Part 4

Naiiveja oloja osotti ensimmäinen tuttavuuteni vankilain kanssa, mutta ei näkynyt kulkuneuvolaitoskaan kovin monimutkaiseksi, kun seuraavana aamuna lähdimme Patraan asemalle. Se oli pitkä, matala makasiini, jossa pakaasihuone ja kaikki odotussalit olivat yhdessä huoneessa. Sähkösanomaosasto ja muut virkahuoneet olivat pieniä pimeitä komeroita, karkeasti rapatuin seinin. Ja Patras on kuitenkin Kreikan vilkkaimpia paikkoja.

Ennenkuin pääsimme matkaan, täytyi meidän itsestämme karistaa joukko kerjäläisiä, jotka pysyivät kiinni kuin takkiaiset. Hotellin opas oli toimittanut tavaramme asemalle ja siitä saanut runsaan korvauksen. Mutta kun jo istuimme vaunussa, niin ilmestyi ovelle repaleisia miehiä, jotka vaativat viittä drakmaa siitä, että olivat kantaneet kamsujamme. Ennenkuin pitkällisestä väittelystämme tuli tolkkua, soi asemankello, konduktööri sulki ovet ja juna lähti liikkeelle. Mutta suuresti erehdyimme, kun luulimme noista roikaleista niin vähällä pääsevämme. He nousivat vaunujen ulkosivuja kulkeville astinlaudoille ja ajoivat mukana. Kun eivät saaneet ovia auki, niin pudottivat he jollain keinolla alas akkunat ja pistivät sisään hävyttömät naamansa. He seurasivat niinkauan, että meidän vihdoin täytyi tehdä sovinto, jonka hinnan saatuaan kerjäläiset hyppäsivät alas ensimmäisessä ylämäessä.

Eläköön vapaus! Kreikan rautateillä se elää. Konduktööri kyllä sadatteli noita ulkoseinillä matkailevia, joiden sivu hänen oli vaikea kulkea pilettejä tarkastellessaan, mutta ei hänen päähänsä pälkähtänyt ajaa heitä pois. Se preussilainen poliisijärjestelmä, joka on täytynyt pakostakin panna muualla maailmassa toimeen, on Kreikan rautateillä aivan tuntematon. Jokainen menee ja tulee miten haluaa. Kaupunkien ulkopuolella odottelivat pojat ja nuorukaiset ylämaissa junaa ja hyppäsivät siihen niinkuin lapset Ruunan rekeen, vanhempain palatessa kirkolta. Samalla tavalla he saattelivat sitä pitkät matkat asemilta lähdettäissä. Ei kukaan viitsinyt nähdä sitä vaivaa, että olisi karistellut heitä pois.

Patraan ja Atheenan välinen rautatie on tärkein kaikista Kreikan rautateistä. Korinthoon asti se kulkee pitkin lahden rantaa, läpi yhtämittaisten viinitarhain, jotka levenevät ja kapenevat sen mukaan, kuin Peloponneson vuoret ovat kauempana tai lähempänä rantaa. Muutamissa paikoin rautatie kulkee jotenkin korkealla vuoren rinteellä, ja kaiken aikaa on näköala siltä hurmaavan ihana. Missä viinimaita ei ole, siellä leviävät laajat oliivimetsät, ja joutopaikoilla riitelevät tilasta monenmoiset villit kasvit, joita kotona olemme tottuneet ruukuissa kasvattamaan, komeat myrtit, akasiat, oranssit, kypressit ja monenmoiset kookkaat kaktukset. Lahden toisella puolella kohoo yhtämittainen jono korkeita vuoria, joiden juurella ovat Mesolongio, Naupakto, Delfis, ja joiden takaa Oita ja ikimuistettava Parnasso nostavat lumen peittämät lakensa. Väsymättä ihailin näitä maisemia avoimesta akkunasta, josta pyrähti sisään milloin heinäsirkka, milloin mehiläinen, milloin taas joku outo, juonikas hyönteinen.

Tuossa alla kirkkaat aaltoset loiskivat kalliorantaa vastaan, johon ne vuosituhansien kuluessa olivat syöneet jos jonkinlaisia huokailevia kaaria ja komeroita. Rannikolta hymyilivät maalaisten talot monenlaisten tuuheiden puistojen keskeltä.

[Kuva: Köyhä maalaisukko.]

