Part 8
Mutta oli toisenlaisiakin hetkiä, joina hänen ajatuksensa lensivät muualle, Irjan ja Ension luo, Haapalehtoon ja kouluun. Silloin hän ei toivonut kuolemaa, vaan päinvastoin häntä veti kiihkeä halu ulos elämään, pois täältä Saukkolan ahtaudesta ja yksitoikkoisuudesta. Hän kaipasi kirjojansa ja tahtoi lukea, mutta muuri oli eteen noussut. Setä oli käynyt Helsingissä pesän selvityksillä, myynyt vuokran korvaukseksi enimmät kälynsä tavarat, muiden muassa kirjat, ja tuonut Helville ainoastaan ompelukoneen, tusinan hopealusikoita, vähän vaatteita sekä hänen omat pienet kapineensa. Niiden joukossa oli lähetyslaatikkokin. Mutta kirjoja Helvillä oli vaan joku ainoa, sillä miltei kaikki olivat olleet koulun kirjastosta lainattuja. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin uudestaan ja uudestaan lukea sellaista, minkä jo osasi melkein ulkoa, tai olla ilman, tyytyä ja odottaa.
Odottaa -- niin, mitä?
Helvi tuskin uskalsi sitä oikein ajatellakaan. Mitä enemmän elokuu kului, sitä useammin koulu muistui hänen mieleensä. Setä ei ollut puhunut siitä sanaakaan, eikä Helvi ollut mitään kysynyt. Mutta hänen mielessänsä kysymykset kohosivat kerta kerran perästä. Pitikö hänen lopettaa kesken, kun juuri oli päässyt hyvään alkuun? Se tuntui niin katkeralta, että hänen oli mahdoton sitä uskoa. Toiselta puolen hän ei myöskään rohjennut toivoa, että setä hänet kustantaisi kaupunkiin, ja hänellä itsellänsähän tuskin oli penniäkään. Mikä oli tuleva päätökseksi?
Sitä hän tänä synkkänä sadeiltanakin mietiskeli. Koulun alkamiseen oli enää kaksi viikkoa. Juuri aamupäivällä hän oli saanut Irjalta kirjeen, jossa tämä kummasteli, ettei Helvi ollut edellisessä kirjeessään mitään maininnut syksysuunnitelmistaan, esimerkiksi siitä, minne hän tulisi lukukauden ajaksi asumaan. Tahallansa Helvi olikin välttänyt koko aran koulukysymyksen koskettamista. Mutta nyt siitä täytyi jo kohta tulla selvä, sen hän käsitti.
Tuvassa setä, täti ja pojat kuuluivat puhelevan. Rohkenisiko hän mennä kysymään? Jospa edes setä olisi ollut yksin!
Hetken kuluttua Helvi jo kuitenkin oli avannut oven ja astunut tupaan.
-- Kas, siinähän on Helvikin, -- sanoi Manne vilkkaasti. -- Eikö sinunkin tekisi mielesi Mälkilään huomenna? Siellä on huvit lainakirjaston hyväksi, ja minä menisin, mutta isä ei lupaa hevosta yksin minua varten.
-- Ei suinkaan sitä sen paremmin anneta, jos Helvin saisit kanssasi, -- virkkoi emäntä äreästi. -- Mitä täällä kirjastolla tehdään? Tanssimaan ja huijaamaan sinne pitäjän kulmalle vaan kokoontuvat ja sitte ostavat lorukirjoja, joilla työaikaa tuhlataan. Ei sinulla siellä ole mitään tekemistä, eikä Helvillä myöskään.
-- En minä haluaisikaan, -- sanoi Helvi.
-- Miksi et? Sinähän olet lukutoukka, jos joku, -- virkkoi Manne, joka alkoi kiivastua, kun ei saanut mitään kannatusta aikeillensa.
-- En minä tahdo huveihin. Mutta kyllä minä mielelläni lukisin. Minä juuri aioinkin tulla sedältä kysymään... minä aioin...
Helvi ei saanut jatketuksi. Sanat pysähtyivät kurkkuun, ja sydän alkoi kovasti tykyttää.
