Part 3

»Eräänä kesäisenä sunnuntaina, joka ratkaisi Grozan kohtalon, ilmestyi kylän _horaan coconache_ Mano-laki, kuten hänen orjansa häntä nimittivät, nuoremman sisarensa seurassa, ohjaten itse komeaa hevostaan. Hän, meidän tuleva herramme, tuli joukkoomme saavuttaakseen siten suosiota ja tarkastellakseen samalla sitä laumaa, jota hän sai käyttää nautinnokseen. Tämä yksinvaltias Jumalan armosta alkoi heti mitä mauttomimman narripelin. Hänen yhtä tyhmä sisarensa ei pannut tätä pahakseen, ja rahvas otti sen vastaan kuin taivaan mannan. Vanhukset nostivat hattua, paljastaen kauniit, hopeanharmaat hiuksensa; nuoret jatkoivat tanssiaan, mutta tavallista eloisammin, miellyttääkseen korkeita vieraita, sillävälin kuin _pomojnic_ [Apulaisprefekti], joka seurasi herraansa palvelevaisena kuin orja, lasketteli karkeita sukkeluuksia. Hänen määräyksestään _carciumar_ kaatoi viiniä kulhoihin, ja juojat toivottivat terveyttä ja pitkää ikää anteliaille vieraille. Sitten viimemainitut nousivat ajopeleistä ja kilistivät kehässä tanssijoiden kanssa, jättäen vaunut erään maalaisnuorukaisen vartioitavaksi.

»Käyttäen hyväkseni heidän poissaoloaan minä pujahdin Grozan kiellosta välittämättä, hyväilemään tuota kaunista eläintä, jonka piti vetää tätä inhimillistä kuormaa. Pidin aivan liiaksi kauniista hevosista, jotta olisin voinut vastustaa haluani silitellä sen kaulaa. Sain maksaa kalliisti tuon huvin, sillä molemmat verenimijät palasivat odottamatta takaisin ja minun oli kuunneltava heidän puheitaan. Nuo puheet koskivat kaunista pukuani ja hevosrakkauttani; mutta _coconache_ ei tyytynyt tähän; hän luuli tuottavansa minulle suunnattoman ilon heittämällä vaunuista jalkoihini kultarahan, joka, kuten hän sanoi, oli tarkoitettu 'viattomiin huvituksiin'. Minä peitin käsin kasvoni ja juoksin pois, jättäen rahan siihen, mihin se oli pudonnut, orjien ja heidän isäntänsä suureksi hämmästykseksi.

»Groza, joka makasi ruohikossa kaukana _horasta_, huomasi kansanjoukon kiihkeästä elehtimisestä bojaarien lähdettyä, että jotakin oli tapahtunut. Hän juoksi meidän luoksemme ja tapasi minut nyyhkyttämässä. Vuodatin ensimmäisiä surun kyyneleitäni.

»Pian tulisi niitä lisää.

»Naisen vilpitön vastustaminen ei tehoa raa'an miehen haluihin. Hän ei tiedä, missä on naisellisen kainouden raja ja missä alkaa syvä inho, jota arvokkuudessaan loukattu nainen tuntee. Tälle raakalaiselle, joka isännöi maan päällä, on kaikki sallittua.

»Kahden kuukauden aikana hän koetti neljä eri kertaa vakuuttaa minulle, että minun olemassaoloni tarkoitus oli hänen halujensa tyydyttäminen. Joka kerta käänsin hänelle selkäni sylkäisten hänen jalkoihinsa. Silloin hän yritti väkivaltaa. Hän sai tehdä tuttavuutta Grozan käsivarren ja hänen _garbaciunsa_ [nuorasta punottu ruoska] kanssa.

