Chapter 10

Lauri oli talven ajalla jollakin tavalla tullut tuttavaksi tuon viekkaan Jaakon kanssa. Tämä oli häneltä kysellyt kaikenlaista, muun muassa sitäkin, mitä hän osaisi parhaiten tehdä, ja sillä tavalla onkinut Laurilta itseltään tiedot, että hän täydellisesti osasi tehdä kaikenlaista, mitä talossa tarvitaan. Kun sitten myöhemmin yksi ja toinen vieraskin sanoi sen todeksi ja isäntä Helmikangaskin pääsi uskomaan poikansa alituisia korvaan kuiskutuksia, niin sai Lauri Jaakon kautta kerran keväällä salaisen käskyn tulla isännän pakinoille. Isännällä oli sadoin ja tuhansin hyviä, hopeaisia ja kultaisia lupauksia Laurille jaettavana. Mutta kun Lauri vastasi ei saattavansa tehdä niin pahoin emännällensä, että lähteä kesäksi pois, kun oli saanut talven hänen luonansa viettää ja olipa ollut hyvin pidettynä, niin rupesi Helmikankaan isäntä puuskuamaan oikein Sinain jyrinällä. Hänen kovuuteensa ei mikään vastaan-sanominen auttanut, kun ei äitini ollut mikään talon-omistaja. Äitini sai olla kuinka pahoillansa hyvänsä; mahtavampi se asian ratkaisee. Ei kuitenkaan äitini, enemmän kuin minäkään, tuosta ollut kadehtivainen. Tosin emme mekään olleet synnittömiä, ja pahoja ajatuksia, niinkuin tuulen ajamia pilviä, lenteli meidänkin päähämme, niinkuin muittenkin ihmisten, mutta kun koetimme niitä vastaan sotia, ei ne saaneet meissä pesäänsä tehdä. Lauria pidin minä hyvänä ystävänä, enkä vihannut Helmikankaan isäntääkään, mutta se täytyy minun tunnustaa, että ajoittaisin olin suutuksissa Jaakolle, joka oli niin täynnä viekkautta.

KAHDESTOISTA LUKU.

Odottamattomia suruja.

Lauri oli juuri parhaiksi ennättänyt muuttaa Helmikankaalle ja taisi hän olla vasta ensimäistä vakoa kyntämässä suuren talon ohravainiolla, kun tuotiin sana, että Vierimän muori on äkkiä kuollut halvaukseen. Sanaa toi solakka, kahdennellatoista vuodella oleva Loviisa ja surkeaa oli nähdä tuon kauniin ja sievän tytön kyyneleitä. Niinkuin tuulispää olisi rusentanut sydämmeni, tuntui minusta sillä hetkellä. Muistojen katkera maailma avautui eteeni, ja siinä minä katselin juuri kuin sata kertaa suurentavalla suurennuslasilla edesmenneitä ihmisiä ja surujen aikoja. Tuntui minusta juuri kuin olis minun oma iso-äitini noussut haudastansa, uudestansa kuollaksensa, saattaaksensa minulle vielä kerran surun sellaisen, joka ei ikänä lakkaisi olemasta. Joutavia! koetin itselleni sanoa. Muori lepää haudan lepokammiossa, josta vasta viimeisen päivän pasuuna hänen kääreliinansa kirvottaa. Mutta eipä niinkään joutavia, sillä siinä oli totta toinen puoli. Olihan se niin, että Vierimän väkeä, jokaista ilman eroittamatta, rakastin niin sydämellisesti, kuin kuuna päivänä voidaan rakastaa ainoastaan oman perheen jäseniä. Loviisa oli mielestäni niinkuin sisar, Vierimän ukko niinkuin isä ja hänen äitinsä, tuo nyt täältä pois erinnyt muori, tuo Vierimän torpan vanhin ja niin muodoin koko perheen ohjaaja, oli minullekin juuri kuin olisi hänessä oma muorini vielä täällä maan päällä astuskellut. Nyt oli hän mennyt, oli sammunut kuin kynttilä erämaan pimeyttä valaisemasta. Arvata voipi, mikä mielen liikutus vallitsi Loviisassa. Puoli mailmaa näytti häneltäkin alas vaipuneen ja isänsä kanssa kieppui hän jälelle jääneellä puoliskolla. Minä koetin Loviisan surua vähentää, ottamalla hellästi osaa siihen, ja äitikin koetti, vedet silmissä, häntä lohduttaa; mutta ei se näyttänyt vaikuttavan suuria, tuskinpa mitään. Ainakin hän valitti valittamistaan: Minä rakastin muoria äitinäni ja kun hän on poissa, mitä voinkaan tehdä, mitä toimittaa? Isäni kun suree myöskin, tuskin voimme kauan elääkään, pian kuolemme molemmat.

