Chapter 21

Muuten on tullut koko seurakunnassa yleiseksi tavaksi, että olkoon köyhä tai rikas, niin kahvipannun täytyy olla melkein aina puolitiestä porossa. Hiiliä aina karhotaan ja häkää huoneeseen saatetaan ja oivalliset rukiit ja ohrat kahvia vastaan vaihdetaan.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Helmikankaan talo ja asukkaat.

Helmikankaan talo lähellä Temmesjokea: Iso piha, pitkä asuinhuone-rivi. Asuinhuone-rivin toisessa päässä joelle päin on sali, toisessa päässä pellolle päin pirtti, välissä on kolme kamaria, kyökki, iso porstua, josta käy ovi joka huoneeseen. Tallirivi: talli, samassa jaksossa kaksi aittamaista huonetta ja jatkona kolme heinävajaa, joista kahdessa pidetään kaikenlaista. Navetta, toinen pää harmaa, toinen uudenpuun valkoinen jatko: siinä on sijaa viidelle-kymmenelle lehmälle. Lammasnavetta, erillään navetasta: sijaa sadalle lampaalle. Toinen asuinhuone-rivi: yksi pieni kamari, pesutupa ja vieressä karjan veden lämmityshuon. Aittarivi: pellolla kappaleen matkaa karjakyökistä: neljä isoa aittaa vierekkäin ja niiden takana isonlainen kivi, jonka Jaakko Helmikangas-Oinosen raha-arkku on tehnyt kuuluisaksi. Talossa löytyy vielä kaksi saunaa: kylpysauna ja mallassauna, paja, yhdeksän riihtä olkilatoinensa, peltoja ja niittyjä runsaasti, metsämaata paljon, vaan puut harvassa ja pieniä. Sisältää tiluksia 1 3/4 manttaalia.

Pesutuvan vieruskamarin asukkaat: iso-isäni Pietari Pietarinpoika Helmikangas, syntynyt Helmikankaan talossa, ja hänen vaimonsa Amalia Helmikangas, syntyisin Okeroinen, syntynyt Ängeslevällä, ollut ennen naimisissa mäkitupalaisen Tahvo Tellin kanssa.

Minun isäni Heikki Pertunpoika Helmikangas-Huopala, syntynyt Lumijoella, Helmikankaan talon isäntä. Hänen vaimonsa: Maria Pietarintytär Helmikangas, minun äitini.

Minä: Ennen Heikki Marianpoika, vaan nyt Heikki Heikinpoika Helmikangas.

Huoneista on sali ja kaksi kamaria ruustinnan hallussa. Niissä hän elelee ja asuu ja askaroitsee kahden vielä naimatonna olevan tyttärensä Alinan ja Selman kanssa.

Salissa on kahdet kangaspuut ryökkinöiden varalla, sillä ryökkinät ovat kankaiden kutomiseen ja neulomiseen hyvin harjaantuneet. Ruustinna kun on alkuansa köyhän nimismiehen tytär ja saanut nuorena luvan henkensä ylläpidon lisäksi neuloa ja kangaspuita polkea, on itse opettanut tyttärensä noihin käsitöihin. Sitä paitse ovat tyttäret kaupungissa hankkineet etenkin neulomiseen lisä-oppia. Ruustinna ei itse voi enään kankaita kutoa, kun hänellä on viallinen jalka, mutta hän elääkin eläkerahallansa kyllä ilman työttä. Hän eläisi hyvinkin, mutta köyhät tahtovat riistää liian suuren osan, sillä he käyvät laumottain häneltä pyytämässä, niinkuin he ovat ruustinnan pappilassa asuessakin tehneet. Hän ei ole koskaan köyhän suuta kiertänyt, josta häntä köyhä kansa siunailee.

Limingan tyttökoulu köyhille: Sitä puolta salista, jossa ei kangaspuita ole, käytetään maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina kouluhuoneena köyhille tytöille. He saavat oppia neulomaan, lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, mutta paljokos siihen mahtuu! Koulu on ruustinnalle ylen kallis, sillä hän antaa oppilaillensa myöskin ruoan koulupäivinä ja opetuksen ilmaiseksi.

