Part 2

_Liisi_ (lyhyen väliajan jälkeen, katsottuaan Mikkoon kysyvästi). No, mutta eikös äsken sanottu, että Hilja on toisinaan pitemmältä täällä Alhossakin oleskellut? Olisiko siis ehkä täällä joku?

_Mikko_ (hätääntyen). En tiedä, rouva. En voi sanoa mitään. Mutta mitäs te — —? Miksikäs te noin tuolla lailla — —? Ainahan sitä voi epäillä — — Välistä joutuu kuin pahaan epäluuloon — — kiusaukseen — — luulla — —

_Liisi_ (utelevasti). Niinkö? Te siis todellakin jotakuta epäilette? Näinhän minä sen.

_Mikko_. Kun te... kun näytti siltä, että te jotakin luulisitte ja aavistaisitte...

_Liisi_. Enhän minä mitään — —

_Mikko_. En minäkään, en minäkään tahtoisi uskoa — —

_Liisi_. Mitä, mitä, Mikko?

_Mikko_ (toivottomasti). Ja kuitenkin se ajatus minua kiusaamistaan kiusaa. Vaikka aina koetankin sitä karkoittaa pois ja pitää mahdottomana, niin se sittenkin vain aivoissani pyörimistään pyörii.

_Liisi_. Minä ymmärrän, Mikko. Minä arvaan teidän ajatuksenne nyt.

_Mikko_. Luuletteko tekin, rouva, uskoisitteko tekin, että — —?

_Liisi_. En tiedä, en tiedä, Mikko.

_Mikko_. Mutta tehän myöskin epäilitte...?

_Liisi_. Kaikkihan on mahdollista...

_Mikko_.... että se olisi itse... isäntä?

_Liisi_. Niin jo ajatuksenne ymmärsin. Tehän sen nyt sanoittekin. Mutta jos sitä epäilette, niin teidän pitää ottaa siitä selko. Niin, Mikko, sillä tällä lailla ei vain saa — —

_Mikko_. Mutta mitenkä? Enhän minä — —

_Liisi_. Se on teidän asianne, Mikko.

_Mikko_ (ensin ajatuksissaan, sitte päättävästi). Niin — — niin. Niin se on! Niin se on! Kyllä se niin on!!!

_Selma_ (ruokasalin ovelta). No, Mikko! Tännekös te jäittekin? Tulkaa nyt! Kahvi on jo kaadettu.

_Mikko_. Niini Kiitoksia! Niin! (Poistuu hajamielisenä ruokasaliin).

_Liisi_ (seisoo silmänräpäyksen mietteissään, käsiään hykertäen, kiertää sitte hyräellen pari kertaa ympäri salin ja istuutuu lopulta pianinon ääreen, alkaen repäisevästä soittaa jotakin Chopinin valssia.)

_Selma_ (palaa kotvan kuluttua takaisin). Nyt he tul evät.

_Liisi_ (keskeyttää yht'äkkiä rajulla korostuksella soittonsa.) Joko?!

_Selma_. Näkyivät tuolla maantieltä kujanteelle kääntyvän.

_Liisi_. Mitä minä nyt teen, täti?

_Selma_. Kuinka: mitä nyt teet?!

_Liisi_. Niin, jos minä lähtisin pois...?

_Selma_. Mitä kummia! Olisipas se kauniisti tehty! Etkö sitte tahdokaan heitä nähdä?

_Liisi_. Kyllä, — mutta — —

_Selma_. Mitä "mutta"?! Sehän olisi loukkaavaa, Liisi hyvä. Ja mitä heihin tulee, niin voit olla vakuutettu, että he mielellään tahtovat sinut nähdä.

_Liisi_. Luuletteko? Ja Hemmo myös? — —

_Selma_. Tietysti. — Kas niin! Tuossapa he jo kuuluvat pihaankin ajavan. (Perältä kuuluu rattaiden kolinaa).

_Liisi_. Mutta missä minä olen, kun he tulevat sisään?

_Selma_. Kuinka: missä? Täällä, tietysti.

_Liisi_. Ei, ei. Minä menen ruokasaliin. Minusta on niin outoa ensi kohtaus. (Tarttuu Selmaa kädestä).

_Selma_. Sinäpä nyt olet hermostunut! Kätesikin ovat ihan kosteat.