»Minulla oli nyt paimennettavana noin puolisentoistasataa lammasta, joista kolmasosa kuului lapsuudenystävälleni, loput äidilleni ja minulle. Olin onnellinen, joskin minua painosti orjanelämä ympärillämme ja olin levoton hirviön uudelleen ilmestymisestä. Tiesin, että hän ennemmin tai myöhemmin iskisi kyntensä minuun kuin haukka pikkulintuun. Groza antoi minulle pistoolin ja pienen tikarin, joita kannoin kätkössä vyölläni. Varovaisuuden vuoksi hän tuli joka ilta Palonnierista viettämään pari tuntia minun seuranani ja auttoi minua ajamaan lampaat kotiin. Kuinka kaukana tunnuttekaan olevan minusta tänään, te hellän ystävyyden kauniit päivät, joihin osallistuivat kolme koiraamme ja joita kirkastivat auliit sydämemme, elävöittivät toiveemme, tuudittelivat huilujemme sävelet!

»Muuanna elokuun iltana, jolloin taivas liekehti kullanhohtoisena, tuli onnettomuus. _'Coconache'_ oli yksin ja ratsain. Kiinnittämättä lainkaan huomiota Grozaan, hän kääntyi vain minun puoleeni, tervehti ja kysyi:

— Oletko lauhkeampi tänään?

»En edes vastannut hänelle, vaan käänsin selkäni ja poistuin. Groza, joka seisoi lammikon rannalla, alkoi heti piestä vedenpintaa isolla _garbaciullaan_. Arvasin, että hän tahtoi norjistuttaa nuoraa, jotta se paremmin suomisi nenäkkään vierailijan kupeita. Hekuma paisutti rintaani tietäessäni, että voimakas ja rohkea ystäväni pian kostaisi puolestani, mutta vihan sokaisemana en lainkaan tullut ajatelleeksi näin peloittavan teon seurauksia.

»Bojaari hyppäsi hevosen selästä, jätti sen paikoilleen ja alkoi hitaasti seurata jälessäni. Groza hypähti hänen eteensä, seisten siinä suorana kuin kuusi ja tyynenä kuin filosoofi. Toinenkin oli suora, mutta ei tyyni; veri kohosi hänen kasvoilleen, kun hän kysyi:

— Mitä tahdot?

— En mitään... sanoi Groza, tahdon vain tietää, mitä _sinä_ tahdot...

»Raivostuneena siitä, että moukka sinutteli häntä, tuo onneton tarttui pistooliinsa. Silmänräpäyksessä hän makasi maassa aseetonna, ja ennenkuin hän ehti tointua, istui Groza jo kahareisin hänen päällään. Se, mitä nyt seurasi, ilmaisi minulle sen vihan mitan, joka kyti ystäväni sydämessä. Sensijaan, että olisi paennut, kuten luulin, hän alkoikin suomia 'coconachia' tähdäten kostean _carbaciun_ iskut mieluiten päätä kohti, ajaen häntä edellään sinne tänne pitkin autiota seutua, jonka hiljaisuutta halkoivat piestyn huudot, ruoskien hänen ruumistaan vielä sittenkin, kun hän jo makasi maassa vertavuotavana ja tajuttomana möhkäleenä.

»Groza ajoi täyttä laukkaa luokseni. Hän ei enää ollut sama mies. Hänen liikkumattomat kasvonsa näyttivät minusta elottomilta kuin pergamentti. Veristävissä silmissä ei ollut mitään inhimillistä. Kaulasuonet pullottivat halkeamaisillaan. Alahuuli oli vieläkin vihasta riipuksissa. Hänen äänensäkään ei ollut entinen, kun hän sanoi:

— Olen ensi kertaa maistanut koston maljasta. Se on yhtä virkistävää kuin kylmä vesi, jonka siemaisee polttavassa kuumeessa. Nyt, Floritchica, jätän sinut iäksi: rupean _heitukaksi_. En lähde yksin: seitsemän Palonnierin huonomaineista poikaa seuraa minua. Heidän sydämissään ei ole hellyyttä, kuten sinun ja ystävämme Joakimin, ja olen siitä murheellinen; he ovat kostonhimoisia ja janoavat villiä elämää; he tuntevat metsät kuten minäkin ja ovat valmiit menemään tuleen minun käskystäni. Kaikki on valmiina. Huomenna päivänkoitteessa kokoonnumme Hirvimetsään, »kaltevan kallion» taa. Tule tapaamaan minua. Siellä selitän sinulle tarkemmin, mitä sinun on tehtävä. Nyt minun on riennettävä Buzeu'hin ilmoittamaan asiasta Joakimille ja suutelemaan häntä viimeisen kerran.

