Part 4

-- Erehdyt, lapseni. Pakko ei ole vapautta. Sinä olisit ollut tyytymätön ja halunnut entistä kiihkeämmin huveihin, joista sinut estettiin. Itsekäs mielesi olisi ollut jäljellä. -- Toivoin niin hartaasti, että vapaaehtoisesti olisit taistellut ja voittanut. Sinä jouduit tappiolle, mutta Jumala voi kääntää senkin hyväksi, sillä nyt tiedät omasta kokemuksestasi, ettei hänen tahtonsa tieltä poikkeaminen tuota onnea. -- Pyyhi, lapsi, kyyneleesi! Me laskeudumme yhdessä polvillemme ja pyydämme Jumalalta anteeksi, että olet hänen mielensä pahoittanut. Hän voi jälleen parantaa kaikki.

Helvi polvistui äitinsä viereen, ja äiti rukoili hartaasti, että Jeesus verellänsä pesisi Helvin sydämen puhtaaksi kaikesta itsekkäisyydestä ja vääryydestä ja ottaisi hänet omaksensa kokonaisemmin kuin ennen milloinkaan. Ja kun Helvi taas lepäsi vuoteellansa, silloin äiti vielä kerran avasi raamatun ja luki muutamia värsyjä:

"Autuas on se, jonka pahat teot ovat annetut anteeksi ja jonka synnit ovat peitetyt. Autuas on se ihminen, jolle Herra ei soimaa vääryyttä, jonka hengessä ei vilppiä ole. Sillä kun minä tahdoin vaieta sitä -- -- oli kätesi yöllä ja päivällä raskas päälläni. -- -- Sentähden minä sanoin: minä tunnustan Herralle pahat tekoni; niin sinä annoit minulle anteeksi syntini vääryyden."

Onnellisesti hymyillen Helvi sulki silmänsä. Hän tunsi, että tulikatse oli muuttunut rakkaan Isän lempeäksi silmäykseksi. Mustat siivet liihoittelivat kauvas pois, ja hohtavat, valkoiset varjosivat taas suojaten hänen leposijaansa. Myrskyä seurasi rauha, taivaallinen rauha, joka hiljaa laskeutui yli kodin ja yli lapsen sydämen.

VII

Helvi oli saanut anteeksi ja oli onnellinen jälleen; mutta samalla hän tunsi, että hänen velvollisuutensa oli korvata, mikäli voi, menettelynsä seuraukset. Lähetykseltä hän oli ottanut, lähetykselle hänen piti antaa takaisin. Heti toisena päivänä hän mielessänsä lupasi, että ensimmäinen markka, jonka hän saisi tai ansaitsisi, olisi lähetyksen oma. Ennen ompeluseuraan menoansa hän myöskin tahtoi käydä lähetystalolla pyytämässä uutta säästölaatikkoa, ja silloin hän aikoi tunnustaa johtajalle, että hän edellisellä kerralla oli tuonut markkaa vähemmän kuin olisi pitänyt. Häveten hän yhä näki edessänsä johtajan ystävällisen katseen. Hänen täytyi olla täysin rehellinen, saadaksensa täydellisen, pysyväisen rauhan.

Se oli vaikea tehtävä. Kyllä oli niin kuin äiti oli sanonut: alkuansa "pieni" synti toi todellakin suurta surua!

Johtaja tunsi kohta Helvin ja otti hyvin sydämellisesti vastaan "pikku lähetysystävänsä". Noudettuaan pyydetyn laatikon hän kysyi, eikö Helviä huvittaisi tulla sisälle katsomaan valokuvia Afrikasta.

Helvi niiasi, mutta viipyi yhä eteisen ovella. Hänen sydämensä sykki, ikäänkuin olisi se pyrkinyt rinnasta hypähtämään, ja sanat eivät tahtoneet lähteä huulilta. Mutta hänen täytyi puhua, sillä hän tunsi, että muuten uudistuisi se levottomuus, joka jo kerran oli väistynyt rauhan tieltä.

-- Herra pastori, minun pitäisi... minun... minulla olisi eräs asia... sopersi hän.

