Part 3

Tyhjän kupin pohjalla oli korsi, jossa oli heinäntöyhtö. Se oli nähtävästi osa junkuksen varresta.

— Aliina pisti jotakin kuppiin, sanoi samassa pikku Elli, jota ei kukaan ollut huomannut.

— Turhaa puhetta, virkkoi Venla. — Joutukaa nyt rantaan. Svensson huutaa.

Vasta kun moottori halkaisi laineita, selveni asia minulle.

Näin kuinka Aliina kutkutteli Törmäsen niskaa liinansa ripsuilla ja vetäytyi tuhdolla häntä yhä lähemmäs. Silloin tulin ajatelleeksi, että hän luultavasti oli pistänyt tuon junkuksenkin Törmäsen kahviin. Hän oli ottanut sen kokoelmastani, muistaen minun hullutteluani rakkausyrtistä.

Minä nautin ihanasta matkasta. Toiset haastelivat sivuuttamistamme huviloista.

— Tuossa asuvat Röönperit. Heillä eivät palvelijat pysy koskaan kuukautta kauemmin, sillä rouva on kovin saita ja herra äkäinen. — Tuolla näkyy Vorsteenin laivasilta. Siellä saa sisäkkö 400 markkaa kuussa sen vuoksi, kun vanha rouva on niin konstikas. Ja tuossa vieressä on kahen perheen huvila. Siellä riitelevät rouvat ja palvelijat pyykkipäivistä ja uimavuoroista.

Aliina jatkoi selityksiään yhteen menoon. Sillä aikaa minä keksin Törmäsen käryävän piipun tuhdolla. Minä panin varovasti hattuni siten, että kukat tulivat aivan hehkun päälle ja pälyilin sitten, ettei hattu vain palaisi väärästä paikasta.

— Mikä täällä palaa? huudahti Törmänen äkkiä ja nähtyään minun hattuni käryävän hän kastoi kukat mereen niin taitavasti, ettei hattu kastunut lainkaan.

Minun oli sitten pakko ratkoa pois tärveltynyt kukkakauhistus hatustani. Mutta siitäkös Aliina suuttui aivan tosissaan. Hän nimitti minua kiittämättömäksi höperöksi. Törmänenkin sai osansa eikä Aliina lauhtunut, ennenkuin tämä nipisti häntä leuasta sanoen:

— Mitäs tämä kyökkiruusu nyt niin näyttää okaitaan? Eihän tässä kukaan ole tahallaan tehnyt vahinkoa. Tui, tui pikku poropata!

Minua nauratti, mutta hillitsin itseni ja katsoin muualle. Toisistakaan ei kukaan nauranut. Svensson vain alkoi laulaa tunteellista saaristolaislaulua.

Rannalla kuitenkin syntyi heti erimielisyyksiä. Alma-neiti tahtoi mennä käymään tuttaviensa luona. Aliina ja Törmänen taas halusivat elokuviin ja Svensson erosi seurasta lakkiaan nostaen ja sanoen:

— Tapaamme kello 10 moottoriveneen luona. Hauskaa iltaa, ystävät!

Hajaannuimme siis kukin tahollemme ja minä olinkin iloinen saadessani yksinäni samoilla pienen kaupungin kaduilla.

Ajattelin juuri, kuinka suloista on kuljeskella tuntemattomana vieraassa ympäristössä, kun äkkiä kuulin äänen:

— Heli Sarkamaa, seis!

Ensi ajatukseni oli juosta pakoon, mutta huomasin sen kohta mahdottomaksi. Toiselta puolella katua tuli minua vastaan kaksi hienoa naista.

Edessäni olivat Tuovi Havas ja rouva Kuusijuuri.

— Terve, Heli! Sinä olet kerrassaan siunattu ihminen, kun nyt osut tielleni. Kahteen vuoteen en ole tavannut ketään tovereitani ja siksi jo olenkin lakastumaisillani kuin kukkanen, joka kasvaa höystämättömässä maassa, virkkoi Tuovi.

