Part 5

Irja veti Helvin mukaansa, ja pian he olivat yhdessä pyörimässä keskellä piiriä. Helvi hymyili jälleen, ja iloisessa leikissä unohtuivat mietteet ja haaveilut, kysymykset, huolet ja toiveet. Hän oli lapsi, ja nykyhetki oli taas hänelle kaikki.

Hän ei tietänyt, että opettajatkin keskustelivat hänestä ja tavallansa etsivät vastausta hänen sydämensä kysymyksiin.

-- Helvillä on vilkas mielikuvitus ja lämpimät tunteet, -- sanoi eräs heistä. -- Niiden valtaamana hän on kirjoittanut.

-- Kyllä minä luulen, että siinä on jotakin syvempääkin, -- virkkoi joku toinen. -- En tosiaankaan ihmettelisi, jos kerran saisimme kuulla hänen ruvenneen lähetyssaarnaajaksi.

-- Ei tuollaisia haaveita synny ilman mitään pohjaa. Näkisitte, kuinka vakavana ja uutterana hän istuu lähetysompeluseurassa! Hänellä kuuluu olevan hyvin uskonnollinen äiti, joka kaiketi on häneen vaikuttanut. --

Tämä äiti, johon sekä toverit että opettajat Helvin kirjoituksen johdosta vetosivat, istui sillä välin matalassa huoneessansa työhönsä kumartuneena; mutta hänenkin ajatuksensa olivat koulun valaistussa juhlasalissa rakastetun lapsen luona. Ja hän oli varmaan ainoa, joka terävällä katseella tunki Helvin sisimpään asti. Hän käsitti, että neljäntoistavuotiaan tytön tuumat olivat tuulentupia, keväisiä utupilviä, jotka ensimmäinen vihuri voisi viedä mukanansa. Mutta se mielikuvapiiri, joka tuulentuvat loi, oli kumminkin jotakin todellista. Jos se saisi vahvistua ja kehittyä alkamaansa suuntaan, saattaisivat sen tuottamat entiset unelmat muuttua todellisuudeksi. Ja silloin?...

Olisiko mahdollista, että Jumala kerran pyytäisi häntä, kuten Abrahamia, uhraamaan lapsensa?

-- Tämähän on koko minun kasvatukseni tulos. Herralle minä olen koettanut häntä kasvattaa, ja aivan erityisesti olen tahtonut herättää hänen rakkauttansa lähetysasiaan, joka on oma lempiharrastukseni. Jos jatkan johdonmukaisesti, jos Jumala pyrintöni siunaa -- minne se muualle veisi kuin siihen, että Helvi kerran ajattelee lähetystyötä työalaksensa?

Enkö silloin olisi täysin tarkoitustani saavuttanut? Eikö se olisi enemmän kuin saatoin rukoilla ja toivoakaan?

Voi noita itsekkään sydämen ristiriitoja! _Sitä_ en ole koskaan toivonut...

Minä en puhu hänelle enää lähetyksestä. Minä koetan innostuttaa häntä työhön kansan lasten hyväksi. Vien hänet kesällä maalle ja annan hänen jo pitää pientä koulua köyhille pienokaisille. Hänen täytyy oppia heitä rakastamaan...

Jumalani, Jumalani, enkö vilpistele edessäsi? Kaikkinäkevä Jumala, sinä suurin, sinä korkein, minä tunnen tulikatseesi, kuten lapsesi sen tunsi sinä iltana, jona hän oli _varastanut lähetykseltä jotakin itsellensä..._ Hän otti markan, mutta minä tahdon ottaa paljon enemmän. Minä tahdon ottaa työntekijän, lapseni...

Jumala, armahda minua!

Sinä et tahdo puolinaista sydäntä ja puolinaista uhria: kaikki tai ei mitään! -- -- --

Se oli pitkä, tuskallinen taistelu, mutta kun se päättyi, oli voitto saavutettu. Äidin kalpeilla kasvoilla lepäsi ihmeellinen rauha, ja silmissä oli melkein yliluonnollinen loiste, kun hän laski kätensä ristiin ja kuiskasi:

-- Sinun tiesi, Herra, ovat salatut. Kentiesi sinä otat hänet ainiaaksi, kentiesi lahjoitat minulle takaisin, kuten Iisakin Abrahamille. Mutta minä olen uhrini, antanut. Sinun tahtosi tapahtukoon!

