Chapter 5

Kun olimme juuri päässeet Vierimälle ja äitini oli kertonut surunsa talon väelle, tuli vaarikin sinne. Vierimän ukon kanssa rupesi hän katsomaan lautoja, kirveitä ja köysiä, joita näkyi olevan runsaastikin. Vaikka jo ilta oli myöhäinen, alkoi Vierimän pirtissä semmoinen veistäminen ja höylääminen, ett'ei paremmasta apua. Minulla, kun näin ensikerran oikein puusepän työtä tehtävän, oli paljo katseltavaa. Mutta vähitellen uupuivat voimani ja minä nukahduin lastukasan päälle, josta äitini täytyi minut nostaa penkille yölepoani jatkamaan.

Aamulla, kun aurinko jo oli korkealle kohonnut, heräsin minä, vaan ei mitään veistostyötä silloin näkynyt, kaikki oli pois kerätty ja permanto puhtaaksi la'aistu. Se sai minun ajattelemaan, että oli sunnuntai. Lauantainahan minä pappilassa kävin ja samana iltana muori kuoli. Vaarini ja äitini olivat jo lähteneet kirkolle ja pappilaan. Sinne oli Vierimän muorikin jo mennyt. Ainoastaan ukko oli vielä kotona kun heräsin, mutta pian hänkin suoriutui kirkkomatkalle, ja niin sain minä jäädä Loviisan kanssa kotimieheksi. Hupaisesti kuluikin meiltä päivä, puhellessa milloin mistäkin. Aina väliin minä muistutin Loviisaa kuolemasta ja tuonen teistä ja antoi surullinen tapaus paljon puheen ainetta, vaikka emme kumpanenkaan oikein ymmärtäneet, mikä kuolema on tahi mitä vasten kuollaan.

Oli jo ehtoopäivä, kun kirkkomiehet tulivat kotiin. Heillä oli kaikilla paljon puhuttavaa muori vainajasta, ja kun kertoivat, kuinka kauniin kiitoksen rovasti oli tehnyt muorin edestä, tulin minä hyvin surulliseksi, kun en ollut sinä päivänä päässyt kirkkoon.

Maanantai-aamuna hyvin varhain aloittivat ukot taas puusepän-työnsä. Minä tahdoin myös olla apuna, mutta sain usein käskyn mennä pois tieltä. Viimein sain kuitenkin minäkin tehtävää, nimittäin sekoittaa nokea tervan sekaan. Kun ruumisarkku tuli valmiiksi, maalattiin se minun laittamallani maalilla.

Vierimällä täytyi minun sitten olla koko viikon, sillä vasta seuraavana sunnuntaina oli hautaaminen tapahtuva. Kun määrätty aamu koitti, ryhdyttiin hyvin varhain puuhaamaan kirkolle lähtöä. Vierimän hevonen valjastettiin kärryjen eteen, ja länkien yläpäähän sidottiin pieni valkoinen kankaan kappale, jonka piti tuulessa heiluen ilmoittaman, että hevoinen veti ruumista, ja niin ajettiin meidän mökille, johon ruumisarkku jo torstaina oli viety. Arkku, jossa muori lepäsi viimeistä lepoansa, nostettiin kärryille, ja lyhyen virren veisattua lähdettiin ajamaan kirkolle. Oli siinä useoita saattamassa, ja minäkin istuin muutamissa kärryissä. Kun tulimme kirkkomäelle, pyysivät moniaat muorini vanhat tuttavat, että arkun kansi aukaistaisiin. Se tehtiinkin, ja epälukuinen joukko kansaa, etenkin köyhiä naisia -- meidän puolelta seurakuntaa arvaten ne olivat -- keräytyi vainajan kasvoja viimeistä kertaa katsomaan. Useimmat itkivät, sillä muorini oli ollut hyvä aikanansa, vaikka häviössä ja köyhtyneenä kuoli. Sitten kannettiin ruumis kellojen soidessa paareilla hautaan, ja rovasti piti niin kauniin puheen haudalla, ettei läsnä seisovien itkusta tahtonut loppuakaan tulla, ja haudallakin rovasti muistutti muun muassa, että

Tuonen teitä tutkistellen, Toivon tähti ilmestyy.