Tuon pidin mahdottomana, sillä olin itse nähnyt, että katkeroidenkin aikojen läpi voipi elää. Sen kokemuksen toivoin Loviisankin saavan; mutta ei nyt ollut aikaa pitkiin mietteisiin. Me läksimme näet kaikki kolme niin pian, kuin suinkin ehdimme, Vierimälle.

Sula maa taaskin osoitti lähenevää kylvöjen aikaa. Mutta samaa kevätaikaa, jolloin oli ihmisillä elojen istutus käsissä, näytti elämän ja kuoleman Herrakin käyttävän istutuksillensa, kun hän kylvi kirkkotarhan ja taivaan toukoa ja niin luonnollisella keväällä kuvasi ijäti kestävätä kevättä.

Kun tulimme Vierimälle, istui ukko äitinsä sängyn vieressä, käsi otsalla, vedet silmissä. Äitini puristi hellästi hänen kättänsä sanoen: Minä saan luvan toivottaa surua!

Silloin nosti ukko silmänsä äitiä kohti ja kysyi:

-- Kuinka sanoitte, Mari? Toivotatteko minulle surua?

-- Sanoinko minä niin? puhui äitini, valittaa aioin minä sanoa. Väärä sana tuli ajatuksissani.

-- No, herra kanssamme olkoon! sanoi ukko, ajallamme ja vuorollamme kaikki kuolemme, mutta välisti tulee kuolema niin äkisti. Äiti oli aamulla vielä aivan terve ja yht'äkkiä tuli hän aivan tönköksi eikä ollut monta minuuttia, ennenkuin oli matkamies valmis. Äkillisestä kuolemasta varjele meitä!

-- Olettehan lukenut hurskasten äkillisestä kuolemasta? lausui äitini.

-- Sen olen tehnyt, ja Johanneksesta Efeson kirkossa.

-- Tutkimattomat ovat Herran tiet! jatkoi äitini.

-- Niin, ja käsittämättömät! lisäsi ukko.

Nyt lähestyin minäkin Loviisan kanssa sänkyä, jossa muori vainaja lepäsi, vaan tuskin olin ehtinyt katsomaan tuota hyväntekijäni äidin maallista osaa, kun äkkiä aukeni ovi ja tupaan astui vaarini. Oliko hänkin sanan saanut tulla Vierimälle, ajattelin minä ensin; kuitenkin huomasin väärin luulleeni, kun vaarini lähestyi vuodetta ja sanoi:

-- Mitä, onko muori kuollut? Milloin hän on kuollut?

Ennenkuin kukaan ehti hänelle mitään vastata, jatkoi hän:

-- Minä olen myöskin kuoleman sanoman kanssa kulussa. Ratsastaen kuljen pitkin suurempia taloja, mutta poikkesin tyttäreni mökille. Kun ei siellä ketään kotona ollut, pistin itseni tännekin vanhan tuttavan luokse ja täällähän kaikki ovatkin koolla, joita etsin. Nythän se on minultakin isännöitseminen pappilassa pian loppunut.

