Part 6

-- On niin hauskaa, että sinä olet täällä ja Irjalla on seuraa. Välistä minä pelkäsin, että hän kyllästyisi minuun, kun aina kesäisin olimme kahden, ellei tullut matkustavaisia vieraita. Eihän täällä ole naapureita lähimaillakaan.

-- Kuinka hän olisi voinut kyllästyä sinuun? -- kysyi Helvi, katse täynnä avomielistä ihmetystä.

Ensio ei siihen vastannut, vaan jatkoi: -- Ja paljon hän oli yksinkin sedän ja tädin kanssa. Minä olen aina koettanut lukea osan päivästä.

-- Mitä sinä luet? Eihän kesällä ole läksyjä.

-- Nyt luen filosofiaa. Aion ottaa sen pääaineekseni, kun tulen ylioppilaaksi, ja sitä pikemmin pääsen valmiiksi, mitä enemmän olen ennakolta lukenut.

-- Tuleeko sinusta filosofian maisteri? -- kysyi Helvi hämmästyen itsekin rohkeuttansa, kun uskalsi sellaista udella.

-- Ensin maisteri, sitte pappi, niin minä olen ajatellut.

-- Pappi! -- huudahti Helvi ilosta säteilevin silmin, unohtaen puhua kuiskaamalla. -- Kuinka hauskaa! Minun isänihän myös oli pappi.

Silloin Irja liikahti, hieroi silmiänsä ja kohottausi istumaan.

-- Mitä, mitä... Huusiko joku? Olenko minä nähnyt unta? Hyi, Helvi ja Ensio, miksi te annoitte minun nukkua? Nyt nauratte minua, kun minä äsken tein pilaa Ensiosta!

Molemmat vakuuttivat, ettei heidän mieleensäkään johtunut nauraa hänelle. Mutta Irjan täytyi välttämättömästi näyttää, ettei hän ollut mikään veltostelija, ja siksi hän ehdotti, että kiivettäisiin kilpaa harjun huipulle ja samaa kyytiä huvihuoneen yläkertaan.

-- Nyt minä lähden -- yks, kaks, kolme! Tulkaa perässä!

Tietysti hän oli ensimmäisenä siellä ylhäällä. Ensio soi mielellänsä hänelle voiton, ja Helvi taas ei notkeudessa ja sukkeluudessa mihinkään riittänyt Irjan rinnalla. Vihdoin he kaikki kolme hengästyneinä ja läähättäen seisoivat tornissa kaidepuun luona.

-- Ja nyt juoksemme taas alas, että mäki tärisee, ja menemme suin päin järveen, -- jatkoi Irja huimaavia ehdotuksiansa.

-- Kiitos vaan kunniasta, -- nauroi Ensio. -- Vaatteinemme päivinemme, vai kuinka? Älähän nyt, sisko, kyllä me sentään istumme täällä, kun kerran tulimme.

Helvi ei enää kuunnellut heidän puheitansa. Hän nojausi kaiteeseen, katse kiinnitettynä lumoavaan maisemaan, jonka hän vasta pari kertaa oli ehtinyt nähdä. Niin synkkää kahdella taholla -- vuoria vaan ja koskemattomia korpia. Lännessä näkyi lyhyen matkan päässä iso kylä laivalaitureinensa, ja siitä eteenpäin peltoja ja niittyjä pitkässä, laajenevassa jonossa, kunnes metsä ne katkaisi jälleen. Mutta edessä Haapalehto hymyili ja Saimaa kimalteli siniaaltoinensa. Niemi kurkottihe toista syleilemään, kukkavihkona saari kohosi saaren vieressä, salmet välkkyivät ja lahdet värehtivät. Vaan uloinna aukeni avara selkä, jonka äärtä silmä turhaan tapaili. Siellä valkoiset purjeet hohtivat ja höyrylaivojen sauhu erottui vaalakkaa taivasta vasten. Siitä kulki yhdystie salon ja suuren maailman välillä.

