Part 2
Te tietäjät, te ilmituojat salan, te suuret hahmot vanhan Kalevalan, teit' ilman kuink' ois pieni Väinön maa, kuink' ahdasta ois täällä asustaa, jos koskaan lyönyt ois ei leimuten henkenne säilä puhki pilvien!
Te etsijät, sortuissa sydänvesiin ihanat helmet sukelsitte esiin. Kuin tyhjä sydämemme oisikaan, kielemme köyhästi kuin soisikaan, jos milloinkaan ei olis kaikuneet sielunne tummat tuulikanteleet!
Te vapauden uljaat lauluniekat, te valon sodan valkehimmat miekat, sankarit sanan, aatteen antajat, vuossataisviirin ylväät kantajat, vapaina hulmuavat liput nää ne ensimäiseks teitä tervehtää!
Te suuret hiljaiset, työloimut pajan sen, missä luodaan omattunnot ajan, te soinnut kantavaiset korvihin, kun sydän herkin on, yö hiljaisin, ei teille raiu rummut, pasuunat, mut sadat sielut teitä siunaavat!
Te unelmoijat, ihmiskunnan soihdut, oi, ettei lakkais kauneutenne loihdut milloinkaan, teitä ilman lapset maan vaill' ihanint' ois enkelporrastaan! Te tulkit ikävämme ijäisen, viestimme viette tähdest' tähtehen!
Te Suomen runoniekat, hengen kaarti, ah, liian usein tienne murhe saarti, hautanne umpeen unhon hanki loi! Teiss' suurintaan nyt Suomi kunnioi, te hangen lapset, orvot maailman, te tulkit kansakunnan, Jumalan!
MUISTOVIRSI
Ottilia Stenbäckin 70-vuotisjuhlaan Suomal. Tyttökoululla 11.1.1919
Käy ajan kehrä. Talvet yhtyy kesiin, keväitä seuraa korkeet syksypäivät. Keralla niiden sukupolvet jäivät taa taivaanrannan tumman tuhatluvuin, aurinko-ajatukset monet ehti myös mailleen mennä, uudet nousta esiin kuin puhkee sammalpuihin nuori lehti. Näin kulkee hetken haurain kukkapuvuin elämä kaunis, katoamaton, mi kuihtuissaankin kuolematon on.
Kaikk' yhtyy langat. Kiittää mustaa juurta saa päivännouto. Kylväjäänsä suurta maan laihot sekä taivaan tähtiseuleet. Ja niinkuin kohoo työstä vuosisatain puut kukkalatvat, kautta pitkäin ratain kudotaan ihmis-aattehien neuleet. Niin onkin sukupolvein silta, liitos ja muistovirren suurin sana: kiitos. Syvimmin sielussa se värähtää, mut liian usein sanomatta jää.
Ja sentään soi se niinkuin kultakieli rinnassa vaitikäyvän, vanhan lapsen, min kotiin kaukaiseen on kaihomieli, mi maailmalta salaa matkaa sinne, miss' siintää lapsuus-aikain päivänrinne, miss' alla hankivaipan, harmaan hapsen, hän tuntee keväimensä kasvinmajan ja keväimensä kauniin kasvattajan, miss' armas avartuupi aamun maa ja muiston sinilinnut sirkuttaa.
Tään astuin alle tutun kurkihirren taas kuulemme kuin vanhan lapsuusvirren ja näämme sydämemme syvälähteen, mi täällä täyttyi taivas-ikävällä, mi elon houkuttaissa leikein, leluin meit' tuuti ikuisuuden aavisteluin, välkkeellään katseen kietoi lempeällä taivaisen Rakkauden johtotähteen, vaelluksemme virittäin tään ijäisten ihanteiden ikävään.
Tään astuin alle tutun kurkihirren pois kirpoo mielestämme kahleet kirren ja moni saapi silmä salaa vesiin. Tään hetken lapsia taas olla saamme, vaikk' elon kaukoteiltä käymme esiin luo tulisielus rakkauden pajan, sa jalo kasvattaja nuoruusajan. Kauttamme laskee laaja isänmaamme työpäiväs suuren käyden ehtoolleen otsalles siunauksen seppeleen.