IX

Viikot vierivät, ja Helvin huomiotaherättänyt aine oli jo aikaa sitte unohdettu. Uudet päivät toivat uusia ajatuksia ja mielenkiinnon aiheita.

Oltiin toukokuussa. Solisten juoksivat iloiset pikku purot katuja pitkin, ja harmahtavat jääjätteet sulivat sulamistaan, muodostaen lammikkoja kuoppiin ja pehmeätä sohjua kadunristeyksiin. Mutta aurinkoisilla paikoilla oli jo kuivaa, ja käytävien asfaltilla tyttöset hyppivät ruutua ja pojat heittivät nappikuoppaa.

Auringonsäde kurkisti sisälle tyttökoulun kolmannen luokan ikkunasta ja puikkelehti juuri sille lukukirjan sivulle, joka oli Irjan edessä avoinna. Se väikkyi kirjaimesta kirjaimeen, hypähti vähän syrjään ja palasi jälleen, eikä aikaakaan, ennenkuin se jo oli houkutellut vilkkaat silmät leikkiänsä seuraamaan ja helposti lentävät ajatukset pois käännöskappaleesta. Irjaa nauratti. Hän hiukan nyhkäsi Helviä ja osotti sädettä sormellansa. Helvi katsoi sitä, katsoi sitte Irjaa suoraan hänen iloisiin silmiinsä, ja kohta hänkin alkoi hymyillä. Oli niin keväisen kirkasta. Vähän aikaa enää tunteja ja läksyjä! Pian päivä paistaa lämpimämmin, pian koulu loppuu ja sitte juna kiidättää heidät Helsingistä, ja he saavat soudella järvellä, kulkea metsissä ja poimia kukkia aurinkoisilta niityiltä...

Irja oli saanut kutsua Helvin kesäksi luoksensa maalle, ja molemmat he jo hartaasti odottivat sitä päivää, jolloin pääsisivät "Haapalehtoon". Irja oli kertonut isänsä kauniista huvilasta ja Savon saaririkkaista vesistä, joita Helvi, hämäläinen, ei koskaan ollut nähnyt. Siellä vasta tulisi hauskaa! Äidistä oli Helvin ainoa huoli. Kustaa setä oli kirjoittanut ja pyytänyt heitä Saukkolaan kesää viettämään, mutta Helvi tahtoi paljon halukkaammin lähteä Irjan luo, ja äitikin oli mielellään ja kiitollisena suostunut siihen. Eihän Helvillä kotipitäjässä ollutkaan oikeata toveria, kun kirkkoherrakin perheineen kuului Vapusta muuttaneen muualle. -- Itse rouva Aaltonen oli päättänyt viettää viikon tai pari Saukkolassa. Vaan ei enempää. Helsingissä vuokratusta huoneesta täytyi kesälläkin suorittaa määräraha, ja silloin oli pakko ansaita. Ei häntä lankonsa koti miellyttänyt, mutta päätös maksoi kuitenkin syvän huokauksen, sillä hän oli kasvanut ja elänyt maalla ja rakasti Luojan vapaata luontoa. Tuntui raskaalta ajatella yksinäistä kesää kuumoittavien kivimuurien ympäröimänä ja lisäksi maakerroksessa, jonne sinisestä taivaasta näkyi vaan kapea kaistale ja päivänsäde tuskin milloinkaan pääsi tunkeutumaan. Mutta olihan hän jo aikaa sanonut elämän iloille jäähyväiset. Katse oli tähdätty ylöspäin niihin maihin, jotka eivät enää auringon valoa tarvitse, ja maan päällä hän näki vaan yhden olennon, rakkaan tyttönsä. _Hän_ pääsi luonnon helmaan, _hän_ sai juoda päivänpaistetta ja nauttia lapsuuden puhdasta onnea. Jumala siunatkoon Helviä! Mitä siitä, jos äidin hiukset ennen aikojaan kävivät harmaiksi ja posket kalpenivat. _Hän_ oli palaava ruusuposkisena ja raittiina, tuoden kesän tuulahduksen ahtaaseen ompeluhuoneeseen ja koko kimpun päivänsäteitä silloin, kun syksy taas alkoi pimetä. -- Ja äiti pyyhkäisi kuumaa otsaansa ja ojensi väsynyttä vartaloansa. Mitä ei hän olisi tehnyt Helvin tähden!

