitenkin. Sillä minä tunnen sen. Minun sydämmeni sanoo sen. Minun on niin vaikea, niin vaikea olla, Hemmo. Ja sitäkin vaikeampi vielä, kun tämä salaperäisyys minua kiusaa ja kiduttaa. Minä näen, että sinulla ei ole luottamusta minuun, ei oikeata kiintymystä minuun. Alussa sitä oli, ainakin luulin sitä olevan. Mutta nyt alan epäillä, epäillä, onko sinussa oikeata rakkautta alunpitäen minuun ollutkaan. Vai onko se sitte jo näin pian alkanut kylmetä? Onko sydämmesi ehkä ennen ollut toiseen enemmän kiintynyt? Kyteekö siinä ehkä vanha tuli vielä? Onko se nyt ehkä alkanut siinä uudelleen loimuta? Siinä se, mitä kyselemistäni itseltäni kyselen, saamatta vastausta mitään. Se se minua kiusaa ja kiduttaa, Hemmo.

_Hemmo_. Oletpa sinä nyt todellakin lyhytnäköinen, Elvi, kun et huomaa käytöksestäni Liisiä kohtaan, ettei sinulla ole vähintäkään syytä tuommoiseen mustasukkaisuuteen, ei vähintäkään. Hän on kyllä tahtonut sitä sinussa herättää, jo ensi käynniltään asti, kiihdyttää, yllyttää sinua jos jollakin lailla, mutta näethän itse, että häntä suorastaan vieroon, kammon.

_Elvi_ (kyynelsilmin). Mutta mitäs se sitte on? Sano, puhu! Tee tästä tuskallisesta tilasta loppu!

_Hemmo_. Sen kyllä tahdon. Mielelläni sen sinullekin suon, kun tuollaiseen epäluuloon olet joutunut.

_Elvi_. No! Puhu, puhu!

_Hemmo_. Rauhamme vuoksi siitä ei ole kuin yksi pääsy.

_Elvi_. Ja mikä, mikä?

_Hemmo_. Se, että tavalla tahi toisella teemme hänelle ymmärrettäväksi, ettei hän talossamme enää kävisi.

_Elvi_. Ajaa pois hänet, niinkö?

_Hemmo_. Sehän on ainoa keino, jos hänen tähtensä tällaisia ikävyyksiä syntyy.

_Elvi_. Mutta mitäs ihmiset silloin sanovat?

_Hemmo_. En tiedä. Mitä niistä välittää.

_Elvi_. Entäs Liisi? Mitenkä sanoa se hänelle? Ja mitä voikaan hän silloin aikaan saada, hän, joka on niin pahansisuinen.

_Hemmo_. En tiedä, en tiedä. Tehköön mitä tahansa. Mutta minäkään en siedä tätä enää. En jaksa minäkään tätä tukalaa oloa enää kantaa. Sen pitää puhjeta ja se puhkeaa vielä jollakin lailla. Minä tunnen sen, minä tunnen sen.

_Elvi_. No, ei sitte, Hemmo, ei. Ei tehdä mitään. Annetaan olla. Minä koetan kärsiä. Sinä et saa luulla, ihmiset eivät saa luulla, että minä olen — semmoinen. Minä koetan, koetetaan molemmat, ettei tule enää mitään tämmöisiä ikävyyksiä väliimme.

_Hemmo_. Jos se on mahdollista enää. Minä en sitä usko.

_Elvi_. Miksi?

_Hemmo_. Siksi, että... _minä_ en voi.

_Liisi_ (palaa portaikon kautta pihaan).

_Hemmo_. Kas, tuossa hän tulee. Minä lähden nyt. (Menee tuvan päädyn vieritse oikealle.)

_Liisi_ (on samassa tullut puutarhan portille, pysähtyy siihen kotvaksi, katsoo pitkään Hemmon jälkeen ja laskeutuu sitte lehtimajaan). Miehesi meni?!

_Elvi_ (itkettyneenä). Niin. Hänen täytyi...

_Liisi_. Ei, mutta —! Mikäs sinun on?

_Elvi_ (kääntyen poispäin). Ei mikään.

