Part 3
Nyt olet sinä ulkopuolia rakkauden, vihan, ja hyvinvointi paisuttaa hyvänsuovan lihan.
Hyvänsuonti vaientaa aatostesi soiman, hyvinvointi heikontaa sydämesi voiman.
Sorjemmin sa ennen aikaan vaaran tiellä kulit... Oletko sa voittaja vai — voitetuksko tulit...?
LUONNONHISTORIALLINEN SATU
Oli kadun lapsia veljestä kolme. He olivat kaikki kuin lapset muutkin: heillä sirkut ol' silmät ja pyöreät suutkin, mut suuhun pantavaa vain ani vähän. He oppivat lemmettä leikkimähän, he kävivät koulua maailmanrannan.
Myös linnassa kasvoi poikasta kolme. He eivät olleet kuin lapset toiset: he ol' erikoiset! Kuin voisikaan, Herran nimessä, olla tavallinen laps se miekkoinen, jolla ulkomaalt' omat tuotetut on guvernantit ja kantakirjoista katsotut tantit!
Eri luonnoll' on kullakin laatu ja latu. Eri lapsilla näill' oli elämänsatu:
Kadun lapsista vanhin ol' luonteelta suora: hän väärän vääräksi kutsui ja ties; olis muinen hän ollut ritari paras, nyt hänestä kehkesi: murhamies. Älyn, laskelman lahjoja toiselle suotu, kuin mammonan valtiaaks tehty ja luotu: tuli hänestä varas. Mut nuorin veljist' ol' lauhkea niin, että hymys, kun korvalle iskettiin, ei kärpästä voinut hän tappaa: nyt proomuissa vettä hän lappaa, on rantajätkä, ain' alemmas luistaa ja viinalla surunsa suistaa...
Laps vanhin linnan ol' ouruilta musta, ei sietänyt neuvoa, vastustusta, heti sappensa nous, veri sai korvalehtiin: sotaherra mahtava hänestä tehtiin. Oli typerä toinen, pää, sydänkin puuttui: hän yhteiskunnan pylvääksi juuttui. Mut nuorin oli hento kuin korsi on kukan: hälle mammansa kasvatti taiteilijatukan. Valutyössä ei vikaa, se ansio muottien, kaikk' kävi kuin jälkeen selvien nuottien: tuli kunniapatsas kaikille...
Sen pituinen se!
VALLILLA
Mun on paikka täällä, missä luodit salamoivat. Älä tule, lapsonen: ne sattuakin voivat!
Näänhän, näänhän, pienoinen: on hellä sydämesi; onhan sulia silmässäs niin kaunis kaihon vesi!
Sull,0' on linna siellä, missä lummesillat alkaa, en voi tulla: ei ne kestä astujan jalkaa.
Sinä olet kukkanen, siis kuki suvisäässä; mull' on kivi rinnassa ja revontulet päässä!
Huokaat: sydänhaavahani, jollet tule, kuolen! Varro, kunnes minäkin saan sydämeeni nuolen!
NEUVO
Neronleimauksesi taajat säästä: hätiköimällä täällä ei neroksi päästä, pikemminkin, jos viljalti vuosia täyttää tai suuruutta toisten taidolla käyttää. Neroks meillä ei synnytä, siksi vain kuollaan ja historian lehdillä kuoloaan huollaan. Siis neuvoni tää yhtä hyvä kuin kaksi: paras muuttua muistoksi, historiaksi!
HARHAAN VIETY
Laps olin virvatulten ja harhakuvitelmain, lumoissa lyhtyukkoin ja pienten keijushelmain.
Kun mieheks vartuin, pestin ma haavelaivaan otin: kaikk' elin uudestansa seikkailut Don Ouijote'in.
Hält' oli hupsun tupsu, ei ollut Sancho Pansaa: ma lasketin kuin hurja päin kunnon kristikansaa!
Sain selkään taistelussa ja kaikki poltin laivat: sain syvät, syvät haavat, kun muut vain naarmun saivat!
Sain sijaan virvatulten työn »tosiarvot», »hyödyt»... Oi kauniit harhakuvat, risaiset, rikki lyödyt!