Näin oli nyt muorini hautaan saatettu, ja minä seisoin haudan partaalla äitini vieressä, joka aina oli minua niin hellästi hoitanut ja minun lukemaankin opettanut, hän oli juuri nyt, kun vähän rupesin saamaan silmiäni auki, kadonnut, kolme kyynärää paksu multa oli hänet peittävä ja minut ijäksi hänestä eroittava. Se oli tuonen tie ja, totta puhuen, tuntui minusta juuri kuin puoli maailmaa olisi vajonnut syvyyteen, ja minä äitineni seisonut sen toisella puoliskolla.

SEITSEMÄS LUKU.

Minä harjoittelen itseäni työhön, voidakseni ansaita leipäni.

Kun muori oli haudattu ja minä äitineni jälleen muuttanut mökkiimme, tuntui oloni erittäin ikävältä. Sillä se, joka oli poissa, oli poissa -- hyvä mummoni oli poissa ja tyhjä sija oli jäänyt jäljelle. Selvästi huomasi myöskin, että äidilläni oli kova suru, vaikka hän koetti sitä salata niin paljo kuin mahdollista. Minä puolestani ehdottelin äidilleni, että alkaisin minäkin henkeni eläkkeeksi jotakin tehdä, keventääkseni häneltä elättämisen vaivaa. Mutta äitini sanoi kyllä jaksavansa vielä minua elättää ja huomautti samassa, että olin vasta puolen seitsemättä vuoden vanha. Kyllä vielä tulevaisessa olisi minullakin aikaa ansaita leipäni eikä hänellä ollutkaan semmoista työtä, joka olisi minulle sopinut. Sain siis itse miettiä sopivata työtä ja onneksi sitä olikin. Tulin näet ajatelleeksi, että lähellä mökkiämme kasvoi koivuja ja niissä paljon varpuja. Minä osoitin äidilleni vispilää, jolla hän velliä hämmenti, ja sanoin kyllä jaksavani kuoria vispilävarpuja, jos vaan äiti niitä itse iltaisin sitoisi. Sen piti äitinikin mahdollisena ja hän sanoi: sitä työtä sinä olisit kyllä voinut tehdä jo vuosia ennen, vaan kyllä nytkin vielä on aikaa. Koetahan sitten, lisäsi hän vielä, jos ahkera olet, voit niillä monet kopeikat ansaita. Luvan saatuani ryhdyin työhön. Minä katkoin hyvin paljon koivun varpuja ja kannoin aika taakan kotiin. Mutta kun aloin niitä kuoria, niin ei iloni pysynytkään samalla asteella kuin katkoessa. Lehti oli jo päässyt liian suureksi, se oli jo aikoja sitten jättänyt hiirenkorvan, ja niin muodoin ei kuori enää ollutkaan niin helppo irti saada. Kuitenkin minä kiskoin kuoren irti varvuistani, joista saatiin kappale toistakymmentä vispilää. Olipa silloin syytä olla tyytyväinen, kun työni oli siihenkin määrään myöntynyt, vaikka vaivaakin oli ollut.

Vispilän tekemistä ei sillä kertaa jatkettu, sillä äitini sanoi niiden liian ruskeita tai kellertäviä tulevan, kun ei oltu varpuja kuorittu koivunlehden hiirenkorvan suuruisena ollessa. Sen sijaan esitteli äitini toista työtä. Hänelle oli nimittäin annettu lupa ottaa noita niittyä tukehduttavia roistopajupensaita, kolaaksensa niistä kuoret pois ja polttaaksensa itse pajut. Kuoritut pajut olivat erinomaisen hyviä polttopuita, ja pajun parkin sanoi äiti olevan erittäin kelpaavaa tavaraa karvareille, jotka niistä maksoivat melkoisen hinnan Oulun kaupungissa. Tätäkös puhetta minä hartaasti kuuntelin. Ensi tilaisuudessa lupasin minä ruveta noiden roistopajujen nylkijäksi ja sitten pajunvuota-kauppiaaksi.