Alina ryökkinä: Ikäluokassa melkein keskimäinen, hoikkavartaloinen, korkeakasvuinen, mustat hiukset, kasvojen väri punertavan valkoinen, mustanruskeat silmäteräset, vivahtava äitinsä näköön; luonne: päättäväinen, rohkea.

Selma ryökkinä: Nuorin ruustinnan lapsista. Tukevavartaloinen, lyhyt kasvulta, vaaleanverinen, siniharmaat silmät, matala otsa; luonne: vitkaan kaikkia asioita punnitseva, ajattelevainen, kaikkia kohtaan ystävällinen, hellä ja sääliväinen.

Pirtissä asuvia: meidän ruotimuori Anna Kaisa Sahalainen, 94 vuoden vanha, hyvämuistinen, ahkera puhumaan, etenkin vanhoja sota-asioita, närkäsluontoinen, kippuranenäinen.

Vanhin renkimme Antti Lehtimäki: syntynyt Temmeksen kappelissa, roteva työmies, harvapuheinen, innostuu joskus suuremmissa asioissa, suoraluontoinen ja rehellinen.

Lauri Mikkonen, renki: Syntynyt Piippolassa, roteva ja erittäin taitava töissään, harvapuheinen ja malttava, on kuitenkin yhden kerran lyönyt miestä, Jaakko Helmikangas-Oinosta.

Matti Alalampela, renki: Syntynyt Puolangalla, maantyöhön vetelä, ei paljon muuta tekisi kuin tervahautoja polttaisi, sopimaton Limingassa olemaan, teräväpuheinen ja juoksupuheiden lennättäjä.

Aapeli Könkölä, sotamies meidän ruodussa, entinen Pirttilän paimen, syntynyt Limingassa, hyväluontoinen ja lystikäs, roteva työssään, hyvä laulu-ääni, aikoo ruveta lukkariksi. Tekee maantyötäkin.

Tilta Kurkisuo, piika: Syntynyt Limingan Heinjärven kylässä, kiitettävä töissä ja käytöksessä, sopiva esikuvaksi palveluspiioille.

Priita Kirppanen, piika: Syntynyt Paltamossa, oivallinen, vaikka vielä nuori; leipää anellen tullut Liminkaan.

Kreeta Luhankoinen, ruokkotyttö: Syntynyt Limingassa, yhdentoista vuotinen, aika äkäpussin alku.

Oli talvella ja Heikin päivänä, kuin minä tämän taulun oikein tarkalleen toimitin. Samasta Heikin päivästä puhun enemmän seuraavassa luvussa.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Heikinpäivä Helmikankaalla.

Meidänkin seurakunnassa on jo vähän tavaksi tullut viettää nimipäiviä pienellä kestillä. Heikinpäivänä toivotti isälleni onnea koko talon väki aikaiseen aamulla ja tuli niitä onnentoivotuksia minullekin. Kaikki toiset tervehtivät meitä molempia kädestä, mutta ruokkotyttö Kreeta Luhankoinen ei tervehtinyt isääni, vaan ainoastaan minua. Kaikki saivat kahvia ja vehnäleipää. Kreeta myöskin, mutta kun isäni huomasi, ett'ei Kreeta hänelle toivottanutkaan onnea ja sen johdosta sanoi hänelle jotakin, suuttui Kreeta ja jätti kahvin ja vehnäleivän nauttimatta.

