Chapter 6

-- Ei se, rakas ruustinna, ole narri joka narraa, vaan se joka antaa itsensä narrata, lausui äitini vastaukseksi, -- seisoen suorana kuin kynttilä ruustinnan edessä.

-- Kyllähän se niinkin on, sanoi ruustinna, että niitä kaloja, kuin ihminen pyytää, niitä hänelle sallitaan; mutta te, Maria, olette osottaneet itsenne niin kunnolliseksi ja jaloksi ihmiseksi, ettei teihin sovi, itse omistaen eikä toisten antaen, vähimmätkään herjaus-lauseet. Hänen pidän minä syypäänä onnettomuuteenne. Petturi periköön petturin palkan -- -- niin, vaikka anteeksi annettakoon suuret sanani, en minä tahdo ketään ihmistä tuomita. Kuinka muutoin ai'otte tämän poikanne kanssa?

-- En ole itsekään oikein selvillä, mitä hänen suhteensa pitää tekemän, virkkoi äitini. Hänellä on niin väkevä into itseänsä elättämään, etten minä voi häntä estää työstä, vaikka pelkään hänen pilaavan terveytensä liian aikaisella työn tekemisellänsä.

-- Olemme kuulleet, lausui sitten ruustinna, Helmikankaan kertovan hänen työn-innostansa ja hän saapi täällä elustella puistossa ja kaikenlaisessa semmoisessa keveämmässä työssä. Emme siis millään muotoa tarvitse ruveta estämään häntä työstä ja siten tylsyttämään hänen intoansa. Katsottakoon vaan perään, ettei hän tee työtä voimainsa yli.

-- No niin, jääköön sitten tänne! sanoi äitini.

Sellainen oli välipuhe, jolla minut pantiin rovastin puutarhuriksi, ja asian päätettyä sain minä ja äitini myöskin ruustinnalta ruokaa. Muistanpa vielä, että pappilassakin oli juhannusjuustoa, vaan ei se pappilan juusto ollut läheskään niin hyvänmakuista, kuin äitini keittämä juusto.

Kun olimme syöneet, läksi äiti minun kanssani ulos kyökistä, ensin kiitettyänsä ja hyvästit sanottuansa ruustinnalle. Me istuimme vielä kauan yhdessä pappilan pirtin portaalla, siksi kun myöhäinen ilta käski eroamaan. Siis jätti äiti nyt minullekin hyvästi ja se oli ensikerran, kun oma äitini sen teki. Sitten hän lähti ja minä jäin pappilan pihalle katsomaan hänen jälkeensä. Ensi kerran tunsin itseni jätetyksi melkein oman onneni nojaan, ensikerran tunsin kaipausta ja ikävää äitini perään. Tuntuihan minusta juuri kun sekin puolisko maailmaa, joka muorini haudalla jäi vielä minun ja äitini jalkain alle, olisi minun erotessa äitistäni kadonnut hänen myötänsä. Nyt vasta osasin oikein rakastaa äitiäni. Hänellä oli kuitenkin etevyyden sija myönnettävä eikä mitään sopinut yhdenvertaiseksi taikka väliverhoksi äitini ja minun välille. Ei mikään eikä kukaan muu ollut kuin äitini, hän yksinään oli äitini!

Aamulla vei vaari minun perunamaalle, josta minun oli roskaruohoja pois nykkiminen, ja varoitti ett'en saa nykkiä pois perunan taimia. Eikä se muistutus ollut aivan tarpeeton. Perunan taimet tosin tunsin, vaan olisin ehkä huomaamattani tullut nykäisseeksi niitäkin, jos ei minua olis siitä uudesti muistutettu. Nyt koetin varoa, etten koskaan tarpeellista tarpeettomain kasaan heittänyt.