_Liisi_. Niin, niin kovin, täti. — Minä puhelen vähän Mikon kanssa ja tulen sitte — —. (Juoksee ruokasaliin.)

_Selma_. No, voi sinua — —! (Seuraa Liisiä ruokasalin ovelle, jonka vetää kiinni, ja aikoo sitte mennä eteiseen.)

_Elvi_ (tulee samassa sieltä). Terveisiä kaupungista, äiti.

_Selma_. Kiitos! — No, sehän oli hyvä, että tulitte.

_Elvi_. Kenenkäs hattu tuo on? Onko täällä vieraita?

_Selma_. On. (Seuraava vuoropuhelu Elvin kanssa puolikovaan.)

_Elvi_. Kuka niin?

_Selma_. Et taida arvata?

_Elvi_ (katsellen Liisin hattua). En, todellakaan. Ei täälläpäin tuommoista käytetä. Täällä maalla ja noin ekstravagantti!

_Selma_. Nimen olet kyllä kuullut.

_Elvi_. Mikä sitte? En minä tiedä.

_Selma_. Liisi Blom.

_Elvi_ (peräytyen). Hänkö täällä?!

_Selma_. Kesävieraana Kivistössä taas, — niin. Olethan hänestä jo kyllä kuullut puhuttavan?

_Elvi_. Kyllä, kyllä! — No, ei sitte tule hauskaa tänä kesänä. Sen minä tiedän.

_Selma_. Kuinka niin? Hän voi olla hyvinkin hauska ja miellyttävä kaikkine omituisuuksineen.

_Elvi_. Niin, mutta... olen myöskin kuullut hänen olevan hirveän intrigantin, juonittelevan naisen. Personallisestihan minulla tosin ei ole ollut kunnia häntä tuntea.

_Selma_. Nyt sitte saat tutustua...

_Elvi_. Missä hän on, äiti?

_Selma_. Ruokasalissa. Mennäänkö sinne, vai kutsunko hänet tänne, että saan esittää teidät toisillenne?

_Elvi_. Samahan se. Mutta odotetaan ensin Hemmoa. — Kuule, äiti! Onkohan se totta? Hänestä on niin paljon kerrottu, jota on vaikea uskoa, — niin hirveältä se tuntuu?

_Selma_. Tarkoitatko sitä — —?

_Elvi_. — — että hän olisi ollut jollakin lailla sotkeutunut miehensä salaperäiseen kuolemaan.

_Selma_. Minä en tahtoisi uskoa. Minun on ylimalkaan niin vaikea uskoa pahaa muista. Ihmiset aina puhuvat niin paljon joutavia, panettelevat ja parjaavat aivan ilman syytä.

_Elvi_. Eipä savua ilman tulta, — kuitenkaan.

_Selma_. Niin, niin. Mutta tässä tapauksessahan tutkimuksen kautta kuuluu käyneen selville, että luutnantti Blom itse päätti päivänsä.

_Elvi_. Kyllä, niin sanotaan. Mutta varmaan ainakin vaimonsa tähden, — hänen tavattomiin summiin nousseiden pukuvelkojensa ja ylellisen, yli heidän varojensa eletyn elämän tähden.

_Selma_. Siitä en voi sanoa mitään, Elviseni. Täällä hän on elänyt hyvin vaatimattomasti.

_Elvi_. Kun niin on täytynyt. — Ja mitä sitte vielä? Se toinenkin juttu...

_Selma_. Sen luontoisista, kuin hän on, tietysti kerrotaan kaikellaisia rakkausseikkailuja, jos sinä niitä...

_Elvi_. Enhän minä muuta tiedä, kuin sen — saman rykmentin erään upseerin kanssa —, mikä juttu kuuluu sattuneen juuri hänen miehensä kuoleman aikaan. Ja sehän se lisäksi luo niin omituisen varjon tuohon naiseen.

_Selma_. No, kultaseni, minä en tiedä sitä enkä tätä. En siis tahdo häntä puolustaa enkä panetella.

_Elvi_. Enhän sitä minäkään... Mutta omituisesti hän jo kuulemalta minua kammottaa.

(Eteisestä kuuluu Liisin ääni, hänen iloista puhettaan ja nauruaan.)

_Selma_. Kas, sieltä hän tulee. Varmaan Hemmon kanssa.