Näkipä Kerstilän patruunakin hyväksi tulla isääni tervehtämään -- se sama, joka samaan aikaan, kuin isänikin, oli ostanut talon Helmikangas-Oinoselta. Hän oli kauppias Oulusta, joka tahtoi myös viljellä maata. Ja mahtava tuo mies olikin ja rikas. Hän tuli oikein pulskissa turkeissa, välkkyvillä hevosilla ja ajoneuvoilla. Isäni palveli häntä juuri kuin Kerstilän patruuna olisi ollut hänen isäntänsä eli herransa. Minä katselin häntä juuri kuin jonkinlaatuista kummitusta, sillä hän pyöräytteli itseänsä niin aaveentapaisesti, vaikka hän muuten oli paksun paksu mies ja kolmella leu'alla varustettu. Kaikesta hänen käytöksestänsä täytyi päättää, että mies on totinen rikas, sillä hän joka toisen sanan päälle rykäsi ja katsahti ylös kattoon.

Tuli toisiakin vieraita meille: Aspela emäntinensä, Pirttilän Paavo ja hänen isänsä, Riikola emäntinensä ja molemmat isäni sisaret miehinensä.

Oli jo pilkkopimeä, kun viimeiset vieraat tulivat, ja taivaalla liikkui tähtiä, niinkuin pakkasella tavallisesti. Me kumminkaan emme tienneet pakkasesta mitään, kun istuimme lämpöisessä huoneessa. Huoneen ahtauden tähden oleskelivat emännät pirtissä äitini kanssa, sillä meillä ei ollut kuin yksi kamari omissa hoteissa, kun ruustinnalla oli kaksi.

Kerstilän patruuna näytti olevan yli kaikkein toisten vierasten, sillä hän istui pöydän päässä, pitkä piippu hampaissa. Toiset istuivat ovipielessä ja mikä missäkin totisina kuin aakkoskirjan kukot. Ainoastaan Aspela pisti väliin jonkun kokkasanan.

Isäni ja Kerstilän patruuna puhuivat keskenään Englannin kieltä, joka isältäni kävikin kappaleen sujuvammasti kuin Kerstilän patruunalta.

Minä olisin mielelläni ollut pirtissä, vaan isäni käski minun olemaan kamarissa, toimittamassa kynttilän-niistäjän tointa.

Vieraille laitettiin illallista ja kannu olutta ja viinaakin oli nautittavana. Puheita pidettiin kaikenlaisista aineista, maanviljelyksestä, maanviljelys-opistosta, karjan-hoidosta. Olut rupesi vähän kielenkantaa liikuttelemaan ja Pirttilän Paavokin, vaikka muutoin harvapuheinen, yhtyi usein puheisiin, kehoittaen pontevasti maanviljelyksen ja karjan-hoidon parantamiseen. Mutta kun hän puhui metsän istuttamisesta ja metsänhoidosta, rupesivat muutamat ukot imelästi nauramaan. Aspela vaan oli Paavon puolella ja sanoi: Metsän istuttaminen ja hoitaminen ei olisi hullumpi, kun se vaan tulisi toimeen. Metsä olisi hoidettava juuri kuin kotinen puutarha, sillä meidän toimeen-tulomme tulevaisuudessa riippuu siitä, millaisia metsämme ovat.

-- Metsiäkö! huusivat tätieni miehet melkein yhteen suuhun, mitä me metsillä tehdään? Meillä kun on kerran peltoa ja niittyä. Sillä sitä eletään emmekä suinkaan voi puita syödä, eikä sahatukkia meidän metsistä kuitenkaan nouse meidän eläessä. Pitäköön tulevainen polvikunta polttopuustansa huolta, ja jos eivät pidä, niin muuttakoot sinne, missä on puita, jollei, niin paleltukoot.

Nämät kumpikin olivat juuri ne, joilla oli paraat metsät koko kylässä.

Kerstilän patruunakin yhtyi puheeseen, saatuansa ensin suurella vaivalla kaikki kolme leukaansa liikkeelle.

-- Kyllähän metsät hyvät ovat ja olishan se hyvä esimerkiksi minullekin, kun olen laivojen kustantaja ja omistaja, että saisin ottaa laivan rakennuspuita omasta metsästä; mutta koivunrisujako ja aidanseiväs-puitako minä laivapuiksi ottaisin! Laivat tulevat ylen kalliiksi ja vetävät paljon rahaa. Ne tulisivat paljon halvemmaksi, jos puut saisi omasta metsästä.