-- Mitä sinä aioit kysyä?
-- Nythän kesä jo kohta on mennyt -- ja minä ajattelin, että koulu alkaa...
-- Ja sinä tahtoisit sinne? Mutta kuinka se kävisi päinsä, kun sinä nyt olet _minun_ tyttöni! -- tuumi setä leikillisesti.
-- Mitä hullutusta se olisi, -- kiirehti emäntä sanomaan. -- Mistä ne rahat otettaisiin? Eihän Helvillä mitään ole, eikä meidän varoistamme liikene maantielle ajettavaksi.
-- Eikö se Helvi vieläkään ole tarpeeksi röökinä? -- kysyä murahti Samuli nurkastaan.
Sedän silmissä leimahti jotakin. Oli kuin jo unohduksiin joutunut muisto taas olisi herännyt eleille. Leikillinen ilme katosi ja ankara astui sijaan.
-- Helvi ei mene Helsingin kouluun, niin kauvan kuin minun taloni on hänen kotinsa, -- sanoi hän päättävästi. -- Turhamaisuutta siellä opitaan. Minä en keväällä kelvannut tulemaan edes hänen tutkintoonsa! Ei, siitä ei tule mitään.
-- Voi setä, eihän se ollut koulun syy... ja johan setä antoi anteeksi...
-- Siitä ei tule mitään, -- toisti setä yhä jyrkästi. -- Se olkoon nyt sanottu, eikä siitä enää puhuta.
-- Mutta mitä minusta sitte tulee? -- uskalsi Helvi vielä kysyä itku kurkussa.
-- Hoh, kyllä kai lapsista ihmisiä tulee, vaikka eivät röökinäkouluja käy, -- arveli emäntä. -- Ei täällä Saukkolassa työtä puutu, kun vaan ennätät vähän oppia, se on varma.
-- Seminaariinhan täti aina Helviä toimitti, -- huomautti Manne.
-- Ja kyllä sinne ilman tyttökouluakin pääsee, -- lisäsi Samuli. -- Meni Tupalan Eemelikin. Mutta kahdeksantoista vanha pitää olla.
-- Se sitte nähdään, kun Helvi ensin siihen ikään ennättää, -- sanoi setä, joka jo taas oli lauhtunut. -- Kyllähän se on hyvä, että on jotakin, millä itsensä elättää. Ellei ennen tule naimista -- ha ha ha --
Helvi vetäytyi loukkaantuneena omaan huoneeseensa. Kuinka setä saattoikin laskea tyhmää leikkiä, kun toisen sydän surusta kirveli? Ja kuinka he kaikki voivat olin niin tylyjä ja häijyjä ja sydämettömiä?
Helvi oli täydessä kapinassa. Vasta vähitellen ja hitaasti kuohuva sydän alkoi asettua. Silloin omatunto rupesi hiljaa puhumaan, ja katkera, uhitteleva mieli suli suruun ja kuumiin kyyneliin.
-- Enkö minä itse ole tähän suureksi osaksi syypää? Keväällä minä pahoitin ja loukkasin setää. Jos hän olisi meidän koulumme nähnyt, ei hän koskaan olisi menetellyt, niinkuin tänään. Mutta voi hyvä Jumala... Pitääkö minun niin paljon kärsiä sentähden, että kerran olin ajattelematon ja turhamainen?
Kerranko vaan? Enkö minä hävennyt maidon kantamista ja vanhaa hamettani, joka kuitenkin oli ihan siisti eikä huonompi kuin monen muunkaan? Minä nurisin siitä, että minun täytyi siivota ja että meillä oli vaan yksi huone. En minä ansaitse päästä kouluun, sillä minun sydämeni oli turhamainen ja kiittämätön kaiken aikaa. Enkä minä koulussakaan aina ollut tarkka enkä läksyjä lukiessa tarpeeksi ahkera...