Eloni pilkaks teitte, tok' aina säästäin parhaan... Nyt sekin vietiin multa. Nyt vast' oon viety harhaan!
HUOMENSOITTO
HUOMENSOITTO
Mitä välkän valkehinta, sit' ei tunne tumma maa. Kaukaa, kaukaa silmähäni uudet uskot kangastaa.
Mitä helkän heleintä, sit' ei usko heimo tää. Kaukaa, kaukaa korvahani unten harput heläjää.
UUDEN VUODEN KELLOT
Ne soittaa talviaamun hämärään etäältä jostain, oudost' taru-yöstään. Tuhannet polvet niiden helinään jo ennen meit' on heränneet, ja työstään ja elon-onnestaan siin' unelmoineet. On viestit kohtaloiden myrjaadein noiss' säveleiss'. Oi, hiljaa, sydämein: suur' Sallimus lyö kirkonkellojaan! Kautt' aikojen noin sukupuille maan on syntymää tai kuolemaa ne soineet.
Ja kansa nousee, toinen häviää kuin valtamerten myllertävä laine. Mut kukin helmen tuo, mi rantaan jää ja josta ulapoilla laulaa maine, ja kukin iskun iskee vuorostansa. Syvyyden mahti, piillyt pimeään, jo taivas kuultaa kulkuus himmeään, jo tuulet kohinaasi lennättää! Oi heimoni, jo vihdoin nousus nää! Nyt on sun vuoros tullut, Suomen kansa!
Nyt on sun vuoros, valju, orpo maa, kuin helmi hohtaa Pohjantähden alla. Ei kalpaa, uljaammin mi kalskahtaa, ei kannelt' toista, joka kirkkaammalla kielellä helkkäis laatuansa julki! Nyt vapaa olet, lyönyt sortajas! Nyt omas olet, Pohjan valtias! Pitkäisen jylinänä isket, soit! Ijäksi ikees raskaan yltäs loit ja mykän surus, joka suusi sulki.
Laps hankein, kadehditko Etelää, miss' iloisemmat saartuu elinehdot, miss' seetripuita päivä hellittää, miss' uhkuu viinimaat, oransilehdot ja anneist' auliimpi on luonnon laatu? Et! Entist' armaammat vain sulle on nää lumiruusut, virvet viidakon. Sulompaa yrttitarhaa löydä et kuin se, miss' sulle kukkii sydämet, maan parmas kamppaellen kauniiks saatu.
Ne soittaa talvi-aamun hämärään, nuo kellot Sallimuksen, Salaisuuden. Te siunatkaatte nousu heimon tään, niin ett' ois luja ohjiss' onnen uuden se kuin ol' ennen sitkee murheessansa! Etsikkoaika kerran annetaan kansalle kullekin, mut kerran vaan. Nyt uurtuu nimes aikakirjoihin vuostuhansiksi tulikirjaimin! Nyt on sun vuoros, Kalevalan kansa!
KEVÄTLAULU
Kuink' olet suur' sulo maan sekä taivaan, korkeus, syvyys, lintujen sirkutus, kukkien kieli, kaihoin kaivattu aurinkosää! Rientäkää liittoon lempeät vallat, kaunihit katseet, hehkuva mieli, heleä hyvyys, sydänten toukoja lämmittäkää!
Kuink' olet armas aaltojen leikki soittava merta, hulmuva huntu harjalla linnan, vapauden tuulissa tuortuva maa! Laulakaa laineilla vuossatain myrskyt, intoa, kuntoa, uljuutta rinnan, sankariverta, suuruutta Suomelle kasvattakaa!
Näin ei sorjina aavalla laineet lyönehet ennen, näin ei tuoksuneet kukkaset kumpuin, näin ei säikkynyt päivämme tää! Vuossatain toiveet, jääkauskahleen pirstaksi mennen, taivaalle nouskaa aurinko-umpuin, laihoja luokaa, kypsyttäkää!
SALAKIRJOITUS
Kirjoitti tähtikupuun taivaan sormi. Nyt siin' on vieras taikaluku, hormi, jot' ei voi kenkään, kenkään selittää.
Maa syöksyy ees kuin irti rattahastaan ja sota kaikkein kaikkia on vastaan. Mit' ilvettä on elämämme tää!