Lähetysjohtaja katsoi kummastuneena Helviin, joka oli hehkuvan punainen ja näytti taistelevan kyyneliä vastaan.

-- Tule, lapseni, ja kerro, mitä on sydämelläsi, -- virkkoi hän, avaten oven huoneeseensa. Pastori veti toisen tuolin kirjoituspöytänsä ääreen, viittasi Helviä istumaan, otti sitte isällisen ystävällisesti hänen kätensä omaansa ja virkkoi: -- No? Puhuppa nyt ihan rohkeasti. Jos voin antaa sinulle jotakin neuvoa tai apua, teen sen mielelläni.

-- Voi, ei se ole sitä! -- Ja sitte Helvi alkoi kertoa samaa kuin äidille edellisenä yönä, ensin ujosti ja sekavasti, mutta yhä vapaammin ja luottavaisemmin, kuta pitemmälle hän ehti. -- Minun oli niin vaikea ajatella, että pastori luuli minusta liian hyvää, -- lopetti hän. -- Mutta minä tahdon parantaa tekoni. Minä tahdon tehdä lähetyksen hyväksi kaikki mitä voin! -- Onko pastori minulle kovin suuttunut? -- lisäsi hän pelokkaasti.

Pastorin silmät loistivat niin omituisesti, kun hän katsoi Helviin, ja hän puristi pientä vapisevaa kättä, josta hän yhä piti kiinni.

-- Kuinka voisin olla suuttunut sinuun, rakas lapsi? Jospa tietäisit, kuinka kalliiksi juuri tämä tunnustuksesi tekee sinut minulle! Siitähän minä näen, että tahdot noudattaa Jumalan tahtoa ja omantuntosi ääntä, vaikka se vaikealtakin tuntuisi. Menettele aina siten, ja Jumala on vielä tekevä paljon sinun kauttasi!

Ääni oli sydämellinen, mutta vakava. Helvistä tuntui kuin hän olisi ollut kirkossa ja itse Jumala hyvin lähellä häntä.

-- Herra voi kääntää kaikki hyväksi, -- jatkoi pastori ikäänkuin mietteissään. -- Eikö totta, -- sanoi hän sitte, kääntyen Helvin puoleen, -- lähetysasia varmaan tuntuu sinusta nyt rakkaammalta kuin milloinkaan? Sanoit äsken, että tahdot tehdä sen hyväksi _kaikki mitä voit_. Ajattelitko, mitä se merkitsi?

-- Kaikki mitä Jumala tahtoo, jos minä vaan ymmärrän sen, -- vastasi Helvi hiljaa.

Pastori oli syvästi liikutettu.

-- Niinpä ota, Herra, tämä lapsi kokonaan! -- lausui hän hartaan juhlallisesti. -- Ota hänen sydämensä, ota hänen elämänsä, ota hänen työnsä, ja anna hänen vaikuttaa sinun kunniaksesi ja sinun asiasi hyväksi täällä tai kaukana, minkä paikan oletkin määrännyt hänelle maailmassa! Jumala siunatkoon sinua, lapseni!

Kun Helvi kulki lähetystalolta koulua kohden, oli hän kuin huumeessa. Hän ei käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja mikä hänen oli, mutta ympäristö näytti paenneen pois, ajatukset tuntuivat pysähtyneen, ja jonkinlainen pyhä väristys kulki läpi hänen olentonsa. Oli kuin juhla, rauhaisa, ihana juhla, ja kuitenkin sydän valtavasti tykytti ja rinnassa aallot kävivät. Menikö hän todellakin kouluun? Ei, hän ei voinut, hänen täytyi vielä kävellä ulkona ja hengittää raitista ilmaa...

-- Mitä sinä tuumaat, Helvi, kun et kuule etkä näe? -- kajahti samassa Irjan ääni ihan hänen korvansa juuressa, ja käsivarsi työntyi Helvin kainaloon. -- Mihin sinä sinnepäin menet? Meidänhän on jo aika lähteä ompeluseuraan.

