Part 3

Joulun jälkeenkään Helvi ei malttanut kokonaan lakata ompelemasta, vaan ansaitsi itsellensä puserokankaan, ja vielä jäi markka ylitsekin. Mutta silloin kumminkin lepo ja virkistys olivat pääasiana. Oi noita hauskoja iltapäiviä, jotka vietettiin Tähtitornivuoren rinteillä mäenlaskussa, tai aamuja, joina lumisissa metsissä hiihdeltiin! Usein oli kokonainen parvi iloisia tyttöjä mukana, mutta joskus Helvi lähti kolmen kesken Irjan ja Ension kanssa, ja silloin hänestä aina oli hauskinta. Palatessa hänen piti tavallisesti poiketa Lindiläisten kotiin. Kun silloin Irja soitti ja lauleli, tai kun he yhdessä istuivat punaiseen sohvaan puhelemaan, silloin hän täydestä sydämestä nautti siitä, ettei ollut huolta huomisista läksyistä, vaan sai olla ystävänsä seurassa niin kauvan kuin teki mieli. Näin hauskaa hänellä ei ollut vielä koskaan ollut. Kerran hän sai kutsua Irjan ja pari muuta toveria kotiinsakin. Se tapahtui Helvin syntymäpäivänä, ja silloin äiti piti nekkukemut. Rouva Aaltonen oli jo aikaa täysin rauhoittunut Irjan ystävyyden suhteen, olipa liikutettuna kiittänytkin Jumalaa siitä. Helvihän oli saanut niin paljon iloa herttaisen toverinsa kautta, ja äidin pelko sen johdosta, että Irja oli varakkaasta kodista, näyttäytyi ihan aiheettomaksi. Miten lieneekään ollut tohtorinna Lindin pintapuolisuuden laita, ainakin hän oli osottanut suurta ystävällisyyttä Helviä kohtaan eikä ensinkään tahtonut estää tytärtänsä liittymästä köyhän ompelijan lapseen. Äiti oli kerran käynyt kiittämässä Irjan vanhempia Helvin puolesta, ja tohtori Lindin koti oli silloin tehnyt häneen sopusointuisen, miellyttävän vaikutuksen komeudestansa huolimatta. Ja uudestaan hän iloitsi siitä, että Jumala oli johtanut kaikki hyvin Helville.

Mutta nyt oli lupa ja lepo loppunut ja koulutyö taas täydessä vauhdissa. Nuorten mielet olivat kumminkin vielä niin kiinni menneissä yhteisissä iloissa, että välttämättä täytyi jotakin puuhata läksyjen lomiksi. Aamuhiihdoista ja pitkistä kelkkaretkistä ei nyt enää voinut olla kysymystä, mutta muita ehdotuksia tehtiin välitunnilla tyttökoulun pihalla oikein kukkurakaupassa.

-- Mennään joka päivä edes tunniksi mäkeä laskemaan, -- esitti Saimi Saarnio, joka asui aivan Tähtitornivuoren vieressä.

-- Ja toinen tunti meno- ja paluumatkaan yhteensä. Ei kiitoksia, -- vastasi joukosta Leiman ääni. -- Minä en ainakaan ehdi enkä viitsi.

-- Siellä niin ryvettyykin, -- kiirehti Ester lisäämään. -- Mutta ostetaan kaikin klubimerkit ja luistellaan ainakin lauvantaina ja sunnuntaina.

-- Klubimerkki on kovin kallis, -- huomautti Martta Mäkinen ujosti. Häneen yhtyivät kuitenkin muutamat muutkin, ja Irja selitti, että klubin radalla kaikenlaiset keikarit ja poikatytöt luistelivat, eikä hän ainakaan tahtonut sitä kolmannen luokan kokouspaikaksi.

-- Perustetaan ompeluseura, -- ehdotti käytännöllinen Katri Dahlberg.

-- Perustetaan! -- huusivat useat äänet.