Monenkertainen voitto oli minulla mielessäni, tämä uusi yritys edessäni. Mikä erinomainen asia niitylle, että pajupensaat tulisivat pois ja koko suuri niitty tulisi paljaista kukista ja sakeasta heinästä lainehtimaan. Kuvailin mielessäni, kuinka monta heinäsuovaa enemmän nousisi niitylle, kun pajupensaat ovat pois karsitut, kuinka monelta käärmeeltä ja sisiliskolta häviäisi lymypaikat, joten heinän tekijät sitten turvallisesti uskaltaisivat käydä niityllä avojaloin, varustamatta itseänsä pitkävartisilla niittysaappailla, jotka helteisellä kesäsydämellä ovat niin rasittavia. Kun näitä ajatuksiani kertoelin äidilleni, niin en kuitenkaan saanut kannatusta; päin vastoin vastauksen, joka oli vähän harmittavaa viattomalle ilolleni. Hän sanoi näet pajujen kasvavan niin suunnattomassa määrässä, että kun ne tänä vuonna katkotaan juurta myöten kaikki, niin on jo tulevana vuonna samalla paikalla entistä tiheämpi pajupensas ja niitä nuoria pensaita sanottiin suvikuntaisiksi pajuiksi. Niin muodoin oli yhtä mahdoton hävittää pajupensaita, kuin käärmeitäkin. Niillä oli niin luonnollinen sukulaisuus, että jos oli käärmeitä hävittämässä, niin paju sillä aikaa kasvoi, ja jos oli pajuja hävittämässä, niin käärme sillä aikaa kasvoi. Siis kaksi voittamatonta sukukuntaa: käärmeen suku paratiisista lähtenyt, ja pajun suku vedestä ja maasta, jo alusta mailman. Piti kumminkin parastansa koettaa, ja äitini johti minun sakeaan pajukkoon, jommoista en ollut vielä ijässäni nähnyt. Äitinikin unehtui parkin kiskontaan minun kanssani, vaikka tiesin olevan työtä tehtävää Helmikankaan suuressa talossa, mutta olihan se Helmikankaan niitty, jota perkkasimme. Muutoin tuli niittyä tarkoin varoa. Oli Juhannuksen edellä, ja luvatonta oli heinää tallata. Sentähden me astuimmekin niin varovasti, että tuskin jälkiä näkyi siinä mistä olimme vesakkoon tulleet. Kuinka taitava oli tuo äitini heinikossa kulkemaan!

Me kiskoimme päivän, kiskoimme kaksi, ja aina eteenkin päin kiskoimme, ja pensas kaatui pensaan perään ja entisen tihkun pajukon sijaan tuli avara aukea. Me kannoimme taakka taakan perään puolikuivia pajunparkkia kotipihaamme ja asetimme ne kotipihassa paremmin kuivamaan, ja kuta useamman päivän sitä työtä teimme, sen rivakammasti alkoi se käydä. Näin oli meillä tuon suloisen Juhannuksen tullessa jommoinenkin joukko parkkia kiskottuna, ja äitini sanoi kasaa katsellessaan siitä tulevan neljä vahvaa kärryhäkkiä. Mutta millä saada parkit kaupunkiin, kun ei ollut hevosta, eikä kantamista voinut ajatellakaan, siksi oli tie liian pitkä. Tähän kysymykseen en minä tiennyt mitään vastata. Kuitenkin lohdutti äitini minua ja sanoi: kun kerran työ on tehty, niin kyllä maksun saannista Herra itse huolen pitää; kunhan Juhannus ensin on kauniisti vietetty. Ja niin tuli kaikille Juhannusilta, niin rikkaan ja äveriään kuin köyhänkin majaan, ja tuli se meillekin eikä virkkanut pahaa sanaakaan.

