Part 19

-- Ette milloinkaan olisi itsestänne sitä ansainnut. Mutta muistakaa, mitä Jeesus sanoi Pietarille, joka kolmasti oli hänet kieltänyt: ruoki lampaitani! Varokaa, ettette vielä kerran ole kutsuvalle äänelle uskoton! Hiljentäkää sydämenne, turvatkaa ijankaikkiseen armoon ja rukoilkaa selvyyttä! Jolle paljo anteeksi annetaan, hän paljon rakastaa, ja Jeesuksen rakkaus se on, joka on vaativa hänen palvelijansa työhön.

-- Kiitos, -- kuiskasi Helvi sydämellisesti pastorille, kun he pöydästä nousivat. Hän oli kokonaan unohtanut toiset, jotka olivatkin hienotunteisesti kääntyneet muiden naapuriensa puoleen, jättäen heidät rauhassa keskustelemaan.

-- Olkoon Herra kanssanne, -- vastasi pastori ojentaen kätensä; ja niin he erosivat. Mutta Helvi ajatteli jyväsiä, jotka putoilevat toisinaan tien varrelle ohimennen, melkein kylväjän huomaamatta. Kallis siemen oli siten sirotettu hänenkin sydämeensä, ja hän tahtoi sen huolella varjella, jotta taivaan linnut eivät sitä noukkisi pois.

Pöydän päässä hän kohtasi Irjan ja Ension, jotka seisoivat vierekkäin, onnesta säteillen kuten yleensä näinä päivinä. Helvi nyökäytti heille iloisesti päätänsä. Kumma kyllä, ei tuntunut mitään pistosta sydämessä, ja luonnollisen tyynenä hän saattoi heitä lähestyä ensimmäisen kerran heidän kihlauksensa jälkeen.

-- Meidän pitää nyt heti mennä lauluharjoitukseen, -- kertoi Irja. -- Sitte on naisylioppilaitten erikoiskokous, niinkuin tiedät. Oletko valmis vai täytyykö sinun vielä käydä nuottivihkoa hakemassa?

-- En tule nyt ensinkään. Jos kaivataan, niin sano, että halusin olla yksin ja valmistautua tämäniltaisia lähetyspuheita kuulemaan.

-- Katsoppas, alkaa sataa. Missä aiot olla, makuuhuoneissako, jotka päivisin ovat niin kolkot pelkkine vuoderiveineen? Tule kumminkin laulamaan! Ei siitä väsy, se virkistää vaan.

-- Irja hän haluaisi lakkaamatta laulaa, -- virkkoi Ensio hymyillen.

-- "Mä lakkaamatta laulelen, maan murheita en muista" --

hyräili Irja suloisella äänellänsä, joka kuiskauksenakin sointui kuin hopeatiukunen. -- Kuinka en sitte laulaisi? Minusta tuntuu kuin koko elämäni pitäisi olla pelkkä kiitoslaulu Herralle, joka on ollut minulle niin armollinen.

-- Kunpa elämämme sitä aina olisikin, ilossa ja surussa, -- sanoi Ensio.

-- "Iloni muut jos katoaa, mull' Jeesus ilon antaa; jos varjot päivän sammuttaa, yö lauleloita kantaa" --

saneli Helvi Irjan säkeiden jatkoksi, puolittain itseksensä, omituinen kaukokatse silmissään. Vaan samassa hän asemansa muistaen kääntyi Irjan puoleen ja lausui:

-- En kuitenkaan voi tulla kanssanne, sillä minulla on tärkeä asia ajateltavana. Hyvästi, kunnes illalla tavataan!

-- Mikähän Helviä oikein vaivaa? -- tuumaili Irja katsoen hänen jälkeensä. -- Minusta hän täällä kokouksessa on ollut toisenlainen kuin kotona, niin hiljainen ja itsekseen vetäytyvä. Olisi hyvin ikävä, jos hänen toiveensa sen suhteen olisivat pettyneet ja hän katuisi tulleensa.

-- En sitä luule, -- vastasi Ensio miettiväisenä. Hän oli alkanut epäillä jotakin -- mutta samassa hän karkoitti pois sen ajatuksen; sehän oli tyhmä ja itserakas. Täytyi löytyä toinen syy Helvin totisuuteen.