Kaikki olimme suurimmalla tarkkuudella kuunnelleet noita vaarini sanoja, vaan kun hän oli sanansa päättänyt, hyppäsi Vierimän ukko äkkiä seisoallensa ja otti vaarini kädestä kiinni, puristi sitä oikein voimansa takaa ja sanoi:

-- Mitä puhutte, minun entinen isäntäni ja kunnianarvoinen vanha Helmikangas. Onko meidän rakastettu, vanha opettajamme ja rovastimme kuollut?

-- Eilen aamulla, kello viisi, sanoi vaarini.

-- Me olemme siis aivan onnettomat. Koko Liminka joutuu ihan perikatoon, valitti ukko pyyhkien silmiänsä. Sellaista sielun paimenta, kuin hän oli, emme voi ikinä saada, eikö niin, Helmikangas?

-- Kyllä se on hyvin epäiltävää, onko sellaista pappia enään koko maailmassa, sanoi vaarini. Saarnamies oli hän mitä parhain, ja luonnostaan niin hyvänsävyinen, että tuli köyhä tai rikas, tuli yöllä tai päivällä häntä puhuttelemaan, oli hän aina kohtelias niin että jokainen voi häntä lähestyä juuri kuin omaa isäänsä. Ei suinkaan silmille keikkunut, niinkuin monet paljon nuoremmat papit tekevät, vaikken sentään kaikkia nuoriakaan moiti. Onhan joukossa hyviäkin ja meidän papit ovatkin kaikki hyviä.

-- Niin, kyllähän se on niin ja näin tässä maailmassa, sanoi Vierimän ukko. Niitä on pappeja, niinkuin muitakin ihmisiä, monenlaisia. Mutta mitä ikään tulee, niin emme voi vielä nuorilta papeilta, enemmän kuin muiltakaan nuorukaisilta, vaatia sellaista täydellisyyttä ja mielen malttia kuin vanhoilta. Sanoohan sananlasku: lapsena on lapset kaikki, varsana hyvätkin hevoset. Nuorilla, olipa se sitten herra tai talonpoika, ei voi olla tarpeeksi elämän kokemusta ja oma kokemus se kumminkin on, joka kaikkia opettaa ja viimein viisaaksi saattaa. Minä kuulin kerran itse rovasti vainajan sanovan, että kun hän ensin papiksi tuli, hän ei tietänyt, pitikö hänen seisoman jaloillansa vai päällänsä. Hän sai ajatella sinne ja tänne ja viettää monta unetonta yötä; mutta kun hänellä oli halu ja tahto päästä oikealle tolalle elämässänsä ja virassansa, niin hän pääsi. Kuitenkin sanoi hän vasta pitkän elämänsä varrella tulleensa montakin kohtaa huomaamaan, joista oli kirjoissa lukenut ja koulussakin ollut puhetta, vaan joiden merkitystä ja oikeata painoa hän ei ollut ennen käsittänyt. Mutta tahtoa sitä pitää olla, tahtoa hyvään ja alituiseen edistymiseen.

-- Kyllä se oikein on, vakuutti vaarini, vaikka vähän pistää minuakin, kun olen elämäni huonosti käyttänyt. Onhan minultakin tahtoa puuttunut oikein elääkseni, ja monta olen taitanut pahentaakin esimerkilläni. Totuutta puhuitte, Vierimä, -- ja totuus ei pala tulessakaan, eikä se kuole kirveen iskustakaan.

-- Helmikangas on hyvä ja tulee tänne toiseen huoneeseen, sanoi tämän jälkeen Vierimän ukko, otetaan kuppi kahvia. Tulkaa, Mari ja Heikki myös, täällä on Loviisalla ollut jo kauan aikaa kahvi kuumana pesässä, vieraiden varalla.

Silloin menimme kaikki sievään, pieneen kamariin ja meille kaadettiin kahvia. Minä kumminkaan en mennyt pöydän luo, vaan jäin ovipieleen seisomaan.