-- Sitten patruuna on turhaan ostanut Limingasta talon. Olisi ollut sopivampi ostaa talo jostakin Tavaskengän sydänmailta, sanoi toinen tätieni miehistä.

-- Minä en usein ostakaan hyvillä rukiilla huonoja ohria, arveli patruuna, rykäisten ja katsahtaen kattoon.

-- Tuntuuko puheeni ohraiselta? kysäsi tätini mies.

Kerstilän patruuna ei puhunut siihen mitään, vaan sanoi isälleni muutamia sanoja Englannin kielellä ja läksi pois.

Isäni jäi tämän jälkeen harvapuheiseksi, vastasi vaan muutamiin täydellisiin kysymyksiin. Tämän huomasivat toiset pian ja alkoivat mennä yksi toisensa perästä pois, ja myöhäinen jo olikin.

-- Kyllähän on Kerstilän patruuna upeata miestä, sanoi vaarini, tultuansa sisään kamariin vierasten mentyä, -- mahtaneeko hänellä olla omaa kaikki?

-- Tietysti, vastasi siihen isäni.

-- Mutta minä pahoin pelkään, ettei ole kaikki kultaa kuin kiiltää.

-- Omaa hänellä tietysti on kaikki.

-- Mahdotonta! Minä muistan, kun hän oli pieni puotipoika ja köyhä, ett'ei sen köyhempi kukaan voi olla. Minä en saa sitä päähäni, että olisi omaa kaikki.

-- Kyllä hän on mies, joka sen ymmärtää, sanoi isäni ja meni talliin.

Äitini astui myöskin kamariin ja alkoi puhua Kerstilän huonosta palkollisten ruo'asta.

-- Täytyyhän sitä uljuutta jostakin idartaa, virkkoi vaarini, jos ei muusta niin työväen suusta -- sitä minä en ole koskaan tehnyt, juopponakaan ollessani, vaikka muita tyhmyyksiä olen kyllä tehnyt.

Tähän loppui Heikinpäivät Helmikankaalla, eikä mihinkään asiaan tullut selvää päätöstä. Kaikki asiat jäivät ajan tuomittavaksi ja aikapa se aina on asioita muodostellut.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Muutosten aikakausi.

Minä olin viettänyt seitsemännentoista nimipäiväni. Koulunkäyntini oli jäänyt penkin alle, sillä se päättyi ennen mainittuun kahteen vuoteen, ja nyt täytyi minun tehdä kotonani rengin työtä täydellisesti. Siitä en kumminkaan ollut pahoillani, sillä työni tehtyä sain minä myöskin joutohetkinäni harjotella lukemista ja siten lisätä tietojani.

Olin jo käynyt rippikoulunkin. Se oli viimeinen koulunkäyntini; sen jälkeen alkoi toisenlainen koulu, nimittäin elämän taistelu.

Isäni oli hyvän luontonsa tähden tullut toisia auttaneeksi. Hän oli lainannut rahaa ja myöskin mennyt takaamaan joitakuita, uskoen ihmisistä hyvää. Näiden uskottujen seassa oli kaikkine kiiltoinensa myöskin Kerstilän patruuna. Kaupungissa käydessä oli hän viekoitellut isäni pistämään nimensä alle yhteen suurenmoiseen velkakirjaan, eikä kauankaan sen perästä luettiin sanomalehdistä hänen tehneen konkurssin. Niinkuin ukkosen lyömänä luki isäni tuon uutisen ja luki sen uudelleen oikein monta kertaa. Mutta jos hän olisi lukenut sen miljoonan kertaa, seisoi siinä aina samat numerot, jotka osottivat, ettei omaisuus likimainkaan velkoihin riittänyt. Silloin sai odottaa, mikä siitä seuraisi.