Mutta hän oli kuitenkin uupunut ja kalpea, eikä se voinut jäädä Helvinkään silmiltä huomaamatta. Tapahtui joskus, että tyttö kesken vilkkainta puheluansa pysähtyi, levottomasti kysyen: -- Äiti, kuulitko oikein, mitä minä sanoin? -- Ja kun äiti vakuutti kyllä kuulleensa, jatkoi hän: -- Mutta varmaan minä väsytän sinua? Silmissäsi on jotakin niin kummallista, ihan kuin harso edessä. Etkö voi hyvin, äiti? -- Joka kerta äiti sanoi olevansa aivan terve, ja Helvi rauhoittui taas. Mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin hän uudestaan huolestuneena toisti kysymyksensä.

Koulun kevätkiireet vaikuttivat kuitenkin, että hänen ajatuksensa enimmiten olivat läksyihin kääntyneinä, ja kotia ja äitiä varten jäi vähemmän aikaa. Ja sitte tuo odotettu kesämatka! Jospa vaan äitikin olisi päässyt oikein lepäämään maalle; silloin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta vakuuttihan hän, että hän ei mitään halunnut, ja Helvin ilo oli hänenkin ilonsa. Saattoihan Helvi siis huoletta lähteä...

* * * * *

Yhä lämpimämmin paistoi keväinen aurinko. Se vei vähitellen viimeisetkin jäät, pehmitti routaisen maan, nosti nurmen nukalle ja pani puut puhkeamaan. Peipponen viserteli Bulevardin lehmuksessa niin kirkkaan riemuisesti, kuin olisi koko kevään armaus asunut sen pikku rinnassa; ja sen sointujen säestykseksi kaikui sisältä koulun juhlasalista:

"Jo kevät kukoistaapi, se riemun rintaan saapi!"

Oli ylimääräinen harjoitus tutkintoa varten, sillä nyt jo oli lupaa ja varsinaiset tunnit päättyneet. He olivat niin iloisia, nuo pikku lintuset siellä salissa, ja Helvi muiden joukossa. Kyllä hän luki hyvin mielellänsä, mutta jo vähän väsytti kuitenkin. Ylihuomenna, heti tutkinnon jälkeisenä päivänä, oli hänen määrä päästä Lindin perheen mukana matkustamaan Saimaan rannoille. Samana päivänä piti äidin lähteä Saukkolaan Kustaa sedän kanssa, joka oli tullut kaupunkiin toimitellakseen kaikenlaisia asioita ja yksin tein noutaakseen kälynsä maalle. Tällä kertaa Helvi oli iloinen sedän tulosta. Hän ei itsekään tietänyt, miksi tuntui niin huolestuttavalta ajatella, että äiti jäisi yksinään.

Setä oli asioillansa, kun Helvi palasi lauluharjoituksesta, mutta äiti istui tavallisella paikallaan ompelupöydän ääressä. Viime aikoina hänellä oli ollut kova kiire, kun täytyi luvatut työt toimittaa valmiiksi ennen poislähtöä. Jo hän olikin saanut ne suoritetuiksi, mutta nyt oli käsillä Helvin tutkintopuku. Se oli punaruutuista puuvillakangasta, ja Helvi oli siihen suuresti ihastunut. Kunpa se vaan valmistuisi! Oli niin pelottavan paljo vielä tekemättä. Hänkään ei ollenkaan joutanut äitiä auttamaan, sillä täytyi järjestää ja korjailla vähäistä vaatevarastoa, jonka hän tarvitsi mukaansa kesäksi.

