Chapter 22
Talon kaupat tehtiin. Ja minä sain vielä Aspelalta rahaakin ostaakseni elukoita ja hankkiakseni työkaluja. Se vähäinen perintö, joka Loviisalla oli, tuli myöskin samassa minun käsiini ja häiden loputtua muutin minä vaimoni ja äitini kanssa Helmikankaalle.
Olin tehnyt Loviisan kanssa ikuisen kaupan ja olin myöskin Helmikankaan isäntä; mutta iso velka niskassa ja huolta säkillinen.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Velan-alaisen huolet.
Nyt olin siis totisesti Helmikangas, enkä paljon muutosta huomannut talossa. Ainoastansa oli talo vähän vanhennut ja navetan uusi jatkos aidastunut, harmaantunut. Mutta kun satuin köyhyyttäni joskus muistamaan, huomasin, että navetta oli liiankin pitkä meidän kymmenelle lehmälle, sillä enempää en voinut saada. Kaksi hevosta ostin uutta. Vierimän hevonen ja kolme lehmää tekivät sen, että tallissani oli kolme hevosta ja navetassa kymmenen lehmää, siis seitsemän lehmää olin ostanut.
Kummallisia palkollisia olivat nuot Helmikankaan talon palkolliset, kun olivat vaan talossa, tulipa isännäksi kuka hyvänsä. Nyt tuli kuitenkin muutosta vähän. Antti Lehtimäki ja Tilta Kurkisuo menivät naimisiin ja muuttivat asumaan entiseen Vierimän torppaan ja Antti teki torpan kirjat minun kanssani. Minä olinkin iloinen siitä, että Vierimän torppa sai niin oivalliset asukkaat.
Matti Alalampela oli mennyt takaisin Puolangalle, mutta Lauri Mikkonen jäi vielä meille, niinkuin myös Priita Kirppanen. Aapeli Könkölä oli sotamiehenämme ja asui meillä ja sai entisen vaarin kamarin asunnoksensa. Kreeta Luhankoinen oli jo tällä aikaa kasvanut naima-ikään ja meni Aapeli Könkölän kanssa naimisiin. Vähän äkäpussi hän oli, vaan siinäpähän äkäinenkin meni, sillä hän oli muutoin jotenkin kätevä ja taitava vaimo.
Äitini puhui yhtenään turvetöllistänsä, jonka sanoi täytyvän olla kunnossa minun varaltani, jos koska rojahtaisin alas. Eikä siinä mitään kummaa ollutkaan, kun olin melkein yksinomaisesti toisen tavaran haltiana. Viisaana entisten asukasten vahingoista, päätin kuitenkin koettaa, eikö voisi mies elää ihmisiksi, antamatta toisten pettää itsensä. Siis en ensialussa ollutkaan Hooperikin äijä -- oli ensin koetettava päästä vapaaksi velasta.
Kaikki teimme työtä, niin että rutisi -- usein tuli sitä liiaksikin tehdyksi. Niin esimerkiksi niittäessä, sillä monta kertaa tapahtui, että niitin veren sylkemiseen asti. En olisi tahtonut olla itseni murhaaja yhtä vähän kuin toistenkaan, enkä pakoittanut ketään tekemään työtä yli voimansa. Naisia armahdin minä enemmänkin kuin miehiä ja käskin heidän usein levähtämään. Mutta he -- lepäsivätkö? eikö mitä! -- minua vähän suututti, he tahtoivat riehua, niinkuin minäkin, niin että minun täyttyi jäädä monta kertaa itse seisomaan, että hekin seisoisivat, sillä pelkäsin heidän liiallisesta ponnistuksesta vahingoittuvan.
Viisi vuotta kesti, ennenkuin sain vakuutuksen, että jotakin tulee minun talonpidostani. Tosin ei velka vielä ollut suoritettu, mutta olin sitäkin kuitenkin jo osan maksanut. Talo oli muutoin jo tyhjää etevämpi. Lehmien luku oli noussut viiteenkymmeneen niinkuin isäni aikana ja huoneitakin olin lisännyt, rakentamalla tuulimyllyn, joka oli erittäin tarpeellinen talossa.