Oli tuolla lihakkaalla takaajia kokonaista viisitoista. Käräjiä käytiin ja rähistiin ja viimein tuli edeltä arvattu loppupäätös: joka takaukseen menee, niin maksakoon.

Silloin rupesivat vasarat paukkumaan, juuri kuin pajassa. Kaikilla ilman suunnilla paukkui vasaroita. Silloin meni tavaroita oikein suristen alennettuun hintaan. Kerstiläkin myötiin ja Aspela sen huusi.

Nyt oli kaikki myyty, mitä velallisella oli, mutta vajaus oli vielä suunnattoman suuri. Isäni ei ollut kuitenkaan suurimman velan takuumies, ja hänen osansa oli sillä kuitti, kun maanpäällinen oli jokainen ripale myyty ja kaikki puhdas raha luovutettu. Maa, ainoastansa maa jäi jälelle.

Se oli heilahdus, ankara rytkähdys.

Nyt oli isälläni edessä himmeä tulevaisuus. Vielä oli toisia takausvelkoja maksamatta. Kaikki tuomiot lankesivat yhdessä ryhmässä ja maa, Helmikankaan maa, kuulutettiin huutokaupalla myytäväksi. Huutokauppa pidettiin ja talo meni hirveän vähästä ja Aspela huusi senkin.

Nyt oli meillä mieron tie edessä.

Aspela oli neljän talon isäntä, mutta meillä ei ollut mitään. Palkolliset saivat olla, jos tahtoivat paikoillansa, Helmikankaalla. Isäntäväki vaan tuli uusi.

Aspela tarjosi Helmikankaan taloa isälleni arennille, mutta isästäni ei ollut enää minkään toimittajaa. Hän oli pahasta mielestä tullut sairaaksi ja palajamaton reisu olisi meillä edessä. Minä rupesin rengiksi Aspelaan.

Äitini ei tosin ollut iloinen, vaan ei juuri surullinenkaan. Hän muutti jälleen entiseen turvetölliinsä asumaan, vieden isänikin sinne. Kolme päivää eli isäni siellä ennenkuin kuoli. Aspela auttoi hänen hautaan, mutta isäni sisaret miehinensä eivät tulleet hautajaisiinkaan eivätkä millään auttaneet, sillä isäni oli kuollessansa kerjäläistä köyhempi.

Vaarini vaimoinensa saivat luvan asua Helmikankaan pihan sivukamarissa ja ukko puheskeli usein: Enkö minä sitä jo Heikki-vainajalle sanonut?

Tämäpä vasta aika rytinää on ollut. Minä olen sen kestäessä miehistynyt. Asiat olivat suuret enkä minä niille voinut mitään -- tein vaan työtä niinkuin mies, niinkuin renkimies.

Mutta Vierimän ukko oli saanut naapurinsa jälleen takaisin. Kuitenkaan ei ukko saanut sitä kauan nähdä, sillä hänen vapautensa päivä koitti, jota hän oli halulla halainnut. Hänkin kuoli. Kaiken elämänsä ajan oli hän liikahtamatta asunut samassa torpassa Helmikankaan maalla ja nähnyt Helmikankaan talossa monta mullistusta, joka ei suuresti häntä liikuttanut. Hän pysyi torpparina vaan, ollen oikia kunnian torppari.

Ukon kuollessa oli Loviisa neljänkolmatta vanha ja minä yhdenkolmatta. Luonnollisesti olin minä hautajaisissa. Se oli oikea surun juhla Loviisalle, jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt, ja minä itkin silloin kahdesta asiasta: Vierimän ukon muuton ja Loviisan kyynelten tähden.

Loviisa oli kykenemätön täyttämään torpan vaatimuksia, jonka jokainen kyllä mahtanee ymmärtää. Hänen tulevaisuutensa näyttää siis hämärältä.

Ihmisen ikä on tikkaa kirjavampi, ja aikojen kuluessa pyörii alituisesti ihmis-onnen pyörät. Siinä ei ole vähintäkään pysäystä, ei patsasta eikä napaa.