Irja oli sanonut: -- Älä suotta ota enempää kuin puoli tusinaa kutakin lajia liinavaatteita! Kyllä meillä on vettä ja pesijöitä. -- Helvi huokasi, sillä eihän hänellä enempää ollutkaan, paitsi paitoja, joita oli kahdeksan. Siis kaksi saisi jättää kotiin -- nuo vanhimmat ja paikatut. Tästä yönutusta puuttui nappi, ja tuon toisen reunus oli revennyt. Sitte piti parsia sukat, jotka hän eilen illalla oli pessyt. -- Kyllä kestää kaikenlaista pikku työtä koko loppupäivän, ja myöhemmällä kuluu aika sedänkin kanssa puhellessa ja illallista laittaessa... Voi, kunpa se puku tulisi valmiiksi! -- ja toimiessaan Helvi tuon tuostakin levottomana vilkaisi äitiin ja hänen työhönsä.

Sedän asiat olivat onnistuneet hyvin, ja hän oli erittäin iloisella tuulella tullessaan kälynsä luo illalliselle. Hän tyhjensi puolet puurovadista, levitteli isoja voileipiä ja nauraa hohotti tuon tuostakin, varsinkin omille yrityksilleen lausua sukkeluuksia.

-- Sinähän Helvi syöt kuin kärpänen -- ha ha ha -- onko ihme, ettei ole enempää lihaa poskissasi kuin itikoillakaan. Maalta lähtiessäsi syksyllä olit kuin punainen omena. Sen ne koulut tekevät!

Äiti katsahti huolestuneena Helviin. Oliko Kustaa lanko sittekin oikeassa? Itse hän tunsi voimiensa olevan loppumaisillaan, ja jos nyt Helvikin todella oli laihtunut ja kalvennut, mitä hyvää silloin oli talven taistelusta ja ponnistuksista? Ja kyllähän Helvi olikin syksyllä toisennäköinen kuin nyt... vai kuinka? Mutta hänen olentonsa oli yhtä pirteä ja silmät säteilivät. Ehkei se sentään ollut niin vaarallista. Kesähän oli tulossa... Ja äiti vastasi tyynesti: -- Helvi on tehnyt ahkerasti työtä, mutta sitä enemmän hän nyt voi levostansa nauttia. Pian puna taas palaa poskiin, kun hän saa olla maalla virkistymässä.

-- Mitä niistä herrasväen huviloista -- liekö siellä lehmiäkään. Meille hänen olisi pitänyt tulla maitoa juomaan. Saukkolassa sitä on, vaikka saavilla suuhun kaataisi -- ha ha ha --

-- Kiitos vaan, mutta kyllä minä Haapalehdossakin saan maitoa tarpeeksi, -- vakuutti Helvi.

Illallisen jälkeen tehtiin sedälle sija äidin sänkyyn. Helvin vuode kannettiin Lehtoskan suostumuksella keittiöön, ja rouva Aaltonen levitteli ylijääneitä makuuvaatteita itseänsä varten lattialle.

-- Äiti, ei millään muotoa! -- huudahti Helvi. -- Minä makaan siinä, tule minun sänkyyni!

-- Enhän minä siihen mahtuisikaan muuten kuin jalat koukussa, -- vastasi hän, koettaen hymyillä. -- Hyvää yötä nyt, ja nuku makeasti. Sinun pitää olla virkeä tutkinnossa.

Mutta kuinka oli puvun laita? Helvi oli sen hetkiseksi unohtanut, vaan nyt hänen katseensa jälleen kysyvänä siirtyi ompelukoneen luo, joka myös oli siirretty keittiöön.

-- Mitä otan päälleni huomenna? -- kysyi hän melkein arasti. -- Eihän tuo vielä isoon aikaan valmistu, ja minun tummansiniseni on jo niin huono --

-- Kyllä se valmistuu, mene nyt vaan levolle.

-- Äiti, aiotko valvoa?

