Part 2

-- Pitääkö sinun, äiti, todellakin mennä hänen tykönsä tässä ilmassa? -- kysäsi Helvi silmät suurina. -- Minun mielestäni se kapteenska yhtä hyvin olisi voinut itse tulla. Mutta hyvänen aika, minunhan piti ostaa huomiseksi laskuvihko! Odota vähän, äiti kulta! Saanko rahaa? Minä pistän päälleni ja tulen myöskin.

Tuiskutti niin, ettei voinut nähdä kuin parahiksi eteensä. Äiti ja tytär olivat tuskin ehtineet ensimmäiseen kadunkulmaan, ennenkuin jo olivat valkoiset kuin lumiukot. Kadulla oli hiljaista, ainoastaan raitiovaunun kello kilahteli kauvempana.

-- Emmekö mene raitiolla? -- virkkoi Helvi sen kuullessaan. Samassa hän melkein kuin anteeksi pyytäen rohkeata ehdotustansa lisäsi: -- Vain kolmekymmentä penniä. Minä ompelen jotakin ja ansaitsen sen.

Äiti otti esiin kukkaronsa ja antoi Helville viisitoista penniä.

-- Minun matkaani raitiotie ei sovi -- mene sinä ajamaan, jos tahdot. Mutta ajattele, kuinka raskas hevosten on laahustaa vaunuja tämmöisessä kelissä! Saat nuo pennit, jotka annoin, ei sinun tarvitse niitä ansaita. Päätä itse, käytätkö ne mieluummin ajamiseen vai panetko ne kotona lähetyslaatikkoon. -- Hyvästi nyt, tästä minun pitää kääntyä.

Niin, hevoset... Helville ne eivät olleet mieleenkään juolahtaneet. Kello kilahti jo ihan vieressä, tuossa vaunut tulivat, niin täynnä väkeä, että joku seisoi ulkosillallakin. Hevosia oli kaksi, mutta ne kiskoivat uupuneesti kuormaansa. Nyt ne pääsivät vaihdepaikkaan ja pysähtyivät, ja siitä toinen hevonen vietiin pois.

Helvi taisteli, mutta voitti pian. Miksikä hän todellakin menisi sinne kuorman lisäksi? Olihan hänellä keveät jalat, eikä hän ollut "suolaa eikä sokuria". Ja sitte rahat säästyisivät lähetykselle. Paperikauppaan ei ollut pitkä matka, ja hän ehkä jo olisi siellä, ellei olisi tässä suotta menettänyt aikaa tuumimiseen.

-- Nyt minä olen nopsa, -- päätti hän, lähtien aika vauhtia livistämään lumen läpi.

Kun äiti noin tunnin kuluttua palasi kotiin, tuli Helvi häntä vastaan silmät säteilevinä, pakanalähetyksen säästölaatikko kädessään.

-- Katso, äiti, tuonne ne menivät! -- virkkoi hän, pudottaen kaikki kolme viisipennistä perätysten lippaan suusta sisään.

-- Se on oikein, -- lausui äiti, ja hänenkin silmänsä loistivat ilosta, kun hän asetti märkää takkiansa kuivamaan tuolin selälle uunin luo.

-- Ja sitte minun mieleeni johtui jotakin. Sinä et tahtonut antaa minun ansaita näitä rahoja; mutta enkö voisi muuta ansaita? Osaanhan minäkin ommella, kun sinä leikkaat ja koetat. Olisi niin hauska, jos saisin omaa rahaa.

-- Sinullahan oli niin paljo luettavaa, ja nyt puhelet ja mietit ihan muita asioita. Mielelläni annan sinun ommella, kun vaan ensi sijassa hoidat koulutyösi.

-- Saanko minä sitte ostaa, mitä tahdon? Vaatteita ja kirjoja ja torttuja -- ja antaa lähetykselle --

-- Niinkö paljon luulet saavasi kokoon, että se riittää tuohon kaikkeen? Saat ostaa ja antaa mielesi mukaan, kunhan sinulla kerran on ne rahat käsissäsi. Ensiksikin minun pitää saada jotakin helppoa ommeltavaa, semmoista, joka sopii sinulle ja jonka ei ole kiire. -- Mutta nyt emme enää puhu siitä, nyt sinun täytyy lukea. On jo mennyt paljon enemmän aikaa hukkaan, kuin jos kapteenska olisi käynyt täällä pukuansa koettamassa.