Vaarini sai käskyn istua pöydän päähän, mutta kun hän oli istunut, koetti hän taskuansa ja veti sieltä esiin kirjeen.

-- En ollut muistaakaan asiaani, alkoi hän kirje kädessä, minulla on tyttärelleni kirje. Se tuli eilen postissa pappilaan ja minä läksin sitä samassa tuomaan, kuin olin muutenkin tännepäin kulussa. Musta lakka siinä näkyy olevan juuri kuin piki, ei suinkaan sisällys taida aivan iloistakaan olla.

Äitini otti kirjeen, aukasi sen ja luki hiljaa. Lukiessaan tuli hän hyvin huolellisen näköiseksi.

-- Lue kuulumiseen, sanoi vaarini, että saadaan tietää, mitä surua tämä päivä vielä tuottaa. Äitini alkoi lukea sortuneella äänellä:

Kemissä 13 päivänä Toukokuuta tänä vuonna.

Hyvä sukulaiseni

Maria Helmikangas!

Minä olen kokonaan täytetty sydämmellisellä surulla. Vaimoni kuoli kaksi päivää sitten, tänä aamuna kuoli toinen kaksoispojistani ja toinenkin sairastaa kuolemaisillansa. Tauti on kurkkutautia, itsekin tunnen samoja oireita. Kahdesti olen jo ajanut Torniossa, saadakseni Tornion tohtorilta lievitystä, vaan ei näytä mikään auttavan. Toivoni olisi, että pian, jos vaan aika suinkin myöden antaa, tulisitte minua katsomaan, sillä täällä pian kaikki jääpi vennon vieraan käsiin. Minä saan kiittää paljo kirjeenne edestä, jonka minulle kirjoititte, ja olen siitä iloinen, että Heikki pääsi sievästi kotiin ja että kaikki oli niinkuin pitikin.

Enosi Sakari Aspela.

Nyt vasta vuoden takaa sain tietää, että äitini oli enollensa vastauksen kirjoittanut kirjeeseen, jonka minä olin hänelle tuonut. Sitä en ollut ensinkään huomannut, milloin se oli tapahtunut, sillä en vielä koskaan ollut äitini nähnyt kirjoittavan. Kirjeen luettua vallitsi huoneessa kauan aikaa melkein haudan hiljaisuus; vihdoin kuitenkin keskeytti vaarini äänettömyyden.

-- Milloin sinä, Mari, kysyi hän, olet Sakarin tuttavaksi tullut ja milloin on Heikki Kemissä käynyt? Enhän minä ole sitä kuullutkaan.

Äitini kertoi lyhyesti Kemissä käynnistäni, kirjeestä ja kymmenestä ruplasta, jotka sieltä olin tuonut. Vaarini kuuli suurella uteliaisuudella ja huudahti:

-- Oikeinko totta! hän on hyväluontoinen mies, Aspelainen. Semmoisia miehiä on vähän. -- Kyllähän minä Sakarin tunnen. Vai lähetti kymmenen ruplaa! No, eikö minua hyvin moittinut kirjeessä? päätti hän vähän hiljemmin.

-- Eihän juuri muuta, sanoi vaan kuulleensa, että isä on talon hävittänyt, ja pahoitteli minua, kun muka sulhaseni minun on pettänyt. Äitivainajasta oli hyvillään, kun oli saanut Heikiltä kuulla, että hän oli kuollut ja päässyt pois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä.

-- Hm, sitä virttä ne kaikki veisaa, että minä olen talon hävittänyt. Kyllä se onkin totta, mutta mitäpä minä siihen voin tehdä, se on mennyt menoansa, sanoi vaarini. Soisinhan sen toisinkin olevan.

-- Kaksipa niitä tai näitä, keskeytti nyt Vierimän ukko, juodaan kahvia, ennenkuin se jähtyy. Kyllähän meille tosiaan kesän aluksi on tullut laivanlastillinen surua, vaan mikäpä sille nyt tehdään. Koettakaamme olla lujia, sillä suru on hyvin puoleensa vetävää tavaraa ja tahtoo pian miehuuden varastaa.