TERVEHDYSSANAT
Sofia Sjöstedt'ille 11.2.1920
Olet vuosia vaeltanut puolisen sataa, mut keskell' oot viel' elos kukkean rataa. On tahto sun voimas, on voimasi työtä; siks nuoruutes varttuvi vuosien myötä! Sa viisaasti vallitset valtoja aineen, sen muotoja muokkaat kuin pehmyttä vahaa, sa kultaa käsket, et palvele rahaa, et kumarra peikkoja sorron ja paineen. Ja kunnianhimo vain yksi on sulla: tää että vois Suomemme suureksi tulla, sen että ois portit pystyt ja ylväät ja kuultaisi kauas sen kunniapylväät.
Olet perikuva luonteen, varma ja vakaa; mut ken sun tuntevi kasvojes juonteen, hän tietää: on leikkikin sinulle tuttu ja veitikka välkkävi silmies takaa, kun ystäväpiirissä juoksevi juttu. Mut vaaran tullen ja vaikean hetken sa tiedät ties, olet neuvokas, uljas kuin uljahin mies, olet linnanrouva ja valtiaan lainen. Toki sydän on sulia kuin naisella vainen: mont' orpoa lämmitti pirttisi lies.
Sa vaalit ja vaadit. Elon kerkeän retken työn juhlaksi laadit, työriemun juhlaks, mi vaatii ja antaa, omaks ihmisen ottaa, mut hedelmän kantaa polvesta polveen halk' ajan saineen ja jälkehen jättää muiston ja maineen.
Kunis vilkkuvi tulet tääll' ihmisen majain, kunis kukkaset häilyy, sinis muistossa säilyy nimi luovien voimain ja rakentajain. Sa yks olet heistä, ja siksi oot kaunis ja kallis sa meistä. Näin laadi ja luo vielä vuosia monta maan vastaisuutta! Ain' uneksi uutta, ja rakenna linnaa olematonta! Niin läiky ja rientele kuin meren laine, kuin ikiluonnon luomisen paine, kestä kuin paasi kauneeksi, onneksi synnyinmaasi!
LAPSELLE
Sa karkeloitset poikki ketojen, pien' tähtisilmä, keiju seppelhapsi. Käy käteheni, armas pienoinen, mua leikkimähän opeta, oi lapsi!
Sa kiidät teitä tarhan lumotun. Vain jalkas kirmaa, katsehes on vakaa: on totisinta totta leikkis sun, näät taivaat auki joka tähden takaa.
Jok' kivensiru linnaks kohtalon saa kädessäs ja joka kuvitelma, min toivos loi, niin vankkumaton on, kuin taaton lupaus, kuin äidin helma.
Näät luomis-aamun kasteess' ahot, puut, ja kukat, suvisiskos nuo! Sa vasta oot syvä uskossas. Me muut, me muut kuink' oomme kauas tulleet Jumalasta!
Me leikimme, oi tuskaa tuskien, kaikella, mit' on taivaass', taivaan alla, haaveella, onnell' ihmissydänten ja uskolla ja taivas-unelmalla!
Käy käteheni, tähtisilmä maan, pien' enkel elämän, käy johtajaksi! Sa mulle anna uskos unelmaan, mua, lapsi, opeta oi vakavaksi!
KUOLEMAN VOITTAJA
Juhani Ahon muistolle
Niin kaatui honka Suomen varhaiskevään, mi maansa riemut, huolet huminoi, niin sammui sävel, joka säteilevään suv'ilmaan niinkuin simapilli soi. Ves', maa on mykkä, loitsijansa läksi: jäi luonto köyhäks, sydän köyhemmäksi.
Niin purjees nostit, vierit taakse rajan; viel' laineill' loisto-vana kimmeltää... Mut' autuaitten kentill' asustajan ei askelia maiset silmät nää, vain autiuden, hurstit akkunoissa, vain huotran tyhjän, jost' on miekka poissa!
Mut hän, mi elon hauraan kukkakuteen jo tähtilangoin täällä sitelee, hän kulkee kuolemaan kuin vapauteen, lakastus kulmilleen ei kuormaa tee: hänt' yht' on kanssa tähtivalkeoiden ja pyhäin alkutulten, auringoiden...
Sai moni täällä elon sankariksi, kuoleman voittajaksi harva vaan. Se olit Sa, mut Sua tee ei siksi nää hetken kiilut, aikakirjat maan, ei kansas kaipuu, maineen laakeritkaan, jotk' otsaltas kuin harvain haihtuu vitkaan.