Huolista huolimatta olin muiden mukana ottanut osaa kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Olin etunenässä ollut osallinen nuorison nousevan opetuksessa sunnuntaikoulua pitämällä. Olin sen ohessa lahjoittanut joukon kirjoja lainakirjaston aluksi ja pidin sitä noin vuoden aikaa ensin kotonani. Aspela auttoi myöskin asiaa ja osti siihen kirjoja ja niin saatiin yksituumaisesti 200 nidosta kirjastoon. Tosin oli se vielä mitättömän pieni kirjasto, mutta alku oli tehty.
Jollei minulla olisi ollut niin oivallinen ja toimellinen vaimo kuin Loviisa, niin luulen, että olisin monta kertaa taakkani alla vaipunut, sillä niin äkkiä, niin isosti tyhjästä nousta on vaikeata. Äitini oli myöskin se muori, joka kyllä ei säästänyt vaivojansa.
Perheemme oli viisivuotisen avioliittomme aikana lisääntynyt kahdella tyttärellä. Minä olin onnellinen ja taisin sanoa, että vaimoni on oikea kodon sydän.
Pirttilän Paavo oli hyvä ystäväni, niinkuin ennenkin, ja neuvoi minulle monta asiaa maan uuden-aikaisessa viljelyksessä. Vuoroviljely pantiin meillä niinkuin Pirttilässäkin toimeen ja minä rupesin käyttämään sala-ojiakin. Hankinpa luujauhojakin koetteeksi ja Guanoa hankin myös, pelloille levittääkseni. Minä toimitin rautaisen kääntö-auran, viskuukoneen, silppukoneen, ja kaikenlaista minä puuhasin, vaikk'ei varanikaan tahtoneet riittää. Mutta pianpa maksoi mäki velkansa ja minä rupesin saamaan hyviä vuosia, kun toiset rinnallani saivat huonoja, ja ne alkoivat vähitellen nuottiani kannattaa.
Voin valmistuksesta sain minä, niinkuin Aspelakin, hyvät rahat ja loistavat kiitokset. Pirttilälle ne tietysti oikeastaan tulivat, hän kun oli neuvot antanut. Jopa olin tavasta niin innossani, että ai'oin lähteä maanviljelys-opistoon, mutta ei siitä kuitenkaan sen enempää tullut, sillä eihän minun sopinut jättää taloani häviämään ja perhettäni turvattomaksi.
Pää-asia onkin, että itsekukin mies pitää perheestänsä ennen kaikkia huolta, sillä niinhän valtakunnan onni ja toimeen tulo on parhain turvattu. Se onkin huolimattomuus perheen hoitamisessa, joka etupäässä hämmentää onnellisuuden ja kurjuutta lisää.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Loistavia lyhtyjä, mustia pilkkuja.
Ihmisen elämän tarkoitus täällä maan päällä ei ole se, että hyvin toimeen tultaisiin ja mukavasti elettäisiin. Tämä elämä on paljas vaellus tulevaisuutta kohden, jossa vasta pysähdymme. Luulisihan yhden ja selvän päämäärän vaikuttavan sen, että oltaisiin yksimielisiä kuljettavasta tiestä. Mutta ihmisen käsitykset uskon asioissa ovat ihmeen monenlaisia. Se saatiin meidänkin seurakunnassa huomata.
Liminkaan ilmestyi melkein yht'aikaa useanlaatuista oppia. Kaikki harrastivat jumalisuutta, mutta kukin omalla tavallansa.
Muutamien opilla oli selvä alku. Ensin lakkasivat he muun mailman kanssa seurustelemasta, lukivat, veisasivat ja pitivät keskenänsä seuroja. He pitivät syntinä kantaa samanlaisia vaatteita kuin suruttomat, ja välttämättömästi täytyi niiden, jotka siihen kuuluivat, käydä määrätyssä kuosissa, muutoin ei ollut hyvä. Ensin olivat kuitenkin vaatteet ainoastaan ulkonainen asia, eikä se ollut uskon perustukseksi ai'ottu. Mutta jonkun aikaa pidettyänsä hengellistä elämää sydämessänsä vireillä lankesi suuri joukko ja koko autuuden perustuksena olivat vaan vaatteet. Hengellinen elämä oli laannut. Tämä oli surkea asia, mutta se on tosi.
