Part 4

— Olkaa hyvä, tohtori Reini, ja jatkakaa ateriaa ansaamme! Vikke voi istua Siljon vieressä, järjesteli konsulinna.

— Tämähän on kerrassaan juhlallinen huvila! Minä olen hyvin kiitollinen päästessäni asumaan tänne, sanoi tohtori.

Heli tuli sisään tarjotin kädessä. Tohtori nousi, astui askelen häntä kohti, kumarsi ja sanoi nimensä. Heli punastui ja Vikke hymähti, mutta konsulinna ehti väliin selittämään:

— Oh, hän on sisäkkömme. Heli tarjoo tohtorille munakasta! — Missä kauppaneuvos Reini viettää kesäänsä?

— Isä lähti hoitamaan sydäntään Nauheimiin ja otti äidin ja sisareni mukaansa. Näin ollen minä nyt olen aivan koditon, vastasi tohtori.

Hän ei ollut ollenkaan hämillään äskeisestä kompastuksestaan. Päinvastoin hän vain lisäsi sitä nousemalla avaamaan ovea, kun Heli lähti ulos kädet täynnä kantamuksia.

— Tohtori oli nopea keksimään sisäkkömme sievyyden, pisteli Saila Helin mentyä.

— Minä en ole kohtelias ainoastaan sieviä naisia kohtaan, vastasi tämä lyhyesti.

Heli tunsi ihmeekseen pientä harmistumista. Hän oli päättänyt ottaa rauhallisesti kaiken, mitä uusi asema toisi muassaan, ja nyt hän tunsi hermostuvansa jokaisesta pienestäkin seikasta, mikä muistutti häntä uudesta toimestaan.

Elämä palvelijoitten kesken oli hänen mielestään sujunut erittäin hyvin. Eikö hän nyt hallitsisi tilannetta myöskin herrasväen joukossa? Hän oli pelännyt päinvastaista.

Aterian jälkeen katselivat konsuli ja Vikke uudistuksia huvilan ympäristössä.

— Isä on teettänyt tänne uusia mauttomuuksia. Mitähän tarkoittaa tuo lasinen hopeapallo ihanien pioonien keskellä? Tosin se hyvin valaisevasti kuvaa perheen kissankulta-sivistystasoa, mutta huomenna minä ajan sen vahingossa kumoon autolla, haasteli Vikke.

— Sitä sinä et tee, jos tahdot olla tämän talon asukas, kiivastui konsuli.

— Entäs uusi portti? Eikö arkkitehti voinut tehdä piirustuksia siihenkin samalla kuin muuhunkin? Törmänen on luultavasti muovaillut sivupylväät. Mitä ne esittävät?

— Nehän ovat hevosenpäitä. Minun konttoristini on veistänyt ne. Hänellä on taiteellisia taipumuksia.

— Minä luulin, että ne olivat plesiosauruksia. Ne muistuttavat hieman meidän entistä postineitiäkin. — Mutta aidan väri on toivoakseni pohjaväri. Nyt se ainakin muistuttaa täydellisesti entisen venäläisen kasarmin aitaa Töölön tiellä.

— Venäläisillä on koristeellista makua. He käyttävät vihreätä, kultaa, aniliinipunaista ja muita räikeitä värejä. Sellaiset värit kohottavat elämänhalua eivätkä masenna mieltä, niinkuin ruosteenruskea ja savenharmaa, joita suomalaiset arkkitehdit rakastavat. Katsopa nyt tuota aitaa, kuinka se sopii taivaan sineen! viittoili konsuli.

— Yhtä hyvin kuin tulppaanit sopivat tuon eukon punaiseen nenään, sanoi Vikke osoittaen Venlaa, joka kitki puutarhassa.

— Minä varoitan sinua, Vikke, ymmärtämästä asioita paremmin kuin isäsi. Mokoma ylimielisyys on juuri nykyajan nuorison suurin hairahdus.