»Sitten hän lisäsi, ensimmäistä uhriaan osoittaen: — Peto ei ole kuollut eikä se ollutkaan tarkoitukseni. Tahdon vain, että tuo kaunis herra muistaa minut koko elinikänsä, aina kun hän kääntää naamansa peiliin päin: siitä olen pitänyt huolen! Pidän itselläni hänen hevosensa. Tovereilleni etsimme hevoset hänen isänsä laitumilta.

»Oli melkein pimeä... Lampaat, jotka Groza oli ajanut hajalle vainotessaan vihamiestään, määkivät niin, että kalliot kumahtelivat. Ystäväni ajoi ne ratsastaen koolle ja auttoi minua saamaan ne kotiin. Sydän raskaana tapahtuneen johdosta minä erosin tuona iltana Grozasta ja jäin istumaan kietoen käsivarteni lempikoirani kaulaan, ja vieraalta näytti minusta seutu ja vierailta lampaanikin.

»Ja minä itkin kaiken yötä.

»Seuraavana aamuna päivän koittaessa menin kaltevan kallion luo. Groza ja hänen seitsemän toveriaan olivat jo siellä. Lisäksi siellä oli muuan karjakauppias Buzeu'stä ja Joakim. Groza sanoi minulle kauppiasta osoittaen:

— Floritchica, varovaisuuden kannalta pidin parhaana kutsua tänne tuon ystäväni. Neuvon sinua luovuttamaan hänelle lammaslauman. Olen nostanut jo rahat omalta osaltani. Jos tahdot myydä hänelle loputkin, suostuu hän jättämään sinulle niin monta kuin tarvitset elääksesi. Siinä tapauksessa, että vainoojamme tahtoisivat käydä käsiksi omaisuuteesi, tarvitsee sinun vain sanoa, ettei se ole sinun, vaan että lauman omistaa _baciu_ Zamfir.

»Myönnyin hyvillä mielin. _Baciu_, tuo kelmi, mutta aivan varmaan minulle hyödyllinen mies, lähti tiehensä. Ja nyt tuli lopullinen eronhetki, jolloin näin viimeisen kerran elämäni parhaimman ystävän. Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän saattoi tuskin puhua, sillä mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä:

— Floritchica, nyt on elämä meiltä lopussa... Olemme olleet tosiystäviä... Sinä et koskaan tapaa toista Grozaa enkä minä toista Floritchicaa! Mikä vahinko, ettei nainen ole luotu heitukan elämään! Ah, saisinpa tuntea sinun ystävyytesi ja sinun vihasi vierelläni samotessani vuoristoissa ja metsissä, mutta ei, Jumala ei ole sitä tahtonut, sillä se olisi vienyt järjen meiltä kummaltakin!