_Liisi_ (tulee sisään, vetäen perässään kädestä Hemmoa). Täältä me tullaan, täältä me tullaan. Ha-haha-ha-ha! — Kuulkaa, täti! Minä juoksinkin keittiön kautta nuoria vastaan ottamaan, mutta tapasin pihalta vain Hemmon. Ja sekös säikähti, minut nähdessään niin, että oli keikahtaa selälleen.

_Hemmo_. Kyllä kai, kyllä kai!

_Selma_. Sinuakos vallaton!

_Liisi_ (yhä nauraen, Elviin päin). Mutta tässä varmaan on — —? Ehkä minä saan tutustua...?

_Hemmo_. Niin, saanko esittää? Minun vaimoni — —

_Liisi_. Ja Liisi Blom. Olettehan minusta kuullut? (Kättelee Elviä). Tiesittehän jo minun olevan täällä?

_Elvi_ (väkinäisesti). Terve tul...

_Liisi_. Olen kovin ihastunut. Nähkääs: minä olen vanha ystävä täällä talossa. Vanhempi teitä, rouva Kaltimo... (Pitelee Hemmoa tuttavanomaisesti kädestä ja tarkastelee Elviä.) Me olemme sinutelleetkin toisiamme, Hemmo ja minä. Ei suinkaan nuorella rouvalla ole mitään sitä vastaan, että jatkamme sitä edelleenkin, vai?

_Elvi_ (kylmästi). Tehkää niin hyvin!

_Hemmo_. Tietysti siinä tapauksessa sinäkin, Elvi, olet rouva... — Liisin kanssa "sinä"?

_Elvi_ (kuin äsken). Miks'ei.

_Liisi_. Tietysti! (Asettuen Hemmon ja Elvin väliin, pidellen toisella kädellä Hemmoa käsivarresta, toisella Elviä vyötäisistä.) Tietysti, pikku Elvi! Mitä niistä pitkistä puheista?! Se on niin mainio tapa täällä Suomessa. Sitä on paikalla niin tuttavallinen. Saa paikalla sanoa ihan mitä tahtoo, ja tehdä mitä tahtoo. Nähkääs, minäkin olen tässä jo kuin saman perheen jäsen, kuin mikäkin yhdistysmerkki kahden nuoren välillä. Eikö totta, täti? Ja täti on ihan kuin minun äitini tahi isoäitini, ha-ha-ha-ha-ha!

_Selma_. Aina sinä olet sama tenhotar!

_Hemmo_ (irtautuen Liisin kädestä). Aina vain sama —

_Liisi_. Mikä? Mikä niin? Miks'et sano? — Vai tenhotar?! Kyllä kai! Näenhän minä, etten mitenkään, vaikka kuinka tahtoisin, voi voittaa Elvin sydäntä puolelleni.

_Elvi_. Anteeksi — —! Me täällä Pohjolassa olemme niin kovin hidasverisiä.

_Liisi_. Sitä minä en usko. Osataan sitä täälläkin — —

_Hemmo_. Ei. Kyllä se on totta.

_Selma_. Sinuun verrattuina, Liisi, tietysti.

_Liisi_. Ja minäkö sitte olisin niin kuumaverinen?! Ha-ha-ha-ha! Jopas minä nyt heti sain kuullakin Elviltä...

_Elvi_. Minä pyydän: olkaa... ole niin hyvä ja istu, Liisi.

_Liisi_. Niin, istutaan...! Tule! (Vetää Elviä kädestä viereensä.) Että saan sinua oikein katsella. (Istuutuu Elvin kanssa sohvaan.) Vai sinä se nyt olet...?! Mutta kuule, Hemmo! Minun täytyy sanoa, että kyllä sinulla on oikein hyvä maku.

_Elvi_. Voi, enhän minä ole tottunut...

_Selma_. Ihanhan sinä saatat Elvin hämille, Liisi.

_Hemmo_. Minä kiitän itseni ja Elvin puolesta.

_Elvi_. Teillä, siellä suuressa maailmassa, on aina kohteliaisuuksia varastossanne. Ja minä kun en ollenkaan osaa imarrella.

_Liisi_. Imarrella? Sitä en minäkään rakasta. Minä sanon suoraan, mitä ajattelen, olkoon se sitte asianomaiselle mieluista taikka ei.

_Elvi_. Siinäkin minä olen niin tuiki hidasluontoinen, etten voi sanoa toiselle mitään ennenkuin olen oppinut hänet oikein tuntemaan.