Kahvin juotua läksi vaarini pois. Erittäin raskasmielisen näköisenä nousi hän ratsunsa selkään ja ajoi piililaukkaa ulos pihalta. Mutta Vierimän ukko istui kauan käsi otsalla, ja äitini huokaili syvään ja minä ja Loviisa murehdimme mekin eikä kukaan tahtonut saada päähänsä, mitä ensin olisi tekeminen. Äitini vihdoinkin kysyi Vierimän ukolta, mikä olisi tehtävä sen kirjeen johdosta, joka oli hänen kädessänsä.

-- Minä en oikein tiedä sanoa, vastasi ukko. Kyllähän teidän olis käytävä siellä, jos se vaan ilman vahingotta kävisi päinsä. Vaan vartokaas: kylvättekö ohraa tänä kesänä vai kuinka ai'otte?

-- Kuinka niin? kysyi äitini.

-- Ilman vaan, jos ette ai'o ohraa kylvää, niin kyllä sitten voitte käydä Kemissä. Perunoita voitte istuttaa tultuannekin. Tehkää sentään, kuinka itse tahdotte. Jollei äitini olisi juuri kuollut, olisin minäkin voinut lähteä kyyditsemään, eihän minkään maksun tähden -- olisin itsekin halunnut nähdä Sakarin, ennenkuin molemmat kuolemme.

-- Sepä se, kun tuli kaikki niin yht'aikaa, sanoi äitini, etten semmoista kuoleman ryskettä ole isoon aikaan kuullutkaan.

-- Niinpä niin, puheli ukko, vaan oletteko, Mari, niin hyvä ja autatte minua hautajaispuuhissa, niin ehkä ensi viikolla lähdemme Kemiin; eihän niin pitkälle matkalle voi lähteä juuri kuin puulla päähän lyöden, pitää heidän sen verran siellä tietämän, ettei kukaan voi kotiansa niin jättää, ennenkuin on vähän ehtinyt järjestää asiat poissa-olon ajaksi.

Niin päättivät ja suostuivat äitini ja ukko asiasta, että ensi viikolla Kemiin menisivät. Minä ja Loviisa saimme käskyn mennä meidän mökille, sillä meitä ei tarvittu hautajaispuuhissa. Se oli minulle hyvin mieluinen asia, mutta Loviisan suru vaan ei tahtonut haihtua. Tavan takaa aloitti hän itkunsa uudestaan ja minä, joka olin hänen lohduttajakseen määrätty, tahdoin olla pääsemättömissä. Kuitenkin saimme ajan iltaan kuluneeksi ja äitini tuli kotiin.

Äitini kävi saattamassa Loviisaa kotiin hänen isänsä luokse, mutta takaisin palattuansa oli hän hyvin harmissansa. Ei tiennyt mitä tehdä, mitä tekemättä jättää, kun ei yhdellä kertaa voi kaikkea tehdä. Me panimme molemmat hyvin levottomina maata.

Melkein unettoman yön maattuamme, läksi äitini Vierimälle hautajaisia valmistamaan, niinkuin häntä oli pyydetty, ja minä kuljin kuin Hippa-Heikki kodin ja Vierimän väliä päiväkaudet. Minulla oli aina jotakin asiaa Vierimälle ja sinne päästyäni taas jotakin asiaa kotiin, jollei muutakaan, niin lehmälle ruokaa antamaan, sillä ulkona ei ollut vielä elukoille tarpeeksi purtavaa ja ilmakin oli kylmä. Tätä tämmöistä kesti kolme päivää. Äitini ei käynyt kotona kuin pikkuisen yösydämellä. Loviisa kävi lehmäämmekin lypsämässä. Kolmannen päivän illalla hyvin myöhään, kun äitini oli hyvin väsyksissä, kolkutti joku ovelle. Minä aukasin oven ja sisään astui vaarini läähöttäen.