-- Oi, Irja, Irja, minulla on niin paljo kertomista sinulle! Älä mene vielä, tule kanssani pois!

Irja hämmästyi Helvin äänen soinnusta ja seurasi uteliaana ja vastustamatta. Kolmannen kerran Helvi uudisti tunnustuksensa, ja nyt se ei ollutkaan vaikeaa. Mutta lisäksi hän kertoi käynnistänsä lähetysjohtajan luona, kertoi hiljaa, hitaasti, kuin pannakseen painoa joka sanalle, ja kuitenkin into hehkui hänen katseestansa ja koko olennostansa.

-- Hän rukoili minun puolestani. Hän pyysi, että Jumala käyttäisi minua työhönsä. Luuletko että hän käyttää?

Irja oli keskeyttänyt Helviä vaan jollakin sanalla silloin tällöin. Nyt hänen olisi pitänyt vastata, mutta hän ei tietänyt mitä sanoisi. Koko ala, josta Helvi puhui, oli outo hänelle.

-- Minä luulen, etten ymmärrä oikein, -- virkkoi hän vihdoin. -- Sinä Helvi olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut tytöt. Sinä olet niin hyvä ja niin ihmeellinen.

-- Minäkö hyvä? Mutta etkö kuullut, mitä ensin kerroin sinulle?

-- Kuulinhan; vaan en minä käsitä, että sinä olet tehnyt mitään pahaa. Ja vaikka olisitkin, niin ei se siihen vaikuttaisi. Sinä olet hyvä kumminkin. Voi, en minä koskaan saattaisi noin katua ja noin suurenmoisesti korjata niin pientä asiaa! Kyllä minä ihmettelen sinua, Helvi.

Tytöt kulkivat vähän aikaa vaiti, mutta sitte Irja huomautti, että ompeluseura oli unohtunut ja nyt piti pian rientää sinne.

-- Kerro Ensiolle, mitä olen sinulle sanonut, mutta älä kellekään muulle! -- kuiskasi Helvi koulun rappusissa Irjalle; ja Irja löi kättä lujaksi lupaukseksi.

Jo käytävässä pari tyttöä juoksi heitä vastaan.

-- Missä te olette viipyneet? -- kuului heidän kysymyksensä, johon kaiku vastasi koko luokasta, kun he ovelle ehtivät.

-- Ollaanpa vaan! -- sanoi Irja veitikkamaisen näköisenä. -- Entäpä jos meillä olisi salaisuuksia? Tuletteko uteliaiksi?

-- Kyllä kai salaisuuksia. Mutta sano nyt, mitä me lukisimme tästä kirjasta! Opettaja lähetti sen Ilmin mukana tänne; hän ei itse pääse, ennenkuin myöhempään.

Irja alkoi selailla kirjaa, mutta jotkut tytöt arvelivat, että oli hauskempi puhella. Pian kirja heitettiin kateederiin, ja riemu ja nauru kohosi kattoon asti.

-- Olkaa nyt sentään hiljempaa, että mekin kuulemme vähän toinen toisemme ääntä, -- kuului samassa joku oven suusta sanovan. Se oli Hanna Laitinen, viidesluokkalainen ja konventin puheenjohtaja.

Tytöt vaikenivat ensin kiltisti, mutta sitte alkoi sadella kysymyksiä:

-- Onko teillä konventti?

-- Eikö sielläkään ole opettajia?

-- Mitä te teette?

Ja Leima, joka piti itseään yhtä hyvin viides- kuin kolmasluokkalaisten toverina, veti Hannaa käsipuolesta sisään, sanoen:

-- Tule nyt tänne meidän kanssamme juttelemaan!

Mutta Hanna irtautui ja vakuutti, ettei hän mitenkään joutanut. Täytyi ottaa opettajia vastaan, sillä kohta niitä varmaan tulisi, ja sitte oli tehtävä suuri ja tärkeä ilmoitus konventille.

-- Tahdotteko tietää? Entä jos kertoisin teille.

-- No kerro, kerro!