Kohta päivällisen syötyämme Juhannuksen aattona päätimme varsinaisen työnteon, ja olikin lepo tarpeeseen, sillä toista viikkoa olimme ahkerasti työskennelleet parkin kiskonnassa. Ainoa työmme, joka oli toimitettava ennen iltaa, oli huoneen puhdistaminen ja pihan lakaiseminen. Tosin äitini aina halusi erinomaista puhtautta kaikkialla, mutta suuriksi juhliksi oli siinä joltinenkin eroitus, sillä silloin piti joka paikan oikein kiiltämän puhtaudesta. Nytkin oli tämä talon puhdistustoimi tehtävä, mutta kuitenkin tällä kertaa vähemmässä määrässä, kuin edellisinä vuosina. Siihen oli syynä äitini suuri väsymys ja toiseksi se, että vasta hiljakkoin, muorin hautajaisiksi, oli niin piha kuin huonekin siivottu. Sentähden oli jo kello neljän aikana kaikki puhtaana. Mutta vielä puuttui juhannus-koivuja, jommoisia meillä oli edellisinäkin vuosina ollut, suurempia oven edessä pihalla ja pienempiä sisällä huoneessa. Lähdettiin siis läheiseen metsään, jossa oli pieniä koivuja sellaisia, joita äidilläni talvellakin oli lupa ottaa polttopuiksi. Me hakkasimme vaan kolme koivua, yhden isomman ja kaksi vähän pienempää, ja kannoimme ne kotiin. Ne kaksi pienempää koivua veimme sisälle, ja isoimman asetimme seisomaan pihalle, samaan paikkaan, jossa ennenkin oli juhannuskoivu seisonut, ja minäkin olin kuin mies ainakin puuhassa ja työssä koivun tyveä hautaamassa. Kun tämä oli tehty, pani äitini tulelle padan, joka oli täynnä maitoa, keittääksensä n.s. juhannusjuustoa. Minäkin sain luvan hämmentää juustopataa, ja se oli erittäin tarkkaa työtä, joka vaati suurta taitavuutta ja mielen malttia. Ensiksikin täytyi pitää aivan pientä valkeaa, ja hämmennyskin olla vaan näennäinen. Kuta taitavammasti keiton kanssa eli ja liikkui, sen parempaa tuli juusto, sillä suurta valkeaa padan alla pitäessä olisi juusto pian saanut pohjaanpalaneen makua, ja kiivaasti hämmentäessä olisivat taas kokkareet menneet hajalle. Minä tein niinkuin äitini, joka oli mainion hyvä juuston keittäjä, minua neuvoi, pidin pientä valkeaa ja hämmensin hiljaa ja varovasti, mutta keitin muutoin hyvin kauan ja se onkin juhannusjuuston päämahti, että sitä kauan keitetään. Sillä tavoin tulevat näet kokkareet hyvin punertaviksi ja ovat vähän kovia ja sitkeitä, niin kun keitetyt kananmunat, mutta maku niissä niin mainio, ettei maailmassa mitään paremman makuista löydy.

Kun juusto oli keitetty, ja minä olin oppinut sekä sen keittämisen että myös samalla aikaa juuston juoksuttimestakin itselleni tiedot onkinut -- mutta joita en tahdo ruveta tähän latelemaan -- niin kaadettiin juusto pois padasta puiseen pönttöön, joka oli puhtaaksi pesty ja katajanhavujen kanssa haudottu. Tämän jälkeen, kun kaikki työt oli tehty, aloimme veisaamaan virttä: Jo joutui armas aika ja suvi suloinen -- --. Taisi tämän suvivirren viimeiset säveleet kuulua ulos, kun äitini isä eli vaarini astui ovesta sisään ja lausui tervehdyksen: onnellista juhannusta, rakas tyttäreni ja tyttäreni poika!