_Liisi_. Täällä on itketty?

_Elvi_. Eipäs.

_Liisi_. Näenhän minä. Teillä oli jotakin miehesi kanssa —?

_Elvi_ (tyynemmin, mieltään rohkaisten). Minä pyydän, Liisi. Anna olla!

_Liisi_. Ei. Minä tahtoisin tietää: oliko se minun tähteni? Varmaan oli. Miksikäs hän sitte noin meni pois katsomattakaan minuun.

_Elvi_. Pitääkö sitä nyt kaikkeen aina jotakin erikoista syytä olla?

_Liisi_. Luonnollisesti. — Sinun täytyy sanoa: hän ihan varmaan puhui sinulle jotakin?

_Elvi_ (naurahtaen). No, olisihan se jo kummallista, etteivät mies ja vaimo enää saisi puhella keskenään mistään yksityisesti?!

_Liisi_ (ylenkatseellisesti). Mies ja vaimo?!

_Elvi_ (paheksuen katsahtaen Liisiin). Kuule, Liisi! — —

_Liisi_ (keskeyttää ääntään muuttaen). Niin, niin, niin. — (Hyväellen Elviä). Voi, pikku Elviseni! Sinä et vielä tiedä —! Sinä tunnet elämää vielä niin vähän, niin vähän.

_Elvi_ (ikäänkuin peräytyen). Mitä sinä nyt taaskin tarkoitat?

_Liisi_. Minun on sinua vain niin kovin sääli.

_Elvi_. Sinä olet kauhea kiusaamaan! En tiedä, miksi minulle tätä puhut?

_Liisi_. Näetkös, minäkin olen ollut naimisissa. Tiedän, että kaikki ensin on niin kaunista, niin ruusunpunaista, mutta sitte tulee: alussa pientä väärinkäsitystä, pientä pahastumista, pientä kihnausta, kyynel, toinen, niinkuin teillä äsken. —

_Elvi_. Liisi rakas, minä niin hartaasti pyydän, kerran kaikkiaan, ett'ei tämmöisistä asioista, perheasioistamme koskaan puhuttaisi.

_Liisi_. Mutta nyt sinä ymmärrät minua ihan väärin, Elvi. Minä tahdon sinua vain lohduttaa, enkä ollenkaan tunkeutua perheasioihinne. Näetkös, niin vanha ja kokenut minä jo olen, että kyllä huomasin teidän äsken puhuneenne minusta. Ja jos sinä tahdot olla suora, niin myönnät minun arvanneen oikein. Eikö niin?

_Elvi_. Vaikkakin olisi ollut niin. Ei kai nyt sekään sitte liene kielletty, ettei sinusta saisi puhua?

_Liisi_. Eipä suinkaan. Mutta sitte olen samalla myöskin selvillä siitä, että minä olin aiheuttanut tuon nuorten aviopuolisoiden välisen, ehkä ensimäisen perhekohtauksen.

_Elvi_ (ei vastaa).

_Liisi_. No niin. Arvasinhan senkin.

_Elvi_. Jospa sitte niinkin, niin annetaan se asia olla! Annetaan olla!

_Liisi_. Ei, ei, ei. Siinä tapauksessa minun juuri täytyy siitä puhua. Minun täytyy taaskin pyytää sinulta anteeksi, jos olen jollakin lailla sinua vastaan rikkonut, vaikka todellakaan en tiedä millä lailla olisin voinut sitä nyt tehdä.

_Elvi_. Voi, hyvänen aika! Tämä on minusta jo ihan tuskallista. Kun en minä ollut millään tavalla sinua edes mistään soimannutkaan.

_Liisi_. Sitä et suinkaan ole tehnytkään, Elvi. Mutta minä tunsin sen taas äsken, mitä jo ennenkin olen tuntenut, että sinä ehkä voisit luulla jotakin pahaa meistä... (Seuraavat lyhyet repliikit hyvin nopeaan, yhteen jaksoon.)

_Elvi_. Oikein minua kummastuttaa...

_Liisi_. ... jotakin minusta ja miehestäsi..

_Elvi_. ... että sinä itse siitä...