Satuimme matkaan samana päivänä, jona reservin viimeistä ikäluokkaa lähti sotaan. Kaikilla pysäkeillä ja asemilla seisoi tiheät joukot maalaisia, jotka vaimojen ja kotolaisten saattamina odottivat junaa, Atheenaan matkustaakseen. Mahdoton on kuvata sitä kuhinaa joka asemilla vallitsi. Ennenkuin juna vielä ennätti seisahtua, niin Patraan sanomalehtipojat hyppäsivät kääröineen alas vaunuista ja törmäsivät kiljuen keskelle väkijoukkoa, joka ahnaasti repi lehdet heidän käsistään. Auringon paahtamat, karkaistut, sitkeäjäseniset ja parrakkaat palikaarit hyvästelivät ystäviään ja tuttujaan. Enimmäkseen he olivat puettuina kauniiseen kansallispukuunsa fustanellaan. Tähän pukuun kuuluu ihonmukaiset kaatiot saarykset, sekä puolikengät, jotka ovat ommellut samalla tavalla kuin pieksut; nyppylän paikalla on iso punainen, eli tupsu. Vyötäreillä on tärkätty, monipoimuinen, puolireisiin ulottuva, valkoinen, hameen tapainen vaatekappale. Liivit ovat usein hyvin kauniisti kirjaillut. Takki on myös aivan omituinen, sitä pidetään tavallisesti niin että hihat riippuvat selässä valloillaan. Kaulus on ommeltu "paslikiksi", joka sateisella säällä voidaan vetää pään yli. Takki on kotokutoisesta, hyvin karkeasta sarasta, joko sininen tai aivan valkoinen. Usein on selkämystä ommeltu aivan täyteen rihmoja, jotka riippuvat kuin villa. Päässä on joko kirjailtu litsitön lakki, tai fetsi. Kaupungeissakin näkee näitä kansallispukuja. Sitä käyttävät etenkin semmoiset porvarit, jotka tahtovat osottaa isänmaallista kreikkalaista mieltä. Soreavartaloisen miehen päällä on se niin kaunis, etten ole moista nähnyt. Naisilla on omat kansallispukunsa, nekin omituiset kuosinsa ja koristustensa puolesta.

[Kuva: Megaralainen kansanjuhla.]

"Voitto tai kuolema! voitto tai kuolema!" kuuli lähteväin, jotka jo olivat keski-ikäisiä miehiä, sanovan hyvästi jättäessään, ja se oli jäähyväislause, jonka monikin vanha isä virkkasi pojalleen. Toiset lähtivät vakavina, toiset ilomielin. Koko väkijoukko näkyi pienintä poikaa myöden täydelleen tietävän, mitä tämä lähtö merkitsi. Rajua innostusta ei tosin näkynyt, mutta kyllä halua lähteä sotaan ja koettaa, mitä Hellas voi turkkilaiselle. En ainoankaan miehen silmässä nähnyt kyyneleitä. Mutta vaimoparat sortuivat lähdön hetkellä niin haikeaan itkuun, että sitä oli sääli katsella. Vanhat, väkäleukaiset, mukulanaamaiset ämmät nyyhkivät niin katkerasti, että mielenliikutus teki heidät melkein kauneiksi, tytöt, joista muutamat olivat oikein suloisia, käänsivät pois heltyvät kasvonsa, tai kätkivät ne nenäliinoihin, ja äidit ojensivat punaisin silmin lapsiaan antamaan jäähyväiskättä lähtevälle isälle. Kodin paras raataja, ainoa turva, _isä_, oli melkein joka mies, joka nyt pyrki täpötäyteen junaan, noudattaakseen hallituksen käskyä ja lähteäkseen rajalle.

Junan liikkeelle lähtiessä ammuttiin sitten ankarasti. Mukana olevat sotamiehet panivat kovia patrunoita kivääreihinsä ja laukaisivat niitä ilmaan. Toiset ampuivat revolvereilla, pistooleilla, pojat reikäavaimilla. Muutamalla asemalla piti joku arvon mies — lieneekö ollut pormestari tai muu semmoinen — jyrisevän puheen lähtijöille, aivan Demostheneen tapaan, muistutellen loistavia esimerkkejä vanhan Kreikan historiasta. Vaikka hänen sanatulvansa oli mitä voimakkain, ja vaikka hän sitä säesti rajuilla kättenliikkeillä, niin se kuitenkin upposi ammuntaan ja lähtöhälinään.