Vaaria en ollut nähnyt hautajaisten jälkeen. Nyt hän mielestäni tuli parhaaseen aikaan, kun meille juuri alkoi juhannusyön valvominen. Äitini oli näet vähä ennen vaarin tuloa sanonut, että tänä yönä valvottaisiin entistenkin juhannusöiden edestä, sillä muori vainaja ei ollut suvainnut valvontaa. Sitä vastoin oli vaari hyvin taipuva siihen, ja kun äitini kysyi, valvotaanko, isä, tänä yönä? niin vastasi hän iloisesti:

-- Valvotaanpa vaan, hei, valvotaan!

Sitten sytytti vaarini piippunsa ja sanoi: jos valvoa aiotaan, niin mennään joen rantaan istumaan, sillä ei mikään ole suloisempaa eikä terveellisempää, kuin istua lähellä juoksevaa vettä tähän vuoden aikaan. Me menimme kaikki joen rantaan, ja todella oli siellä erittäin viehättävää niin kuin vaari oli sanonutkin. Minä juoksentelin sinne tänne, milloin tuodakseni äidilleni jonkun keltakukan, milloin ottaakseni kiinni jonkun yöpuulleen, kukan päälle, heittäyneen perhosen, jonka sitten annoin vaarilleni. Mutta kauan en saanut tätä leikkiä pitää, sillä vaarini sanoi: anna perhosten nukkua rauhassa, ja hän päästi pois käsistänsä nekin perhoset, jotka olin tuonut. Sen sijaan käski hän minun istumaan viereensä, että hän saisi tarinoida minun kanssani.

Kaunis oli ilta, erittäin kaunis ja koko yö oli vaan paljasta iltaa ja aamua, sillä pimeä ei tullut ensinkään. Minä istuin vaarini ja äitini väliin ja kaikki oli niin hiljaa, ainoastaan joku kalalokki silloin tällöin pyrähteli veden pinnassa ja kiiti saaliinensa ylös, ja hieno etelätuuli suhahteli rannan raidoissa. Vähän aikaa aivan hiljaa istuttuansa alkoi vaari puhumaan ensin nykyisistä ja sitten menneistä ajoista. Äiti ja minä kuuntelimme, kun vaari kertoi. Vastustamattomasti näkyivät hänen ajatuksensa kääntyvän hänen vaimonsa, muorivainajani kohtaloon, jonka kovuus oli ollut hänen syynsä. Hän kertoeli samoja seikkoja, jotka hän vainajan kuolinhetkellä oli puhunut ja minä sain nyt tietää yhtä ja toista lisää. Vanhempi veli oli kuollessansa jättänyt nuoren morsiamen jälkeensä. Morsian, joka kaksi vuotta myöhemmin tuli nuoremman veljen -- vaarini nimittäin -- vaimoksi, oli muorivainajani. Joku aika häitten jälkeen kuolivat vanhemmat toinen toisensa perästä melkein yhteen hautaan ja siten joutui odottamattomien kuolemantapausten kautta sekä morsian että perintö vaarini haltuun. Perinnöstä taasen, vakuutti hän, oli hän todella kuullut puhuttavan, että se oli suurimmaksi osaksi vääryydellä ko'ottu. Kun samaan aikaan omaisten äkillinen kuolema oli herättänyt kuoleman pelkoa ja synninsurua, niin rupesi hän miettimään, miksi juuri hän oli joutunut väärän mammonan omistajaksi. Nuo mietteet saivat hänen erehtymään, hän kun rupesi viinalla viihdyttelemään omaatuntoansa ja siten vähitellen tuli roimajuopoksi. Siitä sitten kodinrauhan ja onnen ja tavaran häviö.

Näitä kertoi vaarini hiljaisella äänellä. Tavasta oli kuin olisi hän itsekseen puhunut, ainoastaan ääneen ajatellut. Eikä se ollut puolustuspuhetta, vaikka hän jälleen näytti esi-isiään syyttävän. Nähtävästi tahtoi hän vaan julki lausua, mitä lukemattomat kerrat oli mietiskellyt. Se kai tuotti lievennystä raskaalle mielelle.