_Liisi_. ... kun hänen käytöksensä on niin omituinen... minä näin kummallinen...

_Elvi_. ... niin sitä todellakin...

_Liisi_. ... voisi ruveta uskomaan. — Mutta minä vakuutan sinulle, ettei sinulla ole vähintäkään syytä olla mustasukkainen. Mistään semmoisesta ei ole vähintäkään haametta.

_Elvi_. Mutta miksi ihmeeksi sitte rupesit siitä puhumaankaan?

_Liisi_. Siksi, että minä tahdon saada sen asian selväksi sinulle, rakas Elvi. Siksi, että minä itse en voi olla tämmöisessä epämääräisessä, epäluulon alaisessa asemassa. Siksi, että meidän välimme ei voi, ei saa olla hämärä. Siksi, ettei siitä saa johtua enää mitään tuskia, kärsimyksiä sinulle, minulle eikä kellekään muulle. Sillä omasta kokemuksestani minä tiedän niin hyvin, mitä semmoiset naisen kärsimykset merkitsevät, miltä semmoiset tuskat tuntuvat, kun on toiselle mustasukkainen, — kun luulevaisuus, kuin mato, jäytää ja kalvaa mieltä ja ajatus hellittämättä synkkänä kuvittelee milloin mitäkin kaikkein kummallisimpia asioita. Ja useimmiten kuitenkaan ei ole näille kuvitteluille vähintäkään aihetta. Oi, kuinka onkaan sen vuoksi sääli sitä, joka näin syyttä kärsii! Senpä vuoksi minunkin sinua nyt, jos minusta jotakin luulet. Sillä sinullakaan siihen nyt ei ole vähintäkään syytä: miehesi ja minun välillä ei ole ennen ollut eikä nytkään ole mitään, joka voisi joitakin luuloja sinussa herättää. Sen vain minä tahdoin sinulle sanoa, _jos_ jostakin siihen suuntaan oli ollut puhe teidän välillänne. Minä todellakin niin mielelläni tahtoisin tietää, viittasiko hän ehkä jotenkin sinnepäin, että olisi ollut? Sano!

_Elvi_. Ei sanallakaan.

_Liisi_. Ei puhunut mitään entisestä — —?

_Elvi_. Mistä?

_Liisi_. Olisiko hän jotakin toista sitte, ja ketä, ennen rakastanut?

_Elvi_. Kuinka? Onko hän — —?

_Liisi_. Minähän kysyn. Kun ei hän minusta puhunut, niin tuliko hän jostakin toisesta puhuneeksi?

_Elvi_ (hitaasti, epäröiden). Oletpa enemmän kuin kummallinen. Puhut ihan kuin tietäisit — — —

_Liisi_. Ajattelin vain, että jostakin semmoisesta syystä sinun oli täytynyt itkeä... ja että hänen... ehkä... olisi täytynyt...

_Elvi_ (kasvavalla epäluulolla). Täytynyt? Mitä?

_Liisi_. Jos olisit epäillyt...

_Elvi_. Mitä? Mitä?

_Liisi_. ... ja kysynyt...

_Elvi_. Mitä? Mitä? Mitä?

_Liisi_. Etkö siis mitään kysynytkään?

_Elvi_. En. — Mitä? Sano: mitä?! Mitä niin kysynyt?

_Liisi_. En minä tiedä. Mitä sinä minulta kysyt? Enhän minä tiedä mitään. Minähän sinulta kysyn, Elvi.

_Elvi_. Tiedät, tiedät. Jotakin sinä tarkoitat. Minä näen sen kaikesta. Kaikesta ymmärrän sen nyt. Puhu, sano, mitä se on? Mitä?

_Liisi_. Ei, ei, ei. Minä en sano nyt enää mitään, — nyt, kun minä ihan varmaan tiedän, ettei hän ole minusta mitään sinulle puhunut ja ett'et sinäkään minua ole epäillyt etkä epäile. Nyt minä olen ihan levollinen, Elvi. Nyt ei minun tarvitse puhua enää sanaakaan, eikä kysyä yhtään mitään.

_Elvi_. Päinvastoin, Liisi hyvä, nyt juuri sinun täytyy — —

_Liisi_. En, en ja en.