_Liisi_. Ai, siinä oli kärkeä, totta toisen kerran! — Mutta nythän meidän juuri pitää oppia tuntemaan toisemme, Elvi! Meistä pitää tulla oikein hyvät ystävät, eikö niin? Minä toivon sitä sydämmestäni oikein.

_Elvi_. Tietysti se on suotava.

_Selma_. Liisi kun aikoo taas viettää kesän Kivistössä.

_Liisi_. Ja kun toivon, että, niinkuin ennenkin, kursailematta, saisin juosta tänne, milloin tahdon, miten tahdon.

_Selma_. Terve tuloa vain.

_Elvi_. Jos vain minun seurastani huvia on.

_Liisi_ (suudellen Elviä, kuin lasta hyväillen). Oi, sinä Elvi kultaseni! — (Hemmolle.) Mutta mitäs isäntä sanoo? Hän ei sano mitään.

_Hemmo_ (kumartaen). Pyydän nöyrimmästi.

_Liisi_ (räjähtää iloiseen nauruun). Ha-ha-ha-ha-ha! Kylläpä se oli juhlallista! — Enhän minä toki millään lailla, — ymmärränhän minä sen, — tule häiritsemään nuorten kyyhkyläisten kuhertelua.

_Elvi_ (melkein itkuun valmiina, nousee äkkiä ylös). Minä pyydän anteeksi... Minun täytyy...

_Liisi_. Hyvänen aika! Mikäs nyt? Jokos minä jollakin lailla...?

_Elvi_. Ei. Minun täytyy... matkan jälkeen... hiukan pestä käteni... puhdistaa...

_Liisi_. Ja minä jo luulin... pahoittaneeni... jollakin lailla...

_Elvi_ (puolikovaan Selmalle). Minä en voi... minä en voi sietää tuommoista.

_Selma_ (samoin Elville). Älä nyt välitä... turhasta...! (Ääneen). Minä tulen sinua auttamaan.

_Elvi_. Tule, äiti! (Menee Selman kanssa ruokasalin ovesta).

_Hemmo_ (on sillä välin, otsa rypyssä, alkanut kävellä edestakaisin huoneessa).

_Liisi_ (joka on jäänyt sohvaan istumaan, panee käsivartensa pöydälle ja katsoo Hemmoon, alkaen kotvan äänettömyyden jälkeen). Olenpa minä todellakin ilonhäiritsijä! Minä en tiedä, pitääkö minun itkeä vai...?

_Hemmo_. En minäkään tiedä, minkä tähden...?

_Liisi_ (lyhyt väliaika). No? Mitä: minkätähden?

_Hemmo_ (kuivasti, vaan ei epäkohteliaasti). Ei mitään.

_Liisi_ (jälleen lyhyt väliaika). Istuhan vähän tuohon vastapäätä — toiselle puolen pöytää!

_Hemmo_ (istuu). Mistä on kysymys?

_Liisi_ (panee kyynärpäänsä pöydälle, tukee kämmenillään leukaansa ja katsoo tiukasti Hemmoon). Kuule! Mitä niin: minkä tähden?

_Hemmo_ (tyynesti). Ei muuta, kuin että minä vain tahdoin pyytää sinua, että olisit niin hyvä ja koettaisit välttää, ettei, niinkuin äsken, syntyisi mitään ikävyyksiä,... että sinä...

_Liisi_. Sitäkö vain? Ja minä luulin, että kysyit... että tarkoitit toista. Sinä tiedät, mitä.

_Hemmo_. Olkoonpa sitte niinkin, että tarkoitin.

_Liisi_. Miksi olen tänne tullut, — sitä, eikö niin?

_Hemmo_. No niin. Koska sen sanoit.

_Liisi_. Ja se sinua kummastuttaa?

_Hemmo_. Totta, puhuen — hyvin.

_Liisi_. Todellako?! — Totta puhuen, sinun sanasi minua kummastuttavat eivätkä niinkään vähän.

_Hemmo_. Sitä en käsitä.

_Liisi_. Et käsitä?!

_Hemmo_. Sillä toinen, sinun sijassasi, ei olisi enää tullut.

_Liisi_. Toinen — ehkä — niin. Mutta minä en ole "toinen". Näetkös: minä tahdoin, minun piti vielä saada nähdä sinua — sittenkin.