Vaarini aseman pappilan perheessä huomasin kohta ensimäisenä päivänä. Hän oli nimittäin isäntärenki, ja kaikkein täytyi totella häntä yksin pienimmissäkin. Paljo olikin hänellä tointa ja puuhaa, sillä rovastilla oli iso puustelli hoidettavana. Sen ohella oli hänellä paljo sivupuuhia, joita herrastalon herrastarpeet hänelle tuottivat. Muun muassa täytyi hänen käydä useammin Oulussa kun Helmikankaan isäntänä ollessansa. Enimmät herrasväen hienoimmista ruokolajeistakin täytyi aina hakea kaupungista ja kun usein tuoretta tarvittiin, niin oli vähintäinkin pari kolme kertaa viikossa siellä käyminen. Nämä kaupungin matkat olivat aina vaarini tehtävät.

Kun vaari oli poissa ja minä olin muun talonväen seurassa, kuuntelin minä sanatonna, mutta muutoin tuhantena korvana, mitä vaaristani juteltiin. Usein olikin heillä puhumista hänestä, vaan eivät kuitenkaan näyttäneet häntä vihaavan. Häntä pidettiin toimeliaana, mutta muutamat pistivät kumminkin aina pientä pilkkaa hänen selkänsä takana, sanoen sellaisten talonisäntäin, jotka talonsa ja isännyytensä juovat, joutuvan lopulta pappilan pehtoriksi.

Minä en puuttunut, en sekaantunut näihin salaisiin puheisiin, jotka olivat tavallista palvelusväen suun-maiskutusta, vaan tein määrätyt tehtäväni reippaasti ja voitin niin vähitellen koko väen suosion.

Minun toimenani oli, niinkuin jo alusta oli puhuttu, melkoisen suuren puutarhan puhdistaminen ja käytävien sannoittaminen. Vaarini teki minulle pienet yksipyöräiset käsikärryt, joilla minä hiekkaa puutarhaan työnsin ja käytävät niin kauniiksi laitin, että rovastikin niitä oikein ihanteli ja ruustinna ja ryökkinätkin olivat hyvin kiitollisia. Usein sain minä jonkun kuparirahan, jota herrasväki juomarahaksi nimitti. Enimmät juomarahani sain minä kuitenkin siitä, kun hyvin kiivaasti juoksutin postilaukun kestikievarista kolme kertaa viikossa.

Totta puhuen ei minulla ollut paljo aikaa lapsellisiin huvituksiin enkä niitä paljo halunnutkaan, sillä tiesinhän olevani vieraan palveluksessa enkä äitini turvissa. Mutta oli minulla hyvitystä ja huvitusta. Sitä tuli minulle vaarin puolelta. Vaari oli minulle muorini sijassa. Muorin kuoltua rakastin vaaria, sillä hän oli nyt minun opettajanani, ja kun toiset lapset löivät palloa ja muuta rähinää pitivät, opettelin minä tekemään puulusikoita, puukauhoja ja pieniä lastenkärryjä ja rekiä, n.s. lelukaluja, ja sommittelin vuolemaan koiria, kissoja, lehmiä, lampaita, sikoja, hevosia, sanalla sanoen kaikkia mitä näin. Mutta ihmeellisin kaikista oli pieni nuuskatoosa, jonka vaarin johdolla veistelin kirjan muotoon ja josta rovasti minulle maksoi puoli ruplaa. Oli vaan suurin vastus, etten tahtonut jaksaa vuolla, kun olin liian nuori ja usein olin ulkotöistä hyvinkin väsynyt veistelemään ruvetessani. Usein leikkasin sormeenikin haavan, kun en vielä osannut veistä oikein hoitaa. Mutta aika kului kuitenkin hupaisesti ja vaikka olin aina työssä, pysyin minä terveenä ja kasvoin ja vahvistuin oikein silminnähtävästi.