_Elvi_. Sinun täytyy, sinun täytyy. Sillä nyt minä en voi olla levollinen, en hetkeäkään.

_Liisi_. Voit, voit, — ihan. Ja sinä saat ja sinun pitää olla ihan levollinen.

_Elvi_. Kun sinä olet semmoisia viittauksia minulle antanut, — olet suorastaan herättänyt minussa epäluuloa.

_Liisi_. Minä? Sinussa? Hyvänen aika! Millä lailla? Sitä en käsitä.

_Elvi_. Etkö? Vaikka itse niin salaperäisesti utelit Hemmon entisestä rakkaudesta?

_Liisi_. Sekös nyt on kumma?! Silläkö lailla? Niinkuin ei jokaisella miehellä, ennen naimistaan, olisi rakkaussuhteita ollut!

_Elvi_. Ei jokaisella. Ei semmoisia. Ei Hemmolla...

_Liisi_ (kuivahkon ivallisesti naurahtaen). Oletpas sinä, Elvi, todellakin naivi.

_Elvi_. Mitä — sitte — —? Mitäs sinä — —? Sinä olet niin kovin varma. Sinä tiedät.

_Liisi_. Minä en voi olla uskomatta, ettei... hänelläkin olisi ollut.

_Elvi_. Ei, ei. Älä sekoita! Sinähän sitä paitsi sanoit että hänen olisi täytynyt puhua siitä minulle. Miksi?

_Liisi_. Sanoinko minä niin?

_Elvi_. Sanoit, sanoit. Ikäänkuin sinä olisit odottanut, että hän olisi tunnustanut...

_Liisi_. Tunnustanut??

_Elvi_. Niin... jotakin.

_Liisi_. Niin, no! Olkoon! Jos sait sen käsityksen, niin enhän minä sille mitään voi. Ehkä olet oikeassa.

_Elvi_. Kas niin! Sittenkin!

_Liisi_ (aikoo nousta). Anteeksi nyt, Elvi, mutta minä lähden. Minä en tahdo puhua siitä asiasta enää.

_Elvi_ (pidättäen häntä). Liisi rakas, minä rukoilen sinua, älä mene, jää, jää!

_Liisi_. Mitä sitte vielä? Tämä on jo niin kiusallista minustakin.

_Elvi_. Kuule! Jos sinä tiedät jotakin, niin sinun täytyy ilmaista se minulle. Minä rukoilen, minä pyydän sinua. Minä en voi nyt enää elää tämmöisessä tietämättömyydessä, näissä kauheissa epäluulon tuskissa.

_Liisi_. Minähän olen jo itsestäni kaikki selvittänyt. Ja kun asia ei koske minua, niin en suinkaan tahdo muiden asioista puhua. Ymmärräthän itse, Elvi, kuinka rumaa se olisi. Eikö totta?

_Elvi_. Mutta kun minä sinua pyydän. Tee se nyt minun tähteni!

_Liisi_. Kuinka sinä kiusaatkin minua. Minä en millään mokomin tahtoisi...

_Elvi_. Vaikka itse sanoit, että tahdot olla ystäväni, Liisi. Sanoithan itse, että tahdot lohduttaa minua!

_Liisi_. Ystäväsi juuri tahdon ollakin ja sen tautta en tahtoisi millään lailla rauhaasi häiritä, en millään lailla vasta alkavan avioelämäsi ihanaa onnea särkeä.

_Elvi_. Voi, Jumala, mitä sinä nyt sanotkaan!

_Liisi_. Eikä minulla ole oikeuttakaan, Elvi. Kun en minä mitään varmaan tiedä, niin minulla ei ole oikeutta kenestäkään mitään pahaa puhua.

_Elvi_. Pahaa, sanot?

_Liisi_. Niin. Ei ollenkaan mitään puhua, joka... Varsinkaan, kun et sinä itse ole mitään huomannut.

_Elvi_. Olen, Liisi, olen.

_Liisi_. Sehän on sitte sinun oma asiasi. Voithan sinä itsekin... minua siihen sekoittamatta enää...

_Elvi_. En tiedä, miten?! Et siis tahdo auttaa minua?