— Minusta sinä kukoistat kuin päivälilja, vaikka oletkin ollut ilman toverien höystävää seuraa, vastasin minä.

— Mutta minun hengeltäni puuttuvat jotkin tärkeät ravintoainekset, kuten munanvalkuaisaine tai hiilihydraatti — —

— Tai suolat, jatkoin minä.

— Tulkaa nyt kasinolle, minä tarjoan teille teetä! Siellä voitte sitten rauhassa puhella, kehoitti rouva Kuusijuuri.

Minä epäröin, sillä vaara saattoi piillä joka oven takana.

— Minä olen täällä vain keräämässä kukkia eikä pukuni ole sellainen, että minun sopisi esiintyä kylpyvieraiden parissa.

— Sinä olet aina aistikkaan näköinen, sanoi Tuovi, joka itse loisti tyylikkäässä, ulkomaalaisessa asussa.

— Omasta mielestäni olen tavallisen sisäkön näköinen, vastasin minä koetellakseni heitä.

— Vaikka jonkun miljonäärin sisäkkö pukeutuisi vieläkin hienommin kuin sinä, niin ainoastaan aasi voisi pitää sinua sisäkkönä. Sinun sielusi loistaa kasvoistasi ja se tuoksuu kasvitieteelle, kemialle ja yliopistokulttuurille, selitti Tuovi ja veti minut mukanaan.

Karivuorella ei ainakaan kukaan ollut tuntenut noita tuoksuja.

Me istuuduimme meriverannalle ja minä nautin sanomattomasti. Soittokunta soitti ja kylpyvieraat, joita vielä oli hyvin vähän, istuivat hiljaa puhellen vuokkojen koristamien pöytien ääressä.

Rouva Kuusijuuri oli erittäin suopea. Hän suojelee innokkaasti Tuovia, joka vähitellen alkaa menestyä laulajattarena.

Koko Kuusijuuren perhe oli täällä. He olivat vuokranneet erään kaupungin laidassa olevan hauskannäköisen huvilan ja Tuovi aikoi viettää osan kesästä heidän luonaan. Pankinjohtaja vietti kuitenkin suurimman osan ajastaan Helsingissä.

Tuovi aikoo antaa laulajaiset sekä täällä että muutamissa muissakin maaseutukaupungeissa. Sitten hän taas lähtee ulkomaille, antaakseen kevätpuolella konsertin Helsingissä.

— Sinä mahdat laulaa ihanasti nyt, kun olet oppinut niin paljon lisää! Minusta sinä olit valmis jo ennen ulkomaille lähtöäsi, sanoin minä.

— Omasta mielestäni olinkin silloin valmiimpi kuin nyt. Onneksi sain hurmaavan opettajan. Hän on ivallinen Mefisto, joka on rääkännyt ja sättinyt minua korkeasta tuntimaksusta. Joskus hän kohottaa minut ylimpään taivaaseen myöntäessään, että minulla alkaa olla hiukan aavistusta tekniikasta.

— Mutta mitä hän sanoo äänestäsi?

— Hän ei ole koskaan sanonut siitä mitään, paitsi viime helmikuun neljäntenä päivänä kuuden ja seitsemän välillä illalla. Hän oli koko illan ollut erikoisen koleerinen. Kaikki oli hullusti ja minua hän kohteli huonommin kuin häijy äitipuoli lasta isän poissaollessa. Silloin minä sanoin: "Hyvästi, hyvä herra! Huomenna lähetän maksunne ja sitten minä lähden Suomeen kansakoulunopettajattareksi." Olisitpa nähnyt hänen ilmeensä! Hän syleili minua ja kutsui itseään vanhaksi mölyapinaksi. Minulla oli suloisin ja suurin ääni Saksassa, Italiassa ja kaikissa ententemaissa. Lähdin kotiin hyvin onnellisena, ja vaikkei hän koskaan enää kehuisikaan ääntäni, niin ainakin sen hetken minä muistan kuolemaani asti, kertoi Tuovi loistavin katsein.

— Mutta mehän aina kehuimme sinun ihanaa lauluasi!