Juna oli niin täysi, etteivät kaikki mahtuneet sisään ja vaunujen ulkosivuja kauttaaltaan reunustivat fustanellapukuiset helleenit, kun juna mennä vihkasi läpi klassillisten maisemain. Oliivilehdoissa seisoi maalaisryhmä katselemassa tätä menoa. Huusivat jäähyväistoivotuksensa, huitoivat liinoillaan. Tuolla seisoi tyttöjä, jotka olivat sitoneet isot kukkaskimput keppien päähän ja ojensivat niitä ohi kiitävään junaan. Akkunoista kurotettiin monta kättä, mutta vauhti oli liian kova ja ottajat liian kovakouraisia, kukkasvihot hajota tupsahtivat, ja kukkaset satelivat pitkin ratavallia.

Korinthoon saakka uudistuivat nuo näytelmät joka paikassa, jossa pysähdyimme; kannaksen toisella puolen oli rauhallisempaa, sieltä olivat nähtävästi reserviläiset jo lähteneet.

Korintho, joka on Akrokorinthon juurella, kuivalla, puuttomalla paikalla, on päältä katsoen jotenkin vähäpätöinen kaupunki. Siitä alkaen maisemat kokonaan muuttuivat. Korkeita vuoria oli vieläkin joka puolella, mutta ne olivat melkein kokonaan alastomia, ainoastaan matalia pensaita kasvoi siellä täällä. Ruohoa oli kovin niukalta, ja käsittämätöntä on, millä ne suuret vuohi- ja lammaslaumat elävät, joita näki laitumilla paimennettavan. Lampaat ovat pitkävillaisia, vuohet samoin. Salamiista alkaen ulottuu meren rannalta jotenkin suuria lakeuksia sisämaahan, mutta ne ovat kuivia ja huonosti viljellyitä. Lähellä Korinthoa kulkee rautatie Korinthon kanavan poikki. Tämä leikkaa kannaksen halki aivan suoraan, ja molemmin puolin kanavaa ovat seinämät sangen korkeat. Tämä rakennus, joka on kymmeniä miljoneja maksanut, on täydellisesti epäonnistunut. Se ei suuresti oikaise muita kuin Piraion reittejä, ja se on niin ahdas, että suuret laivat eivät voi sitä kulkea.

[Kuva: Korintlion kanava.]

Korinthon ja Megaran välillä vuoret ulottuvat mereen saakka, ja rautatie on täytynyt porata jyrkkiin kalliouomiin. Juna hiljentää vauhtiaan tuolla huimaavassa korkeudessa ja pyörtää varovaisesti pystysuorat kallionkärjet. Tämä väli on suurenmoisin koko matkalla. Aiginan lahden takaa, joka sinisenä vaahtoavin aalloin leviää oikealla puolella, näkyvät Argoliin korkeat, monikukkulaiset rannat.

Megaran takana meni koneemme rikki ja sen korjausta odotettaissa läksimme kaikki matkustajat istumaan radan vierustalle, josta oli näköala Salamiin rusapoille harjanteille ilta-auringon vienontuvassa valossa. Koneenkäyttäjä istui kivelle sanomalehden kera, ja palikaarit kokoontuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan sotauutisia. Toiset alkoivat ampua ploskuttaa rivolleillaan. Ryhmät ja ympäristö olivat oivalliset.

Tapaus viivytti meitä useita tunteja, niin että oli jo ilta, kun jouduimme Atheenaan. Kreikkalaiset matkatoverit, joiden riemu kuohahteli yhä korkeammalle, kuta lähemmä saavuimme, tarttuivat äkkiä käsivarteeni, näyttivät ulos ikkunasta, ja huudahtivat liikutuksella: "Akropolis!" Laaksot olivat jo verhoutuneet yöhön, vaan tuolla, epämääräisten varjojen yläpuolella, punersivat viimeisessä iltaruskotuksessa Propyleet ja Parthenon!

[Kuva: Sofokles, vanha kuvapatsas.]

VI.

ATHEENA SODAN AIKANA.

