Part 7

Ensio tuli yhä totisemman ja hajamielisemmän näköiseksi. Ei sentähden, että hän siihen veneeseen olisi halunnut, sillä tässä vanhempien joukossa kyllä oli parempi. Hekin puhuivat vilkkaasti -- niin vilkkaasti, ettei ollut epäkohteliasta, vaikka soutaja kokassa istuikin ääneti. Ja vaiti, omissa ajatuksissaan hän halusi olla. Tuoko oli hänen pikku siskonsa, hänen Irjansa? Niin, olihan hän sama, yhtä häikäisevän kaunis ja iloinen kuin aina -- ja kuitenkin hän yhtäkkiä tuntui paenneen Ensiosta kauvas pois, ikäänkuin kasvaneen ja muuttuneen vieraaksi -- Kuinka herttainen hän oli ollut aamupäivällä kaataessaan kahvia kylän lapsille ja juostessaan kyyhkysenä haukkaansa pakoon! Sellaisena hän oli Ension mieleen. Miksi hänelle nyt olikin pantu tuommoinen helsinkiläinen tanssiaispuku, jonka kautta hän erottautui kaikista muista? Ja miksi nuo pojat viitsivätkin lapsen kanssa veikistellä -- ja miksi hänkin, Irjakin, viitsi...

Ja Ensio käänsi silmänsä pois tuosta nauravasta ja melskaavasta joukosta. Ne sattuivat kolmannen veneen keulassa istuvaan tyttöön, jolla oli yllänsä yksinkertainen punaruutuinen pumpulipuku ja tukka tavallisella palmikolla. Hän istui erillään ja ääneti kuten Ensiokin, loiskutteli haavanoksalla vettä ja katseli kuplia, jotka siten syntyivät tyyneen pintaan. Mutta hänen kasvoissaan ei kuvautunut alakuloista vakavuutta, kuten Ension, vaan rauhaisa onni niistä säteili.

-- Mitähän se Helvi tuossa tuuminee? -- ajatteli Ensio.

Samassa hän loi silmänsä ylös, kohtasi Ension katseen ja hymyili; ja Ension täytyi hymyillä vastaan. Helvi oli niin onnellinen. Mitä noista vieraista ihmisistä? He eivät hänen iloonsa kuuluneet. Mutta täytyihän hänen sydämensä riemuita, kun kaikki oli niin ihanaa ja valoisaa, kun oli juhannus...

-- Ensio hoi, otappa vastaan! -- kajahti silloin Irjan ääni.

Veneessä oli alotettu leikki "laivani on lastattu". Ennenkuin Ensio ehti edes pitää varansa, oli Irja näppärästi heittänyt nenäliinan kaikkien arvoisien herrojen ja rouvien päiden yli suoraan hänen eteensä.

-- No, no, -- varoitti tohtori, mutta nauroi kumminkin vallattomalle tytöllensä.

Ensio hiukan pysäytti airojansa, lausui vaaditun sanan ja heitti taitavasti nenäliinan takaisin. Mutta pilvi oli väistynyt hänen kasvoiltaan. Olihan Irja sittekin hänen herttainen pikku siskonsa!

* * * * *

Aurinko läheni jo laskuaan. Virvokkeita oli nautittu tuuheiden puiden alla, seutua oli ihailtu, ja nuoret olivat sydämensä pohjasta leikkineet hauskalla tasaisella kentällä. Silloin odottamatta alkoi kuulua viulun säveliä.

-- Mitä, mitä? -- kysyttiin kuorossa.

Se oli tohtorinnan salaisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti ja kysyi, eikö ollut parempi, että Polkka-Aapo tuli myöhään kuin ei milloinkaan. Ukko oli rientänyt tänne suoraan häistä naapuripitäjästä, ja nyt piti nuorten osottaa, ettei hänen vaivansa ollut turha.

Ja Aapo istahti kivelle ja veteli polkkaa, että pää tutisi. Tauno Brofelt riensi kumartamaan Irjalle, ja tuota pikaa kenttä oli täynnä iloisesti pyöriviä pareja.