— Tuo opettajani on ainoa, joka kykenee lausumaan totuuden. Kuukausimääriä hän opettaa minua vain hengittämään ja välistä hän ei päästä minua askeltakaan eteenpäin. Mutta hän on avannut minulle uuden elämiin. Hän on totisesti luomakunnan kruunu.

— Ethän vain ole rakastunut häneen? kysyi rouva Kuusijuuri pelästyneenä.

— Hän ei ole mikään sopiva maallisen rakkauden esine. Hän on siinä viidenkymmenen ja sadanvuoden välillä. Pieni, pyöreä ja punaviiksinen lyllerö, joka sisältää jalon ja loistavan hengen.

— Punaviiksinen? Tarkoitat kai punasilmäripsinen? minä huomautin.

— Juuri, punaviiksinen! Mutta sen unohtaa kuullessaan hänen lietsovan innostusta taiteeseen. Silloin masennus haihtuu ja minä uskon voivani kohota yhä lähemmäksi päämäärääni. Valmiiksi ei kukaan tule koskaan.

— Onneksi maisterinarvo ei ole yhtä saavuttamaton. Jos minä aina vain tulisin yhä maisterimaisemmaksi, mutta en koskaan maisteriksi, niin jättäisin lukuni heti paikalla.

— Minä tahdon tavoitella ikuista kauneutta haluamatta koskaan pysähtyä. Katso, kuinka kaunis tuo merikin on juuri siksi, ettei sillä näy rajaa. Sen arvo vähentyy siitä, että sillä todellisuudessa on rajansa jossakin kaukana.

— Rajatonta merta en ainakaan minä tahtoisi purjehtia. Runsaimmatkin eväät loppuisivat kerran sellaisella matkalla, huomautti rouva Kuusijuuri.

— Minunkin evääni loppuvat kerran, mutta silloin minä jo lopun itsekin, sanoi Tuovi.

— Kas, tuollahan astelee meidän entinen autonkuljettajamme Svensson. Minulla on vähän asiaa hänelle. Svensson, Svensson! huusi rouva Kuusijuuri heiluttaen lautasliinaa.

Kauhukseni näin Svenssonin meidän ja meren välillä. Hän kääntyi heti meihin päin. Minä pohdin hätäisesti pelastusmahdollisuutta. Menisinkö tuon kauempana olevan pöydän luo ja kääntäisin selkäni tännepäin tai ripustaisinko lautasliinan kasvoilleni? Tunsin melkein voittamatonta halua ryömiä pöydän alle.

En kuitenkaan tehnyt mitään. Varmaan tuntui Lotin vaimosta hänen jäykistyessään suolapatsaaksi samanlaiselta kuin minusta nyt.

Ja tuho lähestyi minua Svenssonin hahmossa.

— Päivää, Svensson! Minä olen kuullut, että hänellä on ohjaajan virka täällä päin. Eikö hän tahtoisi tulla takaisin meille? kysyi rouva Kuusijuuri.

— Minä olen tyytyväinen nykyiseen paikkaani, vastasi Svensson.

Samalla hän hätkähti ja tuijotti minuun. Minä käännyin hitaasti Tuoviin päin ja tarjosin hänelle leivoksia.

— Minulla on nyt aivan kelvoton autonohjaaja. Hän ajaa koirien, lehmien, hevosten ja käytävien päälle. Minä annan Svenssonille hienon puvun ja paremman palkan kuin mitä teillä on nykyisin, jatkoi rouva Kuusijuuri.

— Palkka on minulle yhdentekevä, rouva pankinjohtajatar, virkahti Svensson ylpeästi.

— Millä Svenssonin nykyinen herrasväki korvaa rahapalkan — jos saa kysyä, tiedusti rouva Kuusijuuri pistävästi.

Svensson vaikeni ja työnsi kiharansa hattunsa alle, niin että hänen otsansa loisti valkeana muuten ruskeita kasvoja vasten.

— No, hyvästi sitten Svensson, sanoi rouva Kuusijuuri.