_Liisi_. Mutta kuinka sitte? Mitä tahdot kysyä? Mitä sitte olet huomannut?

_Elvi_. Sen, Liisi, että siitä päivästä, kuin sinä meillä ensi kerran kävit...

_Liisi_. Sittenkin minä?

_Elvi_. Ei, ei. Odotahan! Eihän sinun tarvitse siihen olla syypää.

_Liisi_. Eipä tietenkään.

_Elvi_. Mutta siitä päivästä lähtien kuitenkin Hemmo on ollut niin kovin hermostunut, niin omituinen minua kohtaan. Hän ei tahdo puhua suoraan kanssani, vaan ikäänkuin salaa jotakin minulta.

_Liisi_. Eikö ehkä silloin olisi voinut jotakin muuta, erikoisempaa tapahtua?

_Elvi_. Ehkä. Vaan mitä?

_Liisi_. Koetahan muistella.

_Elvi_. Niin. Eikös silloin se Takamaan Mikko käynyt täällä?

_Liisi_. Kävi, niin.

_Elvi_. Kävi! Kävi!

_Liisi_. No. Saattoihan sitte jotakin sielläpäin olla, joka...

_Elvi_. Saattoihan. Mutta miks'ei hän siitä voisi puhua?

_Liisi_. Enpä tiedä tosiaan.

_Elvi_. Mitä siellä sitte voisi olla...?

_Liisi_. Oletko huomannut, että se asia muulloinkin jollakin lailla olisi tullut esille ja silloin jollakin lailla vaikuttanut häneen?

_Elvi_. Kyllä, kyllä. Vielä äskenkin, kun tuli puhe Takamaasta, kun sinä siitä kerroit, niin hän niin kovin hermostui.

_Liisi_. Niinkö? Huomasitko sen?

_Elvi_. Etkös sinäkin sitä sitte huomannut, Liisi?

_Liisi_. No — ehkä — kyllä.

_Elvi_. Se on siis siellä... syy. Vaan mikä?

_Liisi_. Niin — mikä? Hyvinhän miehesi on sanonut asiain siellä käyvän?

_Elvi_. On. Ei hän koskaan siihen saakka valittanut. Ell'ei nyt se Mikon siirto...?

_Liisi_. Niin — se. Mutta eihän nyt sen yksistään pitäisi...

_Elvi_. Ei suinkaan. Eihän sitä luulisi. Tapahtuuhan sitä... Mutta eihän sitä nykyaikaan tiedä... noitten ihmisten kanssa.

_Liisi_. Noitten? Niin, sehän on totta. Eikös Mikko siellä asu kahden kesken sen kauniin tyttärensä, Hiljan kanssa?

_Elvi_. Niin hän kuuluu... (Vaipuu äkkiä mietteisiin.)

_Liisi_. Sitte ehkä... Kuule, Elvi! Oletko sinä nähnyt sen Hiljan?

_Elvi_. En, en kertaakaan.

_Liisi_. Hän on todellakin suloinen. Eikös Hemmo ole koskaan puhunutkaan sinulle hänestä?

_Elvi_. Ei... Ehkä — sivumennen — joskus.

_Liisi_. Varmaan ei ole tahtonut. Tyttöraukalle kuuluu siellä tapahtuneen vahinko.

_Elvi_. Vahinko?

_Liisi_ (kuiskaten). Hän on äskettäin saanut lapsen.

_Elvi_. Lapsen.

_Liisi_. Pojan — niin. Eikä tiedetä, kuka sen isä on.

_Elvi_. Ei tiedetä?!

_Liisi_. Niin, kuka sen isä on. Ehkä Hemmo sen tähden ei ole puhunut hänestä sinulle. Ehkä hän sen tähden — —.

_Elvi_. Mitä sinä — —?

_Liisi_. Eikö tätikään ole mitään siitä maininnut?

_Elvi_. Tietääkö hän — —?

_Liisi_. Eiköhän! Varmaankin! Koska minäkin jo...

_Elvi_. Miks'eivät he minulle — —?

_Liisi_. Kummallista todellakin! (Pitkähkö äänettömyys.)