Ruustinna on lakkauttanut koulun-pitonsa ja astunut nauttimaan töittensä hedelmiä tuolla ylhäällä. Hän on jättänyt Ainan ja Selman vielä tänne muutosten mailmaan onneansa koettelemaan ja he asuvat vieläkin Helmikankaalla. Kosijoita on myöskin siellä käynyt ja ne ovat olleet talonpoikia. Pirttilän Paavo on ruvennut siellä usein vierastelemaan, sillä hänen isänsä on kuollut ja sisarensa on joutunut naimisiin kauas Limingasta. Oivallista emäntää talossa tarvitaan. Alina ryökkinä on ottanut kihlat vastaan ja uskaltaapa suoraa päätä mennä rovastin tyttärenä talon-emännäksi.

Pian häätkin pidettiin ja Pirttilän Paavo sai kelpo emännän.

Nyt oli Selman aika ikävä ja hän miettii ja myhähtelee entiseen tapaansa, jos joku häntä puhuttelee. Hän tavataan usein pirtissä istumassa sisarensa luona, neulous polvella.

Seurakuntaan tulee nuori pappi. Hän on korkian konsistoriumin määräämänä sinne saapunut apupapiksi. Hän ei tiedä seurakuntaan tullessansa mitään meidän oloistamme. Hän on kuitenkin mies, jonka moista harvoin nähdään -- erittäin siivoluontoinen ja asiat tyystin mietiskelevä. -- Jonkun aikaa seurakunnassa oltuansa tutustuu hän ystäväksi säyseiden isäntien kanssa ja saapi siten Pirttilänkin talon vierastuspaikaksensa. Hän suostuu Selman suopeaan käytökseen, sillä hän huomaa Selmassa kappaleen kaltaistansa, eikä kauan viivy, ennen kuin nuo molemmat aateksivaiset ovat tavanneet toisensa sydäntensä syvyydessä. Selma on huomannut vaikutus-alansa tahtonsa mukaiseksi ja astuu papin rouvana äitivainajansa asunnosta.

Näin on ruustinnan perhe oikealle tolalle ja onnelliseen asemaan saatettu.

Entäs Loviisa? Sellaisessa tilassa kokemattoman naisihmisen on vaikeata päättää, mikä oikeastaan olisi tehtävä, kuin Vierimän Loviisan oli isänsä kuoltua. Vierimän ukko ei ollut aivan vähissä varoissa ollut ja muutamat taisivat arvella hänen omaisuuttaan vielä suuremmaksikin. Muutamia torpanpoikia ja sotamiehiä olikin jo käynyt Loviisaa kosimassa, mutta hän ei ollut antanut vielä kenellekään selvää päätöstä. Muutoin tulivat torpan kirjat nyt laittomiksi, sillä ne kuolivat ukon kuollessa. Jotkut olivat jo käyneet Aspelan luona puhumassa torpan kirjain uudistuksesta, jos he tulisivat Loviisan kanssa naimisiin, mutta Aspela ei ollut mitään suoraa vastausta antanut. Hän tahtoi ensin kuulla Loviisan mielipiteet asiassa. Sittemmin Aspela määrättiin Loviisan holhojaksi ja siitäkin syystä tahtoi hän katsella asiaa tarkemmin. Pesäkirjoitus pidettiin Vierimällä. Aspela otti tavarat huostaansa ja Loviisa muutti myöskin Aspelaan, palvelukseen. Vesissä silmin hän jätti rakkaan kotinsa.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Ikuinen kauppa.

Minä asuin Helmikankaan talossa, palvellen iso-enoani Aspelaa. Minulla oli hauska olo. Niinä aikoina ajattelin hyvin vähän taikka ei mitään, vaikka muutamat sanoivat minun ajattelevan liiaksikin. Tosiaan en itsekään tietänyt, kuinka oli. Lapsuuden tuttavakunta oli hajonnut eli kehittynyt, en tiedä, kuinka tuo oikein oli. Ainakin olivat he tulleet joko liian suuriksi tahi liian pieniksi ja minä mietiskelin maailman pyörähtäneen yhden liian kerran ja sen kaiken vaikuttaneen.