— Nykyajan vanhempia ei ainakaan ole tarvis varoittaa ymmärtämästä asioita paremmin kuin heidän lapsensa, sitä vaaraa ei ainakaan ole, sanoi Vikke ja sytytti savukkeensa.

Konsuli nykäisi sen hänen suustaan huudahtaen:

— Tyst. Joko sinä alistut minun harjaantuneeseen makuuni tai minä jätän moottoripyörän maksamatta. Valitse itse!

Vikke kohautti harteitaan ja sanoi pilkallisesti:

— Siinä tapauksessa on tämä aita hurmaava.

Sanakiistaa olisi ehkä kestänyt kauemminkin, ellei Törmänen olisi tullut pyytämään konsulia kasvihuoneeseen.

* * * * *

Seuraavat päivät olivat levottomia. Vieraita tuli ja meni. Kaikki juoksuttivat Heliä.

Hän näki pieniä vilahduksia jokaisen luonteesta. Hän kuuli arkaluontoisia keskusteluja ja näki kohtauksia, jotka olivat tarkoitetut pysymään salassa. Aluksi hän koetti olla kuuro ja sokea, mutta vähitellen hän huomasi, että häntä pidettiin yhtä vaarattomana kuin sohvaa tai talon koiraa, Torroa.

Konsuli täytti koko huvilan äänekkäällä puhumisellaan. Hän tulistui monta kertaa päivässä, mutta unohti vihansa heti toisen asian kiinnostaessa häntä.

Saila oli perinyt isänsä levottoman luonteen. Hän oli jo lähes kolmenkymmenenvuotias, mutta vaikutti nuoremmalta päänsä poikamaisen muodon vuoksi.

Kerran kun Heli oli leikkaamassa salaattia, hän kuuli Sailan ja tohtori Reinin puhelevan sireenipensaikon takana.

— Antakaa minulle hyvä neuvo, herra tohtori! Onko oikein, että tyttö menee naimisiin isänsä käskystä? kysyi Saila sulavalla äänellä.

— Olen luullut, ettei sellaista enää tapahdukaan nykyjään, vastasi tohtori välinpitämättömästi.

— Mutta isäpä tahtoo, että sellaista tapahtuisi meillä. Hän on käskenyt minun rakastumaan erääseen turkulaiseen paitatehtailijaan, jolla on myöskin elokuvienteatteri. Mutta minä tahdon sivistyneen ja oppineen miehen.

— Oppinut ei ole aina sivistynyt, Saila-neiti, huomautti tohtori hienosti.

— Tuon turkulaisen sivistys ei nouse filmitekniikkaa korkeammalle. Enkä minä voi kunnioittaa häntä, vaikka hän tietääkin, mikä paita sopii huviretkille merelle ja mikä vuoristomatkoille. Ja kuitenkin on isä antanut minulle vain kolme kuukautta aikaa rakastuakseni häneen. Ellei se onnistu, niin minut jätetään tänne huvilalle koko talveksi haikean Alman seuralaiseksi.

— Kuinka voitte rakastua paitatehtailijaanne näkemättä häntä?

— Vielä vähemmin voin rakastua häneen, jos hän aina on silmieni edessä. Huh sentään!

— Tällaisissa asioissa olen aivan tottumaton antamaan neuvoja kenellekään. Kysykää mieluummin mielipidettäni veden noususta ja laskusta länsirannikolla?

— Minä tahtoisin vain tietää teidän mielipiteenne tyttären velvollisuuksista isäänsä kohtaan.

— Onhan sellaisista moraalia koskevista asioista kirjoitettu paljonkin. Voin kyllä hankkia teille luettelon teoksista, joten saatte vastauksen asiantuntijoilta.

Samassa tohtori näki Helin kävelevän keittiötä kohti, molemmissa käsissä iso vasu.