Soitettiin purpurin merkki. Franseesi ei kuulunut Aapon taiteeseen.

Helvi seisoi vähän syrjässä rantakalliolla ja katseli kauvas pitkin punertavan veden pintaa. Hänkin oli tanssinut, mutta nyt hän mieluummin oli hetken yksinään. Tässä hän tahtoi olla, katsella ja nauttia. Kaikesta hän nautti: luonnosta ja ihmisistäkin, kun he olivat vähän etäämmällä, ja siitä, että oli saanut leikkiä ja tanssia...

Käki kukkui lahden toisella rannalla. Vesi värehti ja kimalteli, ja taivaanranta loisti täynnänsä purppuraruusuja. Tuossa leijaili kaunis pilvi, kuten tulinen laiva. Mitä jos se kantaisi mukanaan pois yli tuon suuren ulapan ja vielä kauvemmas -- äidin luo --

Hänet valtasi yhtäkkiä kaipauksensekainen tunne. Hän oli kuitenkin niin yksin keskellä tätä iloa ja ihanuutta...

Silloin oksa rasahti, Helvi kääntyi ja näki Ension lähenevän.

-- Tuletko tanssimaan purpuria kanssani? -- kysyi hän.

-- Enhän minä osaa, -- virkkoi Helvi melkein hätkähtäen ja hätäisesti; mutta sydän alkoi kovasti sykkiä, kuten odottamattomasta ilosta.

-- Se on niin helppoa, ettei sitä ennakolta tarvitse osata; kyllä minä vien.

-- Mutta eikö sinun pitäisi tanssia muiden kanssa -- Irjan tai vierasten?

-- Irjalla on niin monta ympärillänsä, ettei minulle jää tilaa, -- lausui Ensio naurahtaen, vaikka äänessä oli jotakin katkeraa. -- Eikä se taitaisi olla sopivaakaan, että veli riistäisi hänen seuransa muilta. Täti muistutti minua olemaan kohtelias vieraille, ja kyllä minä olen koettanut katsoa, että tanssinhaluisilta ei puutu paria. Etkö tule, Helvi? Meidän pitäisi rientää.

Helvi katsoi häntä kummastuneena; hänestä Ensiossa oli jotakin outoa. Mutta ei hän ehtinyt sitä enempää ajatella. Viulu jo kutsui, hän antoi kätensä Ensiolle, ja he kiirehtivät paikallensa muiden joukkoon.

He eivät kumpikaan puhuneet monta sanaa; ei tullut toinen eikä toinen ajatelleeksi, että "kohteliaisuus" muka vaati keskustelun ylläpitämistä tanssiessa. Ensio vaan neuvoi Helville miten hänen tuli menetellä, ja Helvi iloitsi jokaisesta onnistuneesta yrityksestä, kuten jänönpoikanen, joka huomaa hyppyjensä luonnistavan. Hänen poskensa hehkuivat innosta, ja hänen ainoa toivonsa oli, että tätä kestäisi kauvan, kauvan...

Mutta ilta hämärtyi, aurinko katosi taivaanrannan taakse, ja vähän jälkeen purpurin loppumisen täytyi ruveta lähtöä ajattelemaan. Ensio oli jo edellä soutanut pois parin palvelijan kanssa. Tohtorinna lohdutti nuoria sillä, että Haapalehdossa voitaisiin panna vielä kappale yötä huvin jatkoksi. Aapo pisti viulun kainaloonsa, kapineet kannettiin veneisiin, ja huvimatkailijatkin asettuivat kukin mieleiseensä seuraan. Soutajat vetelivät voimiensa takaa, jotta pian jouduttaisiin perille. Kuka nyt olisi ehtinyt ja muistanut luontoa ihailla...

Käännyttiin niemen takaa Haapalehdon lahdelle. Silloin kuului ihastuksen humina kautta veneseurueen. Kaikkea ne Lindiläiset keksivätkin!