_Hemmo_. Vaikka siihen ei ole niitäkään aihetta.

_Liisi_. Aihetta? Kuinka kamalan kolkko sana kuulla. Mutta muuten: mistä sinä tiedät, mitä aihetta minulla saattaa olla — sitä paitsi?

_Hemmo_. Ainakin minusta tuntuu, ettei pitäisi olla vähääkään.

_Liisi_. Tuntuu, — sanoit?

_Hemmo_. Niin.

_Liisi_. Sepäs se juuri on, että minusta tuntuu päinvastoin. Ja juuri siksi...

_Hemmo_. Sitä en olisi uskonut.

_Liisi_. Olet erehtynyt siis.

_Hemmo_. Enkä usko sittenkään.

_Liisi_ (tuntehikkaan alakuloisesti). Vaikka on kulunut pitkän pitkä talvi ja tulin sittenkin.

_Hemmo_. Mutta talven kuluessa on paljon, paljon muuttunut.

_Liisi_ (kuin äsken). Paljon, paljon! Mutta ei kaikki.

_Hemmo_. Kuitenkin niin, ettei sitä voi koskaan enää entiseksi saada.

_Liisi_ (intohimoisesti). Ei, mutta paljon puhkeaa kuitenkin kevään tullen uudelleen eloon ja aina se, joka on elämän ikuinen itu, se, joka ei peity minkään talven lumen alle, ei kuole minkään kylmän käsiin, se, joka on elämä itse.

_Hemmo_. Aina sinä olet sama rauhaton —

_Liisi_. Raivotar — sano niin! Siksihän taisit minua kerran viime kesänä nimittää.

_Hemmo_. En muista. Vaan sopiihan se nimi todellakin tavallaan sinulle välistä.

_Liisi_. Sopiiko? Ehkä. Ja nyt ehkä paremmin kuin koskaan.

_Hemmo_. Se ei olisi suotava, Liisi. Sen sanoin jo äsken. Toivoisin sydämmestäni, että nyt voisit pysyä rauhassa ja antaa muitten elää rauhassa.

_Liisi_. Sydämmestäsi? Elää rauhassa ja nauttia onnestasi? Niinkö?

_Hemmo_. Niin.

_Liisi_. No, jos niin on, niin sitte tahdon koettaa, Hemmo. Aluksi siis, — sillä luulenpa tosiaan, että olen sen kokonaan unhottanut, — minun täytyy onnitella sinua naimisesi johdosta.

_Hemmo_. Mikä sala-ajatus taaskin sanoissasi piilee? Suoraa puhetta tuo ei ole, sen näen.

_Liisi_. Suoraan sanoen sitte, en ole onnitellut sinua senvuoksi vain, etten ole tietänyt, maksaako vaivaa.

_Hemmo_. Kylläpä sinä olet kohtelias!

_Liisi_. Niin, näetkös, kun en ensin ole kysynyt, saatko vaimosi kanssa paljonkin rahaa?

_Hemmo_. Noh! Onhan sitä totuttu sinun suustasi paljonkin kaikellaisia sanoja kuulemaan, mutta noin kyynillistä kysymystä ei toki vielä ole kuultu.

_Liisi_ (nauraa ivallisesti). Ja sinä vastaat?

_Hemmo_. Minä voisin siihen yhtä julkeasti vastata, vaan katson paremmaksi hienotunteisesti vaieta.

_Liisi_. Niinkö, että se asia ei minuun kuulu?

_Hemmo_. Juuri niin.

_Liisi_. Ja sittenkin minä tahtoisin niin mielelläni saada sinun suustasi oikean vastauksen tuohon kysymykseeni.

_Hemmo_. No, jos välttämättä sen tahdot, niin voin sen antaa.

_Liisi_. Ja se kuuluu?

_Hemmo_. Että Alhon kartano oli kylliksi varakas saadakseen emännän semmoisen, kuin tahtoi ja tarvitsi.

_Liisi_. Oo... oo... ooo!! Niin että olisi ollut pyrkijöitä enemmän, kuin tarpeeksi?

_Hemmo_. Eikä, vaan sen verran, että voi valita mieluisensa.

_Liisi_. No nyt minä sen vasta kuulin. — Mutta sittenkin minun täytyy pyytää anteeksi, että rohkenen epäillä — ja hyvillä syillä — tuon ilmoituksen todenmukaisuutta.