Sunnuntaisin kävi äitini pappilassa minua katsomassa. Usein hän valitti ikävätä ja kolkkoa oloa yksinäisessä turvemökissä, kun oli aivan yksin. Surkea oli nähdä äitiäni, kun hän kyyneleet silmissä muisteli entistä lapsuutensa aikaa Helmikankaan suuressa talossa, jolloin hänellä oli ollut hauskempi olo, kuin nyt omassa tekemässä hökkelissä. Selvästi huomasin, että hänellä oli ikävä minua. Minä koetin lohdutella häntä ja lupasin tulla talveksi kotiin. Yhtenä sunnuntai-iltana, kun istuimme pirtin portaalla, tuli umpimähkäinen sana hänen huulillensa. Jos joku hänen tuttavistaan menisi Raahen markkinoille, puheli äiti, niin hänkin menisi sinne; heinää oli hän vähän tehnyt sekä Vierimän hevosella vienyt parkit Ouluun. Tuo, että hän sanoi heinää tehneensä, oli mielestäni tarpeeton sana, sillä joka kesä hän oli vanhassa kotitalossansa Helmikankaalla kaikissa ulkotöissä, niityllä, pellolla, riihellä ja vieläpä ojiakin pohjaamassa. Mutta että hän oli tehnyt vähän heinää ja aikoi mennä Raahen markkinoille, oli minusta jotenkin umpimähkään. Olikohan aikomuksensa ostaa lehmä? Joutavia, mitä vielä, ajattelin minä. Kyllähän olin kuullut Liminkalaisten käyvän Raahen markkinoilta lehmiä ostamassa, vaan milläpä, ajattelin minä, äitini lehmän ostaisi. Tästä ei sen enempää ollut puhetta, vaikka äitini kävi joka sunnuntai minun luonani.

Syksyn tultua sain minä, niinkuin luvattu oli, uuden harmaan sarkapuvun, pappilan nuoren herran vanhat turkit ja vanhan lakin sekä vielä ruplan rahaa ja puolitoista tynnyriä rukiita ja pussillisen ruokaa kotia vietäväksi. Rukiin paljoutta, puoltatoista tynnyriä, ihmettelin minä, sillä pidin koko rukiit liikana palkkana, kun olin saanut sarkapuvun ja turkit ja lakin ja ruplan ja ruuan koko ajalta. Oliko sitten syystä vai syyttä, minä pidin kuitenkin vaarini syypäänä. Hän oli varmaankin käyttänyt viekkautta minua kohtaan ja palkkansa päälle rukiit rovastilta ottanut, narrataksensa minua luulemaan itseäni suuripalkkaiseksi kesärengiksi, mutta se luuloni ei ole vieläkään tiedoksi muuttunut. Mutta hyvästit annettuani ja saatuani, minä kaikkineni lähdin ja pappilan hevosella minua vietiin. Pian olin jälleen kotonani.

KAHDEKSAS LUKU.

Minä rupean kauppiaaksi.

Kotona olin ja kesä oli mennyt. Oli jo kekrin aika, lunta maassa ja luontokappalten täytyi saada sijansa seinien sisäpuolella. Saunamme oli muuttunut lehmän asunnoksi, sillä äitini rahat ja Raahen markkinat olivat asioita niin muodostelleet. Minun juomarahani luulin ensin myöskin olevan joko päänä tahi häntänä tuossa sievässä, vähän köykkyselkäisessä puninkirjavassa lehmässä, sillä minä olin aina joka kerta, kuin äitini pappilassa kävi, antanut hänelle kaikki kopeikkani. Mutta eipä niin ollut, kaukana siitä. Raahen markkinoilta oli minulle tuotu isonlainen, läkkinen säästöpyssy. Muutamat nimittivät sitä säästölaatikoksi, mutta minä sanoin sitä säästökannuksi, sillä sen ulkomuoto oli kun vanhanaikaisen puisen juomakannun. Siinä säästökannussa oli kaikki rahani, aivan arvollaan, sellaisena kuin net olin saanutkin. Siis ei mikään paikka äitini lehmässä ollut minun ostamaani. Mutta äitini sanoi minulla olevan joltinenkin omistusoikeus lehmään, kun olin poissa ollessani jättänyt kuluttamatta äitini ansiota syömiselläni, ja oli äitini niin muodoin saanut säästönsä, johon hän jo alun oli pannut monien vuosien kuluessa, viime kesänä niin vahvasti kasvamaan, että riittivät lehmäksi. Enkös ollut sanonut niin pappilaan kuin myöskin parkin kiskontaan lähtiessäni, että minäkin voisin hyötyä tehdä! Pian siis kaunis alku loppuansa kiitteli.