-- Ole rauhassa, kyllä minä saan nukkuakin.

Helvin sydämessä ristiriitaiset tunteet taistelivat. Äiti näytti niin väsyneeltä, hänen ei olisi pitänyt enää tehdä työtä. Mutta useimmat toverit saivat uuden puvun tutkintoon, tai oli heillä joku sopiva ennestään. Pitikö hänen yksin aina käydä puettuna kuin köyhimmän työmiehen tyttö?

-- Muutenkin minä olen erilainen kuin toverini. Anna Ojalan isä on vaan talonmies, ja heillä on pieniä lapsia huone täynnä, eikä hän kuitenkaan koskaan tee muuta kuin lukee läksynsä -- ja nekin niin huonosti, että varmaan jää luokalle. Ja minä kannan maitoa puodista, vaikka isäni oli pappi, ja siivoan huoneen ja ompelen ansaitakseni rahaa, ja huomenna minä ihan varmaan saan hyvän todistuksen, sillä minä olen ollut kovasti ahkera. Totta minun nyt edes pitää saada oikea puku! Häpeänhän minä Irjaakin ja hänen vanhempiansa ja Ensiota... He tulevat kyllä kaikki tutkintoon, ainakin lopulla. Normaalikoulussa jaetaan todistukset aikaisemmin.

Pahat, katkerat ja turhamaiset ajatukset pyrkivät väkisin valtaan, ja Helvi punehtui jo ajatellessaankin, että Irja valkoisessa puvussaan ja hän vanhassa tummassa talvihameessa istuisivat vierekkäin.

Kello löi 11. Lehtoska kuului kuorsaavan nurkassaan, ja Helvi tunsi, että häntäkin hyvin nukutti. Äiti parka! Mutta ehkä ei siinä puvussa enää niin paljon työtä ollutkaan. Eihän hän sitäpaitsi ollut pyytänyt mitään; äiti itse tahtoi valvoa ja ommella.

Hän hyväili ja suuteli äitiään tavallista hellemmin, sanoessaan hyvää yötä, ikäänkuin olisi koettanut siten korvata itsekkäitä ajatuksiansa. Ei se oikein auttanut, sillä omassatunnossa oli kuitenkin joku pistos. Mutta siitä huolimatta Helvi pian nukkui syvään uneen.

Ensimmäinen esine, mihin hänen silmänsä aamulla sattuivat, oli punaruutuinen hame, joka valmiina ja sievänä riippui tuolin laidalla vuoteen vieressä. Nuolena hän hyppäsi ylös ja riemuiten rupesi pukeutumaan. Kello taisikin jo olla paljon, koska äiti kuului puhuvan sedän kanssa kamarissa. Niin, nyt se löi puoli -- puoli kahdeksanko? Ja yhdeksäksi piti olla koululla. Eihän äiti vaan ollut siivonnut huonetta?

Helvi unohti aamurukouksenkin, heitti jokapäiväisen puvun yllensä ja ryntäsi kamariin. Ei ollutkaan vielä siivottu, sillä se oli Helville uskottu tehtävä, johon äiti ei puuttunut. Nyt tuli kiire. Muisti hän sentään kiittää uudesta puvusta, mutta muulle ympärillänsä ei hänellä ollut silmiä eikä korvia.

Vasta ollessaan valmis tutkintoon lähtemään hän kysyi ihmetellen, eikö äiti aikonutkaan tulla, koska ei ollut muuttanut pukua.

-- Päätäni kivistää niin, etten jaksa, -- vastasi hän, ja ääni kuului oudon raukealta. Helvi aivan hätkähti.

-- Voi äiti, ehkä valvoit liiaksi? Ja ehkä siinä lattialla oli paha maata?

-- Ehkä... Mutta kai tämä menee ohi. Lähde nyt vaan, lapseni, sinä tuot sitte minun ilokseni hyvän todistuksen kotiin.

-- Mutta jos _minä_ tulisin, -- tokaisi setä yhtäkkiä. -- Passaisihan sitä koulua kerran nähdä sentään. Tottakai sinne saa mennä, kuka tahtoo?