_Hemmo_. Ja millä syillä, jos rohkenen kysyä?

_Liisi_. Pitääkö se minun todellakin sanoa?

_Hemmo_. Minä pyydän, minä vaadin sen.

_Liisi_. No sitte... Koska minulla sattuu olemaan kunnia tuntea Hemmo Kaltimon intohimoinen luonne.

_Hemmo_ (nousten äkkiä ylös). Sanasi ovat niin sopimattomat, että minun — — heti — —

_Liisi_ (nopeasti).— — pitäisi ajaa minut pellolle? Niin. Mutta et tee, et tee sitä. Minä tiedän sen. Et uskalla — —

_Hemmo_ (alkaa kävellä edestakaisin huoneessa). Mutta jospa uskallan... ja teenkin sen!

_Liisi_ (nousee ylös). Niinkö? Todellakin? (Ilkkuvasti.) No, siinä tapauksessa minä poistun vapaaehtoisesti. Ainakin vähäksi aikaa. Minä unhotinkin kokonaan, että täällä sinua muudan tahtoo tavata.

_Hemmo_. Kuka niin?

_Liisi_. Muudan henkilö, jonka tieltä minun tulee väistyä — antaakseni aikaa hänelle puhutella sinua. Tunsithan hevosen, joka on sidottu portin pieleen?

_Hemmo_ (hätääntyen). Takamaan —?

_Liisi_ (ruokasalin ovella). Mikon — niin. Ukko odottaa täällä ruokasalissa päästäkseen puheellesi.

_Hemmo_. Minä jätän sinut sitte.

_Liisi_. Ei, ei. Tulkoon hän tänne. Nyt on hänen vuoronsa.

_Hemmo_ (hämmästyneenä). Mitä — sinä — tarkoitat?

_Liisi_. Mitä — hän — tarkoittaa, senhän saat kuulla. (Aukaisee ruokasalin oven.) Mikko on hyvä ja tulee nyt.

_Mikko_ (tulee). Hyvää päivää! (KyImähkö kumarrus.)

_Hemmo_ (teeskennellyn välinpitämättömästi). Päivää, Mikko! (Kättely.)

_Liisi_ (seisoo, käsi oven rivalla, ja tarkastaa Hemmoa).

_Mikko_. Isäntä on kutsunut minut puheelleen?

_Hemmo_. Niin. Sehän oli hyvä, että jo tulitte. (Luo katseen Liisiin.)

_Liisi_. Minä menen, minä menen. (Luo, vielä viivytellen, merkitsevän katseen molempiin ja poistuu ruokasaliin.)

_Mikko_ (kotvan väliajan jälkeen). Mitäs se olisi ollut — —?

_Hemmo_. Niin, tuota, ensiksikin... Eihän siellä Takamaalla mitään erikoisempaa nyt liene tekeillä, vai?...

_Mikko_. No, eipä... Tavalliset tehtävät vain.

_Hemmo_. Jokos Mikko ne uudet viikatteen terät on saanut?

_Mikko_. Tulivathan ne sen sanantuojan mukana silloin.

_Hemmo_. Sehän on totta, se. (Kotva väliaikaa. Kävelee pari kertaa edestakaisin.) No, entäs se kaivonkehys? Mitenkäs se on edistynyt?

_Mikko_. Sekö? Johan se on ammoin ollut valmis ja paikoillaankin.

_Hemmo_. Niin, niin, enhän minä sitä epäile, ettei Mikko olisi... Päinvastoin: hyvinhän te siellä kaikki toimitatte. Mutta kun ei itseltäni ole pitkään aikaan tullut siellä käydyksi...

_Mikko_. Eipä isäntä todellakaan pitkään aikaan ole ottanut käydäkseen.

_Hemmo_. Enpä, en. Vaan mitäpäs minä siellä nyt... Tähän aikaan ei ole sopinutkaan. Ja hyvinhän minä aina olen voinut Mikkoon luottaa. Mielihyväksenihän siellä kaikki on tehty ja toimitettu.

_Mikko_ (harvakseen). No, onhan tuo hyvä kuulla. (Jälleen lyhyt väliaika.)

_Hemmo_ (kävelee taas pari kertaa edestakaisin, Mikon seuratessa häntä katseellaan). Niin, tuota, sitte minun piti vielä puhua Mikolle eräästä toisesta asiasta. (Pysähtyy.)