-- Mikä teitä vaivaa, isä, kun olette niin hengästyksissä? kysyi äitini.

-- Kun ehätin tuomaan tätä kirjettä, se on arvatenkin taas enoltas, koska on mustissaan. Maisteri pisti sen minun käteeni ja sanoi: ratsastakaa joutuin, kun jo toinen surukirje tulee yhtä päätä. Minä ajoin niinkuin hullu, ja ilmankin on kaiken viikon ollut niin kova kiire, että on saanut juosta ja hypätä, että jalat tahtoo kulua polvia myöten pois. Kiusaus kiusasi minua jo tullessani aukasemaan kirjeen, mutta vanha rehellisyyteni kumminkin pidätti. Eihän minulla olisi ollut oikeutta aukasta toisen kirjettä, vaikka kohta se oli omalle lapselleni. Tässä se on, lue joutuin, että minäkin saan kuulla sen sisällyksen, sillä minun täytyy lähteä taas.

Äitini repäsi kirjeen auki ja alkoi lukea ääneen:

Kemissä, niinkuin ennen.

Hyvä sukulaiseni Maria Helmikangas!

Tämän kautta saan tietää antaa, että toinenkin kaksoispojistani jo on kuollut ja siis olen aivan sileä leskimies; mutta oma kaulani on kuitenkin, Jumalan kiitos, sen verran parantunut, että toivomassa olen jo siitä aivan tervettä. Siis et tarvitse kustantaa itseäsi tänne, jos muutoin et ole jo ehtinyt lähtemään. Minä tulen kohta itse Limingassa käymään, vanhojen lapsuuden tuttavien kanssa suruani haihduttamaan. Talon minä myyn, jos saan soveliaan hinnan, jos ei, panen sen arennille; kuitenkin, oli miten oli senkin kanssa, päätökseni on se, että tahdon viettää kesäsydäntä Tyrnävällä ja Limingassa. Hautajaisten jälkeen pannaan matkustus toimeen. Olin vähällä unhottaa, että se Limingan koukkuleuka-akka, jota Torpan Pirjoksi tai miksi sitä siellä kutsuttiin, kuoli keväällä noin neljä viikkoa sitten, ja hänen tyttärensä on myöskin leskenä, sillä hänen miehensä tuli tapaturmaisen kuoleman kautta pois. Hän hukkui Kemijokeen. Leski aikoa myöskin tulla Liminkaan takaisin, sillä hänkin on sileä, niinkuin minäkin. Ainoa lapsi, joka heillä oli, kuoli ennen joulua. Voi hyvin, siksi kuin tulen.

Enosi Sakari Aspela.

-- Vai aikoo hän tulla tänne. No, olipa se hyvä, ettei sinun siis tarvitse mennäkään, sanoi vaarini. Sekin oli hyvä, ettei siinä kirjeessä ollut mitään moitteita minulle; kukatiesi on hän unhottanut ja paras se olisikin. Hyvästi nyt! Ja niin hän lähti kiireesti ulos.

Nyt olimme taas äitineni kahden kesken ja äitini sanoi:

-- Tuntuupa paljon helpommalta hengitykseni, kun ei tarvitse lähteä mihinkään matkustelemaan. Matka ei huvita minua lainkaan, kotonaan on korkein nousta.

Seuraavana päivänä ei äitini noussutkaan ylös, hänkin oli tullut kipeäksi. Minä kumminkaan en tuntenut mitään taudin oireita, vaan sen sijaan rupesin kovasti pelkäämään jääväni orvoksi, jos äitini, tuo ainoa turvapatsaani maailmassa lankeaisi. Yhtämittaa kysyin äidiltäni: joko kohta paranette? mutta sain aina tuon surullisen vastauksen: ei vielä ole tietoa paranemisesta. Muuta en enään voinut ajatella kuin että kaikki maailman kansat ja sukukunnat kohta kuolisivat sukupuuttoon. Aloin jo odotella itsellenikin tuota pikaa lähenevää sairautta ja kuolemaa. Tauti oli kuitenkin hyväksi onneksi kaukana minusta.