Mitä mietti Helvi? Tiesikö hän sitä itsekään? Maailma oli niin suuri ja kirkas ja ihana, kun sitä katsoi Honkaharjulta -- Laakson lapsen se hurmasi vastustamattomalla voimalla.

Ensio kuului ehdottelevan, että he laulaisivat jotakin.

-- Niin, lauletaan, lauletaan! -- Helvi käännähti säteilevin silmin tovereittensa puoleen. Se vastasi niin hyvin hänen mielentilaansa.

-- Mitä laulamme?

-- "Mä oksalla ylimmällä" -- eikö se sovi hyvin?

He valitsivat sen. Irjan ja Ension ääni kaikui sointuvammin, Helvin heikommin, mutta kaikki he lauloivat sydämensä pohjasta.

-- -- "Oi taivahan pyhä Herra, sä Isämme armias, ah kuinka on maasi kaunis, kuink' ihana taivahas! Suo järveimme säihkyellä ain' lempemme tulta vaan! Oi Herra, intoa anna kotimaatamme rakastamaan!"

Monikertaisena kuului kaiku ympäröivistä vaaroista ja vuorista. Ja vielä laulun vaiettua kaikuivat sanat ja sävelet nuorissa sydämissä.

-- Minä en ymmärrä, kuinka ihmiset voivat luopua Suomesta ja mennä muille maille, -- virkkoi Irja. -- Me kolme, me ainakin rakastamme synnyinmaatamme emmekä sitä koskaan jätä. Tehdäänpä luja liitto nyt tässä! Luvataan antaa koko elämämme Suomelle yksin!

Ension täytyi hiukan hymyillä Irjan juhlalliselle innolle, mutta hän oli kuitenkin heti valmis "liittoon".

-- No, Helvi, sinun kätesi myöskin!

Mutta Helvi oli yhtäkkiä tullut totiseksi. Hän vetäytyi pois, hän ei voinut ojentaa kättänsä.

-- Helvi -- -- -- mitä?

Irjan katse oli kuvastanut suurinta hämmästystä, mutta nyt hän näytti melkein säikähtyneeltä.

-- _Sitäkö_ sinä ajattelet? Ei, Helvi, -- -- -- ethän sinä voinut mitään tarkoittaa sillä talvellisella aineellasi -- --, sehän olisi aivan hirveätä! Etkä sinä koskaan petä Suomea sillä lailla!

Helvin huulet värisivät ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hän ei ollut pitkään aikaan muistanut koko lähetysasiaa. Mistä se nyt tuli kuin salamana?

Irja oli huudahtanut: "koko elämämme Suomelle yksin!" Mutta hetkenä, jota Helvi ei voinut unohtaa, oli toinen lausunut juhlallisella, vakavalla äänellä: "ota, Herra, hänen elämänsä -- ota hänet kokonaan!" Lähetysjohtaja oli hänet Herralle jättänyt -- ja äiti, oma rakas äitikin niin monta kertaa...

Ja äitiä muistaessaan Helvi rupesi itkemään. Jospa hän olisi ollut täällä pulmia selvittämässä! Helvi ei uskaltanut luvata, ettei hän koskaan kotimaata jättäisi, mutta samalla, jo eron mahdollisuutta ajatellessa, oli kuin sydän olisi puristunut kokoon pelosta ja tuskasta. Miksi talvella oli tuntunut ihan toiselta?

Eikö voinut yhtaikaa palvella Jumalaa ja omaa isänmaata?

Irja oli kietonut kätensä Helvin ympärille ja oli itsekin vähällä saada kyyneleet silmiinsä. -- Helvi rakas, Helvi kulta, -- lohdutteli hän. -- En minä tahtonut pahoittaa sinua. Minähän en ymmärtänyt... enkä minä koskaan sinua oikein ymmärrä... voi, älä nyt itke!

Nyyhkytysten seasta Helvi koetti vakuuttaa, ettei hän ollut Irjaan pahastunut. Mutta kyyneleet pulpahtivat uudelleen esiin, ja äskeinen ilo ja sopusointu oli mennyttä.