_Mikko_. Sitä kai juuri minun piti kuulemaankin tulla.

_Hemmo_. Jokos te sen sitte tiedättekin?

_Mikko_. Eikä. Mistäpäs minä sen...

_Hemmo_. Luulin, että äitini mahdollisesti jo oli ottanut asian puheeksi.

_Mikko_. Ei, ei ole hän puhunut mitään. En sitte tiedä, mistä on kysymys.

_Hemmo_ (kotvan mietittyään). Asian laita on, nähkääs, Mikko, nyt sitte se, että, niinkuin varmaan olette kuullut, minun apellani on maatila Turun läänissä...

_Mikko_. Olenhan minä...

_Hemmo_. Niin. Ja kun hän nyt itse äskettäin on muuttanut tänne kaupunkiimme, niin tarvitsisi hän sinne tilalleen luotettavan, kunnollisen miehen isäntärengiksi tahi voudiksi, siellä asioita johtamaan.

_Mikko_. Jas-soo!!

_Hemmo_. Ja nyt hän on pyytänyt minun täältäpäin toimittamaan jonkun semmoisen sopivan henkilön. Minä puolestani en tunne ketään...

_Mikko_. Enpä liioin sitte minäkään.

_Hemmo_. Tahdoin sanoa: ketään muuta, kuin Mikon itsensä, joka siihen sopisi.

_Mikko_. Minä? Ettäkö minut...?

_Hemmo_. Itse kyllä sanoin apelleni, että minulla ei olisi varaa antaa pois Mikkoa, minä kun niin välttämättä tarvitsisin teidät itsekin Takamaata hoitamaan...

_Mikko_. Eihän sitä sitte pakkoa olekaan...

_Hemmo_. Lupasin kuitenkin ensin kysellä Mikon mieltä asiasta.

_Mikko_. No, minulla siihen ei ole vähintäkään halua.

_Hemmo_. Vai ei? Sepä kumma.

_Mikko_. Ei pikkuistakaan. Sen sanon vielä kerran.

_Hemmo_. Kuinkas sen nyt niin voi sanoa, asiaa tarkemmin miettimättä?

_Mikko_. Kyllä minä sen voin. Sillä miettimisestä se ei parane kuitenkaan.

_Hemmo_. Mitenkä Mikko nyt noin voi puhua?

_Mikko_. Koskapa minä, suoraan sanoen, en tahdo.

_Hemmo_. Onpas Mikko nyt jyrkällä päällä, ja kuitenkin on tuo tarjoumus teille monessa suhteessa hyvinkin edullinen.

_Mikko_ (naurahtaen). Kelle se voi olla edullinen kelle ei. Minä vain en siihen suostu väellä millään!

_Hemmo_. Minä nyt en Mikkoa ymmärrä. Enkä tunne teidän puhettannekaan enää. Pyytäisin, että vähän ääntännekin alentaisitte, sillä ei se tähän tilaisuuteen sovi lainkaan.

_Mikko_. Niinkö? Ei sovi?!

_Hemmo_. Ei. Sillä minä en suinkaan ole tahtonut teidän mieltänne millään pahoittaa. Päinvastoin olen talla vain teidän parastanne ajatellut.

_Mikko_. Minunko parastani? He-he!

_Hemmo_. Mitä se tuo ivallinen nauru oikeastaan merkitsee? Minä jo sanoin...

_Mikko_. Kun ei älyni ota ymmärtääkseen sitä parastani. Isäntä, näet, on minuun tyytyväinen ja minä tyytyväinen olooni Takamaalla, jossa olen piakkoin vuosikymmenen elänyt ja raatanut, ja kuitenkin, näet minut tahdotaan pois. Se se on, joka vähän niinkuin naurattaa. Mutta mitäs se tuhma talonpoika...!!

_Hemmo_. En, totta tosiaan, käsitä, mikä Mikon nyt on riivannut?! Tehän olette aina niin siivoa puhetta käyttänyt, välimme ovat aina olleet niin hyvät ja kaikkiin esittämiini tekoihin olette myöskin aina ollut niin taipuvainen. Aina on sovittu asiat kinaamatta ja riitelemättä, vaan nyt näin vastarintaan nousette. Joku rietas henki kai se nyt sitte on teihinkin lyöttaytynyt, muuta en käsitä.