Aspela oli erittäin ystävällinen minua kohtaan. Hän sanoi monta kertaa hänellä olevan juteltavaa minulle. Mutta hän piti minua vaan puntarissa eikä pitkään aikaan puhunut minulle mitään salaisesta asiastansa.

Äitini asui mökissänsä ja eleli, niinkuin ennen, mutta oli melkein entistä köyhempi. Kuitenkin hän rakasti tölliänsä -- se oli hänelle omatakeista, omaa tekemää, ja oma käsi-ala on ihmiselle rakkainta.

Vaarini kuoli lyhyen taudin jälkeen ja pian seurasi hänen vaimonsa, Amalia eräkäs, perässä. Niin oli hän saanut melkein unhotettuna asua perintötalossansa viimeiset aikansa ja nähdä tyttärensä miehinensä lapsinensa perikatoon korkeilta portailta joutuvan. Kaksi suurta kumousta oli hän eläissänsä nähnyt: omansa ja vävynsä. Viime aikansa oli hän elänyt uskossa Herraan. Äitini ja minä olimme melkein ainoat, jotka heitä muistivat. Äitini oli tosin saanut paljon surua maistaa, mutta kun oli kaikista päässyt, oli hänen taakkansa kevennyt.

Äidillänikin oli jotakin kielen takana, niinkuin Aspelalla, nim. minulle sanottavaa, mutta molemmat odottivat, että minä itsekin jotakin sanoisin. Minä kuitenkin ajattelin, ja tein, niinkuin ajattelin -- lakkasin pois rengin virasta ja muutin äitini luokse ja aloin innolla tehdä työtä torpan hyväksi.

Eräänä päivänä sanoi äitini minulle, kun olimme niityllä: Poika minulla on ja työhön pystyvä, mutta ei ymmärrä mitään muuta. Sinä näet, että minä alan tulla vanhaksi, ja kuitenkin kulutat sinä aikaa hukkaan ja vanhennutat itsesi myös -- etkö jo huomaa -- -- --

Minä huomasin kyllä, mitä äitini tarkoitti, mutta en ollut noillanikaan. Ja mitäpä siihen voinkaan, kun en ollut vielä mitään harkkinut.

Kuluipa tuota kuitenkin aikaa kotvasen ja minä tein tavallisuuden mukaan kirkkoreisun. Minä satuin tulemaan kirkon rappusilla Loviisaa vastaan, ja hän silmäsi niin terävästi minuun, että oikein hätkähdin. Se oli ennen Jumalan-palvelusta ja minä kysyin häneltä: Oletko käynyt hautuumaalla?

Hän oli juuri sieltä tulossa.

Minä olin juuri aikeissa sinne mennä ja pyysin häntä uudelleen tulemaan ja hän läksi seuraani.

Me kuljimme kaikkien kuolleitten tuttavaimme ja sukulaistemme haudoilla. Minä luin isäni hautataulussa kirjoituksen, jonka olin jo ennenkin lukenut ja se kuului: "Vähä ja paha on ollut minun elämäni aika, eikä ulotu minun isäini kulkemisen aikaan."

Minä ajattelin kauan noita patriarkan sanoja ja ihmettelin, että isäni oli kuollessansa määrännyt ne sanat ristillensä maalattavaksi.

Loviisa luki ne myös ja sanoi siihen: Se on oikein.

Kun olimme kulkeneet kaikki ympäri, erkanimme ja menimme kirkkoon. Loviisa meni toisesta ovesta ja minä toisesta enkä minä nähnyt häntä koko Jumalan-palveluksen aikana. Mutta kun olin kirkosta pois lähtenyt ja maantiellä kotiin menossa, saavutti minut Loviisa, ja me teimme yhdessä matkaa. Kun siinä kaikenlaisia keskustelimme, tulin minä ajatelleeksi, että Loviisa oli jakanut lähes puolen tusinaa vasikannahkoja ja oli vielä vapaa. Silloin kuin taikavoimalla heräsi minussa lapsuuden muistot uuteen eloon ja minä pyysin häntä tulemaan meillä käymään, äitini luona. Hän tuli.