»Jää siis tänne, mutta kuuntele, mitä sanon: heitukka ei ole yksin se, joka samoilee metsiä. Se, joka elää kaupungissa gospodarien parissa, voi yhtä hyvin olla heitukka ja kapinallinen kuin sekin, joka elää vuorten onkaloissa, mutta sillä ehdolla, että hän on petollinen suuriin nähden ja vilpitön sorrettuihin nähden. Sinä osaat olla sekä petollinen että vilpitön: mene siis ja pujahda susien laumaan, ulvo niiden mukana, tarkkaa heidän tapojaan, ota selville heidän heikkoutensa, ja ammu sitten heitä selkään, ja tee hyvätyö kansalle, kosta sen puolesta! Toisin sanoen, auta minua! Olet teräväpäisempi kuin minä, hienompi, ovelampi, ja päälle päätteeksi kaunis nainen. Tee siis kuten minäkin: uhraa nuoruutesi, kuten minä uhraan omani! Kansa on ruma ja alhainen siksi, että kaikki mikä sen parista nousee, muuttuu rumaksi ja alhaiseksi. Hyviä ei sieltä koskaan nouse. Sitten _Zapciu_ Janco Jianon ja _sluger_ Judor Vladimirescon aikojen, joista toinen oli sydämeltään bojaari, toinen maamies, molemmat heitukoita ja kapinallisia ja jotka kumpikin kavalasti murhattiin, ei ainoatakaan miestä ole noussut kansan joukosta, jollei sortaakseen sitä vieläkin enemmän. Ne harvat heitukat, jotka kylvävät hävitystä siellä täällä, ovat vain lyhytkatseisia kapinoitsijoita, ja heitä pidetään onnenonkijoina. He tarvitsisivat päällikön, joka laajentaisi heidän toiminta-alaansa. On tähdättävä korkealle! Ei ole tavoiteltava vain kreikkalaisia ja turkkilaisia, vaan myöskin, ja ennenkaikkea, romanialaisia bojaareja.»

Jos voidaankin puolustella muukalaista, joka imee kansamme verta, kuinka voidaan puolustaa gospodaria, joka antautuu ulkomaisen sortajan välikappaleeksi?

Olen odottanut tätä päivää sanoakseni sinulle, missä tarkoituksessa kehoitin sinua opettelemaan Joakimin johdolla lukua ja kirjoittamista, ja missä tarkoituksessa itse tein sen: kirjat opettavat meille sen, mihin älymme ei yksinään voi tunkeutua. On tunnettava menneisyys ja nykyisyys, jotta tiedettäisiin, mihin pyrkiä tulevaisuudessa. Työskentele siis parempaa tulevaisuutta varten. Kreikkaa ei tarvita lampaiden paimentamisessa. Tee, mitä pääsi neuvoo. Olet melko ovela. Nainen voi hirttää miehen yhdellä ainoalla hiussuortuvallaan. Laskemalla sormensa suulle hän voi saada sen puhumaan tai vaikenemaan. Ole tuollainen nainen! Kultaa saat minulta pian.

Nyt jätän tämän seudun. Lähdemme Brailan alueille, Buzeu'n ja Serethin alajuoksun tienoille, missä minun on tavattava Cosma. Mutta en aio työskennellä hänen kanssaan. Häneltä minun on opittava yhtä ja toista. Yleensä tahdon toimia omin päin. Jos milloin tarvinnet minun apuani, käänny _carciumar_ Ursoun puoleen, joka pitää kapakkaa Vadenissa, Galatzin puolessa. Olisi parasta, jos asettuisit asumaan niille seuduin. Potera tulee tänne tänä iltana. Se ei voi mitään sinulle. Mitä minuun tulee, tulkoon se etsimään minua.

»Grozan puhuessa tarkastelin hänen seuralaistensa ilmeitä; niin, kuten hän oli sanonut, he olivat kovia, päättäväisiä, ehkäpä uskollisiakin miehiä, mutta ei sen enempää. Oi, hellyys, hellyys! Jos sinä asustaisit ihmissydämessä, olisi kapina käsittämätön sana. Groza-parka, minä säälin häntä tietäessäni, että hänellä oli ympärillään vain kapinallisia, yksinomaan kapinallisia miehiä. On hyvä vihata. On parempi rakastaa. Vain se, joka kykenee vihaamaan ja voi rakastaa, tuntee elämän koko arvon.

»Onneksi Grozalle oli rakkaus valveilla. Se oli aivan hänen lähellään eikä kukaan siitä tietänyt.