Suurimman eessä pieni olla juuri kuningas-aatos on aioonien. Sen ymmärsit Sa, siksi olit suuri; uudeksi uneksuit Sa ihmisen. Kun petti haavees, rumuus kansat kaasi, et tuominnut, vain surit unelmaasi.
Halk' ajan ankeen riehun, rikkomuksen Sa sopusoinnun salaisuutta hait. Näin eessä iankaikkisuuden uksen täht'ylhän rauhan aatoksilles sait, jot' anna Sallima ei lahjaks kelleen: vain sieluun jalon kilvan kilvoitelleen.
Sataapi murheen pilvi hälvetäkseen, maan helmaan painuu korkein kukkakuus ja ihmishenki sammuu syttyäkseen: niin ihmist' ikävöitsee jumaluus. Sa rikkain kielin soitit maisen soiton, mut kodiksesi tunsit taivaan loiton.
Ei kuulu Sulle uhrit kyynel-lähteen, ylväänä muistoasi kantaa maa! Säteenä sielu luotu tähdest' tähteen pois lentämähän kohti Jumalaa. On halpa seppeleemme Sulle, jolla on voiton seppel tähtiparnassolla!
HILJAISUUDEN PORTILLA
YÖN JUMALA
Yön jumala, Endymion, sun vuotees niinkuin meri on ja niinkuin taivaan avaruus sun rakkautes rannaton.
Endymion, yön jumaluus, sun soittosi on hiljaisuus ja niinkuin päivän sarastus sun nuoruutes on aina uus.
Sun katsantos on kauneus, sun uskontosi unhoitus. Näin vangitset sa inehmon. On vankeutes vapahdus!
Sun lakisi, Endymion, on tähtilaki kohtalon, Maa vain on astinlautanas, sull' avaruuden avain on.
On univaltakunnassas Selene valkee valtias. Ah, alla lempes kuutamon kuink' olla onkaan autuas!
Yön jumala, Endymion, kuin kuolema sun lempes on. Ei kuulu enää piiriin maan hän, jolle suot sa suutelon.
Ah, koska syliis syöstä saan sun ihanuutees sammumaan! Endymion, Endymion, sun omas oon ma kokonaan!
SOIHDUT
Ne vierivät pois, ne vaihtuvat kädestä käteen laill' lentävän tähden ja säteen... Tuon tunnen ma loihdun: myös itse ma kerran kantelin loimuja liehuvan soihdun. Kuin unta ne ois, ne vierivät pois, ne kulkevat kädestä käteen...
Vain kerran, ah, kerran tuliruusut kiertävät kunkin. Oli kerran ne otsalla munkin... Tuon tunnen ma taian: myös itse ma kerran karkelin juhlissa Panathenaian... Vain tuokion verran sen säihkyvä seppel kukkii kutreilla kunkin...
SINITÄHTI
Tää ei oo kotini, ma tunnen sen: ma kuulun tuonne, sinitähtehen! Siks, Uni, kaksoissisar Kuoleman, sun kaukoretkiäsi rakastan.
Mun paratiisin portit nähdä soit... Niin mykkiin näkyihis mun kammitsoit, muu kaikk' ett' inhaks muuttui silmillein. Vain sinitähden tunnen siskoksein!
Pois, pois, maan kukkaposket tähkäpäät, niist' en nyt laulaa voi, laps, senhän näät: tän' yönä elämälle kuulu en, ma kuulun tuonne, sinitähtehen!
JÄÄTYNYT MERI
On talvi. Ei vello ei aalto, ei veri. Sydän hiljainen on kuin jäätynyt meri: ei laulua siellä, ei kukkaa, kesää, ei sinne tee lintu, ei ihminen pesää.
Lumilinna se on, täynnä huurteista iltaa. Varo, ystävä, yön jääkristallisiltaa! Univaltakuntani usta äl' avaa: se sun allensa hautaa, jos kerran se havaa!
Jos nukkuvaa suutelis päiväsen huulet, jos sais kevätmyrskyt ja sois rajutuulet, säde säilänä löis läpi jäiden ja hankein ah, silloin ne kirpoais kahlehet vankein!