Kyllä tämä on ansaittu rangaistus -- mutta kuinka minä sen jaksan kestää? Vähintään neljä pitkää vuotta täällä Saukkolassa, ja kuka tietää, pääsenkö sittekään pois? Minun täytyy tehdä työtä kyökissä ja meijerissä ja kuunnella tädin nuhteita, kun olen taitamaton, ja poikien karkeita puheita ja sedän leikinlaskua, jota en voi sietää; enkä saa oppia mitään... Eikä minulla ole yhtään ystävää, ei ketään, joka puhuisi minulle Jeesuksesta, ei ketään, joka oikein rakastaisi minua. Ja Irja, minun oma rakas Irjani, ja Ensio ja Lindin setä ja täti ja opettajat ja kaikki koulutoverit... Enkö saisi pitkään aikaan nähdä heitä? Enkö ehkä milloinkaan? -- --
Oli jo tullut pilkko pimeä. Tuuli yhä ulvoi ulkona ja sade pieksi ikkunoita. Helvi heittäysi maahan puusohvansa viereen, painoi päänsä sitä vastaan ja nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan. Ja siinä tuskassaan hän huusi Herraa: -- Hyvä Jumala, auta minua! Rakas Jeesus, anna anteeksi minun entiset syntini ja pahat ajatukset, joita minulla nytkin on ollut! Anna minulle voitto ja tue minua! Minä en jaksa, minä en kestä yksin...
Vihdoin hän nousi, pyyhki silmänsä ja ryhtyi lamppua sytyttämään. Hän tahtoi heti kirjoittaa Irjalle vastauksen hänen kirjeeseensä.
XV
Lindin perhe oli lopettanut aamiaisensa, mutta kukaan ei vielä siirtynyt pöydän äärestä pois. Heillä näytti olevan tärkeätä keskustelemista.
-- Miksi en saanut tehdä, niinkuin olisin tahtonut? -- virkkoi Irja kiihdyksissä. -- Olisihan Helvi varsin hyvin mahtunut asumaan minun kanssani samaan huoneeseen. Se siitä nyt tuli.
-- Mutta ymmärräthän, tyttöseni, että me olisimme voineet sen johdosta saada hyvin paljon ikävyyksiä. Meidän täytyy muistaa, että Helvin setä on nyt hänen holhoojansa. Päättäen kaikesta, mitä sivumennen olemme Helvin kautta kuulleet noista hänen sukulaisistaan, mahtavat he olla raakaa ja ikävää väkeä. Ei semmoisten kanssa mielellään rupea tekemisiin.
-- Mitä he meitä haittaisivat, isä kulta? Ovathan he kaukana maalla. Ja onko sitte oikein, että me annamme Helvin jäädä sinne ainiaaksi heidän seuraansa kärsimään?
-- Hänen setänsä talo on nyt hänen kotinsa. Emme voi sille mitään, vaikka se kyllä on ikävää.
-- Ja vaatteitten ja monien muiden seikkojen suhteen olisi hankaluuksia siitä, että Helvi asuisi meillä, -- lisäsi tohtorinna. -- Kaupungissa on ihan toista kuin maalla. Meillä käy paljo vieraita, eikä Helvi luonamme Helsingissä voisi käydä puettuna niinkuin Haapalehdossa tai ennen asuessaan äitinsä kodissa. Minulle jäisi huoli siitä asiasta, ja Helvin holhoojat kenties eivät olisi ensinkään suostuvaisia antamaan minulle vapaata toimivaltaa.
-- Voi äiti, sehän on joutavaa! Pitääkö minun semmoisen asian tähden taas kadottaa paras ystäväni? Kaksi minulta on jo mennyt, enkä minä Ellistä ja Elsasta koskaan pitänyt niin paljon kuin Helvistä nyt. -- Auta nyt minua, Ensio! Miksi sinä et mitään puhu?
Ension katse oli hiukan surumielinen, kun hän vastasi: -- Mitenkä minulla olisi siihen oikeutta? Setä ja täti ovat minulle antaneet kodin, vanhemmat, siskon ja kaikkea hyvää runsain määrin. Rohkenisinko minä vielä jotakin pyytää? Mutta Irjan tähden olisin iloinen, jos hän saisi takaisin toverinsa, ja Helvi itse sen onnen myöskin ansaitsisi.