Äitini säikähtyi, kun minä tulin Loviisan kanssa sisään, sillä se oli hänestä jotakin outoa. Kuitenkaan ei hän puhunut mitään, vaan käski Loviisan istumaan ja laittoi meille ruokaa ja keitti kahvia.

Minun mielestäni oli juuri kuin olisin ollut vielä lapsena ja tarinoinut Loviisan kanssa niinkuin ennen.

Enpä ollutkaan päässyt sinä päivänä näkemättä kulkemaan. Joku vanha, tarkka silmä oli vehkeeni huomannut ja se oli tuo kunnian-arvoinen ukko Aspela.

Juuri kuin olimme päivällispöydässä turvetöllissämme, astui Aspela ovesta sisään. Hän naurahti meidät nähdessään, astui suoraa pöydän luo ja antoi ensin minulle kättä, sitten Loviisalle.

-- Terve teille, nuori pari! sanoi hän.

Minä en osannut virkkaa siihen paljon mitään, vastasin vaan:

-- Kiitoksia paljon!

Syöntimme keskeytyi kuin keskeytyikin, sillä siinä ei ollut mitään syönnin rauhaa, kun tuo seurakunnan vanhin rupesi oikein sanoja suustansa syytämään. Loviisa väliin naurahteli ja oli suuttuvinansa Aspelalle, mutta sitäkös Aspela jouti kuuntelemaan! Hän puhui vaan ja yllytti minua ostamaan kihlasormusta.

-- Kyllä sormus on ennen otettu, lausui siihen äitini, ottaen sormuksen sormestansa. Tällä sormuksella minua on aikoinani kihlattu ja sen saa minulta poika perinnöksi. Minä en enään tarvitse sitä ja luulen, ett'ei Loviisa halveksi sitä kantaa. Eikä siitä nimeäkään puutu. Onhan siinä H. H. ja luulen aivan samaksi, jos ne lukee: Heikki Huopala tai Heikki Helmikangas.

-- No, helkkarin hyvä, huudahti Aspela, että Marilla on tuo sormus jälellä. Hän otti sormuksen äitini kädestä ja laskien sen minun käteeni sanoi ukko: Anna sormus hänelle, ja hän osotti sormellaan Loviisaa.

Minä pidin sormusta kädessäni kappaleen aikaa, katsoin Loviisaa silmiin ja kysyin sitten:

-- Huolitko sinä tätä?

-- Huolin, vastasi Loviisa, sinä olet kelpo poika. Minä olen sinusta paljon pitänyt aina ja isäni sanoi minulle usein, että sinä olet hyvä poika. Miks'en sinulta sormusta ottaisi?

Silloin oli kaupat tehty ja me olimme kihlatut. Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin ja kolmen viikon päästä vietettiin häämme Korvenpäässä.

Häissämme olivat entiset tuttavani ja vähän kylän rahvasta. Muun jutun lisäksi häissä kysäsi Aspela minulta, enkö ostaisi häneltä Helmikankaan taloa. Se miete oli kyllä mieleeni, mutta millä köyhä ostaa, kun ei ole rahaa. Minä siis vastasin hänelle, etten voinut ostaa.

Aspela naurahti siihen ja sanoi: Minä annan velaksi.

Minä mietin vähän aikaa ja päätin: Jos velaksi saan, niin sitten voin sen ottaa.

-- No, saamas pitää, vastasi Aspela, sitä vastenhan sen huusinkin, ja vähä vahinko, jos et jaksa hoitaa sitä etkä isännöidä: silloin otan sen takaisin ja maksan mitä olet maan hyväksi työtä tehnyt.