Tavallisesti Helviä ei suinkaan tarvinnut kehoittaa lukemaan, sillä koulutyö oli hänen ilonsa, ja nytkin hän nopeasti oppi, kun kerran pääsi reippaaseen alkuun. Illalla hän tyytyväisenä kopahutti kirjaa otsaansa ja paneusi levolle, huoletonna läksyistänsä. Ei aamulla juuri ollutkaan aikaa lukea, jos sattui nukkumaan vähän kauvemmin, sillä vuode oli korjattava ja huone siivottava.

Kun Helvi seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan tuli tohtori Lindin eteiseen, olivat Irja ja Ensio siellä jo panemassa päällysvaatteita yllensä. Tervehdittäessä Irja loi veitikkamaisen syrjäsilmäyksen Ensioon ja virkkoi:

-- No, sanoppas nyt asiasi hänelle!

Ensio oli hiukan hämillään, mutta alkoi sitte selittää Helville, että lyseolaisilla huomisiltana oli juhlakonventti, jonne jokainen konventin jäsen sai kutsua pari tuttavaansa. Tahtoisikohan Helvi tulla Irjan kanssa?

Helvi kiitti ilosta loistavin silmin, mutta oli niin typerryksissä tästä odottamattomasta onnesta, että vasta kadulla ison matkan päässä tointui utelemaan tarkempia tietoja juhlakonventistä. Koulussa hän kyllä oli kuullut tyttöjen keskustelevan siitä, mutta ei ollut noihin puheisiin enempää huomiota pannut, kun asia oli ihan outo eikä häntä mitenkään koskenut.

-- Tiesitkö sinä Irja tästä ennen, kun et puhunut mitään? -- kysyi hän.

-- Minä tahdoin hämmästyttää sinua! -- sanoi Irja voitonriemuisena. Kylläpä hänellä olikin ollut kova tekeminen, kun oli jaksanut monta päivää säilyttää hauskaa salaisuutta.

-- Mitä siellä konventissa tehdään? -- tiedusteli Helvi innokkaasti.

-- Siellä on laulua, soittoa, esitelmä ja näytelmäkappale. Lopuksi tanssitaan, -- kertoi Ensio.

-- Näytelmä ja tanssi on hauskinta, -- ehätti Irja sanomaan. -- Esitelmää minä en viitsisi kuunnella, ellei täytyisi. Se on kauhean kuivaa. Ja tiedätkö, Helvi -- -- Ensio, nyt minä kerron, saanhan kertoa, mikä sinä olet? Niin, Helvi, Ensio on tyttönä näytelmäkappaleessa!

Helvi rupesi nauramaan, ajatellessaan Ensiota hame päällä, ja Ensio nauroi mukana.

-- Mutta älkää kertoko toisille tytöille, -- varoitti hän. -- Ehtiväthän ne sitte nähdä.

-- Minä olen vaan kerran nähnyt näyteltävän, -- sanoi Helvi. -- Se oli maalla kansanjuhlassa. Suutari Makkosesta oli tehty parooni ja Anttilan Sanna oli hänen rouvansa. Kyllä se oli hauskaa.

-- Osaat kai sinä tanssia? -- kysyi Irja.

-- En juuri. -- Ja Helvi kävi yhtäkkiä totiseksi. -- Minä olen tanssinut vaan jenkkaa ja ollut piirisillä.

-- Sinun pitää oppia. Tule meille iltapäivällä, niin siirrämme ruokasalin pöydän pois ja tanssimme, kunnes osaat. Taikka sinä saat tanssia Ension kanssa, ja minä soitan. Voi kuinka tyhmä olinkaan! Olisihan sentään pitänyt puhua tästä sinulle jo aikaisemmin, jotta olisi jouduttu enemmän harjoittamaan. Mutta enhän minä ajatellut, että sinä et osaisi tanssia.

-- Irja, joka on tanssinut jo viisivuotiaasta! -- nauroi Ensio.

-- Niin olenkin, ja osaankin paremmin kuin sinä. Ei Ensio pidä tanssista, näetkös Helvi, mutta hän opetteli sitä kumminkin, kun äiti tahtoi. Ja minusta ei olisi ollenkaan hauska tanssia, ellei Ensio olisi mukana. Hän on luvannut pyytää minua franseesiin, jos ei kukaan muu sitä tee.

-- Sinullahan on niin paljo tuttavia, -- arveli Helvi.