-- Hyvät lapset, mitä te siitä nyt enää puhutte! -- huudahti tohtorinna epätoivoisen näköisenä. Ei juuri ollutkaan ennen sattunut, että hänen näin jyrkästi olisi tarvinnut vastustaa lemmikkinsä toiveita. -- Kirjoittihan Helvi ihan selvään, että kustannukset ovat vaan toinen puoli asiasta. Hänen setänsä on koko koulunkäyntiä vastaan eikä sentähden tahdo rahoja antaa.
-- Lueppas vielä, miten se paikka oli, -- kehoitti tohtori.
Irja luki: "-- -- Tädin mielestä minun oloni Helsingissä maksaisi liian paljon, ja setä ei muutenkaan tahdo laskea minua kouluun. Hän sanoi, ettei se tapahdu, niin kauvan kuin minä olen hänen tyttönsä -- --"
-- Onhan se ihan selvää, -- virkkoi tohtori. -- Emme me voi siihen asiaan sekaantua. Irja saa joskus kutsua hänet luoksensa käymään, ja me maksamme matkan. Se on ainoa mitä voimme tehdä.
-- Ei! -- huudahti Irja innokkaasti. -- Minäpä tiedän! Ettekö huomanneet, kuinka Helvi kirjoittaa: "niin kauvan kuin minä olen hänen tyttönsä?" Miksi Helvin pitäisi jäädä tuon tyhmän sedän lapseksi?
-- Irja, Irja, -- hillitsi tohtori. Mutta tyttö jatkoi hehkuvin poskin:
-- Isä ja äiti, ettekö tahtoisi antaa minulle Helviä sisarekseni, niinkuin Ensio tuli veljekseni, kun hän pienenä oli orvoksi jäänyt? Ei luoksemme asumaan, vaan oikein meille kuuluvaksi!
Hiljaisuus seurasi tätä odottamatonta ehdotusta. Irja ja Ensio katsoivat jännittyneinä vanhempia, koettaen lukea vastauksen heidän silmistään. Tohtorinna kääntyi miehensä puoleen, ikään kuin kysyäksensä hänen ajatustansa moisen tuuman johdosta. Enempää ei tarvittukaan Irjan toivoa herättämään, sillä kun ei heti tullut jyrkkää kieltoa, tunsi hän isänsä ja äitinsä mielipiteiden olevan sillä luisuvalla alalla, jolla hän helposti voi vaikuttaa lopputyönnähdyksen.
-- Kyllä te sen teette, isä ja äiti kulta! -- huudahti hän voitonvarmana, hypäten paikaltaan ja rientäen heitä syleilemään. -- Minä tiedän, että te ette kiellä. Voi, se olisi minulle niin hauskaa, niin hauskaa! Minun tähteni, jos ei muuten -- suostuttehan, eikö niin?
-- No, no, maltappas nyt vähän mieltäsi, -- sanoi tohtori. -- Kannattaa tätä sentään tuumia, ennenkuin päättää.
* * * * *
Mutta Irjan mielen mukaiseksi päätös lopultakin tuli. Mitäpä he olisivat voineet rakkaaltansa kieltää? Tohtorin täytyi virkavapautensa päättymisen tähden lähteä Helsinkiin jo ennen perhettänsä, ja matkalla hän teki mutkan, käydäksensä itse esittämässä ehdotusta Saukkolassa. Suostumus seurasi vastuksetta. Setä, joka omalla tavallaan oli Helviin kiintynyt, heltyi kyllä ajatellessaan hänen kokonaan lähtevän pois, mutta estää hän ei tahtonut. Emäntä sitävastoin oli oikein tyytyväinen, ja serkkujen mieltä tietysti ei kysytty. He ottivat tiedon hyvin eri tavalla vastaan. Samuli ynähti jotakin, josta ei tietänyt, ilmaisiko se välinpitämätöntä myöntymistä vai mielihyvää, mutta Manne oli ikävissään eikä mitenkään olisi suonut Helvin menevän. Olihan siinä yhdenikäinen toveri, joka vähän enemmän perehdyttyään olisi saattanut paljonkin huvia tuottaa.