Hän riensi heti Helin jälkeen ja nostaen kohteliaasti hattuaan virkkoi:

— Hyvää huomenta Heli-neiti. Saanko auttaa teitä kantamaan näitä vasuhirviöitä?

— Minun tulee auttaa muita eikä suinkaan päinvastoin, vastasi Heli, kiiruhtaen askeleitaan.

— Joka tapauksessa minä nyt kannan näitä tässä mäessä, virkkoi tohtori ja otti korit Helin kädestä, alkaen kulkea huvilaa kohti.

— Tohtori saattaa minut ikävään asemaan. Neiti Kervo on jo huomauttanut minulle liian suuresta tuttavallisuudestani tohtoria kohtaan, sanoi Heli, joka seurasi jäljessä.

— Ahaa! Minkä johdosta hän sen teki?

— Siitäkin syystä, että tohtori aina nousee kumartamaan minulle, kun tulen aamuisin huoneeseen. Toiset herrat vain nyökäyttävät päätään, jos yleensä ensinkään huomaavat minua.

— Siinä tapauksessahan olen minä syyllinen.

— Sitä ei tohtori suinkaan ole. Minulle on sanottu, että miehen käytös riippuu naisen menettelystä.

— Teitä on siis kielletty herättämästä liikaa kunnioitusta?

— En halua herättää minkäänlaista huomiota. — Tuolla tulee nyt konsuli. Ellette heti anna minulle vasuja, niin saatte kuulla häneltä jonkin pistosanan.

Konsuli tuli Svenssonin seurassa autovajalta päin.

— Kas vain, tohtori Reini — te taidattekin olla sosialisti, koska palvelijoitten rasitukset käyvät sydämellenne. Tuolla neiti Kervo kastelee kukkasia, hänkin ehkä kaipaa apua. Pudistelette päätänne, tohtori! Teidän ihmisystävälliset aatteenne ulottuvat siis vain nuoriin tyttöihin, sanoi konsuli muka leikillisesti.

— Ei ole aina niinkään päivän selvää, kutka meistä ovat yhdenvertaisia, virkkoi tohtori.

— Anteeksi, saanko minä korit, pyysi Svensson, ottaen taakat tohtorilta.

— Pyydän teitä käyttämään minua, kun tarvitsette apua, Heli.

— Näyttää olevan tavallinen ilmiö, että autoilijat ovat tavoiltaan hienompia kuin heidän herransa, ajatteli tohtori astellessaan poispäin.

* * * * *

Kautta koko talon kaiutti konsuli mielipidettään pojastaan.

— Minkätähden epämiellyttävät asiat on huudettava äänekkäästi? kysyi konsulinna, nostaen katseensa Kotiliedestä.

— Minä aion lausua Vikelle ankaria isällisiä sanoja enkä mitään lemmenkuiskailuja. Sinäkin, Helma, olet hemmoitellut häntä kuin sylikoiraa! Minkälaisia hedelmiä sinun kasvatuksesi nyt kantaa?

— Vikke on reipas poika, eikä mikään sylikoira, Jallu.

— Olisikin edes sylikoira, niin silloin ei kukaan ainakaan myöntäisi hänelle velkaa. Sinä et valvo hänen seurusteluaan, etkä pidä häntä kurissa. Minulla ei ole aikaa kasvattaa häntä muuta kuin suurin piirtein. Sinun tulee hallita yksityisseikat lasten elämässä, pauhasi konsuli, kävellen edestakaisin huoneessa.

— Minä olen neuvonut häntä tekemään työtä ainakin pari tuntia päivässä. Silloin ei kukaan voi väittää, että me olemme yhteiskunnan loisia. Ja mitä velkoihin tulee, niin monella hyvin kunnioitettavalla ihmisellä on niitä. Niinkuin esim. moraalisilla, köyhillä ylioppilailla ja kansakoulunopettajilla, joilla on isot perheet. Minä olen varma siitä, että Vikke ei ole tehnyt velkoja ilman syytä.