Tällaisessa tilassa olivat he valmiit ottamaan vastaan oppia vaikka minkälaista. Itse heistänsä nousi miehiä ja vaimoja, jotka rupesivat levittämään mitä hurjinta villitystä. Muutamat villityksen levittäjistä olivat hyvin innostuneitakin. Niin esimerkiksi koetti muuan akka tehdä uutta raamattuakin, mutta hyväpä, ettei vaan toimittanut sitä painoon. Minäkin sain sen lukea ja luettuani sanoin akalle: Se on Antikristuksen romaani ja ansaitsee roviolla polttaa. Tästä sanastani lasketettiin vastaani mitä hurjimpia tuomioita. Akka vimmoissansa meni matkaan, ottaen mukaansa muutamia yksinkertaisia henkilöitä, jotka hän jo oli ehtinyt villitä. Niiden kanssa matkusteli hän ympäri heliät ilmat, kirjallensa painattajaa etsimässä; mutta turhaan. Pitkän ajan perästä palasi hän takaisin, levittämään oppiansa kotiseurakunnassansa, vaikka huonolla menestyksellä. Vielä hän sittenkin kävi lähetysmatkoilla omilla lähettämillänsä. Siksi kunnes hän lankesi niin syvään, että kaikki rupesivat häntä kaihtamaan.
En tahdo sen pitemmältä luetella niitä erityisiä opin haaroja, joita silloin liikkui. Tahdon vaan huomauttaa, että kaikki, sanalla sanoen kaikki, mitä kristillisiä oli, olivat kansan edistymisen ja kansan opetuksen päävihaajia ja vastustajia. He pitivät sen oikein pääasiana autuuteen, että itse olivat tietämättömyyden pimeydessä sekä kaikella voimalla pitivät toisiakin samassa tilassa.
Mutta vihdoin tuli kuitenkin apu.
Oman valitsemisensa kautta saivat he opettajan, josta luulivat saavansa innokkaan puollustajan, mutta joka itse asiassa kumosi koko heidän tuumansa ja oikasi heidän solmunsa. Tälle seurakunnan opettajalle annettiin kohta kunnianimi: kuollut surutoin.
Mutta "kuollut surutoin" ei ollut kuulevinansakaan haukkumanimeä, vaan opetti innolla ja sai voiton. Eikä tämä jalo mies rajoittanut tointansa uskonnollisiin asioihin. Ollen todellinen kansan ystävä työskenteli hän innokkaasti kaikilla aloilla. Köyhäin hoito parannettiin suuresti hänen aikanansa. Samoin edistyypi kouluttaminen siksi kuin viimein tiilistä muurattu kansakoulu-rakennus kohosi Limingan ahteelle ja sama opettaja, iloisena, tyytyväisenä siunasi sen alkavaa vaikutusta.
Kuinka monta taistelua, kuinka vahvaa ponnistusta tämäkin valon voitto vaati, ei ole tässä kertomuksessa esitettävä. Jumalan siunaus ja hyvät hedelmät ovat ne paitsi sitä maksaneet.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kirjani viimeinen.
Joka on Helmikankaan talon nähnyt ennen ja katselee sitä nyt, hän luulee paikalla seisovan uuden talon. Uusipa se melkein onkin, sillä olen sen uudesta rakentanut ja kivinavetalla varustanut. Entisen asuinhuone-rivin sijalla seisoo uusi, punaiseksi maalattu, uhkea rakennus. Taloa omistan minä, sillä velka on maksettu. Vaimoni elää, äitini elää ja molemmat tyttäreni käyvät kansakoulua. Ihminen, toivo hyvää lapsistasi!
Aspela on vanhentunut, hänen päänsä on valkoinen. Hän sairastaa ja minä seison äitineni, vaimoneni hänen vuoteensa vieressä. Aspelan vaimo Katri itkee, sillä hän tulee kadottamaan miehen, jonka vertaisia harvoin tavataan. Meidän läsnä ollessa ummistaa tuo kunnon ukko silmänsä tästä elosta. Hän on tehtävänsä tehnyt ja ansiolliset työnsä päättänyt ja melkein yksimielisesti suree seurakunta tuota kunnan vanhintansa.