Silloin Ensio istuutui hänen viereensä ja sanoi ystävällisellä äänellä:

-- Emmehän me kukaan tiedä, mihin joudumme. Et sinä petä Suomea, vaikka sinun joskus täytyisi mennä vieraaseenkin maahan. Voimmehan synnyinmaata rakastaa missä tahansa, ja kyllä sinäkin rakastaisit. Ja ehket sinä koskaan lähdekään täältä pois.

Nyyhkytykset alkoivat tauota, kyyneleet kuivaa. Helvi loi silmänsä ylös Ensioon, ja niissä näkyi ilon välähdys, kuin kirkas kaari sadepisaroissa.

-- Tehdään vähän toisenlainen liitto, -- jatkoi hän. -- Tyydytään siihen, että vaan lupaamme rakastaa syntymämaata ja koettaa rakkauttamme työssä osottaa niin paljon kuin voimme. Sen me kaikki uskallamme vakuuttaa. Mutta oletko sinä, Irja, niin vähään tyytyväinen?

Olihan hän, vaikka tuntuikin melkein, kuin olisi kylmällä vedellä sammutettu hänen tulinen innostuksensa.

-- Sitte meidän ainakin heti pitää ruveta sitä osottamaan, niinkuin sinä sanoit, ryhtyä johonkin semmoiseen työhön, -- tuumi hän.

-- Kyllä se on parasta, -- myönsi Ensio nauraen, mutta lisäsi kohta totisena: -- Me olemmekin ihan liiaksi ajatelleet itseämme. Tuolla kylässä on paljo köyhiä, tietämättömiä lapsia. Olen jo ennenkin usein miettinyt, että meidän pitäisi tehdä jotakin heidän hyväksensä. Nyt kun meitä on kolme, saisimme helposti toimeen pienen iltakoulun taikka jotakin sellaista. Emmekö koettaisi?

-- Koetamme tietysti, -- huudahti Irja uudelleen innostuneena. -- Siitäpä vasta tulee hauskaa! Miten ei kukaan meistä ole sitä ennen keksinyt? Voi, juostaan pian alas, mennään kertomaan isälle ja äidille!

Hän unohti koko juhlallisen "liiton", eivätkä Ensio ja Helvi välittäneet muistuttaa. Mutta sydämet olivat kuitenkin tehneet liiton, yhtyneet hyviin aikomuksiin ja vakaaseen päätökseen vähäisilläkin voimilla työskennellä Suomen hyväksi. Helvin suru oli jo haihtunut. Ei hän ollut selvästi tietänyt, miksi hän itki, eikä hänelle myöskään nyt ollut selvää, mikä oli tuottanut lohdutusta. Ajatukset ja tunteet olivat yhtä epämääräiset kuin ennenkin. Mutta hänestä tuntui kuin Ensio olisi ymmärtänyt häntä niin hyvin, paremmin kuin hän itse -- ja hän rauhoittui. Kuinkapa varjot olisivatkaan kauvan viihtyneet täällä päivänpaisteessa?

Iloisina he riensivät rinnettä alas. Vastaan jo törähti metsästystorven ääni; se oli merkki, jolla tohtorin oli tapana kutsua nuorta väkeänsä aterioille.