-- Saa tietysti, -- virkkoi äiti iloisena, kun huomasi langossaan edes jotakin asianharrastusta. Ehkäpä hän tutkinnossa ihastuisi iki hyväksi ja vielä kääntyisi koulujen ystäväksikin.

Mutta Helvin silmät lensivät sedän pitkiin pieksuihin, ja taaskin hän ajatteli tovereita ja Irjan omaisia. Ja niin karkeasti setä puhui ja käyttäytyikin...

-- Kyllä minä luulen, että siellä sentään enimmäkseen on vaan oppilaitten vanhempia ja siskoja, -- arveli Helvi kierrellen. -- Ainakin lussissa oli.

-- Lussihan on ihan toista kuin julkinen tutkinto. Ei sinun tarvitse epäilläkään, kyllä sinne saa mennä, -- vakuutti äiti.

-- Mutta ei suinkaan se setää huvita, eihän siellä ole mitään semmoista... Ja taas Helvin silmät kääntyivät pieksuihin, jotta setäkin sen huomasi.

-- Tuhat tulimmaista, tyttö, minä luulen, että sinä _et tahdo_ minua sinne! Sinä häpeät maalaissetää! Vai niin. Semmoiseksi ne koulut kumminkin tekevät. Mene, mene, en tosiaan lähtisikään kanssasi. Ja sentähden kai et sinä Saukkolaankaan tule, kun sinusta on Helsingissä tehty röökinä. Vai niinkö se olikin, vai niin...

Setä oli kiivastuksesta punainen. Helvi seisoi siinä katuen, vapisten ja silmät pyöreinä; ja äidin kävi mieli niin pahaksi, että päätä alkoi repiä kahta kovemmin.

-- Voi, anteeksi setä, anteeksi äiti, -- sai Helvi sanotuksi. -- Voi, voi, en minä tarkoittanut...

-- Vaiti, Helvi, -- keskeytti äiti vakavasti, -- Tutki itseäsi, niin näet, mitä tarkoitit. Jumala suokoon sinulle anteeksi ja korjatkoon käytöksesi seuraukset!

Helvin täytyi rientää kouluun ja jättää pitemmät puheet; vaan äiti, niin kipeä ja väsynyt kuin olikin, jäi keskustelemaan lankonsa kanssa ja tyynnyttämään häntä. Se kyllä piankin onnistui; mutta vastenmielisyys koulua kohtaan oli kuitenkin tänä aamuna taas sitkistänyt juuriansa sedän sydämessä.

Vaikka Helvi sai loistavan todistuksen, luokkansa parhaan, ei hänellä ollut tutkinnosta iloa. Ei sittekään, vaikka Lindiläisetkin pyysivät todistusta nähdä, ja täti taputti häntä ja Ensio ihmetteli. Punainen pukukin aivan häntä rasitti. Ja kun hän jälleen oli kotona ja sai painaa päänsä äidin helmaan, kuiskasi hän huoaten:

-- Taas kävi, niinkuin sanoit silloin talvella. Minä en aikonut niin pahaa, mutta pieni synti kasvoi kuin lumipallo. Tulenko minä koskaan paremmaksi?

-- Oletko pysytellyt lähellä Jeesusta?

Helvi muisti, ettei hän ollut aamulla rukoillut -- ja miten lienee käynyt eilen illallakaan? Eikä hän näinä päivinä ollut raamattuakaan hakenut, kun oli ollut niin kiire.

-- Katsoppas, Helvi, siinä se on. Kuinka voisit voittaa itsekkyyden ja turhamaisuuden, ellet ammenna voimaa sieltä, mistä sitä on saatavissa? Sinun täytyy pysyä Jeesuksen luona, jos tahdot olla hänen omansa.

-- Tahtoisinhan minä. Mutta minulla on niin heikko luonto...

-- Siksi minua nyt huolettaakin lähettää sinua pois kodista. Lupaa minulle ainakin, ettet anna yhdenkään päivän kulua, jona et rukoilisi ja käyttäisi Jumalan sanaa. Vapahtajasi yksin voi varjella sinua pahasta.