Pois kansat niitetään kuin kypsä heinä. On pilkkopimeä maapallon seinä, miss' salakirjoitus vain leimuaa.
Yö ilkkuu voitetuille, voittaneille. Mi tuskan tie lie säädettykään meille, tai mikä outo onni odottaa!
Miljoonat miljoonia vastaan ryntää, torpeedot, tankit maata, merta kyntää, vakoja suurten vainon peltojen.
Kaikk' ihmisneron ihmeet tehtiin, nähtiin. Sai moni sankariks, pääs rintatähtiin, ei ykskään valtiaaksi sydänten!
On näkemättä yksi: sankar hellä, mi voittaa sovulla, lyö hyvyydellä ja niin on suur', ett' tyytyy pienuuteen!
On tekemättä yksi: tahto taivaan, min täyttymys tois balsamia vaivaan, lois sillan ihmisestä ihmiseen!
KIPUVUORELLA
Vaihtuvat vuodet ja lainehet muodon, kansanvalta ja hallitus harvain. Maailman haaksi saanut on vuodon. Kaunehin aatos kuin pala karvain kurkkuhun tarttuu. Loppua kohti kulkumme käy, mikä lippukin johti!
Haihtuvat päivät, jää surun ota kaapuhun orjan ja valtiaan viittaan. Vallankumous, maailmansota yltänyt vielä ei rintojen riittaan, kiirasliekki ja syytteen taakka vielä ei yksilöön itsehen saakka.
Vapahdus maailman saakohon sieltä, mistä on ourunnut onnettomuuskin! Ihminen, koska sa luovut tieltä, jonka on tuominnut tuntos ja suuskin. polulta verisen, vaanivan pedon: vienosti käyt yli kukkivan kedon!
Kuin säde päivään lämpöhös peityt, kuormaasi kannat kuin oras luntaan, riemun ryöppynä äyräältä heityt veljies helmahan: ihmiskuntaan, painat pääsi kuin kukkanen nurmeen! Huuhtelet pois hekatombeja hurmeen!
Sydän, elonlankojen hiljainen kerä, maan yli kehräile lempeät loimet, sydän, unikukkien tuoksuva terä, innoita ylväiks sankarin toimet: päästäjiks päivän, murtajiks kuoren, voittajiks, kaatajiks yön kipuvuoren!
LEHTIMAJAN JUHLA
Oi, terve sulle tultuas taas suvi Pohjolaan! Liet lemmitty, liet laulettu, et liioin milloinkaan! Kuin palatsiinsa ruhtinas käyt lehtimajahas.
Saa kedot, niitut purppuraan ja pylväiks kaikki puut, kuin päärlynauhat nauravat vakaisten virtain suut. Ja kastehelmin, ruskovöin sun linnas loistaa öin.
Ves'sormet vienot soittelee ja keijut karkeloi. Kuin lumo takin kulkijan ne tenhoillansa voi! Jo luulen teidän tanssineen ah, suoraan sydämeen!
Lyhyinen kukkaisjuhlamme, sa vanha, aina uus', kuink' olet meille rakas sa, maan onnen ihanuus, suv'ilta, syttö sydänten, suur' Salaperäinen!
Hyrisee hyvät korennot partaalla suvannon: »Vain tarua, vain terhentä tää kaunis leikki on, mut silmäss' säteen, pisareen on maailma ihmeineen!»
Kutojat silkkisiipiset sinisten siltojen, ma lauluhunne leppoiseen viel' liitän säkehen, min tuskastaan ja kaipuustaan on luonut lapsi maan.
Näin runoniekka laulanut on näyist' näkyvän: »On elämä vain unelma, mut laki elämän: myös sadussa, myös unessa on _hyvä_ oltava!»
Tää pyhä, tyyni täyttymys maan onnen seppelpään kuin kietookaan se suloiseen ja suureen ikävään: Mut raukat me! Mut henkemme, oi, milloin kypsyy se?
Hyvyyden päivä, nousuas me jäämme vartomaan. Liet lemmitty, liet laulettu, et nähty milloinkaan! Sydänten uniruhtinas, jo riennä linnahas!