Huvila hohti satumaisena kirjavien paperilyhtyjen valossa, ja samassa leimahti korkea kokko vaaran laella palamaan. Väki oli menetellyt tarkkaan tohtorinnan määräysten mukaan ja Ensio kaikella kunnialla toimittanut loppusuorituksen.

Veneistä hypätessä Irja hiukan ehti puristaa käsivarresta Helviä, jonka kanssa hän vieraiden tulon jälkeen tuskin oli päässyt sanaakaan vaihtamaan. -- Eikö ole äärettömän kaunista, eikö ole hauskaa? -- kuiskasi hän. Ja täydestä sydämestään Helvi vastasi: -- On -- ei minulla vielä koskaan ole ollut tämmöistä iltaa!

Honkaharjulta kaikki näytti vieläkin kauniimmalta; sinne nuoret kiipesivät metsän hämäriä polkuja pitkin. Mutta sitte tuli aika kokoontua illallista syömään ruokasaliin ja parvekkeille, ja syötyä Aapo viritti viulunsa ja tanssi alkoi jälleen. Aurinko jo kohosi idän rannalta, kun vihdoin lähdettiin levolle.

Helville ja Irjalle oli täksi yöksi tehty vuode pienen tornikamarin lattialle. Vasta sinne tultuansa he huomasivat olevansa hyvin väsyneitä. Haukotellen Irja irroitti nauhan hiuksistaan ja laski sen pöydälle.

-- Kas, postikin on tullut, -- sanoi hän vilkkaammin, huomatessaan pöydällä pari kirjettä. -- Juuri yksi meille kummallekin! Täytyy kai sentään vielä lukea ne. Minun näkyy olevan Katri Dahlbergiltä.

Helvi oli rientänyt ottamaan omansa, mutta jäi kummastuneena katsomaan päällekirjoitusta.

-- Keltä tämä voi olla? -- tuumi hän. Irjakin kurkisti.

-- Mimmoisia harakanvarpaita! Näytäppäs, niin katsotaan ensin postileimaa, emmekö arvaa. Kuule, mutta onhan se sieltä, missä äitisi on...

Helvi oli riistänyt kuoren auki; omituinen levottomuus oli vallannut hänen mielensä. Hän tiesi jo, että kirje oli Mannelta tai Samulilta, eivätkä _he_ suotta kirjoittaneet.

-- Mikä sinun on, Helvi? -- kysyi Irja säikähtyneenä. -- Olethan ihan kalpea ja vapiset... Helvi!

Hän värisikin niin, että tuskin saattoi puhua. Kirje putosi hänen kädestänsä, ja hän vaipui Irjan syleilyyn.

-- He kirjoittavat, että äiti on heikkona sairaana. Minun täytyy kohta lähteä...

XIII

Sairashuoneessa oli kaikki hiljaa. Uudin oli laskettu alas, ovi oli suljettu, ja Helvi istui liikkumattomana, äänettömänä tuolillansa vuoteen jalkopäässä. Hänen katseensa oli jännittynyt ja levoton. Äiti oli jo nukkunut niin kauvan -- nukkuiko hän ehkä heräämättä milloinkaan?

Ei -- hän jo liikahti ja nyt avasi silmänsä. Jumalan kiitos!

Paljon hän oli laihtunut ja kalvennut viime näkemästä. Sen voiman, minkä muutama huoleton kesäviikko oli antanut, oli äkillinen verensyöksy monin kerroin ottanut takaisin. Nyt olivat tuskat poissa, ainoastaan ääretön väsymys jäljellä, ja syvä rauha lepäsi noilla kasvoilla, jotka hellästi kääntyivät Helviin päin.

-- Olethan sinä täällä, -- kuiskasi hän. -- Niin hiljaa, kultaseni, että luulin olevani yksin.

-- Tarvitsetko, äiti, jotakin?

-- En, en mitään. Sinua minä kaipasin ja sinut sain.

Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sitte viereisen tuvan ovi avattiin kovalla jysäyksellä ja alkoi kuulua meluavaa puhetta ja naurun rähinää.