Ensimmäinen vaikutukseni Atheenasta oli, että se on enemmän itämaalainen kuin europalainen kaupunki. Asemahuone on perin yksinkertainen, järjestystä ei pidetä minkäänlaista. Tuskin oli juna pysähtynyt ja tuskin olimme saaneet vaunumme oven auki, ennenkuin jo monta kymmentä repaleista miestä ja poikaa hyökkäsi kimppuumme ja väkisin tahtoi repiä matkalaukut käsistämme. Joka puolelta huusivat hotellien asiamiehet, tunkeutuen ääreemme ja kiittäen omaa majataloaan. Muuan dragomaani, joka sitten vei meidät väärään hotelliin, toimitti minut yhdessä erään saksalaisen kirjeenvaihtajan kera suuriin issikanvaunuihin, ja niin jätimme rautatielle meluavan joukon edelleen huutamaan ja elämää pitämään.

Kuski sivalsi hevosia piiskalla selkään, ja täyttä laukkaa lähdettiin matkaan. Toisten edellä ajavain vaunujen kanssa syntyi hurja kilpa-ajo; kuskit ruoskivat hevosiaan, huusivat, rinnan laukkasivat molemmat vaunuparit, ikäänkuin olisi ajettu aavaa pusztaa, eikä Atheenan kapeita katuja. Vaunut nakkelivat kuoppapaikoissa ja katujen risteyksissä puolesta toiseen niin kovaa, että luulimme joka hetki lentävämme kapineinemme päivinemme katuojaan. Ohitsemme vilisivät talot, puodit, valaistut akkunat, katulyhdyt, emme ennättäneet muuta huomata, kuin että kaikkialla oli paljon väkeä ja vilkas liike. Pyssynlaukaukset, joita kuului tavan takaa, pitivät mielessä, mitä kaikki tämä kuhina merkitsi. Eräässä kadunristeyksessä kuulimme hurjaa vihellystä sadoista kimakoista pilleistä ja sivulle vilkaistessamme näimme pikimältään pölyn keskeltä pitkän saaton ihmisiä lähestyvän, Kreikan lippu etunenässä, laulaen ja meluten. Saaton etupäässä kirmasi satoja paljasjalkaisia, repaleisia, mustanaamaisia, vielä mustempitukkaisia katupoikia, ja nämä säestivät laulua vihellyksillään. Tuossa näyssä oli jotain sotaista, kiihkoista, villiä, joka teki syvän vaikutuksen.

Saatuamme huoneet ja pesastuamme enimmät matkatomut kasvoista, ja käsistä, läksimme viipymättä kaupungille, jossa odotettiin suuria kirkollisia saattokulkuja. Kreikassa on vanha luku ja kreikkalaiskatolinen uskonto; pääsiäinen vietetään samaan tapaan kuin Venäjällä. Ilta oli aivan pimeä. Kaduille kokoontui yhä enemmän väkeä, useimmilla palavat kynttilät kädessä. Etäältä kuului lähestyvän saaton messu. Verkalleen se lähestyi lähestymistään. Edellä kulkivat valkoisiin puetut pojat, kantaen palavia lyhtyjä ja kullalla sekä hopealla kirjailtuja lippuja, joihin oli pyhimyksien kuvia maalattu. Heidän jäljessä astuivat papit ja kuorilaiset messuten, sekä näiden perässä loppumaton saatto ihmisiä kynttilöineen. Rahvas paljasti päänsä saaton lähestyessä.

Tämä oli kirkollinen meno, mutta sodan kautta se sai toisenkin luonteen. Missä vaan saattoja liikkui — niitä oli monia kulussa — kuului pyssyjen ja pistoolien pauketta, sekä sytytettiin punaisia bengaalitulia palamaan. Se oli uskonnollinen mielenosotus turkkilaisia vastaan. Kellojen läiske ja pimputus sekaantui hälinään.

Kuninkaan palatsin edustalla on ensin suuri piha, sitten kaunis esplanaadi monenlaisine etelämaisine puineen, akasioineen, palmuineen ja komeine, vanhoine kypresseineen. Vielä alempana on neliskulmainen Perustuslain tori, joka on politiikan keskusta Atheenassa. Torin ja Stadionin kadun kulmassa on suuri kahvila, joka näihin aikoihin oli kaiket päivää täpötäynnä tapauksia pohtivaa ja uusia sähkösanomia odottavaa yleisöä. Kahvilan ulkopuolella, kadulla, näki niinikään alituisesti ryhmiä, Illalla oli vielä koko tori siirretty pöytiä ja tuoleja täyteen, niin että siinä oli väkeä tuhansia katselemassa saattoja, keskustelemassa, lukemassa lehtiä mastikkalasin ja kahvikuppinsa ääressä. Mieliala oli virkeä, sillä yhä oli saatu sotatanterelta hyviä tietoja, Myöhään yöhön viipyivät atheenalaiset taivasalla.