Tuuma oli keksitty. Tosin jotkut ensin yrittivät vastustaa, mutta pian yleinen innostus sai vallan, ja päätös tehtiin. Jos vaan johtajatar ja luokkaopettaja suostuisivat, kokoonnuttaisiin koululle joka toinen lauvantai kello viideltä ompelemaan ja leikkimään, siksi kuin opettaja lähettäisi pois.

Riemu oli rajaton ja kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Helvi huomautti, että olisi paras myöskin heti päättää, mitä tarkoitusta varten aiottiin tehdä työtä.

Niin, tarkoitus -- sitä ei kukaan ollut ajatellut. Muutamien mielestä ei mikään yhteinen tarkoitus ollut tarpeenkaan, mutta enin osa näytti nolostuvan, kun niin tärkeä asia oli unohdettu.

-- Me pidämme myyjäiset stipendirahastoa varten, niinkuin yläluokkalaisetkin tekivät viime keväänä, -- sanoi Liisi Lang.

-- Emme me viitsi matkia toisia, -- arveli Kerttu Kohonen, löytämättä kuitenkaan sen parempaa ehdotusta. Mutta Ester jatkoi varmasti: -- Me vähät välitämme stipendeistä. Teemme jokainen omaa työtämme, juuri mitä haluttaa.

-- Ei se ole hauskaa, -- virkkoi Irja epäröiden. -- Kyllä meidän jotakin täytyy keksiä -- mutta mitä?

-- Emmekö voisi tehdä työtä pakanalähetykselle? -- esitti arasti Ilmi Alanne, luokan nuorin tylleröinen.

Koko joukko purskahti nauramaan.

-- Kaiketi villasukkia neekerilapsille, -- ivasi Leima.

-- Ja Ilmi itse kyytimään niitä Afrikkaan, -- lisäsi Kerttu.

Helvi oli seisonut syrjässä puuttumatta ehdotuksiin, mutta nyt hänen poskensa alkoivat hehkua ja huulensa väristä. Hänen täytyi sanoa jotakin; hän ei voinut tätä kestää.

-- Hyi, kuinka voitte puhua noin, -- sanoi hän kiihkeästi kyynelten kohotessa silmiin. -- Miksi emme voisi pitää lähetysmyyjäisiä? Jos te tietäisitte, kuinka pakanat ovat onnettomia -- jos -- jos -- Ääni tukehtui kesken kurkkuun, ja Helvi taisteli kaikin voimin itkua vastaan.

-- Oletko sinä sitte käynyt Afrikassa? -- sanoi Ester ylenkatseellisesti. -- Kuka niitä juttuja uskoisi, joita sieltä kerrotaan. Jos me lähetämme rahoja pakanoille, eivät ne koskaan tule perille.

-- Tulevatpa! -- huudahti Helvi, alkaen kertoa, miten oli meneteltävä. Olihan hän monasti tyhjentänyt lähetyslippaansa ja tiesi hyvin, että rahat olivat jätettävät lähetysseuran johtokunnalle, joka ne kyllä käytti oikein. Mutta kellonsoitto keskeytti hänet, ja päätös täytyi lykätä toistaiseksi.

Kuinka paljon kolmannen luokan tytöt seurasivat opetusta sinä tuntina, sen kai opettaja tiesi parhaiten. Varma vaan oli, että toisen välitunnin tullessa jokainen näytti miettineen ompeluseuran tarkoitusta, ja ulos päästyä kohta joukko surisi kuten mehiläisparvi. Silloin Irja lausui päättävästi, että Ilmin ehdotus oli hyvä ja Helvi oli myöskin puhunut oikein, ja nyt ei enää saanut väitellä, vaan piti suostua kohta. Jos joku tahtoi ommella itselleen, saattoi hän senkin tehdä. Enin osa kyllä tekisi työtä lähetykselle.