-- Se Manta on aika likka -- ei pelännyt, vaikka oli keinu vähällä mennä ympäri, -- kuului Samuli sanovan.

-- Olisit potkaissut vähän kovempaa, niin eikö olisi kirkunut --

-- Vai te keinumaan kylän tyttöjen kanssa, kun minä työhön käsken, -- torui emännän kiivas ääni. -- Juuri olisi oikein, jos menisitte päänne kiveen.

Helvi käännähti tuskallisesti äitiin päin. Eivätkö nuo edes nyt voineet olla hiljaa, kun tiesivät sairaan makaavan seinän takana?

-- Menenkö pyytämään, että he eivät puhuisi niin kovaa? -- kysyi hän.

-- Ei, anna olla. En minä enää nuku. Olisi minullakin sanomista sinulle, jos jaksaisin... Tule lähemmäksi, lapsi -- noin...

Äiti katsoi häntä syvään tutkivasti silmiin.

-- Sinä olet kertonut, että sinulla Haapalehdossa oli hyvin hauskaa, ja senhän aina kirjeistäsikin huomasin. Mutta jotakin minä kaipasin... Helvi, olitko Vapahtajallesi uskollinen?

Tyttö painoi päänsä alas. Mitä hän vastaisi? Niinhän hän koko ajan oli kuvitellut, että hän kaikessa menetteli aivan oikein; mutta tässä äidin vuoteen vieressä oli niin juhlallista, niin vakavaa -- ja koko entinen rakennus alkoi järkkyä ja horjua.

-- Voi, en tiedä; kyllä minä koetin --

-- Tuntuuko sinusta, kuin olisit siellä tullut lähemmäksi Jeesusta kuin ennen?

Siinä muodossa Helvi ei ollut asiaa ajatellutkaan. Kysymys tuli kuin salama, joka loi äkillistä valoa sydämen kätkettyihin komeroihin.

-- En, en lähemmäksi, -- täytyi hänen ehdottomasti tunnustaa.

-- Siis kauvemmaksi pois. Kukaan ei voi pysyä paikallansa.

Helvi oli hetken vaiti; totuus painoi häntä maahan. Vaan sitte hän kohotti katseensa jälleen.

-- Lindiläiset ovat niin hyviä, ja minä rakastan heitä kaikkia. Mutta minä en luule, että he paljon tuntevat Jeesusta. Enkö saisi pitää heistä?

-- Tietysti saat, lapseni, ja sinun tuleekin. Olisithan muuten paha ja kiittämätön. Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä.

-- Voiko sitte tulla Jeesusta lähemmäksi sellaisten joukossa, jotka eivät tunne häntä, jos rakastaa myöskin heitä? Samanlaisena varmaankin voi pysyä...

-- Et pääse lähemmäksi Jeesusta, jos rakastat jotakuta muuta enemmän kuin häntä, olkoon se toinen sitte Jeesuksen oma tai hänelle vieras. Mutta jos Jeesus on paras ystäväsi, voit missä tahansa kiintyä häneen enemmän ja enemmän. Jokainen kiusaus ja taistelu, jossa voitat, vie sinua askeleen eteenpäin. Samaten jokainen tappio heikontaa. Ja sinun täytyy voittaa tai joutua tappiolle -- ei ole kolmatta mahdollisuutta.

Helvi taisteli hetken. Sitte hän yhtäkkiä kysyi: -- Oliko se tappio, että minä en langennut polvilleni illoin aamuin?

Äidin muoto kävi huolestuneeksi, sillä nyt vasta hänelle selvisi niiden kiusausten moninaisuus, joihin hän oli lapsensa lähettänyt. Mutta se voi olla paras -- ennemmin tai myöhemmin sen kuitenkin täytyi tapahtua...

-- Kerro minulle oikein tarkkaan, miten se kävi, -- pyysi hän.

-- Enkö väsytä sinua? Olemme jo puhuneet niin paljon.

-- Kuka tietää, kauvanko enää saamme puhua toistemme kanssa --

-- Älä sano niin, äiti, -- keskeytti Helvi kiihkeästi. -- Paranethan sinä! Nyt olet jo paljon virkeämmän näköinen kuin ensin.