Niin ois mulla jälleen hyrskivä syli, ett' tähdet vain tohtisi ulappani yli, niin ois mulla jälleen pohjaton povi, ett' Tuonelan yöhön siit' aukenis ovi!
Niin ois mulla jälleen korkea tahto, ett' taivaalle iskis mun uhmani vahto, ois voima vaikk' kalliokuormia kantaa, päin vyöryä kaukaista, outoa rantaa!
On talvi. Ei liiku ei aalto, ei veri. Oon kylmä ja kuollut kuin jäätynyt meri. Ah, katsoa saanko viel' auringon terään, ah, vieläkö elämän myrskyhyn herään?
UHRIMALJA
Oi sydämein, yhäkö vaadit multa elämän vettä, unten uhritulta, käsistä, jotka kaikkensa on jaanneet? Jo kaikki sulle annoin, sydämein, sa etkö nää, kuin suur' on köyhyytein! Oon mullan lapsi, lakastumaan luotu.
Jo veren aallot laulamast' on laanneet, nuoruuden viini viime tilkkaan juotu, ja unten hattarat jo ammoisin on kyyneleinä alas pisaroineet, rauenneet aatteen myrskyt säveliksi, sävelet särkyneet ja loppuun soineet...
Oi sydän, ällös enää vaadi multa elämän vettä, uutta uhritulta! Sun vuokses köyhdyin, valjuks vanhenin, ma kaikki, kaikkeni jo uhrasin! Miks et jo rauhaa anna, miksi, miksi?
PITKINÄ, PITKINÄ ÖINÄ
Pitkinä, pitkinä öinä mun saartavi polttaen niin kaikk' kaunis, mi mulle suotiin, ja kaikki, mi riistettiin.
Pitkinä, pitkinä öinä sua muistelen, armahain, ma kuulen sun äänesi soinnun ikirakkahan korvissain...
Pitkinä, pitkinä öinä sun vallan eessäni nään: sa katsot silmiini kauan ja helmaani painat pään...
Pitkinä, pitkinä öinä kaikk', kaikki palautuu... Kudo kukkia kuoleman ylle, jääkukkien kaitsija kuu!
KADOTTAMATON
Sa ylin ystäväni olit kerran. Maailma mainii: sinut kadotin. Sieluni sielu, valitsema Herran, armaani ainut ajoist' aikoihin, sidotut oomme näkymättömin me sitein, joit' ei tunne tumma maa: En voi sua koskaan, koskaan kadottaa!
VAPAA VANKI
Oi, ällös haasta olleest' onnestain! Se, mikä mennyt on, ei koskaan palaa. Ma velkaa olen unelmalle vain; tää sydän kaiken sanoo, kaiken salaa.
Se uskollinen on ja uskoton. Jok' yö ma uness' armahani tapaan, min multa riisti juonet kohtalon. On osa raskas mulla vangin vapaan.
On osa raskas mulla rakastaa aavetta kelmeätä ainoastaan. Se akkunasta öisin kurkistaa mua kera kuun, kuin kuollut äiti lastaan.
Mut siit' ei haastaa saa, näät: pakahtuu tää polo syön, viel' arpiaan mi kutoo kuin verekseltä viillekselty puu... Oi malta, kunnes lumi maahan putoo!
DAIMON
Mun murruttelit vitkaan vitsoin, raipoin, mun uuvuttelit illan sinivaipoin, teit päivät pitkiks, vuodet lyhyviksi, loit sieluun kysymyksen: miksi, miksi?
Teit toden valheeks, tummaks valkeaisen ja olemattomaksi olevaisen, soit elon hyvyydelle nimen pahan, mun mahdotonta sääsit mahtamahan.
Oi Daimon, Daimon, aina läsnä, liki, kuin oma varjo, sentään outo iki, ikuinen saarto, väijy, väistyminen... Sa ootko ystävä vai vihollinen?
Ma kysyn, kysyn: saa en vastausta. Kätt' ojennan: jää käteen karsi musta. Varisee ihmis-ilo, onni vaimon... Tään miks teit mulle, toinen minä, Daimon!
OUTO VIRTA
Kenen pyörtehes vie, se valtahas jää. Joka yö soi soittosi lähempää...
On outo sun purtes ja outo sun ties, mut tuttu on rannalla pursimies.