-- No onhan niitä Ension luokkatovereita, mutta en tiedä, välittävätkö ne minusta. Pitävät ehkä meitä kolmasluokkalaisia vallan pikkutyttöinä. En minä ole ennen ollut konventissa enempää kuin sinäkään, sillä Ensio on vasta ensimmäistä vuotta mukana.

He olivat saapuneet tyttökoulun portille, ja Ensio erosi mennäkseen eteenpäin normaalilyseolle. Ei päästy vielä sisään, ja tyttöjä seisoi parvissa portailla ja porttikäytävässä. Pihalla pieni joukko oli lumisilla. Se oli Helvistä muuten mitä hauskinta, mutta nyt hänen päänsä oli täynnä konventtiajatuksia, ja hän yhtyi Irjan kanssa tyttöparveen, joka innokkaasti siitä keskusteli.

-- Meidän luokalta ei ole kutsuttu muita kuin Katri, Saimi ja minä, -- kuului Leima Saarelan sivutoveri Ester Vahl sanovan.

-- Olemmepa mekin! -- huudahti Irja.

-- Ketkä te? Sinä ja -- Helvikö?

-- Niin juuri. Kukako on kutsunut? Ensio tietysti. Onko se niin ihmeellistä?

-- Mitä te panette päällenne? -- kiirehti Ester kysymään, vilkaisten samalla tarkoittavasti Helviin.

Irja punastui harmista. -- En minä ole sitä ollenkaan ajatellut, eikä Helvikään. Eikä sinulla ole sen kanssa mitään tekemistä.

-- Ohho; tottahan on lupa kysyä --

-- Sepä on hauskaa, että te tulette, -- sanoi Katri Dahlberg, joka ihaili Irjaa, vaan ei kuitenkaan kadehtinut Helviltä hänen ystävyyttään.

-- Kyllä se on hyväin humalain hukkaamista, -- kuiskasi Esterille Leima, jolla ei ollut toivoa päästä konventtiin. -- Ei suinkaan Helvi edes osaa tanssia, ja Ensio on niin nätti, että --

Onneksi ovet avattiin ja keskustelu pysähtyi. Mutta Helvi oli levottoman näköinen ja kuiskasi Irjalle, ettei hän todellakaan tietänyt, miten piti pukeutua. Kelpasikohan hänen tummansininen pyhähameensa?

-- Se on ihan hyvä, -- vastasi Irja niin päättävästi, että Helvi kohta rauhoittui.

Mutta tänä päivänä opettaja ensi kerran tapasi hänet epätarkkuudesta. Helvi nousi, katsoi alas eikä muistanut, mitä oli kysyttykään.

-- Missä sinun ajatuksesi nyt olivat? -- kysyi opettaja ihmeissään, sillä Helviä pidettiin luokan tarkimpana ja etevimpänä oppilaana.

Helvi istuutui äänetönnä, häpeissään. Mutta takana Leima kuiskasi hänen puolestaan: -- Poikain konventissa. -- Ja Ester nauraa tihitti Irjan selän turvissa.

Saapuessaan kotiin Helvi oli puoleksi iloinen, puoleksi alakuloinen. Äidille hän kertoi kaikki tarkkaan ja odotti jännityksellä mitä hän sanoisi. Äiti lupasi laskea hänet toivottuun huviin, mutta oli pahoillaan, kun Helvi sen tähden oli antanut opettajalle syytä muistutukseen. -- Tanssia harjoittamassa Irjan luona saat olla vaan tunnin, -- lisäsi hän. -- Ellet osaa, katselet tällä kertaa. Ensin työ, sitte huvitus!

Helvi tyytyi siihen vastustamatta, nouti maidon, kävi ostamassa öljyä, korjasi pöydän ja silmäili lävitse iltapuolen läksyt. Äiti katseli häntä hellästi, ja kyynel väreili silmäkulmassa. -- Olenkohan minä ankara? -- ajatteli hän. -- Mutta minun täytyy. Maailman koulu on ehkä oleva kylläkin kova Helville. Hänestä pitää kasvaa karaistu, kelpo tyttö.