-- Sanoihan hän tahtovansa erityisesti valmistua lähetysesitelmiä varten, -- jatkoi hän sentähden, itsekin iloisena havaitsemastansa luonnollisesta selityksestä. -- Kentiesi hän paraikaa lopullisesti ratkaisee elämänsä polttavaa kysymystä. Sellaisina aikoina ympäristö pakenee ja sielu etsii hiljaisuutta Herransa edessä.

Se hiljaisuus Helviä varjosikin puhuen hänelle suurta kieltänsä, kun hän vuoteeseensa nojautuneena yksin istui makuusalissa. Sade pieksi ikkunoita, myrsky reuhtoi tuntureilla, hetket riensivät ja hämärä alkoi levitä. Mutta sitä myöten taistelevassa sydämessä rauha ja kirkkaus voittivat voittamistaan. Täydellisen anteeksiantamuksen salaisuus selveni, särjetty ruoko kohosi uuden voiman nostamana, ja aavistuksen tavoin värähti läpi Helvin sielun se ilo, joka joskus siintää autuaitten asunnoista, tuoden väkevyyttä elämän taisteluihin.

"Mä lepään kalliolla, se kyllä kantaa mun" -- --

-- -- Oli jo melkein pimeä, kun Irja raotti ovea ja kurkisti sisään.

-- Vieläkö sinä täällä istut, Helvi! -- huudahti hän. -- Huh, kuinka tuuli ulvoo nurkissa! Eikö sinua ihan pelota? Lähde nyt jo esitelmiä kuulemaan, toisetkin alkavat mennä.

-- Totta kaiketi sinäkin tulet?

-- Minua niin väsyttää, että jäisin mieluummin pois. Mutta mitä minä täälläkään teen yksin pimeässä? Mennään sitte.

Ulkona pilvet yhä kaatoivat vettä virtanaan. Sadetakkeihinsa kääriytyneinä ja ponnistellen tuulta vastaan tytöt pyrkivät kylän kirkkoa kohti, josta valo kutsuvana viittasi.

-- Sinä et ole iloinen, rakas sisko, -- alkoi Irja silloin, painautuen häntä lähemmäksi.

-- Minä odotan, että Jeesus on antava minulle horjumattoman ilonsa, joka kestää ijankaikkisesti, -- vastasi Helvi.

Irja katsoi häntä kummastellen. Niin, Ensio oli varmaankin oikeassa; jotakin ratkaisevaa oli tekeillä hänen sielussansa. Mutta harso oli heitetty sen yli, eikä häntä saanut kyselemällä häiritä.

Se esitelmä, josta niin paljon oli odotettu, olikin todella valtava ja voimakas. Vaikuttavilla, hämmästyttävillä numeroilla tuotiin esille tosiasioita lähetyksen tilasta, ja loppuosa sisälsi sydämellisen vetoamisen kuulijoihin.

-- Onko oikein, -- kysyi puhuja, -- että yhdellä rannikolla tuhansittain vilkkumajakoita loistaa, kun toisaalta synkästä pimeydestä lakkaamatta kaikuu hukkuvien hätähuutoja? Kristus tuli _koko maailman_ valkeudeksi. Missä viipyvät hänen palvelijansa, jotka hän on kutsunut soihtujansa sytyttämään?

-- Herra, sinä tiedät, että minä olen yksi heistä, -- vastasi Helvi ääneti sydämessään. -- En tahdo enää vitkastella. Tässä olen, lähetä minut!

Sanoitta hän vihdoin oli tehnyt sen lupauksen, jonka tieltä hän vuosikausia oli kiertäen väistynyt. Tuntuiko se nyt raskaalta uhrilta? Oi, sehän oli ääretön armo ja kunnia, riemu ja onni. Kuinka hän oli saattanut epäillä niin kauvan, tuottaen itselleen tottelemattomuudellansa tuskaa ja sydänsurua? Kiitos Herralle, että se kaikki nyt oli ohitse!