Entä Helvi itse? Niin, hän tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut. Pimeintä yötä seurasi päivä niin äkkiä, että se huikaisi hänen silmiänsä. Hänen mieleensä muistui raamatunlauseita, joita hän oli äitinsä kanssa lukenut, ja sanomattomien tunteiden valtaamana hän kiitti Jumalaa, joka tekee ihmeitä.
"Herran viha viipyy silmänräpäyksen, mutta hänen armonsa koko elinajan. Ehtoolla on itku ja aamulla ilo".
* * * * *
Elokuun viimeisen päivän aurinko kultasi lännen rantaa, kun Helvi Irjan kanssa ajoi asemalta Lindin perheen asunnolle. Irjalla oli äärettömän paljo puhumista, mutta Helvin sydän oli niin täynnä, että hän tuskin saattoi vastata. Uudestaan heräävien muistojen kaiho, suuri ilo ja kiitollisuus ja jonkinmoinen epämääräinen levottomuus risteilivät hänen mielessään. Kuta lähemmäksi päämäärää ehdittiin, sitä voimakkaammaksi kasvoi viimemainittu tunne; ja kun ajuri pysähtyi tutun kivitalon eteen ja palvelustyttö riensi alas ottamaan vastaan Helvin tavaroita, silloin hän tunsi varmaan itsensä yhtä araksi kuin kylän pienokaiset tullessaan Haapalehtoon juhannusaattona. Mutta se tunne myöskin katosi häneltä yhtä pian kuin heiltäkin. Tohtorinna syleili häntä niin sydämellisesti, tohtori puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja Ension silmistä säteili sellainen vilpitön ilo, että hänen täytyi heti huomata turhaan huolehtineensa. Täällä oli hyvä ja turvallinen olla. Rakkauden suuret siivet ulottuivat vierasta orpoakin varjoamaan.
Helvi oli muuttunut näiden kahden kuukauden kuluessa -- siltä ainakin Lindiläisistä tuntui. Vai musta pukuko ehkä teki, että hän näytti kalpealta ja silmät olivat niin suuret ja syvät? Mutta surun merkkien ohessa onni loisti hänen olennostaan. Jumalan kiitos! Kaikki oli nyt hyvin.
Vasta kun oli sanottu hyvää yötä ja tytöt olivat vetäytyneet "punaiseen kamariin", jossa heidän nyt oli määrä yhdessä asua, murtivat Helvin tunteet kahleensa. Hän oli aina tätä huonetta ihaillut; oliko mahdollista, että rakas ystävä nyt itsensäkieltävästi jakoi sen hänen kanssansa? Tuonne oli asetettu hylly hänen kirjojansa ja pieniä kapineitansa varten. Irja avasi vaatesäiliön ovet ja näytti, että sinne oli hänellekin varattu tilaa. Pianiino oli viety ruokasaliin; punaiseen varjostimeen oli liitetty yksi osa lisää ja sen taakse sijoitettu yhtäläinen vuode kuin Irjan. -- Se oli jo liian paljon. Helvi ei halunnut nähdä enempää, tunteet tulvehtivat rinnassa, ja syvän liikutuksen valtaamana hän syleili Irjaa.
He istuutuivat pikku sohvaan, ensin äänettöminä, sitte alkaen kuiskaamalla puhella ja lopuksi innostuen kertomaan tuumiansa ja toiveitansa ja rakentelemaan tuulentupia tulevaisuutta varten.
-- Nyt me tulemme molemmat ylioppilaiksi, Helvi! Sittekin käy niin, vaikka sinä viime talvena pidit sen ihan mahdottomana.
-- Jumala on niin ihmeellinen, -- kuiskasi Helvi.
-- Me luemme yhdessä ja saamme yhtaikaa valkoisen lakin. Ja sitte myöskin yhdessä alamme tehdä työtä isänmaan hyväksi. Nyt vasta minä sen oikein ymmärrän, toisin kuin viime talvena. Koulumme Haapalehdossa opetti minua. Molemmat me tahdomme elää Suomelle!