— Hänellä on tavattoman suuret kuukausirahat. Mihinkä ne hupenevat?

— Luulen hänen lahjoittaneen kansanvalistuksen hyväksi ja Karjala-seuralle ja olympialaisiin, joihin osakunta velvoittaa.

— Älä luule, että Vikke tekee velkoja sellaisia tarkoituksia varten. Sitäpaitsi hän ei ole oikeutettukaan rehentelemään lahjoittajana minun tietämättäni.

— Säästäväisyyttähän minäkin olen aina suositellut. Täytyy muistaa, että pienetkin setelit ovat rahoja — ainakin 20-markkaset. Kerran minä kuulin, kuinka Vikke kehoitti tyttöjä matkustamaan kolmannessa luokassa. Hän sanoi nähneensä ikkunasta, että sielläkin voi olla oikein hyvä, virkkoi konsulinna vakavana.

— Mutta herra poikani tekee mieluummin velkoja kuin matkustaa itse kolmannessa luokassa! jyrisi konsuli.

— Vikke on erikoisen hajunarka ja kolmannessa luokassa haisee sipulille ja saapasrasvalle.

— Kaikissa tapauksissa hän on tuhlaavainen ja kevytmielinen nuorukainen. Hän nähtävästi seurustelee huonojen ja laiskojen toverien kanssa.

— Mitä huonoihin tovereihin tulee, niin ne ovat niin paljon hauskempia kuin hyvät, joten en lainkaan ihmettele, vaikka nuoret liittyvätkin sellaisten seuraan. Minä puolestani kylläkin valitsen ystävikseni mieluummin kunnollisia naisia, vaikka he ovatkin huonommin puettuja kuin toiset, sanoi konsulinna huoahtaen.

— Sinun puheessasi on jotakin kieroa, Helma? Siinä on jotakin aivan päin hongikkoa, vaikka sitä ei keksi heti, kiukutteli konsuli.

— Entä tahtoisitko sinä, että minä syöttäisin Vikelle pettuleipää ja sillinpäitä samassa pöydässä, jossa hänen lihava isänsä syö kananpaistia? jatkoi konsulinna välittämättä miehensä äskeisistä sanoista.

— Sinä et vaadi lapsilta kerrassaan mitään.

— Minä puolustan suurtakin ankaruutta kasvatuksessa. Esimerkiksi sitä, että lasten tulee liikkua hiljaa, kun minulla on päänsärkyä. Enkä minä salli heidän jäädä yöksi kaupungille soittamatta kotiin.

— Kun minä olin Viken ikäinen, niin minä tein työtä 15 tuntia päivässä asianajokonttorissa ja hakkailin sinua sunnuntaisin.

— Joka myöskin oli hyvä afääri, sanoi konsulinna.

— Miksei, jos ajattelen vain rahapuolta, tyst, sanoi konsuli ja meni ulos, ennenkuin konsulinna toipui vastaamaan.

— Heli menee sanomaan sille nulikalle, että hän tulisi heti selvittämään asiansa isänsä ja omantuntonsa kanssa. Ja ottakoon nöyrän mielen mukaansa, huusi hän sivumennen keittiöön.

— Eikö isä voisi käyttää toisenlaista kieltä palvelijoitten kuullen? sanoi Siljo Helin mentyä.

— Jos tässä alkaa ajatella, mitä palvelijat saavat kuulla tai nähdä, niin täytyisi olla kuin vieraisilla omassa kodissaan. Hoitakoot he tehtävänsä ja varokoot tekemästä huomioita isäntäväestään. Tuo Heli onkin hiljainen tyttö, joka ei huomaa mitään.