Koko päivän äitini paranemista turhaan odotettuani ja lehmän saman verran aikaa lypsämättä oltua, täytyi minun lähteä Vierimän Loviisaa avuksi, sillä äitini tuli ehtoopäivällä niin huonoksi, että oikein houraili.

Päästyäni Vierimän porstuaan, seisahduin hetkeksi, sillä en ollut selvillä siitä, mitä minun piti ensiksi sanoa. Seisoessani siinä tuli äkkiä mieleeni, kuinka koko Limingan pitäjä valmistautuu viettämään surujuhlaa rovastin kuoleman johdosta. Vietänkö minäkin surujuhlaa, kysyin itseltäni. Surulliselta tosin näyttää! oli vastaukseni. Rovasti joutui nyt ainoaksi mietintö-aineekseni. Oli niinkuin joku olisi puhunut, vaikk'ei ketään näkynyt, sillä sanat nousivat oman sydämmeni syvyydestä: rovasti, tuo uskollinen ja harras sielunpaimen, kun hän nyt on sauvansa ylipaimenensa eteen kantanut, tahtoo kunniaseuranansa viedä muassaan joukon paimentamiansa sieluja -- siitä kaikkein sairastuminen ja kuolema. En itsekään tietänyt, miksi nämät ajatukset nyt juuri minun päässäni pyörivät. Minä raotin hiljaa tuvan ovea ja kuulin hiljaista vaikeroimista, juuri kuin heikon sairaan huulilta. Sitten aukasin oven oikein ja astuin sisälle. Mutta eikö sydämmeni nyt kymmenen kertaa kiivaammasti sykkinyt rinnassani, kun näin Vierimän ukon selällänsä makaavan sängyssä ja Loviisan kastelevan hänen päätänsä kylmällä vedellä, jota hänellä oli liinaisessa rievussa. Minä kysyin kohta hätäisesti, mikä isäntää vaivaa, ja sain vastauksen itseltään ukolta:

-- Hirmuinen pakotus päässä ja niskassa, eikä lakkaa.

Nyt jouduin minä niin toivottomaan tilaan, etten totta puhuen tietänyt mitä piti tekemäni. Kaikeksi onneksi ei Loviisa itkenyt, sillä isänsä koetti häntä lohduttaa. Minäkin puolestani annoin Loviisalle muutaman elähyttävän sanan, sanoen hänelle: kyllä isäsi paranee. Kuitenkin ajattelin itsekseni vallan toista, nimittäin: kyllä ukko pian joutuu riiheen äitinsä viereen odottamaan hautauspäivää; mutta samassa myöskin mietiskelin: kuka meitä kaikkia viimein hautaa, kun näin yhtä aikaa kuolemme.

Nyt huomasin selvästi, ettei minun ollut Vierimältä apua odottaminen, vaan oli se muualta hankittava. Minä en uskaltanut kertoakaan, mitä varten olin sinne tullut, sillä pidin vaarallisena aina uusia ja uusia surun sanomia kipeälle ihmiselle korviin kuuluttaa. Läksin sen tähden kohta matkoihini, sanoen mennessäni: minä koetan teille apua hankkia.

Ulos tultuani en oikein tietänyt, mihin olis paras lähteä. Läksin kuitenkin ensin kotiin, katsomaan, eikö äiti jo tointuisi. Enpä minä kauan viipynyt, ennenkuin olin kotona, äitini sängyn vieressä. Äitini nukkui raskaasti, silmät raollansa, eikä ensinkään osannut kysymyksiini vastata. Voi hyvä Jumala, mitäs minä nyt teen! huudahdin itsekseni ja olin jo vähällä itkeä. Mutta muistin samalla erään sananlaskun, jota muorivainajani välistä laususkeli: Ei itku hädästä päästä, parkit päivistä pahoista, ja niin minä taas olin valmiina johonkin Lähtemään. Kun ulos tulin, inui ja ammui lehmämme saunassa. Sivu-mennessäni sanoin hänelle kovalla äänellä: sinäkin, viaton luontokappale, saat siellä kärsiä, vaan koeta nyt odottaa, en minä jouda enkä voikaan tehdä sinulle mitään, sillä minulla on täysi työ hääriä ja puuhia ihmishenkien pelastukseksi. Sitten minä juoksin, että maa tömisi, suureen Helmikankaan taloon.