-- Minä tahdon elää Jumalalle, -- vastasi Helvi varmasti. -- En tiedä minkä tehtävän hän minulle antaa, mutta äidin kuolinvuoteen vieressä minä lupasin Jumalan tietä kulkea. Oi Irja, minä olen häntä vastaan rikkonut ja hänet kieltänyt! Enkä minä sitte vieläkään oikein uskonut häneen, sillä minä olin niin onneton, kun jäin yksin sedän luo. Nyt hän on kuitenkin suonut minulle näin paljon hyvää, niin paljon etten koskaan voi häntä kyllin kiittää. Minä olen hänen omansa ja tahdon olla aina.
Irja ei sanonut mitään, hän vaan hiljaa silitteli ystävänsä kättä; mutta hänen ilmehikäs muotonsa kertoi, että hän taisteli. Sitte hän yhtäkkiä kohotti päänsä, katsoi Helviä suoraan silmiin ja lausui: -- Sinulla on jotakin, jota minä en tunne. Mistä sinä saat tuon voiman ja rohkeuden? Helvi -- opeta minua Jumalaa etsimään!
-- Tule, niin polvistumme yhdessä, -- kuiskasi Helvi liikutuksesta vapisevalla äänellä. -- Meillä on niin paljo, niin paljo rukoilemista ja kiittämistä! En minä ole koskaan käsittänyt, että Jumala on niin suuri ja hyvä!
Hän veti ystävänsä mukanaan, ja Irja vaipui polvillensa ensi kerran elämässään. Käsivarsi hänen ympärillensä kiedottuna ja poski miltei painettuna hänen poskeansa vasten Helvi puhui Herralle täyden sydämensä syvyydestä.
Voimakkaan, armollisen Jumalan suojassa he lähtivät rinnakkain uutta elämänjaksoa kohden.
Toinen osa.
I
He ryntäsivät päistikkaa yliopiston portaita alas, tytöt ja pojat sekaisin, tuupaten toisiansa tieltä pois, juosta vilistivät hengästyksiin asti pitkin Aleksanterinkatua ihmisjoukkojen välitse ja tölmäsivät vihdoin taajimpaan tungokseen pasaasiin. Ei kukaan näyttänyt sentähden suuttuvan; kaikki vanhatkin vaan hymyilivät ja tekivät heille tilaa. Tietäähän sen, että on kiire valkoista lakkia ottamaan, kun kerran on saanut siihen oikeuden!
Jo alkoi nuorta joukkoa lappautua ulos hattukaupan ovesta. Valkoinen sametti hohti niin puhtaana, lyyryt kimaltelivat ja ruusut tuoksuivat. Sitä riemua, mikä silmistä loisti! Koululaiset ja katupojat hurrasivat, jotta kaikui kauvas kaduille, ja omaiset ja ystävät riensivät rakkaitansa onnittelemaan. Nuo kukitetut nuoret olivat kaiken keskuksena, heidän ilonsa oli tuttujen ja tuntemattomain ilo.
Ensimmäisten joukossa oli pirteä, ruskeasilmäinen tyttö syöksähtänyt kaupan ovesta sisälle ja pian ulos jälleen. Voitonriemu ja rajaton onni säteili hänen kasvoistaan, kun hän vieläkin hengästyneenä juoksusta heittäytyi odottavien omaisten ja toverien syleilyyn. Kukkia melkein sateli hänelle, ja lopuksi hän oli niin pyörällä ilosta ja ystävyydenosotuksista, ettei tietänyt, minne kääntyisi kiittämään.
-- Voi Irja, kuinka hauskaa!
-- Katsokaa, kuinka hyvin lakki sopii hänelle!
-- Kyllä siitä vaan oli vaivaakin. Eikö sinua yhtään väsytä?
Väsytä? Nytkö väsyttäisi? Eivätpä nuo tytöt paljoa ymmärrä tämän päivän ilosta! -- ehti Irja ajatella, vaan ei vastata.