»Huomasin, että Joakimin ulkoasu oli hullunkurinen. Kiedottuna pitkään, nilkkoihin asti ulottuvaan _ghebaan_, päässään _caciula_, joka oli painettu melkein nenään saakka, hän piteli kainalossaan isoa ebenpuista lipasta, joka näytti olevan raskas, sillä hän muutteli sitä tuon tuostakin kainalosta toiseen. Hänen tavallisesti niin säteilevät kasvonsa olivat vakavat, huolestuneet ja kalpeat. Panin tämän eron aiheuttaman mielenliikutuksen laskuun ja sanoin hänelle:

— Hyvä Joakim... Olet ikävissäsi kuten minäkin...

— En... sanoi hän, ravistaen suunnatonta päätään, en... en ole ikävissäni kuten sinä; olen ikävissäni kuten Groza.

»Heitukka katsoi minuun kysyvästi, mutta hänen sanansa pysyivät meille arvoituksena.

— Mitä tarkoitat, Joakim? kysyi ystäväni.

— Tarkoitan, Groza, että olen ikävissäni kuten sinä enkä kuten hän.

— Hyvä... Sen olemme kuulleet, mutta selitähän tarkemmin.

— Minäpä selitän!

»Ja hän alkoi laulaa pehmeällä, matalalla äänellä, silmät suurina, kasvot pitkiksi venähtäneinä, siirrellen lipasta lakkaamatta kainalosta toiseen, sillä aikaa kun me kuuntelimme hämmästyksissämme.

— Minä olen ikävissäni kuten sinä, Groza, siksi että jätän Floritchican: minäkin rupean heitukaksi! Kuten si-i-nä!... Ja lähden sinun kanssasi, jos huolit minusta-a-a!... Niin... niin... Olen saanut kyllikseni ki-ir-kosta! Papeista, ja suitsutuksesta! _Parastas_, roskaa! Kuolleet ja uudestasyntyneet: kaikki jumalankieltäjiä!... — Avioliitot ja kaste: vain jumalanpilkkaa! — Jumalisuus: voitonpyyntiä! — Rakkaus Jumalaan, hyvästi!

»Hän lopetti hetkeksi, sillä suuret hikipisarat valuivat virtana lakin alta; sitten hän avasi laatikon — täynnä suuria ja pieniä kultarahoja ja kalliita kiviä, kuten jalokiviä, rubiineja, safiireja, smaragdeja ja turkooseja — näytteli meille sen sisältöä ja huudahti äänellä, joka ilmaisi vilpitöntä halveksumista:

— Kas tässä kaikki, mitä kirkko, gospodarit ja itse Jumalakin voivat antaa miehelle, joka on rakkauden tarpeessa! Siksi, että minulle oli suotu ääni, joka ylentää sielua, minut riistettiin kauas vuorteni, lakeuksieni, lampaitteni ja koirieni luota ja kaiken tämän korvaukseksi minulle annettiin metallia, jonka sanotaan olevan kallista, ja kiviä, joita väitetään arvokkaiksi! Olin tuohon aikaan vain seitsentoistavuotias. Kauan minä kärsivällisesti odottelin jumalallista aarretta, josta minulle oli niin paljon puhuttu, mutta huomasin, että aina olikin kysymys metallista ja kivistä. Entä rakkaus? Hellä rakkaus ja ystävyys, jotka menetin _tshobanitzaini_, lampaitteni, kauniitten koirieni, sinitaivaan ja metsien mukana? Mitä minä sain tämän aarteen, tämän todellisen onnen sijaan? En mitään! Mairittelevan sanan, taputuksen, joskus kohteliaan kädenpuristuksen tai ylhäisen, suojelevan hymyn, siinä kaikki! Ja minä katselin vesi kielellä kauniita rintoja, joita kauniit liivit vangitsivat. Nähdessäni silmät, jotka ovat itsensä demoonin työtä, huulet, jotka ovat valmiit lausumaan synnillisen sanan, joka käy hurskaankin sieluun, minä, Joakim-parka, nielin haluni ja jäin ajattelemaan Jumalan kitsautta. Aika ajoin sattui niin, etten enää voinut sietää tätä elämän kiittämättömyyttä, joka vaatii sinulta parhaimpasi ja antaa sinulle vain sen, mikä sille itselleen on tarpeetonta ja liikaa: »Minäkin tahtoisin juoda tuota viiniä ja maistaa noita hedelmiä!» Silloin oli kaikki mennyttä: en enää ollut »meidän Joakim-kanttorimme, jollaisia on vain yksi metropoliittisessa kirkossa», olin »inhoittava mies». — Ja miksi oli minussa inhoittavaa sama halu, jota papit ja gospodarit tyydyttivät joka päivä?