— Eikö He — —, aloitti Svensson, katsoen minuun, mutta oikaisi sanansa, kun minä katsoin häntä tiukkaan silmiin.

— Ehkä neiti Sarkamaa suvaitsee jo tulla rantaan. Meidän on pakko lähteä pian, sillä alkaa jo tulla myöhä.

— Vai Svensson onkin tuonut sinut tänne, Heli! Kenen luona sinä asut? Sinun täytyy tulla pian meille Tuovia tapaamaan. Tässä on osoitteemme! Ja rouva Kuusijuuri ojensi minulle kortin.

— Kiitoksia kutsusta! Hyvästi Tuovi. Vahinko, etten voi kutsua sinua vierailulle pieneen ullakkohuoneeseeni. Sinne on monta estettä. Tapaamme kuitenkin pian.

Minä kiiruhdin nopeasti ulos Tuovin huutaessa jälkeeni:

— Muista tulla jo huomenna!

Me astelimme sitten Svenssonin kanssa puhumatta keskenämme sanaakaan. Otaksuin, että hän oli harmissaan.

Veneen luo tultuamme olivat muut jo siellä.

— Venssonnilla ja Helillä taisi olla träffi? lausui Aliina hyväntahtoisella äänellä.

— Minulla oli vain kunnia noutaa neiti Sarkamaa hänen ylhäisten tuttaviensa parista, sanoi Svensson, pannen moottorin käyntiin.

— Onko sinulla jo tuttavia täällä? Täällä huviloissa palvelee paljon helsinkiläisiä, virkkoi Alma-neiti.

— Kasinolla myöskin, lisäsi Svensson totisena.

— Ravintolatyttöjen seura ei sovi Helille, lausui Alma-neiti.

— Voivat nekin olla jalojakin ihmisiä! Tämä Törmäs-veitikka vei minut oikein hienoihin eläviin. Siellä näyteltiin, kuinka tanssiravintolan tarjoilijaneiti käyttäytyy hienommin ja sielukkaammin kuin enklantilainen laaty, joka antaa tunteille halpamaisen vallan ja saattaa sillä väärinkäsitystä loortin ja koko metsästysseuran ja satojen ajokoirien kesken. Ja hevosten, jotka laukkasivat aitojen ja talonpoikien yli. Mutta se hotellineiti, jolla oli niin ruma nimi kuin Pylliisi, mutta kaunis espireetti hatussa, näytti aatelistonhenken sivistystä uhratessaan loortin. Hän polvistui kosteassa mullassa silkkisukkasillaan ja antoi anteeksi sille laatylle, kertoi Aliina.

Kuulijakunta näytti hartaalta ja tyytyi sekavaan esittelyyn. Törmänen vain lisäsi:

— Kauniita puutarhoja niillä on siellä Enklannissa. Liikaa nopeaan vaan on vilmattu, kun ei saanut kuin vilauksen niistä loksistakaan.

Astuessamme maihin auttoi Svensson minua veneestä pyytäen samalla anteeksi tahraista kättään.

Erotessamme minä sanoin hänelle:

— Toivon, ettei Svensson kerro toisille minun olleen kasinolla. Se oli vain satunnainen hairahdus.

— Kuten käskette, neiti, vastasi Svensson.

— Sanokaa Heli! Se sopii minun toimeeni täällä.

— Hyvää yötä, Heli!

Seuraavana aamuna pestessäni ison lasiverannan ikkunoita tuli Svensson puhelemaan kanssani.

— Saanko kysyä, mikä Heli on arvoltaan ja suvultaan? hän aloitti.

— Nyt olen sisäkkö Karivuorella, mutta olen nähnyt toisenlaisiakin aikoja.

— Nuoren ihmisen tulee aina kulkea ylöspäin eikä päinvastoin.

— Ylöspäin minäkin pyrin ja tämä olotila on välttämätön päästäkseni eteenpäin.

— Mitä ylenemisiä täällä olo on? Korkeintaan avioliitto Törmäsen kanssa!