ENKELIEN JOULULAULU
Ylistäkää Jumalaa, taivas ja maa! Tänä yönä puhjennut on puhtauden lilja. Tuskan öitä tuhansia taivahan vilja kypsyä saa!
Kumartakaa valkeaa, taivas ja maa: surun laakson halvinta ja suruisinta lasta, kärsimyksen lempeätä risti-ruhtinasta, Vapahtajaa!
Ristinpuuhun naulitaan Vapahtaja maan. Aina Hänet voitetaan ja aina Hän voittaa. Kerran on Hän saapuva, kun pasuunat soittaa, kunniassaan!
Jumalalle kunniaa, taivas ja maa! Lapset maan, niin penseät ja hitaat ootte miksi? Portit taivaan kuninkaalle tehkää korkehiksi! Kiiruhtakaa!
Riemuitkaatte, riemuitkaa, taivas ja maa! Pimeyden kannelle tän' yönä syttyi tähti. Jokainen sen löytää, ken etsimähän lähti. Riemuitkaa!
JOULUKELLOT
Joulukellot, muiston kellot, soikaa! Lapsuuden onnest' taru tarinoikaa: kuin silloin kahta kirkkaammasti kynttiläiset hohti, kun maammo meitä johti ja pienet jalat piipersivät kirkon tulta kohti, kun lumiruusut kukki ja tiellä vastaan tepsutteli vanha joulupukki, kuin silloin tuikki tuttavasti tähdet taivahilta, maa riemun oli kilta, kun joulukuusi tiedon toi: jo joutui joulu-ilta! Joulukellot, muiston kellot, soikaa!
Joulukellot, haavekellot, soikaa, kultaiset mielikuvat karkeloikaa! Ne saapuvat, ne saartavat, ne ojentavat kättä työt hyvät, jotka elämässä jäivät tekemättä. Ah, herkeämättä ne liukuvat ohi, aret, juhlat ja aatot, nuo hetkien saatot, nuo elon aamu-unelmien ruskottavat häivät, paennehet päivät, ja kauniit sanat, aatokset, jotk' aatoksiksi jäivät! Joulukellot, haavekellot, soikaa!
Joulukellot, rauhan kellot, soikaa! Maa kumartaa nyt Kärsimyksen Poikaa ja väistyy arkiremu. On ilmassa kuin kaukaisien kukkakenttäin lemu. On lapsosilla kemu, on juhlat ainukaiset, kun kaikki tänään haluavat olla lasten laiset ja kuusest' enkel kurkistaa ja leijuu lippu, nauha. Kuin toisin ois, jos aina meit' tää ohjais laki lauha, tää hyvä tahto, rauha! Joulukellot, rauhaa maahan soikaa!
Joulukellot, taivaskellot, soikaa, korkeuden Jumalata kunnioikaa! Hän asu ei vain taivaissa ja temppeleissä noissa ja tähtikartanoissa, vaan säteessä, mi välkkyvi huomenen koissa, ja silmässä, mi hymyy, sydänten uhrialttarilla, katseilta mi lymyy, ja rinnassa, mi rakastaa ja kärsii ja kantaa, ja kädessä, mi antaa, ja sielusssa, mi siivittyy päin ijäisyyden rantaa... Joulukellot, taivaskellot, soikaa!
RUKOUS
Sa korkehin Johto, oi kuule rukoustain ja yli tieni mustain luo kirkkautes hohto!
Sun rientosi ei rajaa, ei uupumusta tunne... Oi kunne, oi kunne sun liekkivaunus ajaa?
Pien' pilke sieltä heitä, mi halki usvan viittaa! Maa täynn' on kylmää riittää ja murheen kyyneleitä!
Suur' rakkautes lainaa, ett' oisi lupa mulla luo ihmisyyden tulla! Mua itseys painaa.
Suo hehku heljän uskon, ett' oisi opas mulla luo jumaluuden tulla siivillä aamuruskon!
Sun helmahasi suureen kaikk' kiertotähdet palaa... Mun sielunikin halaa sun jalkojes juureen.
Sun Valos maailmat johtaa, ei yötä tule sulle... Oi mullekin, oi mulle suo kasvojes hohtaa!