Voi, niin kuitenkin oli! Minun täytyi itsenikin myöntää, että haluni oli, joll'eikään inhoittava, niin ainakin naurettava. Jumala oli luonut minut laulamaan eikä saamaan osakseni rakkautta ihmisiltä, joille lauloin. Luulenpa vielä, että Jumala oli ehdoin tahdoin pannut enkelin äänen aasin ruumiiseen: puhdas voi pysyä puhtaana vain rumassa kuoressa. Niinpä kun lauloin ihmisille ja ylensin heidän sydämensä taivaaseen, ihailivat he minua ja tuhlailivat minulle kylmää suosiotaan, mutta niinpian kuin yritin kajota heidän lämpimiin hyvyyksiinsä, he muistuttivat minulle, että olin aasi. Enkelit, jotka tulivat kirkkoon tuoden tullessaan demoonin ja joiden puoleen Joakim-kanttorin ääni ja halut kurkoittivat, muistuttivat minulle samaa, sillä nainen on kuten aurinko: se kuvastelee itseään joka lasinpalasessa, jonka tapaa tiellään.

Palaan siis kuningaskuntaan, jonka turhamaisuuttani petin, kuten tulviva joki aina lopulta palaa uomaansa. Ja ääneni, jota kulutin turhaan kaupungin kivierämaassa, missä se ei herättänyt pienintäkään armeliaisuutta, kaikuu täst'edes lain ulkopuolella elävien miesten sydämissä, jotka omaksuvat ankaran elämän kanssaihmistensä hyväksi. Ja silloin minä sanon: »Oi, Jumala, sinua minä etsin päivän koitteessa; sieluni janoaa sinua, lihani isoaa sinua tässä autiossa erämaassa, nähdäkseni sinun voimasi ja kunniasi, kuten katselin sinua temppelin pyhäkössä. Sillä sinun hyvyytesi on parempi kuin elämä; siksi minun huuleni ylistävät sinua. — Ylpeät ovat pilkanneet minua, mutta minä en poikennut sinun laistasi. Päästä minut sorrosta ja pilkasta, sillä minä olen ollut sinun todistajasi».

Tässä siis olen; kanttori Joakim, joka ei tavannut armeliaisuutta _Yhden Puun Kirkossa_, antautuu heitukaksi kuten Grozakin, tehdäkseen Jumalan töitä ja etsiäkseen rakkautta!

* * * * *

»Ystävä, josta erotaan ainiaaksi, on meille rakkaampi kuin se, joka palaa jäädäkseen luoksemme ainiaaksi. Kun rakkaat kädet viittasivat minulle kaukaa viimeiset jäähyväiset, heittäydyin koirani kaulaan ja painoin kasvoni sen karvaista otsaa vasten, josta ihmettelevät silmät katselivat minua. Sitten lähdin paluumatkalle, joka oli minulle kuin kalman tie, näin jälleen kotini, metsäni, lampaani, ja kaikki näytti autiolta kuin olisi kulo kulkenut hävittäen yli seudun. Sieluni valtasi alakuloisuus, joka tähän saakka oli ollut minulle melkein tuntematon. Kaikki, mikä oli ollut riemullista, muuttui kärsimykseksi. Herra, mihin olet kätkenyt enemmän hekumaa: iloon vaiko suruun, jota intohimoinen sielu tuntee? Lehtien havina, kukkojen laulu, koirien haukunta, lampaiden määkiminen, ystäväni tuulen loputtomat kuiskeet, kaikki ne vain haavoittivat sydäntäni, jota kalvoi kaipaus. Harhailin yötä päivää kuusi- ja koivumetsissä kuin sieluaan etsivä varjo. Huiluni, joka ei ollut tietänyt, mitä oli riuduttava yksinäisyys, täytti metsät kaiullaan ja hämmästytti linnut, jotka soittelivat kukin omaa säveltään.