XI

Ne olivat herttaisia päiviä. Ilmat pysyivät tasaisen kauniina, ja kaikki kesän suomat nautinnot olivat tarjona: souturetket somille saarille, kävelyt metsissä, kiipeilyt harjuilla, joilta aukeni näköaloja toisiaan viehättävämpiä, krokettipeli tasaisella nurmella ja lukuhetket puiden siimeksessä -- niin, kenpä ne ilot luettelisikaan? Eikä tuntunut kuitenkaan siltä, kuin aika olisi mennyt hukkaan pelkän huvittelemisen tähden; olihan heidän päivillänsä muutakin sisällystä. Milloin tohtori lähti kalaan ja tarvitsi jonkun soutamaan, milloin he auttoivat tohtorinnaa puutarhassa, taikkapa muutenkin työskentelivät, tytöt kasveineen tai käsitöineen, Ensio kirjoineen. Heidän lempiharrastuksensa oli kuitenkin opetus iltakoulussa, jonka he Ension ehdotuksen mukaan olivat panneet toimeen kylän lapsille. Joka toisena arki-iltana kokoontui Haapalehdon suurimpaan verandaan kymmenkunta pienokaista, joille Helvi opetti sisälukua, Irja kaunokirjoitusta ja Ensio laskentoa. Eihän se koulu suinkaan mallikelpoinen ollut, sillä opettajat olivat aivan tottumattomia eikä opetusvälineitä aluksi ollut juuri minkäänmoisia. Tohtori kyllä kirjoitti lähimpään kaupunkiin ja tilasi kirjoja, vihkoja, tauluja ja muita tarpeita; mutta niitä odotellessa laskettiin napeilla, kirjoitettiin viivatuille paperiarkeille kahtia taitetuilla lyijykynillä ja tavattiin äitien ja mummojen virsikirjoista. Vaan intoa ei puuttunut opettajilta eikä oppilailta. Syrjäisen saloseudun lapset olivat ihan liikuttavan kilttejä, ja heidän ja heidän vanhempainsa kiitollisuus oli nuorille opettajille kehoittavana palkintona.

Varsinkin Irjalle tällainen ajanvietto oli jotakin ihan uutta. Hän ei ollut ennen paljon ajatellut muita, sillä hän oli itse tottunut kodissa olemaan se keskipiste, jonka ympäri kaikki liikkui. -- Mikä tuottaisi Irjalle iloa? -- siinä isän, äidin ja veljen ainainen ajatus. Nyt hän sai kokea tyydytystä, minkä toimiminen muiden hyväksi tuottaa. Helvi ja Ensio olivat kyllä enemmän oppineet uhrautumaan. Toista olivat ahtaat olot ja kasvatus siihen johtaneet, toista oma luonne ja se tunne, että hän, vaikka häntä pidettiinkin kuin omaa poikaa, kuitenkin oikeastaan söi armoleipää, josta oli lakkaamattomassa kiitollisuuden velassa. Mutta hyvää teki heillekin tämä kesäinen koulunpito. Rakkaudessa ei voi koskaan kylliksi harjoittautua.

Näin he toteuttivat kaunista ohjelmaansa: työmme voimamme mukaan isänmaalle, jota rakastamme!

Helvi oli niin onnellinen, että hänestä monasti tuntui kuin hän näkisi suloista unta ja kentiesi kohta heräisi jälleen Kristianinkadun varrella kivijalan huoneessa. Ei hän enää ollut äitiäkään ikävöinnyt, ja häntä oli ilahuttanut ja rauhoittanut se tieto, että äiti kuitenkin oli toistaiseksi päättänyt jäädä maalle oikein virkistyäksensä. Tietysti oli hauska syksyllä tavata hänet jälleen. Mutta nyt, nyt ei Helvi halunnut muuta kuin päivä päivältä jatkaa tätä huoletonta, ihanaa elämää... Syvin siemauksin hän imi auringonpaistetta, kuten varjossa kasvanut kukka, jonka lehtiä ensi kerran huikaiseva valo hivelee.