Mutta vielä hän jatkoi kertomustansa, puhuen itsestään kuin vieraasta henkilöstä, ja minun lapsellisessa mielessäni tuntui se joltakin sadulta. Vasta myöhemmin ja vähitellen ovat kaikki eri seikat minulle täysin selvenneet. Kaunis emäntä, siveä Susanna synnytti miehellensä tyttären yhtä kauniin kuin hän itsekin oli. Tytär kasvoi, tuli aikaihmiseksi, vahvaksi ja rotevaksi, ja niin muodoin monen mieliksi. Tulipa yksi häntä kosimaan tunkeutuen toisten kosijain väliin. Hän oli erittäin kaunis mies, mutta vielä kauniimmat olivat hänen puheensa. Hän oli alkuansa talonpoika, mutta silloin viraltansa merimies, ja hän, juuri hän, voitti solakan tyttären rakkauden. Eikä kunnoton mies kuitenkaan rakkautta rakkaudeksi tuntenut, vaan oli niin kauan neitosen suosiossa, kuin sai aikaan, että hän synnytti pojan. Sitten mies lähti merelle ja karkasi kuulumattomiin. Ja miksi hän sen teki? Hän oli tavaran ahne ja kun huomasi, ettei saisikaan tavaraa, naidessaan köyhtyneen talontyttären, niin hän keksi hyvänkin keinon -- jäniksen pitkät jäljet, pitkät jäljet jäniksellä -- --.

Tätä kuullessaan oli äitini pää vaipunut syvään alas polvea vastaan, jota piti käsillään. Hän näytti semmoiselta kuin joskus ennenkin, jolloin olin huomannut, että hänen sydämessään on raskas suru, josta hän ei tahtonut kenellekään puhua. Ei hän nytkään mitään sanonut, oli vaan vaiti. Vaarikin oli vähän aikaa vaiti; mutta sitten hän taas alkoi puhella, mutta aivan toisella, keveällä äänellä:

-- Nyt ovat kumminkin pahimmat ajat ohitse, sanoi hän; tytär, josta kerroin, on kadottanut äitinsä, mutta hänen poikansa elää. Poika on ahkera ja vikkelä miehen alku, joka jo pystyy vaikka pappilan ryytimaata perkaamaan. Jos hän ryhtyisi siihen työhön, niin hän saisi täyden ylläpidon koko kesän ajalta ja palveluksesta erotessaan syksyllä kunnollisen vaatekerran palkaksi. Sanottuansa tämän katsoi vaari hymyillen minuun, ja minä ymmärsin nyt, että kaunis talon tytär oli oma rakas äitini. Se oli ihan selvää, sillä olihan äitini vieläkin kaunis. Oudompi oli minun ajatella tuota merimiestä, tuntematonta isääni. Olin liian lapsi arvostelemaan hänen tekoansa. Vaarille sanoin kumminkin ymmärtäväni koko kertomuksen, jopa senkin, että minä olin poika, joka jo voisin pappilan ryytimaassa rikkaruohoja nykkiä. Eikö niin, vaarini?

-- Aivan niin, sanoi vaari, puhaltaen savupilven piipustansa. Kaikki oikein, kaikki oikein!

Samassa kulki maantietä ohitse joukko nuoria miehiä, jotka olivat humalassa, kiljahtelivat, lauloivat ja riitelivät. Eivät he kuitenkaan meitä nähneet, kun istuimme alhaalla törmän alla ja heillä kun oli ohran jyvä silmässä kuin silakka. Niin he menivät ja katosivat; mutta vaari katsoi heidän jälkeensä, huokasi pitkän huokauksen ja sanoi:

-- Noin sitä mailmassa marssitaan, sukat ja säärykset parsitaan, ja vihdoin tulee vippu.