»Eräänä päivänä Grozan lähetti toi minulle tiedon, että Cosma kulkisi sillä viikolla seudun poikki, nähdäkseen olisiko mitään toiminnan mahdollisuutta. Kirjelippu, jossa hän puhui Cosmasta, päättyi näin: 'Olen suudellut tuon veljen parrakasta poskea. Ota hänet vastaan sydämesi neuvon mukaan'.

»Sydämeni neuvoi minua etsimään tuon suudelman jälkeä Cosman parrakkailta poskilta. Minä löysinkin sen, koska miehellä on vain kaksi poskea, löysinpä vielä muutakin, jota en ollut etsinyt, vaan joka tuli minua vastaan kuin myrskytuuli, jonka tulo ei riipu meidän tahdostamme.

»Tuolla viikolla huiluni huhuili kuusikoissa sellaisin sävelin, joita vain kipein kaipaus voi loihtia esiin kahdeksanreikäisestä pajupillistä, sillävälin kun silmäni tähysivät maata, jossa näkyi näillä seuduin outoja saappaannaulan jälkiä. Aloin seurata niitä, ja eräänä aamuna päädyin sattumoisin metsänaukioon, missä Cosma ja hänen veljensä Elias polttelivat piippujaan kohtaloonsa tyytyväisinä ja lainkaan aavistamatta minun olemassaoloani. Cosma kopeili ja minä tein hänestä pilaa. Siitä huolimatta tunsin hänessä heti ylempäni. Kiihoittaakseni häntä minä pakenin. Hän alkoi ajaa minua takaa, jotta vahvistuisi lauselma, joka sanoo: _nainen, joka pakenee miestä, herättää tässä vain kiihkeämpää halua_, — ja samana iltana, saatettuani Cosman tunteet ilmiliekkiin, minä sallin kiertyä vyötärölleni käsivarren, joka oli levittänyt kauhua gospodarien keskuuteen.

»Cosma otti minut, mutta Grozan sydämelle olin antautunut. Cosma sai sen, mitä kuka tahansa voi saada. Groza sai minun sieluni, jota hän tahtoi. Näin elin unohduksen hetkenä mahdottoman unelman. Sitten _luotasin meren syvyyttä sormellani:_ pyyhin elämältä sellaista, jota se ei voi antaa. Tahdoin omistaa yksinäni Cosman, Grozan ja kaiken onnen. Enkä saanutkaan mitään. Silloin särin ruokopillini. Ja nyt alkoi uusi elämä, jota kesti noin kolme vuotta, joiden kuluttua jätin metsälle sen, minkä olin metsästä saanut.

»Senjälkeen peitin kasvoni petoksen naamarilla ja sukeltausin ihmisjoukkoon, mistä palaan luoksenne vilpittömänä, valmiina kaikkeen hyvään ja kaikkeen pahaan, mitä maailma minulta vaatii.

»Tällainen olen siis minä».

ELIAS VIISAS

»Elias Viisas, Cosman veli ja minun neuvonantajani, nyt on sinun vuorosi antaa meidän tietää kuka olet ja mistä syystä olet antautunut heitukaksi», sanoi päällikkömme Floarea Codrilor.