Meillä oli syytä iloita. Minä olin tuonut jyviä, lehmä antoi maitoa, ja perunoita oli saatu omasta pellosta niin paljo, että riitti myydäkin. Sitä paitsi oli minulla vielä käsitöissänikin kauniita alkuja, vaikka nuo ennen mainitut elävien kuvat, lusikat ja kapustat vaativat vielä paljon silitystä ja kirnutusta. Valmistaessani pikku teoksiani noudatin tarkalleen vaarini neuvoja ja niin tulivat kaikki kesällä kesken jääneet kalut jo ennen joulua valmiiksi ja puleeratuiksi. Mutta nyt tuli kysymys, mitä niillä tekisin. Neuvoteltuani. äitini kanssa päätin, että koska aine ja alku ovat pappilasta, on oikeinta viedä ne sinne valmiina takaisin. Niin teinkin vähää ennen joulua, ja annoin kaluni ruustinnalle sanoen: Minä olen nämä kapineet täällä ollessani aloittanut ja koska ovat pappilan haloista veistetyt, niin annan minä kaikki ruustinnalle, enkä niistä mitään pyydä.

-- Kiitoksia paljo, sanoi ruustinna, oletpa sinä hyvä poika sorvaamaan.

Samalla hän meni rovastille näyttämään teoksiani.

Vähän ajan takaa tuli rovasti kyökkiin ja kaikki ryökkinätkin hänen perässään ja ruustinnakin oli siinä samaisessa joukossa. Kaikilla oli suu naurussa, juuri kuin heillä olis ollut aikomus minulle nauraa. Sitä eivät he kuitenkaan tehneet, he vaan myhäilivät puuveistoksilleni, joiden pysyväisestä arvosta sanoivat Ranskan ja itse Italiankin puulusikan- ja kapustain veistäjien täytyvän todistuksensa antaa. Niin muodoin oli minulla hetken aikaa hyvää korvissa ja hetken perästä hyvää suussakin, sillä minulle tuotiin leipäjuustoa, vehnäkakkua ja maitovelliä. Mutta vielä pieni hetkinen, niin tuli hyvää taskuunkin, nimittäin kaksi rahaa. Toinen kimaltelevan kirkas hopeinen rupla, toinen paljoa pienempi ja tummempi 25 kopeikan raha. Silloin oli hyvät korvissa, hyvät suussa, hyvät silmissä, hyvät vielä taskunkin vuorin välissä, ja minä sanoin sydämestäni suuri kiitosta, hyvästi nyt, ja läksin.

Palatessani poikkesin Seppämatille, joka teki minulle halvasta hinnasta lusikkavuolimen. Sen saatuani menin iloisena kotiin. Ruustinnan antamat rahat annoin äidilleni säästöön pantavaksi; niistä oli vaan 5 kopeikkaa poissa, lusikkaveitsen hinta.