Kun Irjalla oli varma mielipide jostakin, vei hän melkein aina toiset mukanansa. Mistä se johtui, sitä ei kukaan tovereista olisi voinut selittää. Mutta ei kukaan sitä ajatellutkaan, sillä se kävi itsestänsä. Nytkin kaikki vaikenivat, kunnes tuota pikaa suloisessa sovussa ruvettiin neuvottelemaan sopivista käsitöistä. Asian ratkaisu tuntui hyvin luonnolliselta. Oli saatu yhteinen tarkoitus -- useimmille yhdentekevää mikä -- mutta kullekin jäi vapaus liittyä siihen tai olla ilman, ja kuitenkin jokainen sai tulla mukaan ompeluseuraan.

-- En minä niin paljon lähetyksestä välitä, -- tunnusti Irja avomielisesti Helville, kulkiessaan tämän kanssa koulusta kotiin. -- Mutta minä olin harmissani tytöille. He olivat häijyjä Ilmiä ja sinua kohtaan, ja te olitte sentään oikeassa. Teidän ehdotuksenne _täytyi_ päästä voitolle!

Tämä keskustelu oli maanantaina, ja lauvantaina ompeluseuran piti alkaa. Mutta lasten mieli on kuin lampi, jonka veden jokainen tuulenpuuska nostaa aaltoihin. Ei ollut vielä päästy torstaita kauvemmaksi, ennenkuin uusi asia pani kolmasluokkalaisten päät pyörälle. Teatterissa oli näytelty "Prinsessa Ruusunen", rakkaan setä Topeliuksen rakas tuttu kappale; Katri ja Kerttu olivat päässeet sitä katsomaan, ja nyt puoli luokkaa henkeänsä pidättäen kuunteli heidän kertomuksiansa haltijattarista ja tontuista ja satumaailman kaikista ihanuuksista.

-- Mennäänpäs huomenna kaikki teatteriin! -- huudahti Irja innostuneena, ajattelematta siinä silmänräpäyksessä, että vanhemmillakin oli sana sanottavana.

-- En minä tiedä pääsenkö, -- kuului joku kyllä muistuttavan. Mutta ne, jotka eivät luulleet saavansa olla mukana, väistyivät enimmäkseen alakuloisen näköisinä joukosta pois, ja toiset alkoivat kahta innokkaammin keskustella siitä, missä yhdyttäisiin ja minne asetuttaisiin istumaan.

-- Ja kuka saadaan paimentajaksemme sinne? Sillä tietysti meillä semmoinen pitää olla, ei suinkaan meitä muuten koulusta lasketa, -- arveli Saimi.

-- Vaikka minun äitini, -- vakuutti Irja. -- Ei hän koskaan kiellä, jos minä oikein pyydän. Voi kuinka meidän tulee hauska!

Vasta koulusta palatessa Irja muisti, että Helvi ei ollut sanonut mitään; ja tuossa hän nyt kulki silmät suurina ja surullisina. Irjan valtasi yhtäkkiä katumuksen tunne. Kuinka hän oli voinutkin ajatella pelkkää omaa huviansa ja kokonaan unohtaa ystävänsä! Hän tarttui kiihkeän hellästi Helvin käsivarteen ja lausui kuin ajatustensa jatkoksi:

-- En minä mene teatteriin, ellet sinä tule myöskin. -- Helvi, etkö luule, että äitisi laskee sinut?

-- En tiedä -- Mutta -- mutta -- ettekö te sanoneet koulussa, että pääsylippu maksaa kaksi markkaa?

-- Niin, jos otamme kokonaisen aition --

-- Eikä minulla ole kuin markka jäljellä niistä rahoista, jotka joululuvalla ansaitsin. En minä voi pyytää äidiltä.

-- Odotappas -- markallahan pääsee "paratiisiin", yläriville. Minä tulen kanssasi sinne! Ei se mitään tee, vaikka siellä tavallisesti istuu vaan työväkeä. Meidän Tilta sanoi, että sieltä näkee mainiosti. Niin me teemme! Ja sinä tulet mukaan -- tulet, tulet, Helvi!