Käden turvaisan tunnen ja rakkahan pään... Kuva tuo ikisäilöss' on sydämen tään.
Mun täytyy pois, en viipyä saa: mua taattoni valkea vartoaa.
Niin tyhjää on juhlissa elämän! Tuoll' Lethen partaalla seisoo hän...
Hän keltamokenttiä yksin käy: »Miks lastani armasta vielä ei näy?»
Joka yö hän ovelleni kolkuttaa: »Kuin kauan sua kiehtoo matala maa?»
»Kuin kauan käyt kahleissa turhuuden? Tääll' on niin kuulas ja vilpoinen.»
Niin lähellä Lethen lainehet soi... Mun täytyy pois, en viipyä voi!
Hän vartoo vierellä unhon veen... Koht' yhdessä soudamme katveeseen.
Ja murheemme pitkät huuhtova on pois siell' iki-itkevä Akheron.
TUNTEMATON
Sa saavuit kaukaa, ylähältä jostain pois kauas kantain, korkealle nostain mun, nurmen alle melkein nukkuneen. Sa lauloit laulun vapauttajasta, kun multa vangiks pyys jo mullan lasta ja huutoni soi niinkuin hukkuneen.
Sa saavuit pimennosta pitkäin öiden, vierelle istuit myötä kyynelöiden, hyreksit huulet hyiset hymyilyyn. Ja raskainna kun painoi päivän helle, sa kätes viivaan laskit sydämelle, sa riisuit kahleet sokeuden, syyn...
Niin lakkas kyynelvirrat tulvimasta... Kuin ruusuin tuoksu yöstä valkeasta saars' autereinen aavistelu mun: maan suloisuuteen katsoin lapsen tavoin, ja taivas loisti niinkuin kirja avoin myrjaadein täKdin suoraan sieluhun.
Ja elämälle, kaiken riistäjälle, ma hiljaa hymysin kuin ystävälle, ma näin sun suuren, suuren hyvyytes. Soit tuskan runsaamman kuin riemun, mutta ol' ilos kahle, murhees vapautta, kadottaa kaikki: helmi anties!
Sa taivaan impi, sielun sisko lieto, sa henkiveljyt, opas kaikkitieto, mi nimes, Tuntematon, lieneekin — ehk' ilmain Ariel tai lieden Vesta — mut siunaus vuos' untes seulehesta: ens kerta onnehen ma heräsin!
Maailman yli tähti-huntu heittyi, sen pahuus, vääryys anteeks-antoon peittyi, suur' suru puhkes ruusuiks runojen. Näin rikkaaks köyhän teit sa, Tuntematon, elämän voittajaksi henkipaton, teit laulajaksi lyödyn sydämen!
AURINGONNOUSU
Ken tuntee yön ja kauhut varjoin maan, miss' ristilukki kutoo lankojaan, kuu kalman paistaa sielun mataraan...
hän vasta tuntee, mik' on hurma tää, kun päivä nousee, hirmut häviää, Phoiboksen templit eessä kimmeltää!
Kun Haadeksehen haamut pakenee! Oi, Phoibos, kuinka kruunus säteilee! Säteistäs kantelooni kielet tee!
Suo säen tultas rintahani mun. Ain' ihanuuttas tahdon laulaa sun ja luonnon riemullasi ravitun!
Ei viehdä sieluani varjoin maa. Kun elo hylkää sen, se halajaa pois aamuruskon siivin matkustaa!
VÄRISOINTUJA
RUSKOJEN RUUSUT
Taivaan holvi, valkeuden valtava vuo, taas minun silmäni, sieluni hohtoas juo!
Taas olet ylläni kauneus ääretön uus, taas olet eessäni laupias katoovaisuus!
Ruskojen ruusut, liekit partaalla yön! Niist' olet yksi sa myös, tulipurppura-syön!
Kaunista, kaunista sammuvan leimuta noin, laps olla yön ja päivän korkean koin!
Laps olla maan ja laps olla auringon! Autuas, autuas tää osa ihmisen on!
KUUN SIRPPI
Kuun sirppi, mitä leikkaat, mitä leikkaat mulle?
Taasko viljaa hallan-arkaa, pitkää, tyhjää surunsarkaa, taasko kiusan keltamoita, tuskan orjantappuroita?