-- Sen lupaan, äiti.

-- Hellä, heikko, herkkätunteinen lapsi raukkani, -- ajatteli äiti, levätessään sängyllänsä. -- Ja minäkin... Olisin tahtonut häntä totuttaa itseänsä kieltämään, ja juuri viime yönä väärä rakkauteni johdatti hänet kiusaukseen... Minä olen uhrannut hänet Herralle, ja hänkin tahtoo olla Vapahtajansa oma. Mutta voi, kuinka paljon kasvatusta hän vielä tarvitsee! Eikä Jumala hemmottele, kuten taitamaton äiti.

-- Jumala on pyhä! -- kaikui ääni vakavana Helvin ja hänen äitinsä sydämessä.

-- Jumala on rakkaus! -- livertelivät kevätlintuset ulkona, kohoten kevein siivin kohti kirkasta sinitaivasta.

X

-- Kuinka tämä vesi on hyvää ja vilpoista; tahtoisin olla kala, -- tuumieli Irja helteisenä kesäkuun päivänä.

Hän istui puoleksi puettuna uimahuoneen portailla, tummat kiharat hajallaan olkapäillä, jaloillaan vettä loiskutellen. Helvi paraikaa pukeutui.

-- Ei kala, vaan vedenneito, -- virkkoi hän. -- Sinä uit niin hyvin ja sinulla on niin pitkä tukka.

-- Sinä vaaleine hiuksinesi paremmin sovit vedenneidoksi, -- arveli Irja nauraen. -- Pian sinä sukeltamaankin opit, kunhan vaan uskallat koettaa. Riisuppa päältäsi, niin hyppäämme sinne uudestaan!

Helvi suori sormillaan sileätä, ohutta tukkaansa ja pudisti päätänsä.

-- En minä kelpaa Aallottareksi. Kuule, kuinka männyt humisevat! Mennään mieluummin metsään etsimään kukkasia.

Vastahakoisesti Irja veti jalkansa vedestä, sitoi punaisella nauhalla kiharansa kokoon ja vaatehtihe valmiiksi. Tytöt lähtivät käsi kädessä astumaan pois rannasta niemen päästä, johon uimahuone oli rakennettu hiukan syrjään huvilasta. Suuret hongat kohosivat juhlallisina kuin kirkon pylväät tien kummallakin puolella. Täällä oli viileämpää, sillä päivä tuskin pääsi paistamaan tiheitten oksien lomitse, ja tuuli salaperäisesti löyhytteli viuhkojansa jossakin tuolla korkealla. Linnut olivat väsyneet aamulauluistaan, mutta kolmelta taholta kuului aaltojen loiske rantaa vastaan.

Jo harveni hongikko, maa laskeutui ja niemi kapeni kannaksensa kohdalta. Taas välkkyi Saimaan sinivesi kummallakin puolella, ja havumetsä vaihtui suhiseviin haapoihin, joista tohtori Lindin huvila oli nimensä saanut. Siinä "Haapalehto" olikin kohta kannaksen vastassa kuin kättä tarjoamassa niemeltä tulijoille. Se oli kevyttä, vapaata tyyliä. Toisessa päässä oli matala torni, ja isompia ja pienempiä parvekkeita ulkoni sieltä ja täältä. Ympärille oli järjestetty kauniita kukkaisistutuksia sen verran kuin tila myönsi; sivummalla olivat kyökkikasvilavat, marjapensaat ja hedelmäpuut. Mutta heti rakennuksen takana pohjan puolella kivikkomaa jyrkästi kohosi korkeaksi havupuita kasvavaksi harjuksi, joka seisoi kuin vartijana kaikkia kylmiä viimoja vastaan. Mistäpä ne olisivatkaan tänne osanneet? Etelätuuli iloisena leikki haapojen lehdissä, kukat tuoksuivat, ja kesäkuun keskipäivän aurinko paistoi lempeästi täydeltä terältään.