-- Kaikki on Jumalan kädessä. Kerro nyt vaan; ei se minua rasita, se rauhoittaa.

Ja Helvi kertoi -- purki koko täyden sydämensä, johon oli niin paljo kysymyksiä kerääntynyt eron ajalla. Äiti makasi silmät ummessa, mutta Helvi tiesi hänen kuuntelevan. Kun kertomus oli loppunut, loi hän taaskin Helviin tuon ihmeellisen katseensa, joka tuntui tunkevan läpi ja jota ei kiertäen voinut väistää, ja kysyi vaan: -- Mikä nyt siis oli syy, jonka tähden luulit Jumalan tahdoksi, ettei sinun pitänyt polvistua?

-- Enhän minä sitä Jumalan tahdoksi luullut, mutta minä ajattelin, ettei hän välttämättä vaatisikaan...

-- Kaikki riippuu syystä. Koeta selvästi ja rehellisesti saada sanotuksi, miksi et sitte itse tahtonut!

-- Se tuntui Irjasta kummalliselta --

-- Ja sinä häpesit -- eikö niin?

Helvi ei vastannut, mutta loi taaskin alas silmänsä.

-- "Joka minua häpee ihmisten edessä, sitä minä häpeän Isäni ja hänen pyhien enkeliensä edessä," sanoo Jeesus. Hän ei hävennyt tulla ihmisten pilkattavaksi sinun tähtesi. Tahtoisitko sinä hänet kieltää?

-- Mutta eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen. Irja sanoi, että Jumala yhtä hyvin kuulee kuinka tahansa, ja onhan se niin...

-- Minä huomautin jo kerran, että kaikki riippuu syystä. Ajatellaan siis, että sinulla kotonakin olisi ollut tapana tehdä kuten kirkossa: istua tuolilla ja painaa pääsi käsiisi, jotta mikään ympärillä ei häiritsisi hiljaisuutta Jumalan edessä. Sitte olisit sanonut Irjalle: anna minun nyt olla rauhassa, minä tahdon rukoilla -- ja olisit menetellyt sen tapasi mukaan. Minä olen aivan sitä mieltä kuin sinäkin; rukouksesi olisi ollut ihan yhtä otollinen Jumalalle. Mutta olisiko se ollut sinulle helpompaa kuin polvillesi lankeaminen? Etkö käsitä, että _tahdoit peittää_ rukoustasi?

-- Kyllä minä nyt käsitän sen, -- kuiskasi Helvi. -- Ja huomasin minä senkin, ettei rukous koskaan enää ollut sama kuin ennen. Melkein aina minä häiriinnyin.

-- Jumala on niin suuri ja me niin pienet. Emmekö nöyrinä vaipuisi maahan hänen eteensä? Tulee päivä, jona emme voi -- jona olemme vuoteeseemme sidotut...

-- Nyt on lääkkeen aika, äiti. Kello löi yksi, -- keskeytti Helvi, nousten paikaltaan.

-- Ja sitte sinun pitää mennä ulos saamaan raitista ilmaa; käyt muuten kalpeaksi ja heikoksi. Pane täälläkin akkuna auki! On niin suloista kuulla pääskysten visertävän...

Kun Helvi meni tuvan läpi, olivat pojat jo poistuneet, ja emäntä hääräsi yksinään lieden luona.

-- Joko tulet lämmittämään kaurakeittoasi? -- kysyi hän nähdessään Helvin.

-- En vielä; äiti otti vastikään lääkettä.

-- Kuinka hän nyt voi?

-- Kyllä minä luulisin, että hän on parempi, sillä me puhuimme äsken pitkän aikaa, eikä hän sanonut liiaksi väsyneensä.

-- Hyvä kun paranisi. Siitä ruoastakin on täällä maalla semmoinen tekeminen...