IV

Konventin jälkeisenä lupapäivänä Helvi istui äitinsä vieressä napinläpiä ompelemassa, mutta ajatukset viipyivät ihmeellisessä eilisillassa. Kaikki oli ollut kuin unelmaa: valaistu sali, juhlapukuinen nuoriso, kaunis soitto ja laulu... Irja oli valkoisessa puvussa. Mutta ei Helvin ensinkään tarvinnut hävetä tummaa, yksinkertaista pukuaan. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti, ja moni muukin oli yhtä tummissa vaatteissa. -- Ja sitä somaa näytelmää! Helvin mielestä Ensio mainiosti sopi tytöksi. -- Esitelmäkin oli niin hauska, vaikka Irja kyllä haukotteli ja valitti pitkästyvänsä. Eräs opettajista piti sen. Hän puhui Yrjö Aukusti Vallinista ja hänen tutkimusmatkoistansa kaukana kuumilla aavikoilla. Helvi melkein luuli turbaani päässä ja viitta ympärillä matkustavansa mukana. Uudestaan hän innostui sitä ajatellessaan. Erämaa oli hiekkainen, tasainen, ääretön... Tuolla kohosi vaan muutamia kallioita, ja tässä kasvoi piikkikasveja, joita kamelit söivät. Valkoiset teltat olivat pystytetyt yöksi, nuotiotuli paloi, arapialaiset istuivat sen ympärillä ja Vallin heidän joukossaan -- tai Helvi itse... Suuret tähdet leimusivat taivaalla, erämaassa vallitsi hiljaisuus...

Sitte oli ruvettu tanssimaan, ja silloin vasta Irjalla oli oikein hauska. Hän oli yhtenään lattialla, vaikka olikin vaan kolmasluokkalainen, ja hän nauroi ja puheli, ikäänkuin olisi jo aikoja tuntenut kaikki, ketkä siellä olivat. Helvi ei paljon tanssinut; eihän hän osannutkaan. Ensio olisi vienyt hänet franseesiin, sillä Irjaa oli joku muu pyytänyt, mutta Helvi ei rohjennut koettaa. Silloin Ensio oli jäänyt istumaan hänen viereensä, ja he olivat puhelleet illan ohjelmasta, etenkin esitelmästä. Ensiokin oli pitänyt siitä paljon, ja hän olisi yhtä mielellään kuin Helvi tahtonut matkustaa ja nähdä vieraita maita. -- Mutta ei suotta -- oli hän sanonut. -- Minä tahtoisin samalla toimittaa jotakin hyödyllistä, niinkuin Vallin.

Sitä Helvi nyt mietti. Mitähän kaikkea hyödyllistä voisi saada aikaan vieraalla maalla? Helvi ajatteli isävainajansa vanhinta veljeä, Martti-setää, joka oli ollut lähetyssaarnaajana Afrikassa ja kuollut siellä. Oli hänkin nähnyt paljon ja samalla tehnyt työtä muitten tähden. Äiti oli usein hänestä kertonut, ja Helvi muisti pienempänä istuneensa hänen sylissään, kun hän kerran kävi kotimaassa. Hänellä oli ollut muassansa suuri tiikerintalja ja paljo kummallisia kapineita, ja Helvi oli pitänyt hänestä enemmän kuin Kustaa sedästänsä, jolla oli isoisän entinen talo Helvin kotipitäjässä. Kuinka ihmeellistä olisi olla lähetyssaarnaaja!

-- Äiti, -- virkkoi Helvi yhtäkkiä keskeyttäen äänettömyyden, -- etkö kertoisi minulle taas jotakin Martti sedästä ja Ovambosta?

-- Miten ajatuksesi nyt sinne johtuivat? Kyllä minä kertoisin, ellen ole jo puhunut kaikkea, mitä tiedän. Mutta sehän on totta, eilen tuli Lähetyssanoma, jota et ole nähnyt, kun olit poissa. Minäkään en joutanut sitä katsomaan. Lueppas ääneen!

Siinä oli joku hartauskirjoitus, pikku uutisia ja kirjeitä. Voittoja oli saavutettu, joskaan ei suuria, mutta ne oli taas täytynyt maksaa ihmishengen hukalla. Ilmanalakuume oli temmannut pois äskettäin saapuneen sisaren.

Rouva Aaltonen huokasi syvään. -- Eloa on paljon, mutta työväkeä vähän. Lähettäköön Herra sinne uusia raittiita voimia!

Helvi istui hiljaa ja tuumivaisena. Hetken kuluttua hän kysyi:

-- Eikö siellä ole keitään muita meidän maan naisia kuin lähetyssaarnaajien rouvia?

-- Ei ole. Eikä siellä mies-lähetyssaarnaajiakaan ole monta, kuten tiedät. Varat eivät riitä lähettämiseen.