-- Me panemme toimeen kilpailun. Kahden viikon kuluessa on laadittava kirjoitus aineesta: "Tuleva kutsumukseni". Kolme parasta saa kirjoja palkinnoksi. Meillä on jo rahatkin koossa sitä varten. Eikö se ole fiksua?

-- On, hirveän fiksua --

-- Antakaa meidänkin tulla mukaan! -- huudahti Irja.

-- Tekö kirjoittaisitte myös? -- kysyi Hanna, luoden melkein äidillisen silmäyksen kolmasluokkalaisiin. -- Teillä on vielä niin pitkä aika tulevaan kutsumukseenne!

-- Kaksi vuotta pitempi vaan kuin teillä, -- arveli Kerttu vähän närkästyksissään.

-- Ja kuka sen tietää, vaikka me ehtisimme pikemmin kuin te, -- virkkoi Ester nauraen. -- Jos minä esimerkiksi menisin kihloihin ennenkuin sinä...

Kolmasluokkalaiset purskahtivat heleään nauruun, mutta Hanna kääntyi loukkaantuneena menemään pois.

-- Kirjoittakaa vaan, jos huvittaa, kyllä minä annan luvan, -- sanoi hän mennessään. -- Mutta sen minä takaan, että se on turhaa vaivaa, sillä ei kukaan teistä palkintoa saa.

-- Saammeko todellakin kirjoittaa? -- huusi pari ääntä hänen jälkeensä.

-- Johan minä sanoin, että voitte koettaa, -- kuului Hannan ääni käytävästä.

Irja tempasi oven kiinni ja hyppäsi touhuissaan keskelle tyttöparvea penkille seisomaan.

-- Nyt minä sanon jotakin, -- alkoi hän. -- Olkaa hiljaa, minun pitää kuiskata, etteivät konventtilaiset kuule. Ovat niin olevinaan muka! Niin, sen minä sanon, että meidän pitää jok'ainoan kirjoittaa ja panna oikein parastamme, ja onpa ihme, ellemme vie heiltä ainakin yhtä palkintoa!

-- Niin, niin, me kirjoitamme! -- huusivat useat.

-- En minä osaa, -- sanoi Martta pelästyneenä semmoisesta ehdotuksesta.

-- Kirjoittakoot luokan parhaat, -- sanoi joku muu.

-- Minä tiedän kuinka teemme, -- tuumi Katri. -- Pannaan luokkaamme kirjelaatikko, ja niin moni kuin suinkin pistää sinne aineen ensi viikolla. Tulevassa ompeluseurassa luemme ne ääneen ja lähetämme parhaat viidesluokkalaisille.

-- Sinä Katri olet vasta viisas, -- virkkoi Liisi ihastuksissaan.

-- Niin me teemme!

"Ompeluseuran" onneksi opettaja saapui kohta tämän päätöksen jälkeen. Hänen tulonsa vasta muistutti tyttöjä siitä, että he olivat tulleet tekemään työtä ja lukemaan lähetyskertomuksia. Ainoastaan Helvi oli istunut Ilmin ja parin muun tytön kanssa uutterasti ommellen eräässä luokan nurkassa.

Ilta kului tavattoman nopeasti. Ei ehditty edes leikkimään, ennenkuin jo kello ilmoitti, että oli aika lähteä kotiin. Silloin kilpakirjoitus tuli uudestaan puheeksi.

-- Tietysti sinä kirjoitat? -- sanoi Irja Helville.

-- Enpä luule, -- vastasi Helvi jotenkin haluttomasti.

-- Mutta Helvi, sinähän olet meidän paras kirjoittajamme! Ei kukaan saa niin hyviä arvosanoja kuin sinä!

-- En minä tiedä, mitä osaisin panna kokoon semmoisesta aineesta. Jos kertoisin, että luultavasti menen seminaariin ja tulen kansakoulunopettajaksi, niin ei meidän luokkamme sillä ainakaan palkintoa saisi. Ei se mitään hauskaa ole.

-- Kyllähän se on vähän kuivaa, -- myönsi Irja. -- Mutta saattaisithan kertoa, kuinka aiot mennä Suomen saloille ja siellä kuunnella honkien huminaa ja opettaa mökin lapsia. Se kuuluisi kauniilta.