Kun pääsin Helmikankaan pirttiin, sanoin kohta kaiken väen kuulten:

-- Joutukaa, Jumalan tähden, auttamaan, jos teissä on kipinäkään ihmissydäntä. Vierimän muori on kuollut ja ukko on kipeänä ja äitini on kipeänä -- jos joku edes menisi ja lypsäisi lehmämme, sekin sinne maitoonsa pakahtuu. Minä itse koetan juosta pappilaan, jos saisin sieltä vähän rohtoja.

-- Joko sinua kohta ruvetaan pienentämään? kuulin ensimäiseksi vastaukseksi jonkun takanani puhuvan.

Minä pyörähdin katsomaan ja näin Jaakon seisovan edessäni. Hyvä, ajattelin minä itsekseni, ei sinun pääsi paljoa kiellä, kun teet näinkin suurissa asioissa piikkaa ja irvistelet avun hakijalle. Sanoin siis hänelle: Kyllä minua tuntuvasti pienennetään, vaan pidähän suusi kiini ja valitse soveliaampi aika irvistyksilles.

Muu väki kuitenkaan ei nauraneet. Kun isäntä samassa tuli pirttiin, kerroin hänelle erikseen, kuinka huonosti oli Vierimällä ja meillä. Hän määräsi kaksi piikaa liikkeelle, toisen Vierimälle, toisen meille, mutta ne kohta panivat vastaan, ettei he uskalla mennä.

-- No, menköön sitten kaksi renkiä, sanoi isäntä vihaisesti. Antti menköön Vierimälle ja Lauri Marin mökkiin, koska hän on tuttavampi siellä. Vaan jos Vierimän Loviisakaan ei ole päässyt sairaan luota lehmiä lypsämään, niin on tyttöjenkin lähteminen. Anni menköön Vierimälle Antin kanssa ja Tilta Laurin kanssa Marin luokse. Niin, ja lähtekää joutuin nyt, ei siinä tarvitse siekailla, ei ihmisiä sentään niin saa tappaa kuin elukoita.

Piiat kuitenkin koettivat pitää puoltansa sanoen: Mutta jos sieltä tauti tarttuu ja tulemme kipeiksi.

-- Entäpä makeiksi te siellä tulette, naurahti isäntä ja lisäsi: Minä tulen itse vähän päästä ulos ja käyn kummassakin torpassa ja jos ette silloin ole siellä, niin varokaa itseänne.

Kun tytöt näin kovan käskyn saivat, täytyi heidän lähteä; mutta miehet menivät mielelläänkin. Vaan kun kaikki olimme porstuan ovella juuri pihalle pääsemässä, seisoi Jaakko porstuan ovipielessä ja sanoi jälleen:

-- Koska sinua, Heikki, oikein pienennetään? Sitten kuin ruvetaan, niin lähetä sana minulle.

Minä en pitänyt tarpeellisena vastata siihen mitään, mutta Antti, joka oli talon vanha renki, karjasi, että kartano kaikui: Suus kiinni, hunsvotti, ja häpeä vähän! Kun päästiin talosta pois, sanoi Antti vielä: Eivät suinkaan tytöt ole antaneet vahdille vettä tänään, kun se on niin haukkuvallaan.

-- Ei se saanut kuin sianlihaa, pannukakkua, korppumaitolämmitystä ja kolme kuppia kahvia päivälliseksi, sanoi toinen piioista.