— Pyydän, ettei Svensson poikkea tavallisesta hienotunteisuudestaan. — Minä olen tullut tänne pääasiallisesti sen vuoksi, mitä voin tehdä talon töiden loputtua.

— Siis juoksentelemaan yksinänne pitkin metsiä ja soita?

— Niin, vastasin minä lyhyesti, otin pesutamineeni ja lähdin poispäin.

— Anteeksi! Minä en olisi näin utelias ilman syytä. Mutta minä tarvitsisin vähän apua ja luulen, että Heli ehkä osaa jotakin.

— Svensson puhuu vain suoraan eikä kiertele!

— Osaako Heli keskikoulun matematiikan?

— Osaako Svensson vaieta?

— Osaan.

— Siinä tapauksessa minä osaan keskikoulun matematiikan.

— Entä muut aineet? Minä osaan historian, maantieteen, uskonnon, luonnontieteet niin pitkälti kuin yksin voi oppia.

— Minä puolestani luulen muistavani keskikoulukurssin kaikissa aineissa, historian vuosilukuja huomioonottamatta.

— Olin aika hullu, kun luulin Heliä sisäköksi, sanoi Svensson vakavana.

— Ja minä olin yhtä hullu pitäessäni Svenssonia autonohjaajana, nauroin minä.

— Siinä Heli ei erehtynyt. Minä olen käynyt pari luokkaa oppikoulua. Isä oli ohjaaja, ja minä olen ollut sitä jo 11 vuolla. Mutta minä tahdon suorittaa keskikoulun tutkinnon ja sitä varten olen lukenut jo monta vuotta itsekseni. Onneksi minä osaan ruotsia ja saksaa käytännöllisesti. Mutta kaikesta ei voi suoriutua yksinään. Matematiikkaa ja ainekirjoitusta en mitenkään tahdo oppia.

— Ihmeellistä, että miehellä voi olla niin runsaasti tarmoa ja tiedonhalua! Mitä Svensson sitten tekee keskikoulun todistuksella?

— Minä menen naimisiin, vastasi hän, katsoen minua niin juhlallisena, etten uskaltanut edes nauraa.

— Eikö nyt enää rippikoulu riitä naimaluvan saamiseen? kysäisin vain.

— Se, jota varten aherran, on käynyt keskikoulun, ja minä tahdon saada saman sivistyksen. — Nyt on jo lupa lopettaa työt. Mennäänpä puutarhurin taloon, niin voitte tutkia minun tietojani.

Minä olin itsekin niin utelias, että lähdin heti hänen kanssaan.

Svenssonin iso huone oli yllättävän hauska. Vanhat, siistit huonekalut, kukkia pöydillä ja iso kirjahylly tekivät sen aistikkaaksi.

Vielä suuremmaksi yllätykseksi muodostuivat minulle Svenssonin tiedot. Selailin historian oppikirjaa ja tein umpimähkään kysymyksiä, joihin hän heti vastasi oikein. Yhtä hyvin hän osasi muitakin äsken luettelemiaan aineita. Saksassa ja ruotsissa hän joskus erehtyi käyttämään puhekieltä kirjakielen sijasta. Laskuopin hän oli osittain oppinut koulussa, osittain itse. Mutta algebra ja geometria olivat hänen aivoissaan aivan sekavina.

Minä innostuin heti antamaan alkeisopetusta algebrassa. Syvennyimme työhön niin, että unohduimme papereillemme ääreen myöhäiseen iltaan asti. Eikä se ollutkaan mikään ihme, sillä Svensson käsitti kaiken hyvin nopeasti ja oli yhtä huvitettu a:sta ja b:stä ja x:stä ja y:stä kuin jostakin jännittävästä pelistä.

Vihdoin saapui Aliina jouduttamaan minua, sillä ovet oli jo suljettava.

— Mikäs täällä näitä nuoria nyt niin huvittaa, etteivät edes malta erota ajallaan? kysyi hän paheksuvalla äänellä.

— Lussista ja miinuksesta minä vaan olen kuullut oven takaa. Lopulta ne jo tarttuivat minunkin kieleni päähän, sanoi Törmänen, joka samalla sattui ovelle.