Ei hän kuitenkaan täälläkään saanut taisteluitta olla. Häntä ympäröi komeus ja kauneus, mutta sitä suurempana vastakohtana hän etenkin ensi päivinä muisti oman kotinsa köyhyyttä. Joka päivä riisuutuessa ja pukeutuessa hän näki Irjan hienot, pitsitetyt ja kauniisti merkityt liinavaatteet, ja silloin usein tuntui pieni pistos sydämessä ja huokaus kohosi rinnasta. Ennen hän aina oli ollut omiinsa tyytyväinen eikä edes ajatellut, että ne voisivat olla toisenlaisia. Mitä muusta, kunhan vaan olivat eheät ja puhtaat; eihän niitä kukaan nähnytkään. Nyt hän sitävastoin häpesi niiden huonoutta. Pukujen suhteen täällä sentään oli paljon parempi kuin kaupungissa. Lindiläisetkin kuluttivat maalla vanhimpia vaatteitansa, ja metsäseudun yksinäisyydessä Helvin vaatimaton puku oli aivan omiaan. Kuta useampi päivä kului, sitä enemmän hän unohtikin ajatella sitä. Olihan niin paljon muuta parempaa ja hauskempaa, joka tunkihe täyttämään hänen mielensä.

Mutta oli eräs toinen taistelu, josta Helvi ei yhtä helpolla vapautunut. Hän oli äidillensä luvannut joka päivä rukoilla ja lukea raamattua, ja hänelle itselleenkin se oli tullut luonnolliseksi tavaksi ja sisälliseksi tarpeeksi. Ensi iltana vetäydyttyään Irjan kanssa heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa hän sentähden heti otti laukustansa raamatun esille. Irjalle sellainen oli outoa; hän loi kummastelevan katseen toveriinsa ja hänen kirjaansa, mutta vastoin tapaansa ei virkkanut mitään. Arkatunteinen Helvi käsitti tuokiossa, että Irjan ei ollut tapana lukea iltasin, ja tuo äänetön katse vaivasi ja painosti häntä niin, että hän muutamia värsyjä luettuansa laski raamatun pois.

Silloin Irja taas alkoi puhua laverrella kaikenlaisia asioita, mutta äskeistä tapausta ei kumpikaan sanallakaan koskettanut.

He puhelivat vielä sängyssäkin, kunnes Irja vihdoin kääntyi toiselle kyljellensä ja sanoi, että hän nyt aikoi nukkua. Helvin mielestä olisi jo kauvan sitte ollut aika rukoilla iltarukous, mutta hän oli arvellut: teen sen, kunhan Irja vaikenee ja itsekin tahtoo rukoilla. Eikö hän siis rukoillutkaan ollenkaan, vaan nukkui ilman? Se oli jo liikaa Helville. Hän makasi silmät avoinna ja odotti, mutta pian Irjan syvä hengitys todisti, että hän todellakin oli vaipunut uneen. Silloin Helvi hiljaa, hiljaa nousi vuoteeltansa ja polvistui sen viereen.

Toisena aamuna he olivat heränneet melkein yhtaikaa, ja kohta Irja taas oli alkanut livertää kuin pikku peipponen. Nyt Helvi oli vielä pahemmassa pulassa kuin edellisenä iltana. He olivat ja valmiiksi pukeutuneet, eikä hän ollut vielä saanut tilaisuutta hiljaisen hetken viettämiseen.

-- No, tule nyt puutarhaan! -- sanoi Irja, tarttuen hänen käteensä.

Silloin Helvin täytyi voittaa se kiusallinen, ahdistava, häpeänsekainen tunne, joka oli hänen huulensa sulkenut.

-- En minä voi tulla vielä juuri --

-- Mikset? Mikä sinulta vielä puuttuu?

Helvi lensi tulipunaiseksi, katsoi lattiaan ja viivytti vastaustaan. Mutta sitte hän loi silmänsä ylös ja kysyi totisesti, ponnistaen kaiken rohkeutensa:

-- Irja, etkö sinä koskaan rukoile illoin ja aamuin?

-- Johan minä luin aamurukouksen aikaa sitte, heti kuin heräsin.

-- Mutta minähän heräsin ensin enkä nähnyt sinun rukoilevan, -- vastasi Helvi ihmetellen.

-- Nähnyt? Kuinka sinä sen olisit nähnyt? Eihän siinä tarvitse huuliansa liikuttaa.

-- Äiti ja minä laskeudumme aina polvillemme, -- sanoi Helvi hiljaa.