Helvi pudisti päätään. -- Ei minua ollenkaan haluta. Mitä sinä sitte aiot kirjoittaa?

-- Minä kerron, että tahdon palvella isänmaata ja soittaa ja laulaa ja tulla ylioppilaaksi. Siitä minulla olisi vaikka kuinka paljo kirjoittamista. Kun minä ajattelen, että kerran saisin valkoisen lakin, niinkuin Ensio jo vuoden perästä -- Minun _täytyy_ saada! Ja sitte minä oikein innokkaasti teen Suomen hyväksi työtä! -- Mutta kuule, Helvi, kirjoita sinäkin, että mielelläsi tulisit ylioppilaaksi! Sillä totta kai sinä tulisit?

-- Enhän minä kuitenkaan tule. Kuinka minä semmoista kirjoittaisin?

-- Ei ole sanottu, että pitää kirjoittaa juuri siitä, miksi todella tulee. Eihän sitä niin varmaan tiedä. Vaikka kyllä _minä_ tiedän! Mutta minä en tahdokaan mitään niin mielelläni kuin valkoista lakkia. Sinä kai halukkaammin lukisit ylioppilaaksi kuin menisit seminaariin, ja silloin tietysti kirjoitat siitä, mitä _toivoisit_ kutsumukseksesi.

-- Mitäkö toivoisin? -- Ja Helvin silmät alkoivat välkkyä.

-- Niin, juuri siitä. Helvi kulta, tee nyt se -- meidän luokan kunnian tähden!

-- Minä koetan kirjoittaa, -- lausui Helvi väräjävällä äänellä.

-- Että tahtoisit tulla ylioppilaaksi?

-- Ei, vaan _lähetyssaarnaajaksi!_

VIII

Oli purevan kylmä, ja tuuli ryöpsytteli kuivaa lunta pyörteinä pitkin katuja. Helvi ponnisteli eteenpäin kumarassa tuulta vastaan, suojaten kainalossaan paperikääröä. Tuossa jo olikin Irjan koti. Kuinka kutsuvalta näytti punainen valo, joka hohti hänen huoneensa ikkunasta! Hengähtäen Helvi pysähtyi hetkeksi oven eteen, mutta sitte hän kevein hyppäyksin riensi ylös, soitti kelloa ja astui eteiseen.

-- Kas, Helvi! Sepä oli hauska, että tulit! -- huudahti Irja iloissaan, kun näki hänet. Helvin riisuessa päällysvaatteita hän puheli yhtämittaa: -- Joko osaat läksysi? Minä en ole vielä avannut historiankirjaa, mutta en taida viitsiäkään sitä oikein lukea. Tule nyt sisälle!

Samassa hän sai käsiinsä Helvin paperikäärön.

-- Mitä sinulla siinä on? Näytäppäs! -- Ja ennenkuin Helvi ehti mitään sanoa, jatkoi hän jo ihastuneena: -- Ai, minä tiedän, minä tiedän, se on _se!_ Eikö ole?

-- Kyllä minä nyt olen kirjoittanut. Joudutko kuulemaan, jos luen sen? En minä kauvan viivy.

-- Voi, viivy vaikka koko ilta ja yö! En minä enää tänään lue läksyjä, katson sitte aamulla vähän. Mennään pian! Kuinka oli hauskaa, että tulit! Isä on sairasten luona ja äiti vieraisilla, eikä kotona ole muita kuin Ensio ja minä. Täällä tuntuikin oikein yksinäiseltä. Ensio on lukenut kamarissaan päivällisistä asti, ja minä olen laulanut niin, että jo vallan väsyttää.

He istuutuivat, kuten tavallisesti, Irjan pikku sohvaan, johon juuri mahtuivat kahden. Helvi levitti esille paperinsa ja aikoi ruveta lukemaan, kun Irja keskeytti hänet:

-- Kuule, enkö saa pyytää Ensiota myöskin tänne? Hän tuli niin miettiväiseksi, kun kerroin, että sinä haluaisit lähetyssaarnaajaksi. Ainakin kolme kertaa hän on puhunut sinusta ja siitä asiasta, ja ihan varmaan hän mielellänsä kuulisi, mitä olet kirjoittanut.