Siljo meni lasikuistille. Hän katseli rauhallista kesämaisemaa ja ajatteli rauhatonta kotielämää. Aina oli ikävyyksiä ja myrskyjä. Isä salli perheensä kitsailematta elää ylellisyydessä. Hän rakasti heitä tavallaan ja huolehti kodista. Mutta jokainen oli haarniskassa häntä vastaan, sillä hänellä oli hillitsemätön luonne. Saila ja Vikke olivat samanlaisia ja aina nenäkkäitä. Äiti ajatteli vain ulkonaista hienoutta ja oli tyytymätön kaikkeen.

Kun näki, mitenkä Heli ja Svensson esiintyivät tahdikkaasti, ja vertasi heitä perheen jäseniin, niin täytyi hävetä sivistystä, joka ei sen enempää jalostanut ihmisiä.

Eilenkin, kun Heli kähersi Sailan hiuksia ja järjesti ne niin maukkaiksi kuin oli mahdollista, kiukutteli Saila ja kampautti kymmeniä kertoja uudelleen. Ja Heli alistui kaikkeen ja näytti aivan välinpitämättömältä. Siljo arveli, että hän luultavasti halveksi konstailevaa Sailaa sydämensä pohjasta.

Sillä välin meni Heli pyöräänsä puhdistavan Viken luo.

— Konsuli pyytää Vikke-herraa luokseen.

— Sitä hän saa odottaa. Minä tiedän kyllä milloin isiä pitää välttää yhtä visusti kuin lavantautia, sanoi Vikke virnistellen.

— Mitä minä sanon konsulille?

— Että minä lähden Maarianhaminaan, kunnes hän on sulattanut karvaan annoksen, jonka posti toi.

Heli meni ja sanoi konsulille:

— Vikke-herralla on asiaa kaupunkiin.

— Vai niin! Ja sellaista Heli uskaltaa tulla kertomaan? Jos ei pojan lurjus ole viiden minuutin perästä täällä, niin saa Heli vastata siitä. Jouduttakaa askeleitanne, sanoi konsuli raivostuen.

Heliä harmitti, mutta hän hillitsi itsensä ja meni Viken luo.

— Ellei Vikke-herra mene konsulin luo, niin minä saan vastata siitä, sanoi Heli.

— No, silloinhan minä pelastan nahkani, sanoi Vikke ja nousi pyörälle.

— Nyt sinä menet isäsi luo ja heti paikalla, sanoi jyrkkä ääni vieressä.

Se oli tohtori Reini, joka oli tullut Helin jäljessä.

Vikke katsoi puhujan rypistyneitä kulmakarvoja ja lähti nopeasti huvilaan päin.

— Minä kuulin konsulin hävyttömät sanat teille ja riensin jälkeenne. Nyt minä menen sanomaan konsulille mielipiteeni, sanoi tohtori.

— Sitä ette saa tehdä, herra tohtori. Me saisimme vain molemmat ikävyyksiä, eivätkä konsulin sanat loukanneet minua. Hän oli suunniltaan, ja minä säälin hänen kieroa asemaansa omassa kodissaan.

— Ja minä säälin teidän asemaanne vieraassa kodissa, sanoi tohtori ja pani kätensä Helin kädelle, joka oli moottoripyörän ohjaustangolla.

Heli tahtoi vetää kätensä pois, mutta outo lamaus oli vallannut hänet. Vahva käsi puristi hellästi hänen ruskeata nyrkkiään ja sen läpi virtasi sähkö läpi ruumiin. Koko maailmanmeno oli pysähtynyt taivaan kehrän hohtavien säteitten alla. Mutta hän tunsi vain ruskean silmäparin polton.

Silloin kuului Torron kumea haukunta ja Heli toipui vetämään kätensä vapaaksi.

— Herrasmies ei saa olla tuttavallinen sisäkköä kohtaan, sai hän sanotuksi epävarmalla äänellä ja juoksi pois.

— Se on minunkin mielipiteeni, huusi tohtori hänen jälkeensä.

— Mitähän sekin tarkoitti? ajatteli Heli. — Tohtori sanoi usein sellaista, jonka merkitystä täytyi miettiä. Heli pelkäsi katsoa häneen, se teki hänet epävarmaksi ja saattoi hämilleen.