Palatessani seuraavana aamuna Akropoliilta näin Aiolon kadulla suuren väkijoukon, johon kiiruhti yhä uusia lisään. Joukosta kuului raikuvia kättenpaukutuksia. Sotilasmusiikki soitti. Rahvas kaikki katsoi ylöspäin erästä balkonia kohti, jolla seisoi kreikkalaisia ylioppilaita. Rahvas uudisti yhä uudistamistaan kättenpaukutuksensa, ikäänkuin tahtoen jotain. Katu oli niin täynnä, että kaikki liike seisahtui pitkäksi ajaksi. Vihdoin ilmestyi balkonille punatakkisia ja punalakkisia miehiä, italialaisia vapaaehtoisia. Italialaisten näytettyä itsensä yltyivät kättentaputukset kahta innokkaammiksi. Soitettiin vuorotellen kreikkalainen ja italialainen kansallishymni. Sivilipuvut hävisivät vähitellen balkonilta, ja yhä enemmän punaisia ilmestyi sijaan, kunnes balkoni oli kokonaan tulipunainen. Ja kun vihdoin Ricciotti Garibaldi itse ilmestyi, niin paisui yleisön innostus yli ääriensä. Hän piti lyhyen puheen kiittäen mielenosotuksesta.

[Kuva: Kuningas Yrjö.]

Jonkun ajan kuluttua marssivat punatakkiset italialaiset ulos portista, ja Garibaldi, joka oli mustassa sivilipuvussa, nousi kaupungin etevimpäin porvarein kanssa vaunuihin, jotka portin edessä odottivat. Saatossa lähdettiin sitten kulkemaan pitkin kaupunkia, etupäässä sotilasmusiikki, ynnä Kreikan ja Italian liput, joita kantoivat, Kreikan lippua garibaldilainen vapaaehtoinen, Italian lippua kreikkalainen ylioppilas. Sitten ajoivat vaunut, joissa Garibaldi istui, ja viimeiseksi kulki pitkän pitkä jono yleisöä. Saatto kulki pitkin. Stadionin katua, joka on Atheenan suurimpia, bulevardi-istutuksilla kahden puolen. Paljon väkeä oli kokoontunut molemmin puolin katua, balkoneille, sekä talojen ikkunoihin. Monessa paikoin sateli Garibaldin vaunuihin kukkasia, joita naiset heittelivät trotoaareilta tai ripottelivat akkunoista, Paukkupommeja räjähteli joka taholla, ammuttiin revolvereilla ja pistooleilla. Sitä myöden kuin saatto eteni, uudistuivat kättenpaukutukset ja kukkasten heitot. Monen julkisen talon akkunoista pistettiin ulos Kreikan ja Italian liput garibaldilaisten ohi kulkiessa.

[Kuva: Ricoiotti Garibaldi.]

Aamusta varhain myöhään iltaan kuului Atheenassa nyt alituista paukkumista. Paukkupommit eivät koskeneet korviin kipeästi, mutta alkoivat ajan pitkään hermostuttaa. Kimakampi oli pyssyjen ja revolverien ääni. Meillä tuommoista ampumista kaduilla pidettäisiin suurimpana vallattomuutena, vaan Atheenassa se oli aivan luvallista, ja joka miehellä näkyi olevan ampuma-ase taskussaan. Monta kertaa pamahti laukaus melkein korvan juuressa, ja kerran räjähti aivan jalkaini alla kellarin luukusta kova pyssynpamaus. Atheenalaiset näkyivät jo tottuneen tähän paukkinaan. Joskus saivat balkoneilla seisovat ihmiset pistooleista paperitötteröitä vasten kasvoja, mutta se ei näyttänyt heidän huomiota herättävän.

Illalla lähti osa garibaldilaisia matkaan. Yleisö hyvästeli heitä erittäin innokkaasti. Koko Perustuslain tori oli täpö täynnä rahvasta. Tuo pieni vapaaehtoinen joukko, 200 miestä, tekikin varsin syvän vaikutuksen. Siinä oli paljon hienoja kasvoja, ja prillit, joita monellakin oli nenällään, osottivat akadeemista sivistystä. Nähdä sivistyneitä miehiä vapaaehtoisesti univormussa, kiväärit olalla, lähtemässä taistelemaan vieraan maan puolesta, vapauden asian edestä, se on kuitenkin suurta. — Italialaiset vapaaehtoiset olivat saaneet omat univormut. Punaisen takin, tai oikeammin mekon tummalla kauluksella, viheriäiset housut punaisilla reunanauhoilla, vaaleat lyhyet clamaskit, sekä punaisen lippulakin.