-- Mutta miksi on lähetetty pelkkiä miehiä? Eivätkö naiset ole tahtoneet mennä vai eivätkö he kelpaa?

-- Arvellaan kaiketi miesten paremmin sopivan työhön Ovambossa. En tiedä, onko niin laita. Ehkäpä ei olisi ollut menijöitäkään, sillä lähetyssaarnaajan toimi on raskasta ja vaikeata. Monessa muussa maassa on kyllä naisia lähetystyössä. Minäpä kerronkin sinulle tällä kertaa Intian zenana-lähetyssaarnaajista.

Helvi oli jälleen pelkkänä korvana ja yhtä innoissaan kuin eilen esitelmää seuratessaan. Hän näki edessänsä palmulehdot, bambumajat ja naishuoneet asukkaineen. Ne olivat kauniita, tummasilmäisiä vaimoja, mutta niin kehittymättömiä kuin pienet lapset. Lähetyssaarnaaja, englantilainen nainen, astui sisälle nukke kädessä, ja kaikki kerääntyivät ympärille ihmettelemään. Katsokaa, sanoi hän, tämä nukke voi liikuttaa käsiänsä ja jalkojansa, ja se on vaan tehty kapine. Teidän jumalanne eivät voi senkään vertaa. Tahdotteko kuulla suuresta Jumalasta, joka on osannut tehdä koko maailman ja joka rakastaa teitä?

-- Jospa saisi olla siellä! -- huudahti Helvi kiihkeästi. -- Niiden englantilaisten työ ei suinkaan ole niin vaikeata kuin suomalaisten Ovambossa.

-- On sielläkin vaikeuksia enemmän kuin ymmärrätkään, lapsi kulta. Lähetyssaarnaajat hoitavat kurjia sairaita ja saavat monasti itsekin tarttumuksia. He kärsivät kuumuutta ja puutetta, rasittuvat paljosta työstä, asuvat epämukavissa asunnoissa ja usein menettävät henkensä sen kaiken palkaksi. Ei se ole helppoa elämää, mutta se on kuitenkin onnellista, sillä he uhrautuvat Kristuksen tähden.

-- Minusta se on vielä paljon hyödyllisempää kuin Vallinin matkat, -- sanoi Helvi innokkaasti. -- Jahka minä saan rahaa tästä puserosta, panen puolet lähetyslaatikkooni.

Keskustelun katkaisi pihalta kuuluva kova kopina. Useammat anturat polkea tömistelivät lunta raskaista jalkineista, ja samassa ovi koputtamatta avattiin. Huoneeseen astui suuri, roteva, turkkeihin ja pitkävartisiin saappaisiin puettu mies, perässään kaksi tanakkaa puolikasvuista poikaa.

-- Kas, Kustaa lanko! Ja molemmat pojat mukana! Hyvää päivää! -- huudahti rouva Aaltonen, heittäen työnsä sängylle. -- Mistä te olette tänne löytäneet?

-- Löydettiinhän tuota, kun pappilassa tiesivät kadun ja numeron, -- vastasi isäntä kättä pistäen. -- Terveisiä maalta. Kuinka täällä on voitu?

-- Jumalan kiitos, kyllä me olemme hyvin voineet. Mutta riisukaa nyt päältänne ja istukaa.

Rouva Aaltosen silmät samassa kulkivat leveisiin, märkiin jälkiin, jotka olivat jääneet lattialle. Toinen pojista yritti juuri laskea lakkinsa vaalean kangaspakan päälle, mutta vieressä seisova Helvi ehti vetää sen syrjään.

Siinä nyt oli hänen ainoa elossa oleva setänsä, Kustaa, Saukkolan isäntä, sekä molemmat serkut Manne ja Samuli. Muita lähempiä sukulaisia heillä ei ollutkaan. Aaltoset olivat talonpojan poikia, ja Kustaa oli veljeksistä keskimmäinen. Vanhusten kuoltua olisi talon pitänyt tulla Martti veljelle, mutta kun tämä oli lähtenyt lähetyssaarnaajaksi, jäi Saukkola Kustaan haltuun.

Helvi meni panemaan kahvia tulelle, ja setä katsoi hänen jälkeensä.

-- Laihtuneet te olette molemmat, sen minä sanon. Tuo tyttökin on tullut vallan toisennäköiseksi. Teitte hullun työn, kun muutitte tänne Helsinkiin.