Irja hypähti riemusta, ja Helvin sydän alkoi kovasti sykkiä. Olisikohan kumminkin mahdollista, että hän kerran pääsisi oikeaan teatteriin ja lisäksi "Prinsessa Ruususta" katsomaan?

-- En minä uskalla sanoa varmaan, ennenkuin olen puhunut äidille, -- virkkoi hän. Mutta kotiin tullessaan hän oli jo niin selvästi kuvitellut mahdollisuutta todellisuudeksi, ettei hän oikeastaan odottanut muuta kuin myöntävää vastausta. Hän aivan hätkähti, kun äiti epäillen pudisti päätänsä.

-- Et sinä voi mennä kahden kesken Irjan kanssa, ja kuinka saatat luulla, että tohtorinna Lind tulisi teidän mukananne ylärivin paikoille istumaan? Minä olen varma siitä, ettei hän suostu tuumaanne. Ja sitte vielä -- sinunhan piti markallasi ostaa käsityö ompeluseuraan. Millä aikoisit sen hankkia, jos käyttäisit rahasi tähän?

Helvi seisoi ihan neuvotonna. Yhdellä iskulla oli koko kaunis tuulentupa mennyt murskaksi. Hän purskahti katkeraan itkuun, vetäysi nurkkaan rahille ja istui siellä yhä nyyhkien, kuulematta äidin lohdutuksia, kun ovea kiireisesti koputettiin ja Irja pyrynä ryöpsähti sisälle.

Hän vallan hämmästyi Helvin kyynelistä, sillä itse hän oli täynnä iloa ja intoa. Oli käynyt, niinkuin rouva Aaltonen arveli. Irjan äiti lupasi kyllä tulla tyttöjen kanssa teatteriin, mutta heidän piti ottaa aitiopaikat. Nyt hän lähetti Irjan sanomaan Helville, että tämä vaan jättäisi rahansa heidän haltuunsa. Joku pieni tonttu ruusuprinsessan seurueesta laittaisi kyllä niin, että sillä pääsisi tavalliselle kahden markan paikalle toisten toverien joukkoon.

-- Saahan Helvi tulla? -- kysyi Irja, luoden rouva Aaltoseen niin pyytävän katseen, että sen olisi luullut voivan jäitäkin sulattaa. Eivätkä Helvin äidin kasvot jäisiltä näyttäneetkään. Sanomaton hellyys kuvastui niistä, mutta ääni soi vakavalta, kun hän sanoi: -- Helvi saa itse päättää, tahtooko hän mennä vai ei.

-- Tietysti hän tahtoo! No Helvi, pyyhi toki kyyneleesi ja ole iloinen! Hyvästi nyt -- markkasi voit tuoda huomenna. -- Ja Irja pyörähytti Helviä kerran ympäri ja katosi yhtä pian kuin oli tullutkin.

Mutta Helvi ei ollut oikein iloinen. Täti Lind oli niin hyvä ja Irja myöskin, ja äiti antoi hänelle vapauden itse päättää menostansa. Miksi hän ei voisi huvitella kuten muutkin? Mutta ompeluseura ja koriliina ja pakanalapset kaukana Afrikassa... Hän oli jo luvannut markkansa heille, vaikkei hän aamupäivällä ollut muistanut sitä. Voi, kuinka tämä oli vaikeata! Moni varakkaampikin toveri aikoi kyllä tehdä omaa työtänsä ompeluseurassa, mutta hän, joka juuri oli niin innokkaasti ehdottanut, että ommeltaisiin lähetykselle... Ei, ei hän voinut menetellä niin. Tuo markka ei ollut enää hänen, sillä oli jo määrätty paikkansa. -- Ja kuitenkin... Mitä hän sanoisi Irjan äidille? Jos hän selittäisi asian oikean laidan, maksaisi rouva Lind ehkä koko pääsylipun, ja silloin tuntuisi, ikäänkuin hän olisi kerjännyt sitä. Malttaisiko hän jäädä pois teatterista? Ei varmaankaan...