-- En minä kehtaa lukea hänen kuultensa -- Irja, älä mene!

-- No mutta Helvi, kuinka sinä Ensiota häpeäisit! Ja sinä olet säälimätönkin, -- lisäsi hän veitikkamaisesti. -- Ajattele nyt, että hän on istunut yksin koko iltapäivän, osaa arvattavasti jo läksynsä, kuulee meidän äänemme täältä eikä saa tulla sisään! Saahan hän?

Helvin täytyi luvata. Mutta Ension tultua hän joutui hyvin hämilleen, veti paperit piiloon ja arveli, että oli paras puhella ja jättää lukeminen toistaiseksi. -- En minä kehtaa, -- vakuutti hän uudelleen.

Silloin Ensio loi häneen syvätunteiset silmänsä, joiden katse oli niin totinen ja luotettava. -- Minä olisin hyvin kiitollinen, jos saisin kuulla, -- sanoi hän. -- Irja on puhunut minulle lähetysharrastuksestasi, ja minä olen ihmetellyt, sillä sehän on jotakin aivan harvinaista.

-- Lue sinä, Irja, -- pyysi Helvi.

Irja oli heti valmis. Vaan Helvi ei tyytynyt sittenkään, ennenkuin Ensio oli istunut hänen paikallensa Irjan viereen ja hän itse vetäytynyt huoneen kaukaisimpaan nurkkaan "lukemista piiloon". Irja ja Ensio nauroivat, mutta Helvin tahdon täytyi tapahtua.

Aine oli siististi ja selvästi kirjoitettu, ja Irja, näyttelijäin ihailija, luki hyvin. Helvi unohti vähitellen ujostelemisensa, ja hänestä tuntui siellä nurkassa kuunnellessaan, kuin kirjoitus olisi muuttanut muotoa ja tullut todellakin sellaiseksi, kuin hän oli sen aikonut. Hän oli pannut siihen kaikki lähetystietonsa, kaiken kirjoitustaitonsa ja tunteellisen sydämensä koko lämmön. Tiedot olivat oikeita, sillä Helvi oli lukenut ja kuullut äitinsä kertovan paljon lähetystyöstä, ja se, että hänen setävainajansa oli sille työlle antanut elämänsä, teki hänelle kertomukset todellisuudeksi, vaikkei hän tätä setää ollut nähnytkään muuta kuin pienenä ollessaan. Helvi oli kasvanut lähetysharrastuksen ympäröimänä, ja varhaisimmista vuosistaan asti hän oli tottunut itse uhraamaan jonkun pennin sen hyväksi. Kun lisäksi viime viikon tapahtumat olivat voimakkaasti kutsuneet esiin hänen velvollisuudentuntonsa, saattaneet lentoon hänen mielikuvituksensa ja koskeneet sydämen syvimpiä kieliä, ei ollut ihme, että hän, jolla muutenkin oli ainekirjoitukseen taipumusta, oli voinut laatia todellakin hehkuvan, kauniin ja kaikin puolin hyvän aineen. Hän kuvaili rikkaalla kielellä eteläisiä lämpimiä maita, joissa moniväriset kukat kukoistivat ja suuret virrat kostuttivat ketoja. Mutta kansa ei ollut kuitenkaan onnellista. Heikkoja sorrettiin, kotien ilo oli poissa, synnit turmelivat ja sydämissä asui sammumaton kaipaus. Muutamat harvat Jeesuksen palvelijat tekivät siellä työtä vaaroissa ja vaikeuksissa. He toivat lievitystä kurjuuteen ja lohdutusta tuskiin, ja tietämättömyydessä vaeltaville he kertoivat Vapahtajasta, joka oli kuollut heidänkin syntiensä tähden. Oli jo tehty paljo työtä, mutta paljo, paljo enemmän tarvittiin. Jeesus olikin kehoittanut opetuslapsiansa menemään pakanain luo ja rukoilemaan Jumalalta, että hän lähettäisi yhä useampia kaikkeen maailmaan hänestä todistamaan.