-- Kyllä Helvi on ollut terve, ja hyvin hänen on käynyt koulussa. Eikä meiltä ole mitään puuttunut.

-- Kai sentään on kovalle ottanut, kun huoneennekin on näin maan tasalla. Olisi se Helvi vaan vähemmälläkin opilla toimeen tullut. Minä olisin saanut hänestä meijerskan -- hi hi hi -- Mitäs hänen sitte teet, kun koulunsa lopettaa?

-- Panen arvattavasti seminaariin. Kansakoulunopettajan paikkoja on aina tarjona.

-- Niin, on kai. Mutta kuuleppas, Helvi, -- lisäsi setä piloillaan, kääntyen tyttöön, joka samassa palasi sisälle, -- tulisithan sinä sentään mieluummin minun meijerskakseni kuin menisit seminaariin? Jos veisinkin heti -- hi hi hi --

-- En tulekaan, -- vastasi Helvi, vetäytyen äitinsä turviin, ikäänkuin olisi pelännyt sedän todellakin aikovan ottaa hänet mukaansa.

-- Mutta mikä teidät sai Helsinkiin matkustamaan? -- kysyi rouva Aaltonen kääntäen keskustelun toisaalle. -- Oliko asioita vai lähdittekö vaan huvimatkalle?

-- Eihän sitä ilman asiaa -- Piti tuoda tuo Samuli tohtorille, ja sitte Mannekin kärtti mukaan päästäkseen --

-- Samuliko? Onko hän sairas? Sitä ei suinkaan luulisi, kun hänet näkee. Mikä sinua vaivaa?

-- Vasenta lonkkaani on kolottanut kaiken syksyä, -- vastasi vanhempi poika, joka oli siihen asti ääneti jurottanut, sillä välin kuin nuorempi haasteli kahvikaluja asettelevan Helvin kanssa.

-- Se on niin hurja hevosten ajossa, -- alkoi isä selittää. -- Antoi mennä pahaa tietä pitkin semmoista kyytiä, että kaatui kiveen. Eikä kirkonkylän tohtori sitä paremmaksi saanut; käski tuoda Helsinkiin.

-- Sitähän minä äsken katsoin, että ontuiko Samuli vai kuinka hän käveli, -- sanoi Helvi.

-- Milloin te nyt menette lääkärin puheille? -- kysyi rouva Aaltonen.

-- Johan tuota oltiin -- sinnehän me ensiksi menimme. Antoi lääkkeitä ja määräsi hauteita. Kivun se lupasi poistaa, mutta niin sanoi, että kai pojan pitää jäädä ontuvaksi koko ijäkseen. Sittehän ei tarvitse sotaväkeen mennä -- ha ha ha --

-- Kyllä sitä vähemmälläkin olisi ruunun virasta päässyt, -- tokasi Samuli äreästi.

-- Tehkää nyt hyvin ja ottakaa kahvia, -- keskeytti rouva Aaltonen. Helvi oli saanut kahvipöydän katetuksi ja kaatoi paraikaa höyryävää juomaa kirkkaasta pannusta.

-- Joko sinä vallan latinaa luet? -- ivaili Manne, nähdessään outonimisen kirjan, jonka Helvi siirsi syrjään, tehden kahvipannulle tilaa.

-- Saksakin riittää, -- nauroi Helvi. -- Olen minä sentään myöskin alkanut lukea vähän englanninkieltä.

Manne veti kirjan lähemmäksi katsellaksensa sitä, mutta tuli silloin tyrkänneeksi Samulia, joka juuri otti kahvia, niin että kuppi kaatui ja sen sisällys valui pitkin pöytäliinaa ja Helvin saksankirjaa. Helvi purskahti katkeraan itkuun, sieppasi kirjansa pois ja vetäysi nurkkaan sitä kuivaamaan.

-- Olet sinä se kopelo, -- ärjäsi isäntä Samulille. -- Katsos nyt mitä teit.

-- Mannehan se lykkäsi, vaikka minä syyt saan, -- virkkoi Samuli yhtä vihaisella äänellä.

-- Mitäs tulit siihen eteen, -- sanoi Manne vähän häpeissään.

Mutta Helvi nyyhkytti yhä katkerammin. Kaikesta pyyhkimisestä huolimatta jäi lehdille suuria ruskeita pilkkuja.