Yhtäkkiä hän luuli keksineensä keinon. Hän hypähti paikaltaan ja riensi pöydän luo, jonka äärestä häntä kohtasi äidin tutkiva katse. Rouva Aaltonen oli istunut ihan ääneti, ja Helvi oli ollut niin ajatuksiinsa vaipuneena, että tuskin oli huomannut äitinsä olevan huoneessakaan. Nyt hän melkein pelästyen punehtui ja loi silmänsä alas, kun äiti kysyi:

-- Oletko jo päättänyt?

-- Kyllä minä luulen, että menen. Täti Lind on varmaan jo toimittanut pääsylipun, ja olisi niin ikävä jäädä pois... Voi äiti, älä näytä noin totiselta! Enkö minä saisi mennä?

-- Entäs ompeluseura? Aiotko ommella omaa puseroasi, kun muut antavat työnsä yhteisen kalliin asian hyväksi?

-- En aio tehdä omaa työtäni! Älä kysy mitään, äiti kulta! Kyllä minä huomenna ostan koriliinan, ja kuitenkin saan nähdä "Ruusuprinsessan". Älä ole levoton -- sitte minä selitän...

VI

Pääsyliput olivat hankitut, läksyt luetut, ja koko iloinen, odotuksesta hehkuva tyttöparvi oli juhlapukuisena kokoontunut tohtori Lindin valaistuun ruokasaliin. Tohtorinna kaatoi höyryävästä keittiöstä teetä. Irja siirteli kuppeja toveriensa eteen, ja tohtori ja Ensiokin istuivat siellä teetä juomassa yhdessä teatteriin lähtevien kanssa. Siinä oli eloa, tuossa nuoressa joukossa. Pelkkiä loistavia katseita, pelkkiä iloisia sanoja, hymyä ja naurua ja riemua runsain määrin...

Ei pelkkiä iloisia katseita kuitenkaan.

-- Helvi, sinä olet niin vakava, -- kuiskasi Ensio, joka istui hänen vieressään. -- Et puhu etkä naura niinkuin muuten. Oletko väsynyt?

-- En, en ollenkaan. Näytänkö siltä?

-- Et sinä ole semmoinen kuin tavallisesti. Jokin sinua vaivaa.

-- Mikäpä minua vaivaisi, -- virkkoi Helvi naurahtaen, mutta samassa hän punastui, sillä hän tunsi, ettei hän puhunut totta.

-- Suo anteeksi, eihän minun ole oikeus kysyä. Mutta minä niin toivoisin, että saisit hauskan illan. Sinä olet niin ahkera ja uhrautuvainen ja tarvitset kyllä virkistystä.

Helvi punastui vielä enemmän, sillä hänen omatuntonsa sanoi: itsekäs minä olen enkä uhrautuvainen. Teatteriin kulkiessansa pitkin puolipimeitä katuja hänellä oli kyllin tilaisuutta miettiä sitä asiaa. Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut, että hän astui melkein äänettömänä.

Niin, hän oli menossa "Prinsessa Ruususta" katsomaan, kuten hän niin hartaasti oli toivonut. Hän oli maksanut markan pääsylipustansa, ja kuitenkin oli kotona hänen omalla rahallansa ostettu sievä liina ompeluseuraa varten...

Vaan miten, voi miten oli se markka saatu?

Helvistä tuntui kuin olisi hän taas seisonut ikkunan luona hämärissä. Äiti oli mennyt ulos. Sykkivin sydämin, vapisevin käsin Helvi tarttui lähetyslaatikkoon, mursi sen ja kaatoi rahat kämmenellensä. Siinä oli kirkas markka -- tuo, jonka hän joululuvalla iloiten oli sinne pudottanut, saatuansa palkan ompeluksistansa -- ja lisäksi kokonainen kasa vaskirahoja ja pientä hopeaa. Äkkiä hän solahutti markan kukkaroonsa, kääräisi muut rahat paperiin, heitti päällysvaatteet yllensä ja juoksi kadulle. Lähetystalolle oli pitkä matka, mutta hän riensi kuin takaa-ajettuna. Johtaja taputti ystävällisesti hymyillen ja liikutettuna "pienen lähetysystävän" olkapäätä ja toivotti Jumalan siunausta hänelle ja hänen lahjallensa; mutta sanat soivat Helville kuin tuomion äänet, hän ei rohjennut nostaa silmiänsä, niiasi ja pujahti pois niin pian kuin pääsi. Kotimatkalla hän poikkesi puotiin koriliinaa ostamaan. Aikainen talvinen pimeys melkein jo peitti kaupungin. Helviä pelotti, ja juosten hän saapui kotiin, lähteäksensä kohta sen jälkeen Irjan luo ja teatteriin...