_Mikko_. Saattaapa se sitte ehkä niin ollakin, vaan ei ainakaan minun esiin manaama.

_Hemmo_. On tämä nyt todellakin ikävää. Tahdoin vanhalle appiukolleni tehdä mieliksi ja hankkia hänelle kunnollisen isäntärengin, vaan nyt käy tällä lailla. Ymmärrättehän, Mikko, ainakin sen, mihin pulaan näin olen joutunut, kun varmaan otaksuin teidän suostuvanne ja puolestani jo annoin hänelle lupauksenkin. Mitäs minä hänelle nyt sitte sanon?

_Mikko_ (päättävästi). Joo! Sanotte vain, että Takamaan Mikko ei suostu.

_Hemmo_. Soo-soo! (Kävelee jälleen, pari kertaa edes takaisin ja pysähtyy sitte Mikon eteen.) Mutta jos minä nyt sitte puolestani sanon, että minä toivon, että Mikko suostuu.

_Mikko_. En sittenkään.

_Hemmo_ (kiivastuen). Mutta jos minä tahdon...

_Mikko_ (vastaa samoin). Niin en suostu sittenkään.

_Hemmo_. Silloin minun täytyy — — täytyy —

_Mikko_. Häätääkö, vai?

_Hemmo_ (hilliten itseään). Joihinkin muihin keinoihin ryhtyä. Mihin, sen saan sitte nähdä. Joka tapauksessa, minulla nyt ei ole teille enää mitään sanottavat. Saatte mennä. (Osoittaen ovea.)

_Mikko_ (tyynesti). No, kyllä. Saattaahan tuon. Mutta ennenkuin minä menen, saanko minä ehkä vielä kysyä muuatta asiaa?

_Hemmo_. Mitä niin?

_Mikko_. Sitä, että miksi sitte te, isäntä, nyt näin kiivaasti oikeastaan tahdotte minun suostumaan tuohon muka tarjoukseen eli oikeammin vaaditte minun muuttamaan pois?

_Hemmo_. Senhän olen jo sanonut. Ei se enää kyselyistä parane.

_Mikko_. Kyllä se paranee, kun minä saan kysyä. Ja minun täytyy se kysyä. — Sanokaapa! Hiljanko tähden ehkä te sitä vaaditte, vai?

_Hemmo_ (hätkähtäen). Hiljan? Mitäs sillä olisi...?

_Mikko_. Niin, niin, Hiljan. Kyllähän te tiedätte hyvinkin,... mitä tarkoitan.

_Hemmo_. Arvaan sen kyllä. Mutta tekin hyvin tiedätte, että se asia ei merkitse mitään.

_Mikko_. Vai ei merkitse mitään?

_Hemmo_. Ei yhtään mitään. Te kyllä tunnette minun mielipiteeni, etten minä anna sen seikan vaikuttaa itseeni. Se on yksityinen asia, hänen yksityinen asiansa ja sillä, niinkuin sanoin, ei ole tämän asian kanssa mitään yhteyttä.

_Mikko_. Niin. Ei siltä kannalta, tietenkään, miltä te sen nyt tahtoisitte otettavaksi. Sen minä kyllä käsitän. Olettehan te kyllä niin jalomielinen, ettette pidä sitä tapausta minäkään loukkauksena, minäkään pahennuksena itsellenne ja tilallenne, niin että meidät sentähden olisi ihmisten näkyvistä etemmäksi kyörättävä.

_Hemmo_ (kiivaasti). Vaan mitäs sitte? Mitä?

_Mikko_ (pontevasti). No, suoraan sanoen sitte: oikeammin teidän itsenne tähden, ettei tulisi ilmi seikka, jonka te ja Hilja, molemmat, niin visusti tahdotte kaikilta pitää salassa.

_Hemmo_ (kuin äsken). Kuulkaapa nyt, Mikko! Te menette nyt jo liian pitkälle puheessanne. Mikä on tarkoituksenne?

_Mikko_ (yhä pontevammin). Minä menen ja ai'on mennä nyt niin pitkälle, kuin voin, kun kerran olen jälille päässyt. Enkä vain puheessani, vaan myöskin te'ossa. Sillä tänään tekemänne tarjoumuksen kautta, joka lopulta on pakoksi muuttunut, on paljastunut täydellisesti se asia, jota jo kauan olen epäillyt. Niin, se on nyt selvä minulle.