Äitini pyysi Vierimän ukon tuomaan rankakuorman ja autti minua kapusta- ja lusikkapuiden hakkaamisessa. Vaikka oli nainen, osasi hän hyvin käyttää kirvestäkin. Samoista rangoista veistettiin myös suksipuut ja kaikki asetettiin uunin päälle kuivamaan. En ollut vielä koskaan suksia tehnyt enkä tehtävän nähnyt, mutta äitini kehoitti minua rupeemaan niitä veistelemään. Sievät, pienet sukset, arveli hän, ovat hyvin kelpaavia kaluja kaupungin lapsille ja niistä saapi kyllä hintaakin. Minä juoksin Vierimälle isännältä vanhoja suksia lainaksi pyytämään. Vierimän ukko kysyi, mitä minä suksilla tekisin, aioinko opetella hiihtämään. Minä vastasin rupeavani suksia tekemään kaupaksi. Ukko ihmetteli vielä ihmettelemästä päästyänsäkin minun muka liian aikaista työ-intoani. Antoi hän kuitenkin sukset, mutta ennenkuin läksin pois, neuvoi hän minua, että kun päätarkoitus on elatuksen saanti, niin olisi hänen mielestään sopivinta, että aluksi ottaisin keveämmän työn toimittaakseni. Minä menen, jatkoi hän puhettaan, huomenna kaupunkiin, ja jos tahdot, niin tuon sieltä sinulle pieniä kirjoja, lauluja ja kuvia, joita voisit kaupitella nyt ennen joulua, sillä ihmiset ostavat juuri joulun edellä sellaista tavaraa jaellaksensa niitä lapsillensa joululahjaksi. Jollei sinulla itsellä ole rahaa, niin minä tuon omalla rahallani. Minä tuon neljän ruplan edestä ja sinä saat maksaa jolloin kulloin tulevaisuudessa, ei sillä ole mitään kiirettä.

Minä käskin hänen tuoda mainitun summan edestä ja lupasin ruveta kirjakauppiaaksi ja menin sukset olalla kotiini.

Kotiin tultuani kerroin äidilleni Vierimän ukon hyvät lupaukset ja äitini mielistyi siihen kohta. Hän lupasi itsekin kulkea toisella puolen pitäjästä lyhemmillä matkoilla, sillä hän sanoi ei saattavansa lehmän tähden pitkälle lähteä. Minun hän taas lupasi pitemmällekin mennä, kun vaan varoisin, etten eksyisi korpiteillä.

Sanasta miestä, sarvesta härkää. Niinpä Vierimän ukkokin aivan sananlaskun mukaan toi minulle kaupungista kirjat, laulut ja kuvat. Omalla rahallaan oli hän ne ostanut, niinkuin oli luvannutkin. Se oli täsmälleen kaksi päivää sen jälkeen, kuin olin sukset lainannut. Mutta onhan se tavallista, että kun seppä on työnsä tehnyt, niin hän pyytää palkkansa. Vierimän ukko, vaikka vaan torppari, teki juuri kuin seppä. Kun hän itse kantaen oli tuonut kotiin kauniin paperimytyn ja minä olin aukonut ja kaikki tarkalleen tutkinut, pyysi hän minulta kaikkein kauniimman kuvan kasasta vaivansa palkaksi. Mikä ihmeellinen mies tuo Vierimän ukko, ajattelin minä, pyytää minulta viiden kopeikan maksavaa kuvaa siitä kaikesta vaivasta, kun on omalla rahallansa, omalla hevosellansa, omassa kainalossansa tuonut minulle, kuin suurellekin herralle, tavarat kotiin, ja päälliseksi vielä nähnyt sen vaivan, että on seisonut puolen päivää kirjapuodissa valikoitsemassa sopivia ja hyvin kaupoiksi meneviä arkkia. Eikö totta tosiaan jo kaikki ihmiset ihmettele noin jaloa työtä köyhää poika raukkaa, isätöntä turvatonta kohtaan. Ajatelkaapas, onko sellainen työ viiden kopeikan kuvalla maksettu. Mutta totinen totuus on, että sen hän pyytää eikä enemmästä huoli, vaikka 50 ajastaikaa hänen edessänsä seisoisin ja tarjoisin. Mutta onhan tällä niinkuin muullakin syynsä.