Ilman ulkonaista korskaa ja kiiltoa oli koko hänen vaelluksensa. Siisti ja puhdas oli todella hänen kotinsa, niinkuin hänen käytöksensäkin. Hänen ainoa silmämääränsä oli kansansa kohottaminen ja sen asian eteen hän uhrasi henkensä ja ruumiinsa voimia sekä rahaa. Kuitenkin pysyi hän hyvissä varoissa elämänsä loppuun asti, sillä kukaan ei häntä pettänyt. Hänellä oli niin tarkka silmä velan antamisen asiassa, että hän otti velalliseksensa vaan sellaisen, joka maksoi, ja niinmuodoin ei hän tavarallansa koskaan ylellisyyttä ja turhuutta auttanut. Leikillinen puheissa, mutta totuus pohjalla ja hyvä tarkoitus aina päämääränä.
Niin eli ja kuoli Sakari Tyrnävältä, Korvenpään isäntä Aspela.
Hänen kaksoispoikansa ovat täysi-miehiä. Toinen on isäntänä Kerstilässä, toinen Korvenpäässä. Kolmas talo on myyty ja vainajan neljäs olikin minun Helmikankaani. Katri on vanhana mummona Korvenpäässä miehensä kuoltua. Erittäin suosittu emäntä hän on ja moni nuorempi koettaa seurata hänen esimerkkiänsä. Kaksoispojat ovat perineet isänsä ja äitinsä luonteen. Siis innolla vielä toisessa polvessa Sakarin tointa jatketaan.
Pirttilän Paavo on myöskin kuollut, jättäen jälkeensä Alina lesken ja kuusi nerokasta ja hyvin kasvatettua lasta. Hän on jättänyt jälkeensä talon, jonkamoista harvoin nähdään, eikä se ole tyhjä pohja. Siinä on leskelle ja lapsille eläke, siinä on koti, josta lesken ei tarvitse muuttaa muualle kuin Tuonelaan. Oikein siis oli Alina ryökkinä päättänyt, kun Pirttilään emännäksi meni. Se kauppa ei olut kaduttava.
Lähinnä Aspelaa tulee minun kiittää Paavo-vainajaa siitä, mitä minä nyt olen. Ilman hänen ystävällisiä neuvojansa olisin minä monesti talon hoidossani karille ajanut.
* * * * *
Monta kovaa retkeä olen tehnyt, vaikk'en vielä ole vanha ijältä. Olen tehnyt kaupunkireisuja ja markkina-matkoja auringon paahtaessa ja vihurin ja pakkasen raivotessa. Monta erilaatuista ihmisluontoa olen tullut tuntemaan. Olen käynyt Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Olen ollut valtiopäivillä. Kansani kieli ja sen vapaus on ollut elämäni ehtona, sanatonna en ole jaksanut kuunnella, vaan puheeseen olen ryhtynyt suomalaisuuden puolesta. Naisten oikeutta olen innolla valvonut, eikä nyt enään voida tyttärille pölkkyä pään alle asettaa, niinkuin ennen maailmassa, jos tytär itse valitseekin sulhasensa. Tasan on heidän osansakin nyt saaliin jaossa: tytär saa saman kuin poikakin. Ihmisrääkkäystä olen koettanut estää ja eläinrääkkäystä myös. Viina ja olut virtaa vielä maassamme ja turmiota synnyttää. Koska koittanee se aika, jolloin sitä vähennetään? Milloin parantanee Suomen kansa pahimman haavansa, juoppouden? Se alkaa olla toivomaton pykälä. Ennenkuin maamme on oikealla tolalla kaikissa, silloin on minun silmäni jo mullan alla.
Kirjallisuutta tosin viljellään enemmän kuin lapsuuteni aikana. Tieto ja taito on jommoisestikin enentynyt, mutta moni luottaa tietoonsa liian paljon ja jättää taidon käyttämättä.
Kiitos kaikukoon niille Suomen miehille, jotka ovat kotoansa nostaneet ja talonsa kunnossa pitäneet, sillä monta tunnen, jotka ovat mökin taloksi muuttaneet ja vetelöitä soita kuiviksi pelloiksi.
Ei se vaikuta pahaa, jos miestä pienennetään, sillä se on terveellistä, että tulla karsituksi. Jos aina saisimme olla äveriäänä, niin pian olisimme ylpeyden kukkulalla ja pian rojahtaisimme.