IV.

HUVILAELÄMÄÄ.

— Mitä nyt, isä? Saanko tarjota savukkeen? kysyi Vikke huolettomasti astuessaan konsulin huoneeseen.

Tämä seisoi selkä uunia vasten ja koetti lävistää tulijan katseillaan.

— Täältä on kaunis näköala. Minä hakkaisin vielä tuon kuusen pois tieltä. — Mutta ehkä minä häiritsen? Isä näyttää — —

— Miltä minä näytän?

— Hiukan merikipeältä.

— Ei ole ihme, vaikka sairastuisin. Minua karhutaan taas sinun veloistasi. Mitä sinä siihen sanot? kysyi konsuli uhkaavasti.

— Se on epähieno, joskin luonnollinen menettely karhujeni taholta, vastasi Vikke savuke hampaissa.

— Nyt on kysymys sinun menettelystäsi, arvon herra. Minä olen saanut tarpeekseni sinun tyhmyyksistäsi.

— Valitan, isä.

— Tyst. — Jätä tuo sävy.

— Mitä isä siis vaatii?

— Ensinnäkin, että sinä olet avomielinen minua kohtaan.

— Olkoon menneeksi. Minä olen kirjoittanut runon. Minulla on paljon taipumuksia sellaiseen. Se kuuluu näin:

Katso ihmisiä kaameita, ovat vanhan ajan aaveita, palvoo rauhanaikaisia haaveita, niinkuin peikot ovat haaleita.

Toiset kehittyvät miksi aika vaatii nuorten muodit heille tavat laatii. Peikot heitä moittii, vainoaa, mutta heille kuuluu tämä maa.

— Tyst! Lopeta tuollainen leperrys, keskeytti konsuli.

— Minähän vain näytän avomielisesti sisintäni. Siinä tarkoituksessa voisin vielä kertoa tunteistani Duttia kohtaan.

— Minä en tahdo kuulla tytöistä, joilla ei ole sukunimeä.

— Hän on kasinon ruusu ja paljon hurmaavampi kuin esim. Saila. Mutta mitä vielä tahdot, isä?

— Myy moottoripyöräsi ja maksa velkasi.

— Mahdotonta. Se on pantissa toisesta velasta.

— Sinä onneton poika! Kunpa saisin sinut omille jaloillesi, niin pääsisin edesvastuusta. Milloin sinä suoritat tutkintosi?

— Siihen kuluu vielä pitkä aika. Minulla ei ole mitään syytä kiirehtiä.

— Tyst. Siinä tapauksessa otan sinut konttoriini.

— Miksei, olenkin, jos pääsen sille osastolle, jossa sievä neiti Broms on.

— Ei, vaan sille, jossa neiti Lundén on.

— Siinä tapauksessa luen mieluummin lakia jonkin vuoden.

— Sinä vetelehdit vain ravintoloissa ja vietät tyhjäntoimittajan kurjaa elämää. Mutta nyt se loppuu.

— Mitä tällaiset turhat kohtaukset toimittavat? Meillä on jo vakiintunut käsitys toisistamme, eikä se muutu puhumalla. Minä olen talon ainoa poika ja toivo. Eiköhän kannattaisi uhrata aikaa ja rahaa siihen mahdollisuuteen, että minusta tulisi jotakin. Älyä minulla on tarpeeksi asti ja aikaa. — Torro haukkuu vieraita portin luona. Jätetään nyt perheriidat, isä-ukkeli, sanoi Vikke siepaten vaateharjan seinältä. Sillä hän harjasi konsulin takinkaulusta, otti tätä käsivarresta ja veti muassaan ulos.

Useimmiten päättyivätkin konsulin vihanpurkaukset vieraitten tuloon tai muuhun keskeytykseen. Uusi purkaus tuli pian, mutta häipyi äkkiä, kun vain ajatukset johtuivat muuanne.