-- Mutta missä Helvi on? -- kysyi Irjan isä, tohtori Lind, joka hälinässä ja tungoksessa oli pysytellyt tyttönsä lähellä.
Niin tosiaan. Hetkeksi Irja oli unohtanut kasvattisisarensa ja koko maailman, kaiken muun paitsi uuden valkoisen lakkinsa. Nyt hänen silmänsä lensivät joka suunnalle Helviä hakien, kunnes keksivät hänet pasaasin kulmasta seinustalta.
-- Tuolla, isä! Mihin äiti ja Ensio joutuivat? Koetetaan heti päästä hänen luoksensa -- eihän hän ole vielä saanut teidän kukkiannekaan!
Etsitty seisoi rotevan, helakkaposkisen nuorukaisen vieressä, joka nähtävästi oli hänet siihen syrjään pysähdyttänyt. Helvi oli paljon kasvanut entisestä, ja tukka oli kiedottu ylös keveälle solmulle. Tuskinpa häntä olisi tuntenutkaan samaksi pikku tytöksi, joka lähes viisi vuotta sitte jäi Lindin perheen huostaan, ellei olisi nähnyt suuria syvämielisiä silmiä, jotka eivät olleet muuttuneet.
-- Kiitos, Manne, kukkasista, -- sanoi hän toverillensa. -- Olitpa sinä ystävällinen, kun tulit tänne minun tähteni!
-- Minä livahdin tieheni ennen kirjanpitotuntia, -- selitti poika ylpeästi.
-- Pitäisi torua, jos malttaisin, -- hymyili Helvi. -- Mutta tiedätkö, kyllä minun nyt täytyy mennä ottamaan lakkini. Suo anteeksi!
Hän käännähti pyrkiäkseen hattupuotiin päin, mutta sai samassa Irjan melkein syliinsä. Tämä peräytyi askeleen ja löi kätensä yhteen.
-- Minkä ihmeen tähden sinulla ei ole lakkia? -- huudahti hän, mitä suurin hämmästys kuvastuneena kasvoihinsa.
-- Niin, mennään kiireesti perimään sitä, -- virkkoi Helvi, tarttuen Irjan käsivarteen. -- Enhän minä vielä ole ehtinyt. Mutta onpa sinulla kukkia! Niin sinä olet kuin kevään haltijatar.
-- Saat sinäkin, ellet vitkastele niin kauvan, että ne kuihtuvat, -- nauroi Irja.
Kohta oli Helvinkin päässä valkolakki. Irja oli ennustanut oikein, sillä hänkään ei ruusuitta jäänyt; mutta ystävien parvi oli paljon hiljaisempi kuin Irjan ympärillä. Väkijoukko alkoikin jo hajota, ja myöskin Lindiläiset kääntyivät kotitielle.
He olivat pari vuotta takaperin muuttaneet Kaivopuistoon ja kävelivät nyt yhdessä sinnepäin. Leppoisa tuuli toi raittiita henkäyksiä mereltä, puiden vaaleat lehdet levittivät tuoretta tuoksua, ja Tähtitornimäen rinteillä jo hieno ruoho vihersi. Luonnossa oli toukokuu, ja kevät kulkijain mielissäkin.
Irja tuskin saattoi tasaisin askelin astua vanhempainsa välissä. Ilo kuohahteli hänen rinnassansa, ja kaikkein mieluimmin hän taas olisi ruvennut juoksemaan, kuten Aleksanterinkadulla. Tai kunpa olisi voinut lentää noiden peippojen keralla, jotka juuri pyrähtivät ilmaan! Korkealle hän olisi kohonnut, ylös pilviin asti, ja laulanut ja riemuinnut sydämensä kyllyydestä. Miten vapaalta tuntui, miten ihanaa oli olla ylioppilas! Kylläpä hän olikin tarpeeksi tuskitellut ilkeitten probleemien ja yhtälöitten ääressä. Toista oli Helvin, joka luki niin mielellään ja oppi niin helposti. Siksi kai hän voi olla nyt noin tyyni, ikäänkuin ei mitään ihmeellistä olisikaan tapahtunut.