Tummana virtana kuulijat kulkivat ulos temppelistä rajuilmaan ja pimeyteen. Kaikki kiirehtivät minkä kerkisivät, puhumatta monta sanaa, miettien kuultua mielessänsä. Mutta Irja kuiskasi liikutettuna Helville:

-- Luulen, että ensi kerran kuulin todellisen lähetyspuheen, sellaisen kuin niiden aina tulisi olla. Minä alan ymmärtää sinua. Tiedätkö, tuntuu aivan kuin minullekin kotikuusien lomasta laajemmat näköalat vilahtaisivat. Ehkä nyt opin Herralta rukoilemaan: Lähestyköön sinun valtakuntasi!

-- Silloin olet samalla rukoileva siunausta minunkin työlleni, -- vastasi Helvi. -- Kiitä Jumalaa kanssani, sillä hänen laupeutensa on ollut suuri minua kohtaan. Kutsumukseni on nyt lopullisesti selvillä.

* * * * *

Viimeinen kokouspäivä, sunnuntai, valkeni ihanana ja kirkkaana. Yöllä oli vuorien huipuille muodostunut puhdas, laaja lumiverho, jonka hohde häikäisevänä erottui syvän sinistä taivasta ja alempana tunturien tummia kupeita vastaan. Juhlallinen rauha levisi yli kenttien, leirihuoneiden ja pienen kylän kirkkoinensa. Kokousnuorisoa liikkui siellä täällä nurmikoilla ja teillä, mutta se oli hiljaisempaa ja totisempaa kuin muina päivinä, jolloin nuorekas hilpeys tuon tuostakin raikkaana pulpahteli esille. Kentiesi oli ero tunnelmaakin ilmassa; mutta ennen kaikkea tuntui, että pyhä, vakava hetki oli tulossa, siunattu Herran kohtaaminen hänen alttarinsa ääressä, johon nuoret sydämet hiljaa valmistautuivat.

-- Helvi, -- sanoi Irja astuen hänen luoksensa makuuhuoneeseen, -- tule mukaan. Ensio odottaa tuolla ulkona. Me tahtoisimme sinun kanssasi yhdessä vähän vetäytyä erikseen, kuten kotona tällaisina päivinä.

Hän oli heti valmis. Se tuntui vaan suloiselta, ei se hänen rauhaansa häirinnyt enää. Tyynenä ja onnellisena hän kulki heidän rinnallansa yksinäiseen paikkaan, jonka he olivat valinneet, kauniin, vihreän kunnaan juurelle, päivän lempeään paisteeseen.

-- Me halusimme pyytää sinulta anteeksi kaikkea, mitä olemme rikkoneet sinua vastaan, -- sanoi Irja, luoden Helviin rehellisen, kirkkaan katseensa. -- En muista mitään erityistä, mutta Jumala kyllä on kaikki nähnyt, ja hän tietää, että minä usein olen ollut paha ja ajattelematon ja kentiesi sen kautta sinua loukannut. Anna se anteeksi minulle!

-- Niin, Helvi, anna myöskin minulle anteeksi kaikki, millä tahtomattani ehkä olen tuottanut sinulle murhetta! -- Ensio lausui ne sanat vakavasti, ja hänen tutkiva katseensa etsi Helvin silmistä vastausta. Mutta hän kesti sen rauhallisesti, ja helpotuksen huokaus kohosi Ension rinnasta.

-- Minulla ei ole mitään anteeksi antamista. Kiitos, rakkaat ystävät, kaikesta, kaikesta, mitä pitkien vuosien kuluessa olen saanut teiltä! Unohtakaa te minun syntini ja rikokseni...

-- Älkäämme enää puhuko toisistamme, -- sanoi Ensio. -- Kääntykäämme nyt Jumalan puoleen, sillä hänelle meillä kyllä on enemmän tunnustamista.

-- Minulla ainakin, -- lausui Irja. -- Tiedättekö, on yksi asia, joka oikein painaa mieltäni. Olen unohtanut, minkä hengen lapsi minun tulee olla, sillä olen kantanut vihaa ja katkeruutta sydämessäni. En itseni, vaan syntymämaani tähden... Nyt tahdon sen uskoa Jumalan rakkauden haltuun ja rukoilla niiden puolesta, jotka sille pahaa suovat... Herra on auttava minua voittamaan, sillä hänellä on siihen voima.