"Sinne, sinne minä haluaisin", lopetti Helvi aineensa. "Minä tahtoisin lähteä, kun Jeesus on käskenyt. Minusta on maailman suurin ja ihanin kutsumus tulla lähetyssaarnaajaksi, ja jos olisi mahdollista, valitsisin sen."

He jäivät kaikki kolme vaiti istumaan. Helvi oli uudestaan vaipunut niihin tunteisiin ja ajatuksiin, jotka selvempinä kuin koskaan ennen olivat täyttäneet hänen sydämensä, kun hän ainettaan kirjoitti. Ensio näytti hyvin vakavalta, mutta samalla hänen ilmeessään oli melkein ihaileva ja hellä piirre, kun hän Helviä katseli. Tuo pieni tyttökö kätki niin suuria ajatuksia mielessään? Hänkö, joka nyt istui tässä heidän kanssansa, harhailisi kerran yksinään raakalaisten keskellä kurjuuden maissa? Ei, ei, se olisi sekä liian suurta että liian hirveätä. Helvi kuvitteli vain mielessään kaikenlaista outoa ja ihmeellistä, kuten tytöt siinä ijässä toisinaan. Kyllä se haihtuu --

Irjakin oli, kumma kyllä, ainakin pari minuuttia ääneti; mutta sitte hän hyppäsi istuimeltansa, suhahti nopeaan kuin nuoli suoraan Helvin luo, kietoi käsivartensa hänen ympärillensä ja suuteli häntä.

-- Voi Helvi, kuinka kaunista se oli! Tiedätkö, minä oikein häpeän omaa kirjoitustani tämän rinnalla. Kyllä se varmaan on kovin lapsellinen, vaikka minua harmitti, kun isä niin sanoi. Minä luin sen kaikille kotolaisillekin, näetkös. Mutta onko ihme, ellei se niin erinomainen olekaan; minähän kirjoitin semmoista kyytiä -- vielä myöhään ompeluseurailtana!

Ensio ei sanonut muuta kuin: -- Kiitos, Helvi, -- tyttöjen palattua nurkasta pöydän luo. Mutta Irja ei sellaiseen tyytynyt, vaan alkoi ahdistaa häntä kysymyksillänsä.

-- Kuule, Ensio, eikö se ollutkin kymmenen kertaa parempi aine kuin minun?

-- Minä kuuntelin molempia mielelläni, -- vastasi hän vältellen. -- Te olette ihan erilaiset. Kyllähän minä luulen, että Helvi vie palkinnon ennen sinua, mutta minä pidin kuitenkin sinun kirjoituksestasi myös, sillä siinä tunsin sinut ilmi elävänä.

-- Sinä olet niin hyvä, Ensio, et koskaan naura minulle, -- virkkoi Irja, tarttuen hyväilevästi molemmilla käsillänsä Ension käteen. Samassa hän heitti sen taas irti. -- Ja nyt meidän luokka varmaan voittaa kilpailussa. Siinä sai Hanna! Se on juuri oikein!

Kaikki rupesivat nauramaan, vakava tunnelma haihtui, ja ilo oli ylinnä, kun erottiin.

Mutta Irjan ennustus kävi kuin kävikin toteen seuraavassa konventissa, johon kolmasluokkalaisetkin olivat kutsutut vieraiksi. Tosin eräs viidennen luokan oppilas sai ensimmäisen palkinnon, mutta Helville myönnettiin yksimielisesti toinen. Jo sisällyksen harvinaisuuden tähden hänen kirjoituksensa herätti huomiota. Kaikki muut olivat puhuneet isänmaan palvelemisesta, kodin askareista tai muusta sellaisesta; Helvi oli ainoa, joka oli ajatellut työtä suorastaan Jumalan valtakunnan hyväksi. Ja mimmoista työtä! Kukaan tovereista ei olisi keksinyt ottaa pakanalähetyksen alaa itseensä nähden kysymykseenkään. Yhtä hyvin olisi voinut tuumata matkaa kuuhun tai aurinkoon.