Nyt oli Irjan vuoro katsoa Helviä hämmästyksissään.

-- En minä ole koskaan kuullut, että muut kuin pelastusarmeijalaiset tekevät sillä lailla! -- virkkoi hän viattomasti, silmät suurina. -- Mitä se hyödyttää? Eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen.

Kirkossa -- niin, se oli totta -- sitä ei Helvi ollut ennen ajatellutkaan. Ylimalkaan hän ei ollut mitään ajatellut eri asennoista rukoillessa. Hän oli aina nukkunut äitinsä kanssa samassa huoneessa, aina laskeutunut polvilleen ja pitänyt sen ihan luonnollisena asiana. Miksi hän niin teki, sitä hän todellakaan ei tietänyt eikä voinut selittää.

-- Mitä se hyödyttää? -- toisti Irja. -- Luuletko sinä, että Jumala paremmin kuulee meitä sillä lailla?

Ei, eihän Helvi sitä luullut, mutta ei hän osannut muutakaan syytä sanoa. Sen hän vaan tunsi, ettei häntä tyydyttänyt sellainen puoliunessa ja pelkissä ajatuksissa lausuttu rukous kuin Irjan.

-- Jää nyt sitte tekemään mitä tahdot, minä odotan sinua puutarhassa, -- sanoi Irja hetken kuluttua ja lähti huoneesta.

Ja Helvi laskeutui polvilleen; mutta kun viereisestä huoneesta kuului liikettä, hypähti hän kohta jälleen ylös säpsähtäen kuin pahantekijä. Rukouksen rauhaa hän ei löytänyt, eikä raamatunluvusta tullut tällä kertaa enempää kuin edellisenäkään iltana. Muutaman minuutin perästä hän oli puutarhassa Irjan luona.

Sitte oli taistelua jatkunut monena päivänä. Aina Helvi kumminkin uskollisesti otti raamattunsa esille, mutta ei hän kertaakaan jäänyt pitemmäksi ajaksi luettua miettimään, kuten kotona. Vaan eräänä iltana tapahtui jotakin odottamatonta: Irja kysyi, eikö Helvi tahtoisi lukea ääneen, että hänkin kuulisi. Silloin Helvin silmät loistivat ilosta, ja siitä asti tuli heille tavaksi lukea yhdessä joka aamu ja ilta.

Mutta polvillensa ei Helvi enää koskaan laskeutunut. Eiköhän Irja ollutkin oikeassa, kun hän sanoi, että Jumalalle oli yhdentekevää, kuinka kukin rukoili? Ainakin täällä polvistuminen tuntui niin oudolta ja vaikealta... Helvi päätti kuiskata rukouksensa vuoteella maatessaan, yhtä huomaamattomasti kuin Irjakin -- mutta hyvin hartaasti...

Siitä lähtien hän kuitenkin kaipasi jotakin, eikä rukous tuntunut samalta kuin ennen. Usein kävi niinkin, että Irja rupesi juttelemaan, eikä Helvi voinut olla vastaamatta, ja puhe Jumalan kanssa keskeytyi. Tapahtuipa joskus, että hän nukkuikin rukoukseensa. Välistä hänen oli paha olla tästä kaikesta, mutta ei hän antanut itsellensä aikaa pitempiin mietteisiin ja selvityksiin. Päivä riensi päivän perästä, aina yhtä rikkaana ja vaihtelevana; ajatukset ja kysymykset hukkuivat sen pyörteeseen. Kerran hän aikoi kirjeessä puhua huolensa äidille, mutta sitte hän ei sitä tehnytkään. Tiesihän hän ennakolta, mitä äiti vastaisi... Mutta se tuli siitä, ettei hän tuntenut näitä oloja; ihan varmaan hän ymmärtäisi tyttöään, jos olisi täällä...

Eikä Helvi enää taistellut eikä tuuminut. Hän tahtoi nauttia ja olla onnellinen, hänen täytyi saada olla. Kesä oli niin lyhyt! Mitä tämä miettimisestä paranikaan. Voihan hän nyt menetellä, niinkuin täällä tuntui sopivimmalta, ja kotona sitte taas seurata entisiä tapojaan.