-- Kaikki on hänen ja hänessä kaikki meidän, -- kuiskasi Helvi. -- Hän ottakoon kaikkemme jälleen, sydämemme kokonaan, intomme, rakkautemme, tahtomme ja työmme, elämämme ja kuolemamme! _Kaikki Jeesukselle_ siinä paikassa, mihin hän meidät maailmassa asettaa! Rukoilkaamme, että niin tapahtuisi!

* * * * *

Pyhä rauha lepäsi Helvin yli, kun hän kulki takaisin Herran huoneesta. Liitto oli solmittu, autuas, ijankaikkinen. Vanhat olivat kadonneet ja kaikki uudeksi tulleet. Herra Jeesus oli itsensä hänelle antanut, ja hän tunsi olevansa vihitty Mestarin suureen työhön. Kuka voi sitä onnea kertoa!

Laulun sävelet kaikuivat hänen korviinsa. Joukko nuorukaisia ja neitosia oli pysähtynyt yhteen parveen laulamaan ylioppilaiden kristillisen maailmanliiton tunnuslaulua, ikäänkuin jäähyväisiksi ennen eroamista muistuttaen sidettä, joka heidät yhdisti yli merten, kautta maailman. Yhä useampia yhtyi heihin, ja säe säkeeltä vyöryi sävel valtavammin. Kun Helvi ehti mukaan, viritettiin viimeiset sanat vakuuttavalla innolla, joka tunki sydänten syvyydestä:

"Kruunaa, kruunaa Jeesus, korkein ruhtinas!"

-- Minun ruhtinaani, minun kuninkaani! -- soi riemuisa vakuutus Helvin sydämessä. Mikä kunnia kuulua hänen sotajoukkoonsa ja lähteä hänen valloitusretkellensä maailmaan! Mikä autuus seurata hänen jälkiänsä ristin tiellä, kunnes hän kerran oli avaava kirkkautensa portin ja antava kruunun "kuolemaan asti uskolliselle"!

Herralle yksin kaikesta kiitos! "Sillä hänen on valtakunta ja voima ja kunnia ijankaikkisesti."

XVI

Talvi oli käärinyt maan valkovaippoihinsa ja jälleen paennut uuden kevään tieltä. Tuomet tuoksuivat täydessä kukassaan tohtori Lindin asunnon ympärillä Kaivopuistossa, ja meri lepäsi vapaana, tyynenä kuin peili. Tohtori, tohtorinna ja Ensio seisoivat ylhäällä parvekkeella tähyillen suurta laivaa, joka satamassa ankkuroi. Mutta Helvillä ja Irjalla oli kiireisempää tointa. Kummankin kamarissa oli arkkuja, myttyjä ja laukkuja hajallaan, ja he asettelivat niihin tavaroita minkä ehtivät.

Irja kohotti melkein hellästi valkoista pukua ja myrttiseppeltä huntuineen, kääri ne sitte varovasti kokoon ja laski päällimmäiseksi matka-arkkuunsa.

-- Nämä säilytän muistona kaiken ikäni, -- sanoi hän ovesta Helville.

-- Eipä ihme, -- arveli Helvi hymyillen. Hän voi niin sydämestään ottaa osaa ystävänsä onneen. Ei hän enää olisi tahtonut kohtaloa vaihtaa, ei halunnut hänen sijastansa muuttaa siihen pikku pappilaan, josta hän kerran oli uneksinut, johon Ensio nyt oli Irjan vievä. Tie oli selvänä Helvin edessä, sillä Mestari oli sen viitoittanut, ja ihanana se siinsi hänelle Jeesuksen rakkauden valossa, vaikka se johtikin kauvas yli merten, yksinäisille, ohdakkeisille rannikoille.