Helvi kulki ulos ja niityn piennarta pitkin metsään päin. Sinne puiden ja kukkien pariin hän halusi. Pihalla karjatarhan vieressä ei hän viihtynyt, taloa ympäröivät viljelysmaat eivät suoneet suojaa auringon kuumilta säteiltä, eikä alempana virtaileva lieterantainen, ruskeavetinen joki häntä kylpyyn houkutellut. Hän kiirehti askeleitaan, jotta ehtisi edes lyhyen hetken viivähtää metsän suloisessa siimeksessä, ennenkuin taas täytyi palata tukahuttavaan tupaan ja ryhtyä päivällistoimiin äitiä varten. Työ oli kyllä rakas, mutta _täällä_ se tuntui väkisinkin raskaalta. Täti piti häntä tavattoman taitamattomana niin isoksi tytöksi, ja Helvi arveli, että hän saattoi ollakin oikeassa. Äitihän oli taloustoimista päähuolen pitänyt, vaikka tosin Helvi pienestä asti oli saanut auttaa. Masentavalta kumminkin tuntui kuulla huomautuksia tuon tuostakin, ja oikein Helviä pelotti, kun taas läheni ruoanlaittamisen aika.

Hoh, kuinka hyvältä tuntui päästä kaidalle, viileälle polulle! Tuossa oli yhtä samettimaista sammalta kuin ison männyn juurella Honkaharjulla -- ja tuossa oli kivikin. Siihen Helvi tahtoi istuutua menneitä viikkoja muistelemaan. Niin lyhyt oli ilon ja päivänpaisteen aika ollut. Miksi Jumala nyt juuri antoikin äidin sairastua? Siksikö, että Helvi todella oli ollut etääntymässä Vapahtajan luota, kuten äiti sanoi? Mutta eikö Jumala olisi löytänyt muuta keinoa viedäkseen häntä takaisin?

Silloin kuin siellä Honkaharjulla istuttiin, kertoi Ensio aikovansa papiksi. Kummallista, ettei hänkään koskaan puhunut Jeesuksesta, jonka palvelijaksi hän kumminkin aikoi! Totta kai hän sentään Jeesusta rakasti -- vai miten? Ja hänkin oleskeli noiden toisten parissa, jotka ainakin näyttivät Vapahtajalle vierailta... Miksi eivät he olleet puhuneet toisillensa, hän ja Helvi, ja auttaneet toisiansa taisteluissa? Jos Ensio olisi alkanut -- sillä eihän Helvi kehdannut...

Oli miten tahansa -- Helvi ei voinut surumielin ajatella Haapalehdossa vietettyä aikaa. Kyllä hän oli tehnyt syntiä ja sentähden ollut rauhaton, mutta se oli hänen oma syynsä. Voi, kuinka mielellänsä hän olisi lähtenyt takaisin, taistellut uljaammin ja voittanut! Kun vaan äiti paranisi oikein pian...

Tuuli kulki huoaten läpi männyn oksien, harakka räkätti, ja Helvi hyppäsi ylös paikaltaan. Hänestä kuului aivan, kuin joku olisi häntä huutanut -- mutta kaiketi se oli erehdys. Ehkä kello kuitenkin oli jo niin paljon, että piti rientää ruokaa laittamaan. -- Mutta eikö taas huudettu -- ja tulihan tuolla Manne tietä pitkin -- juosten, viittoen... Mitä ihmettä se merkitsi? Mitä oli tapahtunut?

-- Kiiruhda, Helvi, äitisi luo! Hän sai taas semmoisen verensyöksyn --

Helvi ei enää nähnyt eikä kuullut mitään ympärillänsä. Hän juoksi henkensä edestä, saapui talolle tietämättä miten, tempasi oven auki ja syöksyi sisään.

* * * * *

Kamppausta oli rauha seurannut. Sairas makasi tilallaan kuolonkalpeana, mutta tyynin piirtein ja avoimin silmin. Helvi itkeä nyyhkytti hänen vieressänsä.

Hän koetti hiukan ojentaa hervotonta kättänsä.

-- Lapseni, rakkaani...

Helvi kumartui hänen ylitsensä.