Kuvataulu, jota Vierimän ukko tahtoo, on joulu itse. Siinä on kuvattuna Neitsyt Maria, ja Jesus lapsi hänen polvillansa; ukko tahtoo asettaa juuri tämän taulun jouluksi rauhalliselle seinällensä. Mutta hän ei tahdo ostaa Jesusta rahalla, vaan hän pyytää sitä minulta juuri kuin lahjaksi, eikä edes niinkään, että hän sen olis ansainnut saada. Sillä hän sanoo itse näin: Seitsemän-vuotisen, viattoman lapsen kädestä tahdon minä ottaa tämän taulun joululahjakseni ja niin saatuna tämä taulu saarnaa minulle enemmän kuin seitsemän postillan vuotuiset saarnat. Sitten hän vielä lisää: Tolpan Pirjolta olisin minä jo monta vuotta sitten saanut ostaa samanlaisen taulun, mutta minä en osta rahalla kalliin Vapahtajani kuvaa, enkä semminkään, en milloinkaan sitä loitsijan ja taikuri-eukon kädestä osta.

Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan nousivat vedet ukon silmiin, emmekä minä ja äitinikään voineet olla kuivin silmin.

Minä annoin sanaakaan sanomatta kuvan ukolle ja kiitin häntä nöyrästi kaikesta siitä hyvästä, jonka hän oli minulle osoittanut. Mutta en minä kiittelemisessäni päässyt puoliväliinkään hänen suhteensa, sillä hän kiitteli minulle lukemattomilla eri sanoilla ja onnentoivotuksilla, siksi kuin hän sievästi pisti kuvan kainaloonsa ja läksi astumaan kotiinsa.

Nyt oli käynyt kaikki hyvin, vieläpä toivonikin ylitse. Velaksi otettua kauppatavaraa oli minulla koko neljän ruplan edestä. Ja juuri se, että tavara oli velaksi otettua, antoi minulle kiirettä pian kaupalle lähtemään, sillä velan maksaminen oli mielessäni, omasta voitostani pidin vähemmin lukua. Siis jo samana iltana suoriuduin matkalle, jättäen kotiin osan kirjoista ja kuvista, joita äiti lupasi kaupitella, ja niin minä lähdin, vetäen tavaroitani pienessä kelkassa. Noin kello yhdeksän aikana tulin erääseen taloon Limingan kirkon kylässä.

Irroitettuani kirja-korin kelkasta, astuin pirttiin, kantaen koria kainalossani. Täällä olivat ihmiset paraikaa illallisella pöydän ympärillä, ainoastaan yksi vanha akka istui penkillä lähellä ovea. Minä sanoin: hyvää iltaa! ja istuin penkille, lähelle akkaa. Ei kukaan vastannut mitään, ei edes akkakaan, jonka viereen istuin. Minä laskin korini penkille ja näin samassa, että akallakin oli kori vierellänsä, ja kun tarkemmin katsoin koria, joka oli ilman peittoa, näin siinä olevan aivan samallaista tavaraa kain minullakin, nimittäin kirjoja, lauluja ja kuvia. Tuosta huomasin, että olimme molemmat kirjakauppiaita, ja minä ajattelin kohta lähteä toiseen taloon, pyytämättä siinä talossa yösijaa, vaikka jo olikin myöhäistä. Mutta samassa loppui väen illallissyönti ja muuan vanhan puoleinen mies tuli minun tyköni ja kysyi, mistä poika ja mitä kaupan?

Minä vastasin olevani Alatemmekseltä kirja-tavaroita kaupittelemassa.

Siihenpä akka jo kohta ehätti sanomaan:

-- Mitä sinä Alatemmekseltä olet? valehtelet kai. Kyllä minä Temmes alapään pojat tunnen, sillä minä olen sieltä myös enkä tuommoista poikaa ole siellä missään nähnyt.