XII

Oli satanut pari päivää peräkkäin, mutta juhannusaatto koitti kirkkaana ja kauniina. Se oli erityinen juhla Haapalehdossa, sillä silloin tohtori Lind vietti syntymäpäiväänsä.

Huolimatta sateesta oli eräs palkattu kyläläinen tuonut metsästä kokonaiset kantamukset katajaa, puolanvarpuja ja katinliekoja, ja iltayöstä Ensio ja molemmat tytöt olivat leivintuvassa niistä seppeleitä sidelleet. Aamulla huvila koreili juhlapukuisena. Nuoret olivat ensimmäisinä ylhäällä, sillä heillä oli toinenkin hauska yllätys tohtorille: he tahtoivat näet herättää hänet laululla. Irja ja Ensio eivät ennen olleet sitä yrittäneet, kun heitä oli vaan kaksi. Kolmen laulu kuului jo toisenmoiselta, vaikkei Helvin ääni vahva ollutkaan, ja sitäpaitsi oli harjoitteleminenkin hauskempaa, kun oli oikea pieni "kuoro".

Ja tohtori oli ihastunut heidän keksintöihinsä. Hän levitti käsivartensa niin leveälle, että saattoi sulkea niihin heidät kaikki kolme, ja kiitti heitä sydämellisesti, kehui laulua kauniiksi ja ylisti seppelekoristeita kerrassaan mainioiksi. Sitte tuli tohtorinna noutamaan koko joukkoa järvenpuoliselle parvekkeelle kahvia juomaan. Kaste vielä välkkyi kukkasissa, Saimaa nukkui peilityynenä ja ilmassa tuntui varhaisen aamun miellyttävä raikkaus. Tiesivätkö lintusetkin, että nyt oli juhannus? Kilvan ne ainakin lauloivat suven suloutta, juhlan riemua julistivat.

Ainoastaan aamu oli tänään perheen keskinäiselle seurustelulle omistettu. Sitte oli tohtorinnalla senkin seitsemät toimet ja touhut, sillä päivälliseksi piti vanhan tavan mukaan saapua vieraita sekä lähikaupungista että ympäristöltä, ehkäpä kauvempaakin. Kuka tuttava vaan tuli, hän oli kutsuttakin tervetullut. Eikä koskaan hennottu samana iltana eritä; ellei huvilassa riittänyt yösijoja, saatiin kyllä kylästä lisää. Hyvinpä niitä useimmiten tarvittiinkin, sillä juhannusaatot Haapalehdossa olivat Lindin perheen sikäläiselle seurapiirille kesähuvien tähtinä, joita jokainen tavoitti. Ihmekö että haluttiin sinne, missä ihana luonto, runsaat varat ja ennen kaikkea herttaiset ihmiset panivat parastansa vieraiden viihtymiseksi?

Nyt olivat nuoret sen lisäksi saaneet luvan aikaisemmin aamupäivällä pitää kahvikemut pienille oppilaillensa. Pitihän heidänkin iloita isän juhlana, arveli Irja. Toimessaan hän hyöri Helvin kanssa kattaen kahvipöytää lehtimajaan, sillä hän oli päättänyt, ettei tämä tuuma saisi tuottaa äidille yhtään lisävaivoja. Äidin tähdenhän Ensio sitä oli epäillyt, vaikka hänenkin kyllä muuten teki mieli nähdä kylän lapsia runsaan syntymäpäiväpöydän ääressä.