-- Mitä maisteri nyt sanoo, voi, voi -- Tämä ei ole minun kirjani, se on koulun --

-- Nyt emme enää puhu siitä asiasta, -- sanoi rouva Aaltonen aivan tyynesti, mutta päättävästi. -- Minusta on ikävä kuulla kiistaa ja itkua. Sinun, Helvi, ei tarvitse huolehtia kirjasta, saat itse pitää tämän, ja minä toimitan koulun kirjastoon uuden.

Pojat olivat vaienneet, isäntäkään ei virkkanut mitään, ja Helvin kyyneleet kuivuivat tuokiossa. Oma kirja! Sepä vasta oli aarre, vaikka olikin täynnä kahvipilkkuja!

Keskustelu sujui taas pian kaikessa rauhassa. Rouva Aaltosella ja Helvillä oli paljo kyselemistä kotipitäjän asioista, ja matkalaiset puolestaan ihmettelivät Helsingin ihanuuksia. Pojat olivat ensikertalaisia, eikä isäntäkään ollut moniin aikoihin pääkaupungissa käynyt.

-- Muijankin olisi tarvinnut olla mukana, -- arveli hän. -- Olisi maar se ihmetellyt suu selällään -- ha ha ha -- Mutta ei tahtonut jättää kotia piioille, ja maksanuthan se kanssa olisi. Vaikka kyllä minulla rahoja on -- ei niistä puutetta.

Kun setä ja serkut ennen päivällistä lähtivät, tuntui Helvistä oikein helpolta. Samulista ja Mannesta hän ei koskaan ollut pitänyt, mutta nyt Ensio, tiesi miten, johtui hänen mieleensä heidän rinnallaan, ja silloin vertailu varsinkin kääntyi serkkujen vahingoksi. Ei hän kuitenkaan virkkanut mitään äidillensä, joka heti kiireellä oli tarttunut ompelutyöhönsä. Mutta jos Helvi olisi nähnyt hänen ajatuksensa, olisi hän huomannut heidän olevan hyvin samaa mieltä ainoitten sukulaistensa suhteen. -- Mikähän on tehnyt Kustaan niin erilaiseksi kuin molemmat velivainajat Erkki ja Martti? -- mietti rouva Aaltonen. -- Hän meni naimisiin kovin nuorena; vaikuttiko häneen ehkä hänen vaimonsa, rikkaan rusthollarin tytär, joka oli miestään vanhempi ja tunnettu ahneeksi, riitaiseksi ja komentavaiseksi? Kustaa ei myöskään ollut saanut minkäänlaista koulusivistystä, niinkuin Erkki, eikä hän ollut sitä halunnutkaan, kuten Martti veli, joka omin päin ja lähetyskoulussa oli hankkinut paljon tietoja. Emäntäkään ei suinkaan häntä kannustanut oppia hakemaan, sillä itse hän sitä halveksi ja töin tuskin oli suostunut panemaan poikansa kansakouluun, josta Samuli erosikin kesken. Mutta päävika oli varmaan siinä, että Saukkolassa ei tunnettu Herraa, joka oli ollut toisten veljesten kallein omaisuus. Siitä seurasi itsekkäisyys, toraileva mieli, jopa käytöksen raakuuskin.

-- Jumala suokoon, että voisin johtaa Helviä kätkemään isänsä aarteen, joka on minunkin omani! -- huokasi äiti.

Helvi järjesti paraikaa pöytää ja hyräili laulua:

"Vaikuta, sill' yö joutuu, aurinko alenee, hälle, jok' itsens' antoi sulle, jotain tee --"

V

Helvi oli saanut erittäin hyvän lukukausitodistuksen suureksi iloksi äidillensä ja itselleen. Kuin vapaa lintunen hän antautui kevein mielin joululupaansa viettämään. Ennen joulua oli kova kiire, sillä äidille tuotiin työtä enemmän kuin hän voi ottaa vastaankaan, ja Helvi pyytämällä pyysi saada auttaa, jotta voisi samalla itse ansaita rahoja. Äiti lähetti hänet joka päivä kävelemään tai laskemaan mäkeä tovereitten kanssa, mutta suostui muuten mielellään hänen pyyntöönsä. Eikä Helvistä milloinkaan joulu ollut tuntunut niin hauskalta kuin tänä vuonna, jolloin hän omilla rahoillansa saattoi ostaa äidille lämpimän huivin ja panna kirkkaan hopearahan lähetyksen säästölaatikkoon.