Toisen päivän illalla olivat vaikutukseni semmoiset, että Atheena oli korvin kuulla paljon sotaisempi, kuin silmin nähdä. Mielenosotukset olivat enemmän lapsellista innostusta, kuin intohimoa. Ja tuo alituinen paukkuminenkin tarkoitti yhtä paljon pääsiäisjuhlaa, kuin sotaa.

Lauantaina huhtik. 24 p. aamupäivällä oltiin Atheenassa yleensä hyvin tyytyväisiä sodan käyntiin. Epiroossa edettiin nopeasti kohti Ioanninaa, Prevesan antautumista odotettiin joka hetki, samoin Salonikin pommitusta, tiedettiin laivaston ampuneen Platamonaa ja Ekaterinaa, sekä vieneen maihin sotaväkeäkin, katkaisemaan Edhem pashan yhteyden Salonikin kanssa. Thessalian rajalla oli ollut useita taisteluita, joissa kreikkalaiset enimmäkseen olivat olleet voitolla. Jopa kerrottiin Edhem pashan kaatuneen, ja hänen armeijansa joutuneen kolmelta puolen saarroksiin.

Sitä kovemmin kohtasivat ne uutiset, joita lauantaina iltapäivällä saapui. Ne iskivät alas kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Olin saapunut huoneeseeni Garibaldin soturien riemuretkeä katsomasta, heittäytynyt vuoteelleni hieman lepäämään, kun äkkiä hotellin harjaaja, hyvä umpikreikkalainen poika, astui huoneeseen, tuli viereeni ja sanoi: "Turkki — Turnavo! Grecia"... hän veti kädellään kurkkua ikäänkuin sen poikkileikatakseen. Hänen tuskansa oli niin suuri, että kiiruumman kautta riensin kaupungille, jossa ylimääräisistä lehdistä heti näin, että poika oli totta puhunut. Eikä siinä kyllä, että turkkilaiset olivat saaneet Turnavon haltuunsa, vielä paljon pahempaa oli tapahtunut.

Elassonasta Larissaan vievä tie kulkee Melunan solan läpi ja Turnavo nimisen kylän kautta, joka on likellä vuoristoa, ja jossa kreikkalaisilla oli vahva etujoukko. Solassa oli raja hyvin epäedullinen, sillä Olympos vuoren harjanne oli turkkilaisten vallassa, niin että turkkilaisten asemat kaikkialla vallitsivat kreikkalaisten varustukset. Hyvin tiedettiin jo ennen sodan alkamista, että kreikkalaisten olisi vaikea solaa puolustaa.

Kun sen vuoksi uutisia yhtämittaisista voitoista saapui, niin oli meidän ulkomaalaisten vaikea niitä uskoa. Kysyimme kreikkalaisilta matkatovereiltamme: Miten ovat asiat Melunassa? Mitä on siellä tapahtunut? Emme saaneet tyydyttävää vastausta. Melunassa ja sen lähiseudulla oli taisteltu, vaan miten nämä tappelut olivat päättyneet, siitä emme koskaan saaneet oikein selvää. He eivät itse tienneet sitä? Kun koko kreikkalainen armeija jo oli hajoitettu, ja Edhem pasha Larissassa, niin oli Zaharatoksen kahvila Perustuslain torin varressa vielä aamusta myöhään yöhön täynnä Atheenan porvareita, jotka pöydille piirustelivat suunnitelmia valloituksista.