Akan puheesta olin vähällä säikähtyä niin, että jo itsekin olin vähän eperolla sanojeni totuudesta. Minä katsoin akkaa tarkemmin silmiin, jotka hyvin näin, kun eräs talon piika lähestyi meitä, pitäen kädessänsä pärevalkiaa. Pian oli koko talonväki ympärilläni, sillä minä olin noussut seisomaan ja seisoin akan edessä, kaikki muu väki takanani. Ja hyvä se, akka olikin vanha tuttu, tuo ilkeä Tolpan Pirjo.

-- Vaikk'ette minua tunne, sanoin minä hänelle, niin minä tunnen teidän. Olettehan ruumisten pesijä, Tolpan Pirjo, kotonanihan olen teitä nähnyt.

-- Hyi, onko hän ruumiin-pesijä? kuului ääni takanani. Sen sanoi talon pieni, noin viisivuotinen tyttö.

-- Mene hiiden pisahan! sanoi akka minulle, ja häpeä! Olenko minä mikään ruumiin-pesijä Tolpan Pirjo sinun poikarakin edessä?

Silloin isäntäkin ryhtyi puheeseen, sama mies, joka minulta oli ensin kysellyt, ja sanoi:

-- Kyllä minäkin Tolpan Pirjon tunnen. Hän on oikea naisten lemmikki. Kyllä Pirjo tuntee ja tietää, miltä ilman-suunnalta millekin tytölle sulhaset tulevat, ja tietää, minkä näköisellä hevosella ne ajavatkin, kunhan vaan tytöt ensin toimittavat Pirjolle viinapullon, josta se tähystelee ja asiat selville saatuansa kulahuttaa viinan suuhunsa. Hei, tytöt, pian viinaa toimittamaan Pirjolle. Pitäkää hyvin akkaa, kyllä se teidät vielä peseekin, kun aika tulee.

Sen sanoessaan meni isäntä ovesta ulos, nauraen ääneensä. Hänen väliin tulonsa katkaisi riidan Pirjon ja minun välilläni ja minä asetuin uunin viereen seisomaan. Jonkun ajan päästä päätin parhaaksi nousta uunin päälle, sillä ulkona oli jokseenkin viiltelevä pakkanen. Siellä istahdin katselemaan, mitä tapahtuisi. Väki puheli niitä, näitä illan kuluksi, eikä kenelläkään näyttänyt olevan kiirettä levolle mennä, vaikka vuoteet kohta illallisen syötyä tehtiin. Tolpan Pirjo istui vaan entisessä asemassaan penkillä eikä virkannut sanaakaan. Vihdoin aloitti muuan talon rengeistä puhuttelemaan Pirjoa.

-- Minun jalkaani pakottaa niin armottomasti, sanoi renki, minä luulen, että siinä on kalma; voisittekohan, vieras, vähän auttaa minua?

-- Mistäs siihen luuloon olette tullut, että siinä kalma on? kysyi Pirjo.

-- Kolme vuotta sitten, kun olin hautuumaalla hautaa kaivamassa, pirahti suuhuni vähän santaa ja siitä lähtien on toista jalkaani ajoittaisin pakottanut.

-- Vaikea on minun sitä käsittää, että suun kautta olisi voinut kalma mennä toiseen jalkaan, samalla vahingoittamatta sisällyksiä, sanoi Pirjo. Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle jalkanne, kyllä minä melkein älyän, kun saan nähdä, onko kalmaa vai muuta puutunnaista, tartunnaista.

Silloin veti mies saappaan jalastaan ja Pirjo rupesi tutkimaan. Kun oli jalkaa kyllin katsellut, sanoi hän: jalka näyttää aivan terveeltä, vaan voipihan sitä särkeä sisällisesti, jospa minä pesisin sen.

-- Olkaa niin hyvä! pyysi mies, kääntäen silmänsä toisiin miehiin päin, katsellen veitikkamaisesti, ja kaikki, niin piiat kuin rengitkin koettivat täysin voimin pidättää nauruansa. Pirjo vaan ei mitään huomannut.