-- Kyllä nyt on niin kuuma, ettei jaksa kasveja hakea, -- arveli Irja, kun he olivat ehtineet huvilan luo. -- Mennään tuonne Honkaharjun metsään sammalikolle makaamaan ja lukemaan Välskärin kertomuksia!

Helvi oli kohta valmis ja riensi sisälle kirjaa noutamaan. Mutta palatessaan oli hänellä sukankudinkin mukana.

-- No, oletpa sinä ahkera, -- huudahti Irja. -- Älä viitsi, Helvi, minua hävettää, kun sinä saat niin paljon tehdyksi, enkä minä lupa-aikoina toimita juuri mitään. Vai käskikö äitisi?

-- Ei hän juuri käskenytkään; mutta minä _tarvitsen_ sukkia, näetkös. Tule nyt! Kyllä meillä on yhtä hauskaa, vaikka minä samalla kudonkin.

Harjun huvilanpuoleinen rinne oli kuin puistoksi puhdistettu, mutta muuten ei ihmiskäsi ollut luonnolta riistänyt mitään sen alkuperäisestä viehätyksestä. Siellä täällä vaan oli joku porras, joka helpotti kiipeämistä, ja korkeimmalle kohdalle oli rakennettu kaksikerroksinen tornimainen huvihuone.

Mutta niin ylös eivät tytöt tällä kertaa pyrkineet. Tuossa oli suuri mänty, sen juurella kivi, ja kiven vieressä lepäsi ruskeahtava sammal koskemattomana ja pehmeänä kuin kaunein matto. Siihen Irja heittäytyi pitkin pituuttaan syvään huoahtaen ja onnellisesti hymyillen.

-- Tämäpä on ihanaa!

Samassa hän säpsähtäen hyppäsi ylös.

-- Mikä rapina se oli? Eihän vaan käärme? Helvi, kuulitko?

-- Vai käärme! Tule tänne, Ensio, piilosilta! Tietäisitpä, kuinka säikähytit Irjaa, -- virkkoi Helvi nauraen, nähdessään Ension kömpivän puun takaa esiin.

Poika oli hämillään ja hieroi silmiänsä. Hänkin oli etsinyt varjopaikkaa lukeaksensa, mutta kuumuus oli raukaissut ja uni voittanut ihan huomaamatta. Vasta tyttöjen askelista ja puhelusta hän oli herännyt ja seisoi nyt siinä melkein kuin pahantekijä.

-- Nukkunutko sinä olet! -- ilkkui Irja. -- Mutta nyt saatkin rangaistukseksi tehdä työtä ja lukea meille ääneen monta lehteä. Tuo Helvi tahtoo välttämättömästi kutoa sukkaa, ja minua laiskottaa niin hirveästi. Istu nyt kivelle Helvin viereen! Kyllä siihen kaksikin mahtuu.

Ensio nauraen otti kirjan, mutta valitsi paikkansa sammalelle Irjan pääpuoleen. Luku oli alussaan ja sisälsi pitkiä sotakuvauksia ja yleisiä selontekoja. Ei ollut neljää sivuakaan luettu, ennenkuin Irja oli syvässä unessa.

Helvi ja Ensio katsoivat toisiinsa hymyillen, ja Ensio laski kirjan pois.

-- Herätämmekö hänet? -- kysyi Helvi kuiskaten.

-- Ei, ei, anna pikku siskon nukkua, -- kuiskasi Ensio vastaan. Ja hänen äänetön katseensa lisäsi: -- Etkö sinä näe, kuinka suloinen hän on tuossa?

Todella hän olikin kuin lapsuuden häiritsemättömän rauhan elävä kuva. Posket hehkuivat lämmöstä, huulet olivat hiukan avoinna, hengitys keveä ja tasainen. Punainen nauha oli luistanut hiuksista, ja ruskeat kiharat hajallaan ympäröivät hänen päätänsä.

Pitkän hetken he istuivat vaiti häntä katsellen, mutta sitte Ensio hiljaa siirtyi Helvin viereen ja rupesi puhumaan, yhä kuiskaten.