Kyllä sentään Helvinkin sydän kovemmin sykki ja posket kuumempina hehkuivat, siinä kun hän kulki Ension, heidän kasvattiveljensä rinnalla toisten jäljessä. Ja iloiselta näytti Ensiokin. Hänelläkin oli vastikään ollut tärkeä merkkipäivä, sillä hän oli edellisellä viikolla suorittanut kandidaattitutkintonsa. Niin ne ajat vierivät! Eihän hän enää lapsi ollutkaan, jo kahdenkolmatta vuotias. Varsi oli varttunut ja käynyt miehekkäämmäksi, ja ylähuuleen oli ilmestynyt pienet viikset; mutta tukka oli yhtä pehmeän kiharainen kuin ennen, ja silmissä sama puhdas, luotettava, vähän verhottu ilme.
Pitkin matkaa Irja puheli yhtämittaa, saadakseen edes jollakin tavalla purkaa tunteitansa. Ääniä hän oli saanut vaan kaksikymmentäviisi, -- yhdeksää vähemmän kuin Helvi, -- mutta siitä vähät! Ei hän niiden tähden ollutkaan lukenut. Olihan siinä isän ja äidinkin mielestä kylliksi?
Tietysti. Ylpeinä ja onnellisina he katselivat tyttöänsä, joka oli niin nuori ja raitis kuin vastapuhjennut ruusu, ja kuitenkin jo saanut semmoisen työn suoritetuksi. Monta kertaa oli tohtorinna melkein katunut, että antoikaan Irjan ruveta ylioppilaaksi lukemaan. Ei edes ollut yhteiskoulussa tilaa, ja jatko-opiston kautta käyden tie tuli paljon monimutkaisemmaksi ja työ vaikeammaksi. Helsinki tarjosi huvejansa, nuoruus ilojansa, ja kirja usein oli tyranni, joka Irjan niistä esti. Mutta tänään äiti samoin kuin hän itsekin unohti kaikki menneet mielipahat. Päämäärä oli saavutettu, elämä avoinna, ja nyt oli aika käydä sitä täysin siemauksin nauttimaan.
Juuri kotia lähetessä johtui Irjalle uusi ajatus mieleen: -- Välttämättä valokuvaajalle näin kukitettuna ja rakas valkolakki päässä!
-- On jo liian myöhäistä, -- huomautti Ensio. -- Pankaa kukat yöksi veteen, ja lähdetään huomenna kaikki kolme.
-- Simaa me nyt menemme juomaan rannalle lehtimajaan, -- sanoi tohtorinna. -- Miilin oli määrä asettaa se valmiiksi sinne.
Aurinko oli alenemassa ja loi aaltoihin pitkän, värehtivän kultajuovan. Tuuli humisi hiljaa, ja joku lintu vielä viserteli oksalla, mutta muuten oli kaikki äänetöntä ympärillä. Pääkaupungin melu ja tohina tuntui jääneen kauvas taakse. Luonnon rauha täällä vallitsi.
Lehtimajassa-istujatkin viipyivät hetkisen vaiti kevätillan tenhoa nauttien. Mutta sitte tohtorinna kaatoi simaa laseihin ja sanoi hymyillen juovansa "nuoren apilanlehtensä" maljan. He kilistelivät ja joivat kaikki. Vaan Helvin silmässä välkkyi kyynel, entisten aikojen perintöä, joka yhä helposti pyrki esiin sekä surussa että ilossa. Minne lieneekään ajatus lentänyt? Hän tunsi sydämessään syvää kiitollisuutta kasvattajiansa kohtaan, ja sen hän heille liikutetuin mielin lausui. Mutta samalla hän muisti sitä rakkaintansa, joka lepäsi kaukana kirkkomaan kummun alla, ja tuntui niin kaihoisalta ajatella, ettei _hän_ tänään saanut lapsensa onnesta iloita. Vai oliko hän ehkä näkymättömänä läsnä, kuten Helvin oli ennen tapa kuvitella? Iltatähti syttyi tuolla. Sieltäkö äiti kenties katseli?