* * * * *

Myöhäisen päivällisen jälkeen ei tarjottu enää mitään. Sentähden oli Heli vapaa iltasilla, paitsi kun oli kutsut tai muuten vieraita.

Silloin hän samoili ympäristössä joko yksin tai Svenssonin seurassa, kooten kasveja ja puhellen kasvitieteestä.

Kerran he tapasivat Siljon kaukaisella metsätiellä.

Hän makasi hiljaa kanervikossa ison kiven takana ja luki, kun hän kuuli Helin äänen.

— Tämä Ahvenanmaa on oikea orkideojen paradiisi. Katsokaapa nyt esimerkiksi tätä Orehis maseulusta. Eikö se ole herkullinen. Otetaan varovasti juuret, ne ovat yhtä merkillisiä kuin itse kukkakin. Lehdet ovat sinipunervia, sisältä ne ovat täplikkäitä. Sen nimi on miehen kämmekkä.

— Kerran minä näin muunnoksen tästä etäällä ulkosaarella, sillä oli niin outo tuoksukin, sanoi Svensson.

— Sinne minun täytyy päästä. Ettekö nauti, Svensson, elämästä?

— Viime aikoina minä olen oppinut nauttimaan uusista arvoista.

— Ja ajatelkaas, että monet väittävät luonnontieteilijäin tutkivan vain yksityisseikkoja, heteitä ja emiä ja soluja ym. eikä nauttivan luonnosta ylipäänsä. Minusta taas tieto vie kauneuteen, sanoi Heli.

— Se on totta. Menemmekö vielä eteenpäin? kysyi Svensson.

— Minä toivoin löytäväni Orehis sambuemuksen. Mutta jääköön nyt tällä kertaa.

— Ehkä minä tiedän, missä se kasvaa, kuului ääni kiven takaa, ja Siljon pörröinen pää pisti esille.

Heli huudahti ja Svensson pudotti kasvit maahan.

— Ahaa, nyt minä yllätin teidät. Minä olen aikoja sitten arvannut, että teillä on jotakin taikaa keskenänne. Istukaa nyt tähän ja selittäkää merkilliset sananne, sanoi Siljo.

— Me kokoamme yrttejä ja juuria erästä tarkoitusta varten, sanoi Heli.

— Niin me haemme kasveja ja kukkia. Se on vain päähänpisto. Ja ne ovat hyviä olemassa, kun sairastuu tai käärme puree, selitti Svensson.

— Tai kun on ikävä tai ukkonen käy, nauroi Siljo. — Ja mihinkä tarkoitukseen on latinalaiset nimet opittava?

— Ei haittaa, jos me kerromme Siljo-neidille, mitä varten Svensson tutkii kasveja. Hän ei varmaankaan kerro sitä muille, sanoi Heli.

— Minä lupaan vaieta, vakuutti Siljo.

Ja sitten Heli kertoi Svenssonin palavasta opinhalusta ja hänen monivuotisesta työstään ominpäin.

— Minä menen tuonne rantaan uimaan sillä aikaa, kun Heli kertoo. Minua kainostuttaa kuulla hänen väritettyä kertomustaan, sanoi Svensson, ja juoksi pois.

— Mitähän varten hän lukee kaikkea tuota? kysyi Siljo.

— Hän tahtoo suorittaa keskikoulun kurssin. Historiassa, maantiedossa, uskonnossa ja osittain luonnonhistoriassa hän voisi suorittaa ylioppilastutkinnonkin, sanoi Heli.

— Onko Heli huomannut, kuinka hän eroaa muista nuorista miehistä? Hän ei puhu roskaa eikä kiroo koskaan. Etenkin minä ihailen hänen itsehillintäänsä seurustellessaan isän kanssa, joka tosiaankin on vaikea.