Hallitus oli pannut toimeen ankaran sähkösanomasensuurin, ja sen vuoksi kului monta päivää, ennenkuin saatiin viestit niistä kamalista onnettomuuksista, jotka olivat Thessaliassa tapahtuneet, Turnavon valloituksesta, pakoretkestä Larissaan ja Larissan jättämisestä tykkineen, varustuksineen. Ne saatiin melkein yhtä aikaa lukea postissa tulevista englantilaisista kuin kreikkalaisista lehdistä. Kaikki tuulentuvat romahtivat maahan yhdellä iskulla, keskustelut taukosivat, mielien päälle asettui raskas taakka, johon nopeaan toisiaan seuraavat viestit kasasivat yhä uusia kiviä, Käsitykset sodasta kääntyivät kerrassaan nurin. Kun ensimmäinen masennus oli vähän asettunut, niin koetti rahvas lohduttaa itseään sillä, että helleenit toki olivat ulkomaistenkin lehtien mukaan taistelleet urhoollisesti. Mutta se ilo oli lyhyt. Kun saapui tarkemmat tiedot Larissan pakoretkestä, niin täytyi kreikkalaisten häveten, vaieten tunnustaa itselleen, että he olivat — pelkureita. Vapaudentaistelun sankarien ja kleftien jälkeläiset pelkureita, se oli melkein vielä katkerampaa, kuin hävityt taistelut. Tämä syvästi loukattu ylpeys selittää, miksi kenraali Smolenskista parin voiton perästä Velestinon luona sitten kohotettiin pilviin saakka. Tahdottiin maailmalle näyttää, että helleeniläinen urhoollisuus kuitenkin vielä elää. Smolenskista tehtiin kansallissankari, lohdutus onnettomuudessa. Hänen muotokuviaan leviteltiin sadoin tuhansin, niitä näki joka puodin ikkunassa, hänen elämäkertojaan myytiin kaduilla, ja jos hän olisi tullut Atheenaan, niin rahvas olisi sokeasti seurannut häntä vaikka mihin, kapinaan, vallankumoukseen...

Rahvas kaipasi onnettomuudessaan jotakuta jumaloitavaa, mutta se kaipasi myöskin syntipukkia.

Yhtä korkealle kuin Smolenskis nousi kansan suosiossa, yhtä syvälle lankesi kruununprinssi, jolla ei ennaltaankaan ollut rakkautta kadottaa. Häntä, hänen kelvottomia esikuntaupseerejaan ja viimeisessä tilassa kuningasta syytettiin koko onnettomuudesta. Rallis väitti, ettei esikunta Larissassa pitänyt muusta huolta, kuin että kruununprinssin kyökkikalusto pelastui. Kruununprinssi, ynnä koko hänen esikuntansa joutuivat pilalehtien pilkan alaisiksi. Sanomalehdet julkisesti kirjoittivat, että kruununprinssi pakoretkellään oli menettänyt kruununsa.

Kuningas taas muka suosi upseeristossa kelvotonta palatsiklikkiä, mutta jätti monta kelvollista upseeria toimettomaksi. Hänen syynsä oli, että sotaa oli niin huonosti valmistettu, ja tietysti sekin, että valtion rahastot olivat tyhjät. Pelastuakseen pälkäästä kuningas käytti vanhaa koettua keinoa, hän antoi Deligianniille eron ja kutsui tyytymättömäin johtajan, Ralliin hallitsemaan. Edesvastuu aina vaikuttaa lauhduttavasti. Mutta kukistettu pääministeri koetti raivossaan kostaa, tekemällä paljastuksia, joiden nojalla kuningasta alettiin sanoa suorastaan petturiksi. Deligiannis väitti kuninkaan pakottaneen hänet sotaan pelastaakseen valtaistuimensa. "Akropolis" sen johdosta julkaisi kuningasta vastaan leimuavan kirjoituksen, joka osottaa, että Kreikassa kirjoitetaan vapaasti. Lehti huudahtaa: "Deligiannis ei tahtonut sotaa, vaan suostui siihen kuningasta pelastaakseen. Tämä tunnustus muuttaa suuresti kansan mielipiteen sodasta. Sota ei siis ollut kansallinen, vaan kuninkaallinen. Sitä ei pantu toimeen kansallisten, vaan kuninkaallisten etujen hyväksi. Yleinen mielipide tahtoi sotaa, ja kuningas siihen suostui, koska se oli kansan tahto. Mutta pääministeri suostui sotaan vaan siitä syystä, että hän ei tahtonut kuninkaalle vahinkoa. Hallitusta eivät siis elähyttäneet kansalliset syyt, kun se pakotti Turkin alkamaan sodan meitä vastaan, ja sen vuoksi oli tämä sota rikos Kreikkaa vastaan. Hallitus suostui siihen, kun se muka oli vähempi kahdesta pahasta. Deligianniin mielestä on siis Larissan ja Thessalian menettäminen vähempi paha, kunhan vaan dynastia saatiin pelastetuksi.