— Uusia tomunimijöitä ja saippuajauhoja varmaankin. Ehtii niistä talouskapistuksista puhua päivilläkin, torui Aliina, mutta meni sentään itsekin vielä katsomaan Törmäsen aikaisia kurkkuja.

— Eikö Heli olisi ystävällinen ja ryhtyisi opettamaan minua iltaisin? Meillä on täällä paljon vapaata aikaa. Tietysti minä maksan tunneista, sanoi Svensson.

— Mielelläni minä teitä opetan. Maksuksi Svensson saa auttaa minua kasvien heräämisessä, vastasin minä.

— Minäkin olen kerännyt kasveja jo koko viime vuoden, sanoi Svensson ja veti esiin ison pakan paperia kirjahyllynsä laatikosta.

Minä selailin pakkaa ja ihmettelin. Siinä oli kerrassaan erinomainen kokoelma kasveja, kaikki liimattuina suoraan paperille ilman minkäänlaisia liistakkeita. Mutta jokaisesta puuttui nimi ja juuret.

— Minä olen järjestänyt ne värien mukaan. Tässä pinkassa ovat valkoiset kukat, tässä keltaiset jne., selitti Svensson.

— Mutta missä juuret ovat?

— Ne ovat täällä pienissä paperipusseissa. Minä pesin ne ja kuivasin ilmassa. Näissä on numerot ja samoin myöskin kukissa. Silloin tietää, mitkä kuuluvat yhteen.

— Minulla on hiukan eri tapa järjestää kasveja. Kaikissa tapauksissa me voimme auttaa toisiamme, sanoin minä.

— Minulla on lähes kymmenen kertaa niin suuri palkka kuin Helillä ja sen tähden minä maksan tunnit. Muussa tapauksessa en välitä niistä ensinkään.

— No, olkoon sitten 5 markkaa kerralta, sanoin.

— Se on oikein. Minä en tingi.

Aliina tuli jo takaisin ja me erosimme herroista.

— Se, joka ei ota varteen vanhemman ihmisen kokemusta, ei menesty sisäkkönä eikä ihmisenä, vaan saa kärsiä tappion ja rakkaus palaa pohjaan niinkuin paisti, jota oppimaton hoitaa. Vensson on tottunut ajamaan loistoautoja ja rakastamaan loistotyttöjä, joita sisäköt saavat palvella, pörisi Aliina.

— Me vain vähän luemme ja kirjoittelemme yhdessä, hyvä Aliina, rauhoitin minä.

— No, on sillä Venssonnilla sentään hyvä sydän, kun on ruvennut opettamaan sinua. Mitä se sitten tietänee, kun alkaa tehdä mokomaakin sivistystyötä nuoren tytön hyväksi, joka on liikaa laihakin, sanoi Aliina ja meni huoneeseensa.

Maatessani illalla siistissä pukkisängyssäni näin etäisen laivan suuntaavan kulkunsa mannermaata kohti. Olin tosiaankin joutunut aivan uuteen maailmaan.

Elän täällä vieraan ihmisrodun keskellä. Olen ennemminkin nähnyt heidän kaltaisiaan ja luullut tuntevani heidät hyvin. Mutta nyt minusta tuntuu, kuin olisin saanut silmälasit likinäköisten silmieni avuksi. — Saa nähdä, miltä näyttää herrasväkeni!

On suuri onni, että sinä, Meri, olot uskottuni. Muuten minä tuntisin itseni kovin yksinäiseksi nykyisessä omituisessa asemassani.

Olen myöskin koetellut mahdollista taitoani romaanin alalla. Olen kirjoittanut erinäisiä keskusteluja ja pieniä vivahduksia.

Terveiset Eilalle! Älä vain kerro hänelle, että minä olen täällä.

Hyvää yötä! Meri uuvuttaa

Helisi.

III.

HERRASVÄKI SAAPUU.

Konsulin ääni kaikui jo etäällä selältä, kun moottorivene toi herrasväkeä tänne huvilaan.