Taasko rikkakasvannaista omantunnon rintamaista, sammaleita muiston puista nälkävuonna kuorituista?
Kuun sirppi, muuta leikkaa, muuta leikkaa mulle!
Leikkaa suven suuren säitä, teon täyden tähkäpäitä, leikkaa lempehiä öitä, punaisia ruusuvöitä!
Leikkaa kukat kulmilleni, sädekimput silmilleni, hyvän mielen hopeaiset, sieluun kultakuvajaiset!
Kuun sirppi, tään jos leikkaat, tään jos leikkaat mulle, kaikki illat laulan iloani sulle!
TULIPERHOSET
Ei koskaan ne lentäneet kukasta kukkaan, kun niituilla kimmelsi huomenen koitto; ne syntyivät, kun pimeässä soi kisasoitto ja lensivät pimeässä hurmaan ja hukkaan.
Ei koskaan ne levähtäneet lumpehen päällä, ei värjyneet kätösellä lapsosen hennon; ne olivat lintuja kuoleman lennon, kypenöitä, joilla kiire on sammua täällä.
Ei koskaan ne kypsyneet hyvissä töissä, ne rakkaansa surmasivat liekkisin terin, ne hetkelle tulittivat sammuvin verin ja löysivät kuolonsa kuumissa öissä.
KELTAINEN LEHTI
Näky
Tuli vieraalla maalla mua vastahan vieras tyttö, mi kantoi keltaista lehteä sormensa päillä. Ja sormilla näillä oli kuultavaisuus alabasterin, opaalin... Ja silmillään sini leijas, jota ei tunne ei taivas, ei maa... Ne ei nauraneet, itkeneet, täht'usmaa ne uhos, täht'usmaa aurinkokuntain outojen meille...
Sydän seisahti mulla.
Hän haastoi, ei mulle, ehkä jollekin kadotetulle tai löydetylle lento-tähtien maassa. Ei sanoja lausunut suu, ei aatosta aivot: ne hymisi niinkuin hämyinen metsien syvyys, ne lauloi kuin laulaa merien pohjaton mykkyys...
Hän haastoi:
»Kas keltainen lehti! Se elää, vaikka on kuollut, se on kaunis, vaikka on kuollut, ja se lentää, lentää, jot' ei se taitanut silloin, silloin, kun eli...!»
Ma kyyneliin sorruin.
Hän niias, ei mulle, ehkä jollekin kadotetulle tai löydetylle yön lumokuninkahalle, mi ratsasti ohitse säteellä välkähtävällä... Hän niiasi, niiasi syvään ja horjahteli kuin huojuva puu, min kruunua vihuri puistaa.
Hän kauneuden äyräällä kurkoitti äärimmällä...
Näky päätäni huimas.
Mun silmälautani vaipui ja ennenkuin kauhulta auki sen luoda ma jaksoin, hän hävitä ehti.
Keltainen lehti!
MUSTA KANGAS
— On liian musta elonkangas mulla, sen päätteheksi täytyy vielä tulla pien' korureunus kauniin punakuteen! Ma kaipaan riemuhun ja rakkauteen!
— On siinä ennestään jo punaraita. — Sen väri loistoton, sen riemu saita, ma tahdon suuren, kirkkaan kultakuteen. Ma kaipaan uuteen riemuun, rakkauteen!
MERI IDYLLI
Paadella kaitsevi vaahtien harjoja, Vellamon karjoja Ahtolan impi... Nauraa ja teiskaa, päin alas heittyy. Helmihin peittyy pettävä rimpi...
Lyö meriruokoa: hiirakot hyrskivät, pärskivät, tyrskivät vallattomalle. Pilvihin pinkovat, taittuvat, taipuvat, huoaten vaipuvat valtansa alle.
Pillillä piipaa: lokkiparvi liitää, kirkuen kiitää myrsky-yön kansa... Mieli ei lähteä leikkejä voittamaan. Sortuvi soittamaan murhettansa...
Kuuvalo-katveessa aaltoja kaulaa, kaihoaan laulaa kaiken yötä: »Ah kuka saisi pois kera kieriä, jäljeltä vieriä veen virin myötä...»
Valitus ilmaa loikkaa ja viiltää. Kalanpyrstö kiiltää siskon ja veion... Kuohu lyö kylmänä kuoleman nieluna. Laulu vain sieluna on merenneion...