Elias otti hitain elein _caciulansa_ päästään ja laski sen maahan. Tiesikö hän ehkä, että hän, paljastaessaan uurteettoman otsansa ja heitukan harjansa, näytti meille tyyneydessään ainutlaatuisen pään. Hänen ulkonäkönsä oli sotaisen metropoliitan, joka voi tehdä murhan kahden rukouksen välillä, syödä ja juoda kahden verilöylyn välillä. Hänen mustat, kirkkaat, tiukat silmänsä, joiden katse ei ollut arka eikä uskalias, sanoivat tyynesti: _Rauha teille, tai tapan teidät!_ Mutta epämääräinen marttyyriuden hohde väikkyi alati hänen hopealle vivahtavalla sysimustalla parrallaan, ja törröttävät viikset näyttivät vartioivan suuta, joka joka hetki oli valmis linkoamaan esiin tuon käsittämättömän sanan: _Oikeus!_

Sen se linkosikin aloittaessaan kertomuksensa.

ELIAS VIISAAN KERTOMUS

»Muutin metsiin löytääkseni sieltä oikeuden, joka pakeni kaupungista.

»Brailassa, missä avasin ensi kertaa silmäni, oli isäni ravintolanpitäjänä. Isäni — jonka piru periköön — oli aivoituksiltaan kelpo mies. Mutta useimmat ihmiset, joilla on hyvät aivoitukset, ovat kotioloissa hirmuvaltiaita, etenkin milloin pitelevät peräsintä. Isäni hoiteli suuren talonsa peräsintä, jonka hän tahtoi nähdä turvassa myrskyiltä; siinä tarkoituksessa hän laski ankkurin tyyneen veteen, huolimatta muutamien matkustajien vastaväitteistä, joille tämä ei ollut mieleen.

— Eikö se miellytä teitä? kysyi hän. Odottakaa, kunnes Allah kutsuu minut luokseen. Sitten saatte tehdä, kuten haluatte...

— Niin, vastasimme me, veljeni Cosma, sisaremme Kira ja minä, — niin, teemme mielemme mukaan, kunhan Allah kutsuu sinut luokseen. Mutta milloin hän kutsuu sinut?

— Se on Allahin asia!

»Se oli todellakin Allahin asia ja hyvin ikävä asia, sillä meitä halutti kovin noudattaa omaa mieltämme, kun isää sitävastoin ei lainkaan haluttanut lähteä taivaaseen ja jättää peräsintä meille. Vaikka olikin vanha, piteli hän peräsintä voimakkain käsin, nojaten omiin laatimiinsa periaatteisiin.

»Hän uskoi hurskaasti Jumalaan, kaikkiin jumaliin, ja pelkäsi heitä kaikkia. Ollakseen mieliksi jokaiselle heistä hän otti haaremiinsa kauniita naisia, jotka edustivat kolmea suurta uskontoa: muhamettilaista, juutalaista ja kristinuskoa. Hän antoi perheensä jäsenille täyden vapauden uskontonsa valintaan nähden, mutta vaati heitä ankarasti valitsemaan jonkun näistä, unohtaen, että paras kaikista, — se, ettei ollut mitään uskontoa — puuttui joukosta.

»Hän uskoi vilpittömästi Jumalaan, mutta vakuutti romanialaisen sanontatavan mukaan, että:

— _Vielä Jumalan luonakin voivat ylhäiset syödä meidät suuhunsa!_

Miellyttääkseen siis ylhäisiäkin hän avasi heille hotellinsa ovet selkoselälleen, ja majoitti heidät kaikki. Tietystikin hän kantoi heiltä maksun, mikä ei ollut niinkään helppoa, sillä nuo peijaan ylimykset olivat hiukan ihmissyöjäin sukua. Mutta isäni ei ollut niin tyhmä, ettei olisi ymmärtänyt, että oli hyvä miellyttää Jumalaa henkevillä keinoilla, ja vieläkin parempi hankkia ylhäisölle nuoria neitosia.