— Se johtuu siitä, että Svensson pyrkii eteenpäin. Hän tekee työtä kasvattaakseen itseään sekä tietopuolisesti että myöskin tapojensa puolesta. Monet ylioppilaat pitävät itseään patenteerattuina sivistysolentoina eivätkä taistele miesten luontaista raakuutta vastaan. Svensson ei pidä itseään valmiina ja se seikka saa hänet huomaamaan vikansa.

— Mutta mitenkä hän on voinut yksin oppia esim. matematiikkaa? kysyi Siljo.

— Siinä hänellä olikin sekavat tiedot. Mutta koska hän on erikoisen älykäs, niin hän menee tavattoman nopeasti eteenpäin esimerkiksi algebrassa, sanoi Heli varomattomasti.

— Ja kuinka Heli osaa näin hyvin arvostella hänen tietojansa? kysyi Siljo äkkiä.

Heli ei voinut estää itseään punastumasta vahvasti.

— Minulla on niin paljon luonnollista älyä, koetti hän viisastella.

— Ei vetele, Heli. Minä alan huomata, että täällä piilee teatterijuoni. Jos tahdotte, että minä vaikenen, niin kertokaa koko juttu.

Näin ahdistettuna oli Helin pakko kertoa historiansa ja hän lopetti sanomalla:

— Minulla on ollut suuri hyöty täälläolostani ja toivon, ettei minun työni ole kärsinyt siitä, että olen ylioppilas.

— Me olemme kaikki olleet hyvin ihastuneita Heliin. Mutta onhan se sentään noloa, että kandidaattia lukeva sivistynyt tyttö passailee nuoria poikakloppeja ja auttaa riisumaan vaatteita eteisessä, sanoi Siljo.

— Minua se on vain huvittanut.

— Ja pahinta kaikesta on, että meidän perheessämme tapahtuu alati sellaista, joka ei sovellu vierasten korville, jatkoi Siljo.

— Minusta ei ole ollenkaan parempi, jos sivistymättömät palvelijat saavat kuulla sellaista.

Samassa tuli Svensson järveltä. Hän oli pukeutuneena ristikkäiseen trikoliinipaitaan ja pussihousuihin. Hauskat kasvot ja komea ryhti tekivät hänet hyvin miellyttäväksi mieheksi.

— Nyt te olette molemmat täydellisesti paljastetut, sanoi Siljo.

— Helistä minä en tiedä muuta kuin, että hän on yhtä viisas kuin avuliaskin, sanoi Svensson.

— Nyt minäkin tahdon olla avulias. Tiedän paikan, jossa kasvaa harvinaisia orkidealajeja. Tulkaa mukaan, ennenkuin aurinko laskee, sanoi Siljo.

Tämän päivän jälkeen he usein samoilivat metsiä kolmisin. Kävivätpä kerran ulkosaarillakin moottorilla. Siljoakin huvittivat nämä huvi- ja keräysretket niin, että hän usein jäi kotiin, kun perhe lähti Maarianhaminaan, tai vieraisille. Etenkin kun Vikke usein hoiti moottoria ja Svensson oli vapaa.

Sadepäivinä Heli ja Svensson laskivat ja lukivat kotona. Eniten vaivaa antoi ainekirjoitus. Nyt vasta Heli huomasi, kuinka pitkän valmennuksen takana hyvä kirjallinen kielenkäyttö on.

Svensson oli lukenut paljon sekä hyvää että huonoa kirjallisuutta. Hänen arvostelunsa oli kehittynyttä ja omintakeista. Mutta kynä kädessä hän muuttui lapselliseksi ja epäjohdonmukaiseksi. Hän luetteli tapahtumat lyhyissä lauseissa tai sekaantui pitkiin loppumattomiin sanasokkeloihin. Historialliset tai muut asialliset aineet olivat parempia, sillä ne hän kirjoitti lähdekirjoista. Kerran hän antoi Helille tällaisen aineen:

_Rehellisyys_.