MARJA-LIISA
Marja-Liisa, Marja-Liisa, isän, äidin nukki, kun sa synnyit, lehdot lauloi, kaikki ruusut kukki.
Kaikki seisoi kumminasi kansa kukkakuinen, Marja-Liisa, Marja-Liisa polven korkehuinen!
Luojan kauniin kartanoissa peippo visertelee, Suloisammin sulkkuloissa naurus helkkää helee.
Metsätiellä, metsätiellä mansikkaiset hohtaa. Elon tiellä, kuka tietää, ken sun kerran kohtaa...
Vienon virran yllä leijaa korentoa kaksi. Kuka tietää, kelle joudut lautsan laulajaksi...
Arkipäiväin sunnuntaiksi lienet tupaan tuotu, Marja-Liisa, Marja-Liisa, auringosta luotu!
KANERVA
Mun kanervani, ei sua lemmi muut, ne, joita kiehtoo kuumat kukkakuut, mut sille, jonka raastoi syksyn säät, sa ruusuks ainoaksi tarhaan jäät.
Sa kuihtumuksen kudot purppuraan, luot laulut lakastukseen, kuolemaan. Sun punas vieno yöni rusko on, päiväini paiste hehkus tuleton.
On rakkautes tyyni, ikuinen, kuin hohdelma hyvyyden hiljaisen, se kukkii korven yössä yksinään, se kukkii halki kuoleman ja jään.
* * *
Kun tulet köyhäksi kuin minäkin, oi ystäväin, viel' lemmit sinäkin tuot' iki-uskollista, kalpeaa, mun ruusuani, kankaan kanervaa...
Kun tulet vanhaksi kuin minäkin, käyt hiljaisuuden tarhaan sinäkin ja sijaan elon valheen varisseen mun ruusuistani solmit seppeleen...
ELOTULET
Salamoita ne iskevät yössä, miss' syys sukin silkkisin käy... On Herran voima nyt työssä, vaikka pienint' ei pilveä näy.
Ne kultaavat keltaisen laihon, sinihimmeän, hiljaisen maan, ne syttävät rintahan kaihon, mi viihdy ei milloinkaan.
Vaon piirtävät peltohon uuden: tuomionsa saa kukka ja puu... Ne on lapsia salaisuuden enemmän kuin tähdet ja kuu...
Ne on merkkejä Herran tulon, kun kypsä on sirpille maa, ne on viestejä kuoleman sulon, yön suuren, mi tuleentaa...
VÄKÄSIÄ
ELÄMÄN SIRKUKSESSA
Paha aika on, kiero ja kelmi. Ohi käy ilomieliä! Lyö leikiks, vaikk' kyynelhelmi ois naurusi tiellä!
Luo lakia tuhmuuden turu. Se täytyvi niellä. Iva iske, vaikk' inho ja suru ois iskusi tiellä!
Myös kilpeä tarvitset kaippa, sit' ei taistelu kiellä. Tää sirkus on: narrin vaippa paras panssari siellä!
OIKEAKIELISYYTTÄ
Kaikki tiedät tai tietävän ainakin näytät, sa kakkulanokkainen abiturientti! Sa »tunne itsesi» -oppia täytät: »Mull' on kulttuuria, sappermentti, maku subjektiivinen, tempperamentti, siks mistään en ennen tehdystä nauti: olen genialinen, pyrin harvinaisuuteen!» Näin lausut ja on sulia lausunnon vapaus! Lie genialisuutes se tavallinen tapaus, min nimi on suomeksi penikkatauti, ja sillä ei johdeta uskohon uuteen... Opin tieltä myös sivistyksehen muuhun niin pitkä on matka kuin maasta on kuuhun, kuin subjektivisuudesta personallisuuteen!
HYMYILEVÄLLE VOITTAJALLE
Kaunis on voittaa, sa voittaa jaksoit: valehella ystävies valehet maksoit.
Kaunis on kostaa, kun hyvällä kostaa: sa ymmärsit hymyllä vihamiehen ostaa.
Nyt ei ole välillänne eroa ei rajaa: nyt saat sinä kaksilla valjakoilla ajaa.
Nyt olet sinä ulkopuolla taistelun ja huolen ja kunnia kumartaa kahdelta puolen.