Heli ja Alma-neiti seisoivat laiturilla odottamassa. Edellisellä oli pieni, valkea esiliina siniraitaisen hameen päällä ja päässä pitsinen myssy. Vaaleansiniset sukat ja tenniskengät somistivat jalkoja. Kaikki tämä sopi hyvin sinisiin silmiin ja vaaleaan, tuuheaan tukkaan.

"Teatterikamarineiti", oli Svensson sanonut.

Konsulinna oli itse tilannut puvun ja Aliina oli myöskin samanlaisessa asussa. Mutta hänestä näki heti, että hän oli väärentämätön palvelija.

Konsuli nousi ensin maihin. Vene keikahti ja konsulinna kirkaisi:

— Ai, jai, Jallu, varo, ettet hukuta meitä kuoliaiksi!

— Tyst — älä nyt huuda, Helma! Se häiritsee tuloamme ihanaan Sankarivuoreen. Naiset ajattelevat aina sivuseikkoja suurina hetkinä. Päivää, Alma-neiti! Iloinen naamari kasvoille, kun talonväki saapuu!

— Tervetuloa kotiin, herra konsuli! Jokaisella on sellaiset kasvot, miksi elämä ne on muovaillut, vastasi Alma-neiti haikeasti.

— Vieläkö mitä? Katsokaa konsulinnaa! Ihonhoitaja ja parturi ovat muovailleet hänen kasvonsa paljon paremmin kuin elämä.

— Tee huomautuksia muista, Jallu, äläkä minusta! sanoi konsulinna ja kiipesi laiturille Svenssonin avulla.

— Siinä tapauksessa minä teen hauskoja havaintoja uudesta sisäköstäsi. Onnittelen makuasi, Helma! Aistikkaassa kodissa tulee olla myös sellainen palveluskunta, joka sopii sisustukseen. Viimevuotinen Hilja ei sopinut yhdenkään huoneen tyyliin, korkeintaan pesutupaan, puheli konsuli, alkaen astella huvilaan päin.

Törmänen ja Svensson kantoivat tavaroita ja vihdoin kaikki kokoontuivat isoon ruokahuoneeseen, johon päivällinen oli katettu. Alma-neiti söi samassa pöydässä, Heli tarjoili.

Viimeksimainitusta tuntui kuin hänen yksilöllisyytensä olisi äkkiä hävinnyt. Hän oli muuttunut kolmanneksi persoonaksi.

"Heli, leikkaa lisää leipää!" "Onko Heli nähnyt, missä minun puutarhahattuni on?" "Mikä hänen nimensä on?" "Heli? Sehän on teatterinimi! Elin tai Hilma sopisi paremmin."

Kohtelu oli ystävällistä, mutta siinä oli sellainen sävy, johon Heli ei ollut tottunut. Olikohan hän itsekin puhutellut palvelijoita sillä tavalla?

Neitoset Saila ja Siljo olivat hyvin lyhythameisia, poikapäisiä muotitekeleitä. Siljo oli sievä ja pieni, Saila oli vanhin lapsista. Poissaoleva veli oli iältään tyttöjen välillä.

— Missä Vikke viipyy? Tietäähän hän, että päivällinen odottaa täällä, sanoi konsuli.

— Ehkä moottoripyörä on joutunut epäkuntoon, arveli konsulinna.

— Hän on tietysti poikennut kasinolle sivumennen. Hän kyllä malttaa lykätä tuloaan tänne korpeen, virkkoi Saila nenäänsä nyrpistäen.

— Minä olen aina sanonut, että te olette maailman vaativaisin joukko. Enkö minä ole antanut teille kaiken maailman ihanuuden ja te vaaditte aina vain enemmän. Katsokaa tuota uuniakin! Kultarannassa ei ole sen vertaista. Ja sinun kylpyhuoneesi, Helma! Luulisi, että sinunlaisesi Afrodite viihtyisi siellä. Ha, hah, haa! hohotti konsuli.