-- Voi hyvä Jumala -- oletko vihastunut minulle? Miksi, miksi minä lähdin? Käännynkö kotiin? Voi kuinka minun on paha olla...

-- Tuosta ovesta, -- kuuli Helvi samassa tädin sanovan. -- No, ovatko kaikki lampaani koossa?

Oltiin perillä. Valovirta häikäisi Helvin silmiä, ja suuri sali ja ihmisten liike huimasi häntä, Ja mikä maailma hetken kuluttua aukesi esiripun takaa! Hän unohti tuokioksi rahat ja lähetyksen ja sydämensä tuskan, ja tenhon vallassa hän istui siinä hehkuvin poskin. Kun esirippu ensi kerran laskeutui, huokasi hän syvään, syvään.

Kuinka se oli kaunista! Miksi hän ei saisi nauttia siitä? Olihan hän tullut tänne _omalla_ rahallansa. Se oli lähetyksen markka, se jolla hän liinan osti. Sen hän siis oli käyttänytkin oikeaan tarkoitukseen, juuri lähetystyön hyväksi. Ehkei hän ollutkaan tehnyt väärin? Ei suinkaan! Suotta hän vaan oli tuskitellut.

Ja Helvi rupesi puhumaan tovereitten kanssa niin vilkkaasti kuin voi, ja hänen korvissaan suhisi ja hänen ajatustensa täytyi vaieta...

Taas näytös, taas esirippu alas.

-- Mutta sinä varastit sittekin lähetykseltä! Mitä olit pannut laatikkoon, sen olit jo antanut Jumalalle ja Afrikan onnettomille asukkaille, jotka eivät tunne Jeesusta. Ja _sen lisäksi_ olit luvannut ostaa työn ompeluseuraan. Olisiko äitisi hyväksynyt tekosi, ja mitä hän sanoo, kun kerrot sen hänelle?

Omatunto puhui vastustuksesta huolimatta, ja tuska valtasi Helvin jälleen. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen rauhallisena.

-- Ohho, joko nyt tulee viimeinen näytös, -- huokasi Liisi Lang Helvin takana.

-- Se kuuluu olevan kaikkein kaunein, -- kertoi Leima. -- Ajatelkaa, kun prinssi sadan vuoden perästä löytää morsiamensa!

-- Ja Sam saa sadan vuoden vanhan korvapuustin, -- nauroi Irja.

-- Niin, niin, tyttöseni, -- virkkoi tohtorinna Lind hymyillen, -- siinä on syvää viisautta, vaikka sinä pieni västäräkki et ole taitanut sitä ajatella. Paha saa varmasti ennemmin tai myöhemmin palkkansa.

Oli kuin jokin olisi kuristanut Helvin kurkkua. Hän nielaisi ja nielaisi tyhjään, kunnes Irja kaikeksi onneksi tarjosi hänelle karamelleja, jotka saivat pinnistyksen helpottamaan. Mutta kolmatta näytöstä katsellessaan Helvi ei todellakaan voinut ymmärtää, että se oli niin hauska kuin toverit sanoivat.