Oi sinua, kaunis Liminka, oi sinua, viehättävä Temmes-varsi, oi sinua, synnyin-seutuni! Olet maa rakkahin kaikista. Minä katson usein Vierimän torppaa -- sydämeni suosii sitä. Se on minulle kallis, se on vaimoni koti. Sieltä olen löytänyt helmen. Paha sana on vierimä, älköön se kumminkaan ennustako, että kotini sydän vierähtää ennenkuin minä. Sehän olisi viimeinen pienennykseni, jonka jälkeen en voisikaan ilmaa huokua. Tuossa istuu vaimoni vierelläni ja molemmat tyttäreni, ja kotini on minulle rakas.
* * * * *
Tähän asti olen päässyt ja vielä elän ja näen. Minä näen entisen Kerstilän patruunan jo tehneen toisen konkurssin. Nyt on hän aivan köyhä. Viikko sitten oli hän luonani ja me kävimme kirkossa hänen kanssaan, sillä minä en vihaa häntä -- en ketään vihaa. Me kävimme hautuumaalla ja luimme isäni ristin kirjoituksen: "Vähä ja paha on ollut elämäni aika, eikä ulotu isäini kulkemisen aikaan." Vesissä silmin luki vanhus nuo sanat ja sanoi:
-- Minä tein vääryyttä isällesi ja lyhensin hänen päivänsä. Jos minulla olisi varoja maksaa, niin minä maksaisin sen sinulle.
Mutta minä lausuin: Olkaa rauhassa ja parantakaa elämänne! -- Sääli minun tuli raukkaa.
Niinkuin kristitty, toivotan minä hänelle onnea, vaikka hän on vääryyden suurimman minulle tehnyt.
Ja vielä kerran katson ympärilleni.
Vaipunut on tuo jalo mies, joka Limingan Sionin haavat paransi, ja hän lepää haudassansa. Risto Riikola on myöskin mennyt, mutta sinisilmä Kreeta lapsinensa hallitsee taloa. Hän on velhon tyttären tytär, mutta parempaa köyhäin äitiä saamme äärettömät matkat hakea huipotella. Olen kuullut, että tuomari elää vielä vaimonsa Annan kanssa Savossa ja edustaa seutunsa kansaa, niinkuin Aspela edusti Limingan kansaa. Selma on miehinensä eräässä minulle hyvin tunnetussa pitäjässä, jossa miehensä on kirkkoherrana, ja luulen että hän on etevimpiä kirkkoherroja Suomessa. Lauri Mikkonen ja Priita Kirppanen ovat palvelleet minua kunnia-rahaan asti, mutta nyt ovat he menneet naimisiin ja niin vanhana, vaan sama se. He ovat entisessä äitini töllissä, vaan ei se ole enää mikään tölli -- se on torppa ja pulska. Aapeli Könkölä on päässyt lukkariksi ja on hän siis toiveittensa perillä. Äitini on vanha mummo, ja matkustavaiset, kun meillä käyvät, kysäsevät häneltä, onko hän talon elatus-muori. Mutta hän naurahtaa siihen ja sanoo: Tuolta minä olen töllistä vähän alempaa. Kas, ei hän isottele. Hän onkin minun äitini ja etevin esimerkkini ja hänellä on hyvä miniä, niinkuin hän itse sanoo, ja Loviisani sanoo hänellä olevan hyvän anoppimuorin. Mitä etsisin enempää tässä elämässä, kun minulla on rauhallinen koti ja syön leipää omasta pellostani. Toivon silmillä katselen jo sitä vapauden päivää, jolloin saan astua maasta pyhäin edesmenneiden luokse ja tavata siellä monta lapsuuteni tuttavaa. Suokoon Isäni ylhäinen, joka minua on niin jalosti auttanut, että minä saisin nähdä joitakuita toivomiani hedelmiä kypsyvän, niin iloisemmalla mielellä astuisin pois täältä. Paljon on vielä tehtävää Suomen kansan vainiolla. Varusta, o Jumala, voimalla niitä, jotka kansaamme edustavat, taidolla ja kärsivällisyydellä taakkaansa kantamaan.