— Pyydän, ettet anna minulle hävyttömiä liikanimiä. Jallu, huudahti konsulinna terävästi.

— Mitä toimittaa näytellä teatteria näin perheen kesken! Alma on ainoa vieras ja hän tuntee meidän herttaiset kotitapamme, sanoi Saila.

— Minä en halua kuulla sinun rikkiviisasta puhettasi, Saila. Tyst!

— Hauskinta olisikin, jos jokainen söisi omassa huoneessaan, huomautti Saila.

— Sinä et kunnioita vähääkään vanhempiasi, Saila. Odotas, kun minä jätän sinut ilman kuukausirahoja ja ajan ihailijasi suinpäin portaita alas ja lopuksi nitistän sinun ylpeän nenäsi! Eiköhän sitten ala kunnioittaa isääsi! huusi konsuli niin kovaa kuin saattoi suurelta tomaatilla, joka täytti hänen suunsa.

— Kyllähän tuollaiset teot kohottavat kunnioitusta, sanoi Saila pisteliäästi.

— Kuule tytärtäsi, Helma! Siinä näet seurauksen siitä, että aina olet eri mieltä minun kanssani, virkkoi konsuli.

— Ovatko sinun mielipiteesi ainoat kunnioitettavat, Jallu? kysyi konsulinna.

— Äiti ei vaadikaan, että meidän on alinomaa tutistava hänen edessään, sanoi Saila.

— Mutta nyt minä sanon, että sinun on pelättävä ja kunnioitettava häntä. Ja sinun on toteltava hänen tyhmimpiä käskyjään. Seuraa hänen opetuksiaan silloin, kun ne ovat yhtäpitäviä minun neuvojeni kanssa! Silloin tulet pitkäikäiseksi maan päällä.

— Minä en tahdo tulla pitkäikäiseksi, en ainakaan siinä tapauksessa, jos se ikä on elettävä tässä kodissa, sanoi Saila.

Siljo istui välinpitämättömän näköisenä eikä ottanut osaa keskusteluun.

Heli vetäytyi syrjään aina, milloin vain tarjoilu salli sen. Kukaan ei välittänyt vähääkään hänen läsnäolostaan, mutta itsellään hänellä oli tukala olo. Nyt hän läheni ovea, sillä konsuli oli noussut tulipunaisena tuoliltaan.

— Tästä on tehtävä loppu, alkoi konsuli, mutta jäikin samassa kuuntelemaan moottorin surinaa.

— Vikke tulee ja joku herra on hänen mukanaan, sanoi Siljo, joka oli juossut ikkunaan.

— Sehän on hauskaa! Perhe on aina siedettävämpi, kun on vieras talossa, lausui konsulinna ja jatkoi syöntiään.

— Se näkyy olevan tohtori Reini. Hänen isänsä, joka on minun liiketuttavani, kertoi, että hänen poikansa tutkii Ahvenanmaan rannikkoja. Hän on maantieteilijä. Minä pyysin hänet meille asumaan, sanoi konsuli.

— Siinä asiassa olisit voinut kysyä minunkin mielipidettäni, Jallu, huomautti konsulinna.

— Tiesinhän minä, että nuoret herrat aina menevät sinun makuusi. Eikä Sailakaan halveksine niitä mahdollisuuksia, joita kesäinen luonto, kuutamoillat ja jokapäiväinen seurustelu vieraan kanssa hänelle suovat.

— Se vähä, mitä olen nähnyt avioliittoelämää kotioloissa on vaikuttanut sen, ettei minua lainkaan huvita päästä nauttimaan siitä onnesta, sanoi Saila.

— Ja kuitenkin sinun oma äitisi on tavattoman onnellisissa naimisissa, huomautti konsuli.

— Yhtä onnellisissa kuin isäsikin, pisti siihen konsulinna.

— Jos ei aivan yhtä, niin ainakin siedettä — — —. Ahaa, tässähän tohtori jo tuleekin! Tervetuloa Sankarivuorelle. Tässä on perheeni — vaimoni — Siljo tyttönen — ja Saila. — Tohtori Reini.