Kuu oli noussut ja valaisi kirkkaasti katuja, kun ihmisjoukko tulvi ulos teatterista. Kylmä ilma virtaili vastaan, ja Helviä puistatti. Tohtorinna Lind asetteli kauvempana asuvia tyttöjä issikkoihin, saattoi lähiseutulaiset heidän asuntoihinsa ja lähti lopuksi astumaan kotiinpäin "kruunuhakalaistensa", Irjan, Helvin ja Leiman kanssa. Puut loivat pitkiä varjoja kuutamossa, tuuli suhisi salaperäisesti niiden lehdettömissä oksissa, ja joka askeleella lumi narahti jalkain alla. Tuntui niin kammottavalta... Runebergin esplanaadin päässä Helvi äkkiä säpsähti ja huudahti heikosti.

-- Mikä nyt? -- kysyivät toiset melkein yhtaikaa.

Mutta Helvi vapisi eikä voinut selittää muuta, kuin että hän oli säikähtänyt "jotakin mustaa".

-- Eihän siellä mitään ole, -- virkkoi Irja, rohkeasti kurkistaen puiden sekaan.

-- Sinä olit ensi kerran teatterissa ja nyt on mielikuvituksesi kiihtynyt, -- arveli tohtorinna Helville. -- Joudu pois, Irja, niin pääsette kaikki pikemmin nukkumaan.

Vaan kun Helvi oli saanut Leimankin pelkäämään, tuumasi rouva Lind parhaaksi, että otettaisiin torilta kaksi ajuria. Reet luistivat keveästi, ja ilta oli ihana. Elisabetinkadun kulmassa huudettiin hyvästit ja uudistetut kiitokset issikasta toiseen, ja Irja kuului pahoittelevan, että hauska ajomatka niin pian loppui. Mutta Helvi olisi sydämestään suonut, että hänenkin kotinsa olisi ollut jo siinä. Leimakin astui samassa alas, ja Helvi oli ypö yksin, kun ajuri vei hänet Kristianinkadulle ja pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen.

Äiti valvoi vielä. Himmeä lamppu loi valoa huoneeseen, vuoteet olivat valmiina ja suuri raamattu avoinna pöydällä.

Helvi ei rynnännyt sisälle iloisena, kuten tavallisesti, vaan hänen käyntinsä oli väsynyt ja katseensa arka, ja kun äiti kysyi, oliko ollut hauskaa, vastasi hän epävarmasti: -- Oli -- jotenkin --

-- Mutta ei oikein? Tahtoisin mielelläni tarkemmin kuulla iltasi vietosta. Olen muistanut sinua koko ajan.

Helvi kertoi aivan lyhyesti kappaleen tärkeimmistä henkilöistä ja komeimmista laitoksista, mutta sitte hän sanoi, että häntä väsytti. Äidin silmä seurasi häntä omituisen tutkivasti hänen äänettömänä riisuutuessaan. Kun Helvi oli sanonut hyvää yötä ja kömpinyt peitteen alle, silloin äiti nosti lampun lähemmäksi vuodetta, nouti raamatun ja lausui: -- Jaksathan kuitenkin kuulla lyhyen kappaleen Jumalan sanasta? Ilman sitä päänalaista ei ole uni makea.

Heidän oli aina tapana lukea iltaisin yhdessä, mutta Helvi oli sen tänään unohtanut. Melkein häveten hän vastasi: -- Kiitos, äiti, kyllä minä jaksan.

Äiti valitsi 139:nnen psalmin. Sanat kaikuivat juhlallisina yön hiljaisuudessa:

"Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minun. -- -- Joko minä käyn tai makaan, niin sinä olet lähelläni ja näet kaikki minun tieni. -- -- Mihin minä pakenen kasvojesi edestä? -- -- Jos minä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on yökin valkeus ympärilläni. -- -- Tutki minua, Jumala, ja koettele sydämeni! -- -- Ja katso, jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle!"

Helvi painoi kasvonsa syvälle päänalaiseen, ja kun hän nukkui, oli tyyny kostea kyyneleistä.