Kolmasluokkalaiset riemuitsivat ja Irja ylinnä, pahastumatta ollenkaan siitä, ettei hänen ainettaan edes mainittukaan. Hanna Laitinen ei puhunut mitään; toiset tytöt keskustelivat vilkkaasti palkittujen aineiden johdosta, jotka oli luettu ääneen, tai tunkeilivat palkinnon saaneiden ympärillä. Mutta Helvi istui salin nurkassa kädessään korukantiset Suonion runoelmat ja oli niin hämillään, ettei tietänyt mitä sanoa. Miksi tytöt niin ahdistivat häntä kysymyksillänsä ja kiusasivat puheillansa?

-- Aiotko sinä oikein totta mennä lähetyssaarnaajaksi?

-- Mihin maahan sinä menisit, Afrikkaanko vai Intiaan vai Siperiaan vai Austraaliaan?

-- Olkaa vaiti, ei Helvi niin tyhmä ole. Eihän hän mihinkään mene.

-- Mutta hyvin se aine oli kirjoitettu. Kirjoititko sen oikein itse? Ehkä sinun äitisi auttoi?

-- Mitä se olisi osannut auttaa, -- kuiskasi joku. -- Sehän on vaan ompelija. Liekö koskaan käynyt koulua.

-- Äläs puhu, se on pastorska, -- kuiskasi toinen takaisin. -- Papithan välistä harrastavat lähetystä, ja miksei pappien rouvatkin. Varmaan Helvin äiti ainakin on ehdottanut hänelle aiheen; mistä hän muuten semmoista olisi keksinyt.

-- Niin kaiketi.

Helvi ei voinut vastata. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat niin sekavat ja tunteensa niin hämärät, ettei hän mitenkään saanut niistä selkoa. Hän oli ensiksi oikein riemuinnut palkinnosta. Olihan siihen montakin syytä, eikä se suinkaan vähäpätöisin, että hän oli saanut uuden kauniin kirjan omaksensa. Mutta nyt nuo tytöt hälinällänsä hämmensivät kaikki. Helvissä syntyi epämääräinen tunne siitä, että aineen sisällys oli tehnyt hänet koulupiirissä yleisemmän huomion esineeksi, ja se velvoitti häntä johonkin. Hänen täytyisi tehdä itsellensä selväksi, mitä hän todella tahtoi ja aikoi. Kun toverit kysyivät, minne hän ajatteli lähteä -- ikäänkuin jo olisi ollut varma, että hän jonnekin lähtisi -- silloin hän säpsähti. Niin todelliseksi hän ei suinkaan ollut asiaa käsittänyt. Ja yhtäkkiä hänet valtasi pelko. Pitäisikö hänen sanoa hyvästi äidille ja oikein toden teolla matkustaa yksin kauvas pois? Ei, ei, hänhän oli vaan kuvitellut mielessään, mimmoista olisi, jos lähtisi... Eihän hän koskaan ollut muuta tarkoittanutkaan. Kansakoulunopettajaksi äiti jo aikaa oli hänet määrännyt...

Mutta kun Liisi sanoi: ei Helvi ole niin tyhmä, ei hän mihinkään mene, -- silloin ne sanat toiselta puolen tuntuivat hänestä kuin loukkaukselta, ja hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: miksikä minä en menisi?

-- Tahtoisinko vai enkö tahtoisi? Olisiko se mahdollista? -- ne kysymykset risteilivät Helvin päässä epäselvinä ja kumminkin vastausta vaativina. Mutta hän ei voinut sitä vastausta antaa.

"Tule ystävän', tule hyppimään kanssani piirun hei la la laa --"

Laulu kajahti hänen korviinsa; toverit olivat muodostaneet piirin ja alkaneet leikkiä.

-- Tule pois, Helvi, -- virkkoi Irja, joka riensi hänen luoksensa. -- Mitä sinä täällä istut tuumimassa?