Tuolla ne jo tulivatkin, kaikki yhdessä joukossa. Eihän näin merkkipäivänä kehdannut yksinään mennä, kuten tavalliselle koulutunnille! Äidit olivat siistineet heitä parhaansa mukaan. Pellavatukat oli kastettu ja kammattu jakaukselle, kasvot ja kädet pesty, ja pyhävaatteet pantu niiden ylle, joilla oli sellaiset. Mutta mäkituvan keveäjalkainen pikku Liisu kopsutteli ison siskon ruojukengissä, suutarin Mikko oli jostakin saanut lainaksi miehen takin, ja Aakulan Aino kompastui vähän väliä äitinsä pitkän hameen helmoihin, jotka liehuivat hänen kantapäillänsä. Hämillään ja epävarmoina oudoissa tamineissaan he pysähtyivät ison käytävän eteen, uskaltamatta astua kauvemmaksi.

Mutta siinä he joutuivat kahden tulen väliin, sillä lehtimajasta riensivät "opettajat" heitä vastaan, ja ujoimmat, jotka olivat vetäytyneet toisten taakse, huomasivat yhtäkkiä itse tohtorin ja tohtorinnan tulevan rakennuksen puolelta suoraan heitä kohti. Ei nyt auttanut muuta kuin niiata ja kumartaa sormet suussa ja pää vinossa ja sitte käydä isäntäväen saattamina höyryävien kuppien ääreen, jotka lehtimajassa odottivat. Siellä pian arkuus suli tyytyväisyyden ja ilon loisteeksi. Liisu piteli kaksin käsin teevatiansa, puhalsi ja hörppäsi ja vuoroon hengähti syvään, suu hymyssä. Muona-Juhon pienet tytöt, jotka olivat kutsutut vanhemman veljen mukana, istuivat turvallisina Helvin ja Irjan sylissä ja purivat vehnäkakkujansa, jotta posket olivat pullollaan. Mikko suuressa takissaan oli niin miehevä, että uskalsi jo katsoa tohtoriakin silmiin, ja Aino vastasi arvokkaasti kuin pikkuinen emäntä tohtorinnan kysymyksiin. Vasta leikkimään ruvetessa hän muisti hameensa hankaluuden, ja Liisu tirkisteli ymmällään kenkiänsä. Mutta helpolla siitäkin pulasta suoriuduttiin. Jalkineet vaan muitta mutkitta heitettiin mäkeen, ja parilla hakaneulalla Irja sai hameen kylliksi koholleen. Sitte juostiin ja leikittiin -- ujostelematta, täysin riemuin, kaiken muun unohtuessa. Mitä siitä, kuka oli opettaja tai oppilas, kuka tohtorin, kuka mökkiläisen lapsi!

"-- -- Kentillä leikkitarhain yhdessä juostihin; ken pallonlyöjä parhain, se meistä etevin -- --"

Yhtä syvään he ainakin huokasivat, Irja ja moni pienistä vieraista, kun tohtorinna tuli huomauttamaan, että sen huvin jo täytyi loppua ja tyttöjen rientää pukeutumaan, jotta sitte ehtisivät laivalaiturille varsinaisia vieraita vastaan.

* * * * *

Heitä oli tullut tavallista enemmän, etenkin nuoria. Päivällinen oli syöty yleisen ilon vallitessa, ja heti iltapäiväksi oli määrätty veneretki kauniille Sotkasaarelle, joka oli tiheimmän saariston syrjässä ison Saimaan rajalla.

Huvilan ja vierasten veneet muodostivat kokonaisen ketjun. Etummaisessa, köynnöksillä koristetussa veneessä piti perää tohtori, päivän sankari, ja siinä istui Ensio soutamassa.

Hänen katseensa kulkivat seuraavaan veneeseen, joka oli täynnä pelkkiä nuoria. Irja istui parven keskellä valkopukuisena, kuten tavallisesti juhlatiloissa, pitkät siniset nauhat vyöllä ja liehuvin kiharoin. Nimismies Brofeltin pojat, joista vanhempi keväällä oli saanut lyyryn lakkiinsa, näkyivät innokkaasti väittelevän hänen kanssansa jostakin, ja ympärillä istuva iloinen joukko helähti tuon tuostakin raikkaaseen nauruun, kun Irja varmaankin sukkelasti vastasi.