Muutama päivä sitte Ensio oli polvistunut alttarin edessä, vannoen uskollisesti palvelevansa Herraa hänen laumansa paimenena. Eilen hän uudelleen oli alttarin ääreen astunut, rinnallansa ihana morsian, rakastettu Irja. Kauniina olivat silloin kuorolaulut lehteriltä kaikuneet, ja koristettu kirkko oli täpö täynnä vieraita. Niiden joukossa istuivat Saimi ja Taunokin, vaikka kumpainenkin eri tahollansa. Saimin poskille oli puna taas kohonnut ja kiiltoa tullut silmiin. Hän luki nykyään innokkaasti kandidaattitutkintoansa, oli hartaimpia jäseniä raamatunlukupiirissä ja näytti kokonaan voittaneen entiskeväisen lemmensurunsa. Ei ollut Taunonkaan muoto murheellinen, sillä hänellä kiilteli jälleen sormus vasemman käden nimettömässä, tällä kertaa erään hänen virkatoverinsa, sievän, reippaan voimistelunopettajattaren antama. Tuntui kyllä joku haikea muisto ja kaihon pistos sydämessä, kun suloinen morsian sisälle saatettiin; mutta hän oli nyt kerran mennyttä -- eikä nuoren elinhaluisen miehen kannattanut ijäksensä istua ikävöimään -- -- --

Irja ja Ensio eivät olleet samana iltana lähteneet häämatkallensa; vasta tänään heidän piti yöjunalla siirtyä omaan pieneen kotiinsa, savolaiseen kappalaistaloon parin peninkulman päähän Haapalehdosta. He tahtoivat näet ensin saattaa Helviä, rakasta kasvattisisarta, pitkälle retkelle, jonka hän kohta oli alkava.

Niin, nyt se oli tapahtuva. Rannassa jo valmistelihe lähtöön laiva, jonka piti viedä hänet Englantiin, oppilaaksi vastaisia lähetyssaarnaajia varten järjestettyihin kursseihin. Ja sitte oli matka jatkuva kauvas pois -- sinne, missä pimeys peitti maan ja synkeys kansan, Intian zenanoihin, joiden kuva jo äidin kertomuksista oli haihtumattomaksi hänen mieleensä painunut...

Oli kestänyt kauvan, ennenkuin kasvattivanhemmat olivat tulleet vakuutetuiksi Helvin aikeitten todellisuudesta, ja vielä kauvemmin, ennekuin asia niin paljon selveni heille, että he antoivat suostumuksensa. -- Tarkoitus voi kyllä olla jalo, -- oli tohtori silloin sanonut, -- mutta sen kannattajat ovat haaveilijoita, sillä he syöksyvät suin päin omaan perikatoonsa. Emme saata estää Helviä heittäytymästä surman suuhun, jos hän välttämättä haluaa; mutta olisipa pikku sirkkamme saanut moisia tuumia päähänsä, niin kyllä olisi osotettu, että tahto on isän ja äidin taskussa! -- Siihen Helvin oli täytynyt tyytyä, selitettyänsä puolestaan, ettei hän voinut pitää Vapahtajan selvää käskyä haaveena, eikä hänen myöskään tarvinnut mitään pelätä, koska ei hiuskarvakaan ollut hänen päästänsä putoava ilman taivaallisen Isän sallimusta. Ja entäpä jos kuolemakin varhain kohtaisi! Ennen tai myöhemmin se kuitenkin oli tuleva. Mieluummin lyhyt, ihana elämä Jeesukselle, kuin pitkät, katkerat vuodet tottelemattomuudessa häntä vastaan.

Hän oli sitte rukouksessa uskonut asian Jumalalle, ja hänestä tuntuikin kuin setä ja täti Lind jo vähän paremmin olisivat ruvenneet häntä ymmärtämään. Mutta ei hän sitä tietänyt; se kenties oli luuloa vaan...