Nyt huomasi äitini, että kylpeminen oli unehtunut. Tosin oli hän lämmittänyt saunan sillä aikaa kun minä toimin juuston keitossa, mutta muut asiat olivat olleet mielessä, niin ettei hän sen koommin ollut muistanut saunaa, vaikka hän juuri ennen vaarin tuloa oli sanonut ukon olevan ahkeran kylpijän. Muutoin kylvettiin tavallisesti, niin juhannukseksi kuin jouluksikin, hyvin aikaisin; nyt oltiin jo lähellä auringon nousua. Äitini sanoi kuitenkin vaarille saunan olevan valmiina. Se ilahutti vaaria kovasti. Hänen silmänsä oikein kiilsivät, kun hän sanoi:

-- Oletko, tyttäreni, lämmittänyt saunan ja jättänyt kylpemättä! Eihän niin pitänyt tekemäsi, jos siellä on vielä maidon haaluistakaan lämmintä, niin minä paikalla kylven. Kaikki kolme lähdimme juoksujalassa saunaan.

Meidän saunan kiuas oli kokoon kyhätty kovista kivistä, jotka eivät aivan vähällä lämpöä luotansa laskeneet, ja kiukaassa oli sen tähden vielä hyvin porisevaa kuumuutta, kun vettä päälle heitettiin. Kyllä se riitti tuolle entiselle rikkaalle Helmikankaan isännälle, ja hän kylpi ylen tyytyväisenä tuolla tyttärensä rakentamassa saunassa. Jopa hän saunan penkillä istuen teroitti sieralla ja pienellä öljykivellä, jota hän aina kantoi liivinsä isossa taskussa, tuppipuukkonsakin ja rupesi ajamaan partaansa. -- Otan tuossa tyttäreni saunan penkillä pois partanikin, puheli hän, näillä moukkamaisilla kujeilla, nimittäin tuppipuukolla. -- Parran ajeltuansa kaasi vaarini ämpärillisen vettä päähänsä ja lausui, nyt minä olen viittä vuotta nuorempi; kunpa vaan suutari saisi uudet pieksusaappaani valmiiksi, niin olisin oikein keveillä leskenkengillä varustettu leskimies. Samassa läksi hän ulos saunasta juoksemaan ja hyppäsi jokeen. Pari kertaa hän ui joen poikki ja tuli sitten takaisin uudestaan kylpeäkseen.

Minä katselin suurella uteliaisuudella tuon vanhan miehen kylpemistapaa, johon sivumutkina oli yhdistetty parran ajaminen ja uiminen, ja ajattelin että olisin valmis minäkin tekemään sen saman, vaan minulta puuttui vielä paljo hänen suhteensa. Minulla ei ollut partaa, ei keveitä lesken kenkiä eikä leskeyttäkään eikä uimataitoakaan eikä tyttäreni tekemää saunaa, siis ei yksikään näistä tempuista ollut minulle sopiva. Minä tyydyin siihen, että äitini heitti minunkin osaltani saunan kiukaalle pikkuisella kipolla vettä ja sitten kylvetti minun sievästi pienellä vihdalla ja pesi minut.

Aurinko oli noussut sill'aikaa kun olimme saunassa ja niin muodoin oli valvomisen päätarkoitus jäänyt saavuttamatta. Kuitenkin me menimme tyytyväisinä levolle.

Aurinko oli jo korkealla, kun heräsin, ja minä ajattelin mennä kirkkoon, mutta maailma oli mielestäni sinä aamuna nurinpäin, sillä nousunpuoli päivää oli muuttunut laskun puoleksi, itäinen taivas länneksi. Mitään puhumatta äitilleni jätin hänen istumaan kirjansa ääreen ja menin joen rantaan. Siellä katselin joka haaralle, vaan jos olisin mihin katsellut ja mitä kuunnellut, en missään huomannut mitään aamuntapaista. Karjan kellot kuuluivat likeltä ja etäältä ja itse aurinkokin aleni alenemistaan, sanalla sanoen, kaikki näytti pelkältä illalta, vaan minä en voinut uskoa sitä illaksi. Palasin siis takasin sisälle ja kysyin äidiltäni, missä vaari oli.