Reippaasti astui hän lieden luo, näki ilokseen padassa olevan haaleata vettä ja sieppasi sukkelasti pirtin nurkasta vanhan kiulun. Se oli siihen tuotu sulamaan, kun oli ollut täyteen jäätyneenä. Kirvespohjalla kolahutti Pirjo vähän kiulun pohjaa ja jää putosi. Sitten hän täytti kiulun haalealla vedellä ja meni niin kiulu kädessä penkin luo, jossa renki istui. Nyt pudotti hän kolme kuparirahaa kiuluun ja peitti sen päähuivillansa. Hetken päästä otti hän peitteen pois ja piti päätänsä kiulun päällä, josta nousi höyryä, ja hän luki loitsurunoja hiljaa höpisten. Minä hiivin hiljaa alas uunilta ja menin seisomaan hänen taaksensa, mutta en kuullut mitään muuta kuin säkeet:

Pahasta paha tulee, Pahan miehen siemenestä.

Näitä sanoja matki hän kumminkin viisikymmentä kertaa peräkkäin, ennenkuin rupesi pesemään jalkaa. Peseminen oli pikemmin tehty kuin itse loitsiminen, sillä hän vaan valeli jalkaa kolme kertaa. Sitten hän paineli jalkaa vedessä olleilla kuparirahoilla kolme kertaa kullakin ja sen tehtyä pyyhki hän rahat kuivaksi villaisella rievulla, peittäen rievun kiuluun. Tämän olisi voinut luulla kaikki päättyneeksi; mutta Pirjo rupesi nyt tahtomaan renkiä hautuumaalle, jonne pesuvesi oli vietävä, samaan paikkaan, missä santa sairaan suuhun oli mennyt. Miespä ei kuitenkaan lähtenyt yön selkään, pakkaseen, vaan otti äkkiä kiulun korvasta kiinni, juoksi sen kanssa ulos ja palasi samassa takaisin tyhjän kiulun kanssa. Sitten hän sieppasi kirveen ja hakkasi kiulun kappaleiksi.

-- Tuota minä annan mokomille loihtumetkuille, ei minun suussani enemmin kuin jalassanikaan ole mitään kalmaa, eikä minun jalkaani ole särkenytkään. Tahdoin vaan koettaa, tietääkö tietäjä itsestään mitään; mutta selvästi näen, että te, Pirjo parka, vaan pidätte joutavaa höpisemistä ja koetatte uskottaa yksinkertaisia ihmisiä valheillanne.

Silloin rupesivat kaikki nauramaan täyttä kurkkua ja lyömään käsiänsä yhteen. Mutta Pirjo istahti penkille kirjakorinsa viereen, ollen tuosta odottamattomasta tapauksesta kovin hämillänsä. Katsoen vihaisesti kaikkiin lausui hän:

Syökää äimää yhdeksän Ja kaikki kirkon kalmat, Senkin irvileuat.

Siihen ei kukaan vastannut mitään, kaikki näyttivät olevan tyytyväiset tuomioonsa, sammuttivat päreen ja panivat maata.

Minäkin olin taas entisellä paikallani uunin päällä ja koetin selälläni maaten saada unta silmiini, vaikkei siitä tahtonut tulla mitään. Kuitenkin vaivuin viimeinkin unen horroksiin, mutta samassa kuului kirkon kellon läppääminen tapulista, joka säikäytti minun aivan hereilleni. Kun katsoin akkunaan päin, näytti kuin koko maailma olisi ollut tulessa, huonekin oli valaistu niinkuin kirkkaalla päivällä. Yhdellä hyppäyksellä olin minä laattialla ja juoksin toisten perässä ulos. Ovea kiinni painaessani kuulin Pirjon penkillä maatessaan sanovan: Paraiksi ikään mokomille viisaille!