Saukkolaan Helvi myöskin oli kirjoittanut. Sedän vastaus ilahutti häntä suuresti, sillä siinä ei ollut ainoatakaan vastustuksen sanaa. Ehkä Martti veljen, Ovambolähetyssaarnaajan muisto oli isännän sydämeen jättänyt lähetysrakkauden siemenen; ehkä hän myöskin arveli, että Helvi oli kyllä viisas ja itse paraiten tiesi, mitä teki. Surulliselta kirje kuitenkin oli sointunut yksinkertaisine kömpelöine lauseineen. Se oli hyvästijättö ijäksi, ja siihen oli liitetty satamarkkanen, jonka setä ja täti "kiitollisuudella olivat aikoneet Helvin myötäjäisiksi, mutta jonka he nyt täten tahtoivat lähettää, koska ei heillä ollut toivoa häntä vihillä nähdä". Helvi oli ollut syvästi liikutettu tästä suuresta lahjasta, ja ennen kaikkea sentähden, että se todisti rakastavain sydänten uhrautuvaisuudesta, joka Saukkolan väessä oli uutta. Vanhuksissa kuuluikin Herran työ vakavasti edistyneen, ja hyvää Helvi oli nuoresta paristakin kuullut. -- Mutta yhtä paljon iloa oli hänelle tuottanut toinen, Haapalehdon naapurikylästä saapunut rahakirje, vaikka se ei sisältänytkään enempää kuin kolme markkaa ja muutamia pennejä lisäksi. Ne rahat olivat iltakoulun oppilaitten omista pienistä varoista koottuja. Helvi oli usein puhunut lapsille lähetystyöstä, ja kun he nyt olivat kuulleet rakkaan neitinsä itse aikovan lähteä pakanamaille, oli Rahkasuon Nannan alotteesta keräys pantu toimeen "niitä pakanoita varten, joille hän meni saarnaamaan". Aakulan Aino, yksi koulun uusista opettajista, oli kirjoittanut kirjeen ja vaihtanut rahat kirkonkylässä postimerkeiksi.

Helvin rakkauden kylvö kotimaassakin kantoi siis jo satoa sen työn hyväksi, jolle hän tahtoi antaa elämänsä. Kuinka Herra oli voimakas, hyvä ja armollinen! Mistä saattoikaan olla pelkoa hänen siunauksensa suojassa?

* * * * *

Matkatavarat olivat kunnossa, ja nuoret kokoontuivat Helvin huoneeseen, sillä välin kuin tohtorinna järjesteli kahvitarjotinta ruokasalissa ja tohtori toimi kirjoituspöytänsä luona.

-- Nyt siis "apilanlehti" on viimeisen kerran eheänä, -- sanoi Irja surumielisesti, käsi Ension kädessä ja toinen hellästi laskettuna Helvin olalle.

-- Älkäämme sillä ajatuksella tehkö näitä lyhyitä kalliita hetkiä katkeriksi, -- lausui Ensio.

-- Niin, -- virkkoi Helvi, -- puhukaamme mieluummin muusta. Voisimme unohtaa sen ihanan lohdutuksen, jonka norjalainen lähtölaulumme sisälsi:

"Eipä koskaan Herran kansa ainiaaksi erkane"...

-- Muistatko sen vielä, Helvi? Lausu seuraavakin värsy! -- pyysi Irja.

-- "Jos nyt täällä viime kerran toisiamme kohdataan, konsa koittaa päivä Herran, yhdess' ollaan ainiaan"...

Irjan kyyneleet alkoivat virtavina vuotaa, mutta Helvi hyväili häntä lempeästi tyynnyttäen:

-- Älä itke, rakas ystävä! Emme kukaan saa itkeä erotessa. Olen paljon rukoillut, että voisin pysyä lujana... Herran oman asian tähden...

-- Oi Helvi, kuinka paljon pitemmällä sinä olet minua! Mitä minusta tulisi ilman Ensiota?

-- Ilman Vapahtajaasi, sano niin, rakkaani, -- virkkoi Ensio. -- Hänessä yhdistettyinä ja hänen voimassaan meidän on hyvä kotia perustaa. Sinusta tulee aivan erinomainen papinrouva, saatpa nähdä!

Irja hymyili jälleen.

-- Kyllä ainakin panen parastani. Ei minusta vielä ole lehmien ja kanojen hoitajaksi, mutta eiköhän sitä hyvällä tahdolla helpomminkin oppine kuin matematiikkaa. Sitte minä käyn mukana raamatunselityksillä ja kinkereillä, johdan ompeluseuroja, etsin sinun seurassasi kaikki yksinäiset Rahkasuot ja juopot Vilkit, mitä meidän pitäjässämme löytyy... Niin, minulle tulee paljo, paljo työtä.

-- Ja minulle ehkä vielä enemmän varjellessani sinua rasittumasta, -- arveli Ensio nauraen.

-- Ole huoletta! Tuntuu kuin voimat pulppuaisivat suonissani ja tahtoisivat purkaa sulkunsa päästäksensä käytäntöön. Kyllä minulle kuitenkin jää levonkin aikaa. Iltasin istun pianon ääreen ja laulan ja soitan kaikki lempikappaleesi... Ja sitte pidämme iltarukouksen ja muistamme erityisesti isää ja äitiä ja Helviä siellä kaukana.