Keskellä yötä äiti äkkiä heräsi siitä, että joku puhui. Pelästyen hän hypähti ylös, mutta tunsi samassa Helvin äänen, joka lausui epäselviä sanoja. Ne kuuluivat valittavilta ja itkunsekaisilta. Äidin säikähdys muuttui huolestumiseksi, hän raapaisi tulta ja kiirehti Helvin vuoteen luo.

-- Oletko sairas, lapseni?

Ei vastausta. Helvi heittelihe tuskaisesti edestakaisin ja hänen silmänsä olivat auki, mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan äitiänsä. Vasta kun tämä lempeästi laski kätensä hänen kuumalle otsallensa ja kynttilän valo sattui hänen silmiinsä, silloin unten varjot pakenivat ja Helvi heräsi ääneensä nyyhkien. Nähdessään äidin kumartuneena ylitsensä hän kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin etsiäkseen turvaa. Ja vapisten hän kuiskasi: -- Minä näin niin pahaa unta, minua pelottaa!

-- Mitä unta sinä näit?

-- En muista enää oikein... en tiedä... Suuri tulinen silmä ainakin seurasi minua, ja mustat siivet lepottivat takanani...

-- Helvi, lapseni, minä tiedän, kenen se silmä oli, ja minä voin sanoa, mikä musta aave sinua ajoi takaa. Sydämelläsi on joku synti, josta omatuntosi syyttää sinua, ja Jumalan kaikkinäkevä katse tuottaa sinulle sentähden pelkoa. Huomasin jo eilen, että et ollut entiselläsi, ja toissapäivästä asti olen ollut sinusta huolissani. Nyt emme uudelleen laskeudu levolle, ennenkuin olet kaikki kertonut. Puhu, rakas lapsi, niin saat rauhasi jälleen!

Ja Helvi kertoi kyynelten keskeyttämänä, miten hän kuin varas oli yksin ollessaan hiipinyt lähetyslaatikkoansa rikkomaan ja ottamaan siihen pantua rahaa. Iloa hän ei ollut sen kautta saanut, ainoastaan tuskaa, ja vaikein oli ollut ajatus, että äiti ei tietänyt tästä mitään, mutta että hänen täytyi piankin saada se kuulla.

-- En minä ensin tarkoittanut ollenkaan pahaa, mutta sitte asia tuli pahemmaksi ja pahemmaksi. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt petosta kaiken aikaa. Lähetysjohtaja sanoi, että minä olin varmaan uhrannut monta iloa noiden rahojen tähden, jotka vein hänelle, ja Ensio luuli minua hyväksi, eikä täti eikä Irja eikä kukaan ihminen tietänyt, kummoinen minä olin. Ensiolle minä narrasinkin, ettei minua mikään vaivannut, vaikka minun oli niin vaikea olla; ja sinulle, äiti, en rohjennut kertoa mitään...

Tunnustus purkautui tunnustuksen perästä. Helvi puhui nopeasti, kuin olisi hän pelännyt oman äänensä kaikua tai kiirehtinyt vierittämään raskasta taakkaa rinnaltansa, kiveä toisen jälkeen, kunnes ei olisi ainoata pienintäkään enää siellä painamassa. Mutta kun vihdoin kaikki oli kerrottu, silloin Helvin voimat olivatkin lopussa. Ääneen itkien hän yöpuvussansa heittäytyi äidin syliin ja pyysi hänen anteeksiantoansa. Hiljaa, tyynnyttäen äiti silitteli tyttönsä vaaleita, hajallaan liehuvia hiuksia ja painoi rauhan suudelman hänen polttaville huulillensa.

-- Niin se on, -- lausui hän hetken vaitiolon jälkeen. -- Näennäisesti pieni synti tuottaa suurta surua mukanaan. Se on kuin lumipallo, joka vieriessään kasvaa. Mutta älä nyt enää sitä itke, rakkaani!

-- Voi äiti, miksi et kieltänyt minua menemästä teatteriin? Miksi et vaatinut minua heti paikalla sanomaan, mistä hankin sen markan? Silloin ei olisi tämmöistä surua tullut!