-- Niin pian se tapahtui, etten saattanut aavistaa... Minä menen pois, mutta pysy Jeesukselle uskollisena...

Helvi ei voinut vastata, hän vaan itki kiihkeämmin ja suuteli äitiänsä.

-- En tiedä, kuinka sinun käy, -- jatkoi hän raukealla, kuiskaavalla äänellänsä, jossa murtuvan äidinsydämen koko hellyys väreili; -- mutta minä jätän sinut Jeesukselle. Minun viimeinen rukoukseni riistää sinut maailmalta ja antaa sinut hänelle iki-omaksi. Hän varjelee minun aarrettani.

-- Voi äiti, en minä tule toimeen ilman sinua! En minä voi käsittää, miksi Jumala nyt ottaisi sinut pois. Mistä minä saan kodin, jos jään yksin?

-- Setä pitää aluksi sinusta huolen, sen hän on minulle luvannut.

-- Mutta sitte, äiti, sitte --

-- Herra on elämäsi johtava. Kerran kerroit, että tahtoisit lähetyssaarnaajana häntä palvella. Olin ennen kuvitellut toisin... mutta Herra puhui minulle... Jos hän sinua kutsuu, niin minä siunaan sinua... Ilolla minä sinua siunaan...

Taas Helvi tunsi sen ihmeellisen Jumalan läheisyyden, joka oli hänet saattanut värisemään lähetysjohtajan kamarissa. Nyt oli hetki vielä paljon juhlallisempi kuin silloin. Helvin kyyneleet pysähtyivät vuotamasta, ja hän lankesi polvilleen äidin vuoteen viereen.

-- Minä siunaan sinua, jos Herra sinut määrää työtänsä tekemään missä tahansa, kotona tai pakanamailla... Tahdotko sinä tehdä, mitä Herra käskee?

-- Tahdon, -- vastasi Helvi tuskin kuuluvasti, mutta äänessä ei ollut epäröimistä.

-- Kiitos, Jumala, lapsestani... kiitos kaikesta... kaikesta...

Kello tikutti tasaisesti, viisarit liikkuivat tavallista kulkuansa; mutta näkymättömän tuntilasin hiekka alkoi juosta nopeaan, merkiten sen suuren hetken lähenemistä, joka on rajakohtana ajan ja ijankaikkisuuden välillä.

Sairas lepäsi äänettömänä, käsi Helvin kädessä, ja kasvoihin jo heijastui sen päivän valo, joka ei laske milloinkaan.

XIV

Sade rapisi kuurottain ruutuja vastaan, ja kujatie näytti liejuvellin kaltaiselta. Tuon tuostakin tuli raju tuulenpuuskaus, joka kovakätisesti puisteli Saukkolan ainoata koivua ja känttyräisiä omenapuita, niin että keltaiset lehdet pyrähtivät vesilätäkköön ja hedelmät raskaasti pompahtelivat maahan. Repaleiset pilvet ajelehtivat taivaalla, ja hämärä alkoi laskeutua.

Helvi oli heittänyt tuolille työnsä, karkean säkin, jota hän sedälle ompeli. Johan saikin ruveta pyhää pitämään, koska kello oli lyönyt kuusi ja oli lauvantai-ilta. Hän tahtoi levätä tässä hämärissä ja antaa ajatuksillensa vapaan vallan.

Hyvin hän tiesi niiden tien, sillä aina ne joutessaan ensiksi kulkivat valkoisen kivikirkon luo, sinne, minne isävainajan haudan viereen oli uusi kumpu luotu. Nuori nurmi sen jo peitti, ja Helvin istuttamat kukkasetkin kauniina heloittivat; mutta sydämessä oli yhtä tyhjää kuin hautajaispäivänä, ja kaipaus vielä yhtä katkerasti kirvelteli. Tuossa sängyssä oli äiti nukkunut viimeiseen uneensa; tähän he olivat tuoneet mustan arkun ja hänet siihen nostaneet... ja sitte olivat vieneet pois... ja virsi oli soinut Helvin korviin, ja hän oli itkenyt, itkenyt...