-- Kuinka niin, sanoi äitini, oletko pyörryksissä?

-- Kuinka niin, vastasin minä takaisin, mistä pyörryksiin olisin tullut? -- Mutta todella itsekin aloin uskoa pyörryksissä olevani.

-- Vaari meni aamulla pappilaan, rupesi äiti puhumaan, sillä hänen piti kyyditsemän rovastia kirkolle, ja sanoi muutoinkin haluavansa käydä kirkossa juhannuksena, jolloin siellä on rippilapset. Olisin minäkin mennyt kirkkoon, mutta kun koko päivän nukuit, niin en voinut sinua jättää yksinäsi. Olisin tuota näen mä kerinnyt kyllä käydä kirkossakin sinuun nähden ja helposti ehtinyt takaisinkin tulla, kun vasta illalla heräsit.

Sen oli valvominen vaikuttanut; mutta mitä voin minä siihen, että juhannuspäivä oli mennyt, kunhan vaan ei kaikkea juustoa olisi syöty. Kysyin siis kohta äidiltäni:

-- Vieläkö on juhannusjuustoa yhtään jälillä?

-- Kyllä sitä sinulle asti vielä on, ala vaan syödä, lapsi.

Syötyäni muistin vaarin puheet yöllä ja rupesin kysymään äidiltäni, eikö olisi sopivinta, että minä menisin pappilan puutarhaa perkkaamaan, niin ettei äitini ainakaan kesän aikana tarvitsisi pitää huolta elatuksestani.

-- Sitä olen ajatellut koko päivän, vastasi äitini, sillä isä sanoi aamulla, että minun piti toimittaman sinun sinne, mutta minä pidän sinun vielä niin lapsena, että tuskin voin sinua tänä kesänä laskea mihinkään; ihmiset sanoisivat, etten minä voinut yhtä lasta elättää.

-- Eihän se mitään tee, mitä ihmiset puhuvat, kun asia on itsestään hyvä. Minä menen pappilaan ja tiedän kyllä, ettei rovasti minua pahoin pitele.

-- No, mene sitten, pääsethän tuolta pois, jos tulee paha olla, arveli äitini päättäväisesti, vaan ei iloisesti.

-- Lähdetäänkö kohta? sanoin minä lapsen levottomuudella.

-- Lähdetään, vastasi äiti lyhyesti, laskien kirjan kädestään.

Äitini oli hyvin harvapuheinen ja pani vitkastellen päällensä. Vihdoin me läksimme ja minä olin hyvin iloinen, että sain mennä ansaitsemaan leipäni ja samalla lain helpottaa äitini vaivoja. Näissä mietteissä tulin äitini seurassa pappilaan ja erinomainen puutarhan haju pisti taas nenään.

Kohta pihalla tuli vaari meitä vastaan, saattoi minut kyökkiin ja esitteli minun ruustinnalle, joka oli siellä. Minä en ollut ennen ruustinnaa nähnyt ja katselin häntä jotenkin terävästi silmiin, seisoen kyökin ovipielessä, sillä välin kun vaarini puhui hänen kanssaan niin hiljaa, etten monta sanaa erottanut. Kun keskustelu päättyi, käskettiin äitinikin sisälle. Ruustinna nousi ylös ja lähestyi äitiäni ja tervehti häntä kädestä, puristaen sitä kauan ja hellästi, ja punan lentäessä hänen vanhanpuolisiin kasvoihinsa alkoi hän puhua:

-- Te olette Helmikankaan tytär ja olette itse rakentanut itsellenne mökin, te olette kelpo nainen; synti ja häpeä että teidät on narrattu, sen miehen synti ja häpeä, joka sen teki, eikö niin?