-- Lähetysharrastuksen keskus on meidän kodistamme tuleva, -- sanoi Ensio innokkaasti. -- Jeesuksen rakkauden sytyttämä kipinä sydämissämme ei voi sammua, kun Helvi on sen elävänä virikkeenä. Eikö niin, Irja?

-- Kuinka voisikaan toisin olla? Niin, Helvi, sinä meidän hyvä enkelimme, vielä poissa ollessasikin sinä olet siunaten vaikuttava meihin! Kuinka minä sinua kyllin kiittäisin kaikesta, mitä olet minulle ollut...

-- Ei, ei, rakas Irja, -- keskeytti Helvi, -- ei kiitoksen sanaakaan minulle! Meillä on vaan vähän aikaa enää. Rukoilkaamme yhdessä viimeinen kerta!

He lankesivat polvillensa kaikki kolme. Usein ennen he täten olivat rukouksessa yhtyneet, mutta ei se milloinkaan ollut heistä tuntunut siltä kuin nyt. Erohetki kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä on jotakin suurta ja sanomatonta...

He uskoivat toisensa hänelle, joka yhtä hyvin on läsnä myrskyisillä merillä kuin rauhaisan lieden luona, Jeesukselle Kristukselle, jonka rakkaus on sama kotikuusien kuin Intian palmujen alla.

"Jos sinä vesissä käyt, niin minä olen tykönäsi, etteivät virrat sinua upota, ja jos sinä tulessa käyt, et sinä pala, eikä liekin pidä sinua sytyttämän. Älä pelkää, sinä olet minun..."

Jumalan vastaus kuului niin voimakkaana heidän sydämissänsä. Vahvistettuina ja rauhallisina he nousivat, ryhtyäkseen vielä vähäisiin lopputoimiinsa.

Mutta ruokasalissa tohtorinna pyyhkieli silmistänsä kyyneleitä, ja tohtori tuli hänen luoksensa sanoen: -- Minä luulen, että meidän täytyy pikku Helvimme tähden muuttua lähetysystäviksi... Haaveilija hän saattaa olla, mutta on hän jotain enemmänkin...

Ja Helvin astuessa ruokasaliin hän pisti hämmästyneen tytön käteen tuhannen markan talletussetelin.

* * * * *

Laiva oli jo antanut lähtömerkkinsä. Taaja saattajajoukko täytti rannan, jäähyväiset olivat jätetyt, viimeiset laulut yhdessä lauletut, ja kukkien peittämänä Helvi seisoi vähän muista matkustajista erillään kannella. Kirkkaana, hellänä hänen katseensa kulki yli rakkaitten parven, pysähtyen pisimmäksi ajaksi Irjaan ja Ensioon. Kohta hänen jälkeensä heidänkin siis piti lähteä. Kuinka erilaiset matkat! Ja kuitenkin -- eikö ollut hänkin kuten hääretkelle lähtevä, Karitsan juhlasaatossa riemuin kulkeva ihanaa kotia kohden?...

"Arpa lankesi minulle kauneimmassa; minä olen jalon perimisen saanut."

Laiva irtautui laiturista, alkaen hitaasti kääntyä. Laulajat rannalla virittivät laulun:

-- "Voimmekohan tulla yhteen tuolla puolen Jordanin?"

Kuului nyyhkytyksiä, vuoti kyyneleitä. Sydämiin tunkevana kaikui kertosäe:

-- "Yhtenen, yhtenen pääsemmekö vielä kerran tuolla puolen Jordan-virran, joss' on rauha ijäinen?"

Helvin silmistä säteili autuas loiste. Taivaan rauha sulostutti kaipauksen, ijäisyyden toivo kirkasti katseen. Hän näki nyt _Jeesuksen yksinänsä_...

Kone alkoi tasaisesti jyskyttää, rannalta liinat liehuivat, ja Helvi vastasi viitaten kukkavihollansa. Nopeasti edeten laiva lähti kantamaan nuorta kylväjää kaukaisia, karuja Herran vainioita kohden, jotka elämän siementä odottavat.