Kuinka pitkiltä, loppumattomilta päivät sitte olivat tuntuneet! Helvi ei itsekään tietänyt, miten hän oli kestänyt nämä puolentoista kuukautta. Eihän kukaan hänelle paha ollut, ja varsinkin setä oli usein oikein sydämellinenkin; mutta sentään Helvistä tuntui, kuin sydäntä olisi paleltanut, ja rintaa ahdisti, ikäänkuin hän olisi hengittänyt paksua, epäterveellistä ilmaa. Tädillä kyllä oli aina hänelle työtä, joka auttoi aikaa kulumaan; mutta se oli sellaista ikävää, karkeata käsityötä, kuin esimerkiksi noiden säkkien ompeleminen, tai sitte tointa keittiössä ja maitotaloudessa, joka ei ollenkaan Helviä huvittanut. Eivät muistot sen kautta himmenneet, vaan vastakohtana nousivat kahta voimakkaammin esiin. Uskollisesti hän kuitenkin koetti täyttää velvollisuutensa, vaikka hänen oli mahdoton tehdä sitä ilolla.

Hän oli niin yksin, niin yksin täällä. Saukkola oli erillään syrjämaantien varrella, eikä Helvillä sitäpaitsi koko pitäjässäkään varsinaisia ystäviä ollut, kun pappilanväki oli muuttanut pois ja outoja tullut sijaan. Mielellänsä hän kuitenkin sunnuntaisin käveli kuuden kilometrin matkan kirkolle, jos vaan ilma myönsi. Siellä miehet ystävällisesti nostivat hänelle lakkiansa, ja eukot ja tytöt tulivat kädestäkin puristamaan, ja kun hän meni viemään äitinsä haudalle kedon kukista sitomansa vihkosen, seisoi usein kummun luona joku kyläläinen kyyneleet silmissä. Täällä hän aina huomasi, kuinka äitiä oli rakastettu, ja hän tunsi, että sentähden jokainen tahtoi osottaa hänellekin ystävällisyyttä.

Kerran vaan hän oli kävellyt vielä kilometrin kirkolta eteenpäin, pappilan ohi ja rannalle entisen kodin luo. Se ei ollut vähintäkään muuttunut. Aurinko paistoi ikkunoihin, jotka kimmelsivät kutsuvasti, pääskysen viserrys kuului räystäältä, ja seinuksella ruusupensaat kukoistivat, kuten joka kesä niin pitkälle kuin Helvi muisti. Hänen teki mieli juosten rientää sinne, ikäänkuin tyyneen turvapaikkaan, mutta samassa hänelle selvisi, että silläkin nyt oli uusi, outo omistajansa. Helvillä ei ollutkaan kotia -- ei missään koko maailmassa. Yksinäisyyden tunne valtasi hänet silloin niin voimakkaana, että hän kiireimmiten pakeni pois rakkaan Tyynelän tienoilta eikä sitte toistekaan enää halunnut takaisin.

Lääkkeinä kaipausta vastaan hän oli koettanut äitinsä neuvomia keinoja: rukousta ja raamatunlukua. Hänestä tuntuikin, kuin Jumala olisi ollut häntä nyt lähempänä kuin koskaan ennen. Oli niin huojentavaa ja rauhoittavaa saada yksinäisyydessä purkaa sydämensä tälle ainoalle ystävälle ja pyhästä kirjasta kuulla hänen helliä, lohduttavia vastauksiansa. "En minä jätä sinua orvoksi, vaan minä tulen sinun tykösi." "Minä tartun sinun oikeaan käteesi ja sanon sinulle: älä pelkää, minä autan sinua." Helvistä tuntui usein, kuin Jeesus näkymättömänä olisi ollut ihan vieressä ja äiti hyvänä enkelinä hänen askeleitaan seurannut. Sellaisina hetkinä hän ei mitään niin toivonut, kuin päästä heitä pian silmin näkemään, ja hän laskeutui polvillensa ja rukoili Jumalaa ottamaan jo hänetkin maailmasta pois.