Part 1

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

HEIDI OSAA KÄYTTÄÄ OPPIANSA

Kertomus Alpeilta

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Nuorten kirjoja n:o 19

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLTÖ:

1. Matkapuuhia. 2. Muudan vieras tunturilla. 3. Eräs Palkinto. 4. Talven viettäminen "Kylässä". 5. Talvea kestää vielä. 6. Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä. 7. Miten tunturilla edelleen eletään. 8. Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut. 9. Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.

ENSIMÄINEN LUKU

Matkapuuhia.

Sama ystävällinen tohtori, joka oli aikaan saanut sen päätöksen, että Heidi lapsi jälleen oli saatettava kotiinsa, kulki juuri ikään leveätä katua herra Sesemannin talolle. Oli syyskuun aamu, niin valoisa ja herttainen, että olisi luullut kaikkien ihmisten siitä ilostuvan. Mutta herra tohtori katseli vain kadun kiviä, joita hän astui, niin ettei hän voinut huomata sinistä taivasta ylempänä. Hänen kasvoillaan nähtiin surun varjoja, joita ei niissä koskaan ennen oltu havaittu, ja hänen hiuksensa olivat tulleet entistään paljon harmaammiksi. Tohtorilla oli ollut ainoa tytär, joka hänen vaimonsa kuoltua oli ollut isänsä paras ystävä ja hänen suurin ilonsa. Muutamia kuukausia sitten oli kuolema temmannut häneltä tämän kukoistavan tytön. Senjälkeen ei herra tohtori enää koskaan ollut niin iloinen, kuin hän siihen asti oli ollut.

Hän soitti kelloa, ja Sebastian avasi mitä suurimmalla kohteliaisuudella sekä monilla kunnioituksen ja alamaisuuden osotuksilla hänelle oven. Sillä herra tohtori ei ollut ainoastaan talon isännän ja hänen tyttärensä paras ystävä, vaan hän oli hyvyydellään saanut kaikki muutkin talon asukkaat ystäviksensä.

"Entiselläänkö kaikki, Sebastian?" kysyi herra tohtori ystävällisesti, niinkuin hänen tapansa oli, astuessansa Sebastianin edeltä portaita ylös. Palvelija ei herennyt monella tavalla alamaisuuttaan osottamasta, vaikk'ei herra tohtori sitä suurin voinut nähdä, hän kuin oli selin seuraajaansa.

"Hyvä, että tulit, tohtori", huudahti herra Sesemann sisään astuvalle. "Meidän täytyy välttämättömästi kerran vielä keskustella Schweitzin matkasta, minun täytyy saada kuulla pysytkö sinä aina vain entisessä päätöksessäsi, vaikka Klaaran tila nyt ehdottomasti on paranemaan päin".

"Mutta, rakas Sesemann, mitä minun oikeastaan tulee sinusta ajatella?" vastasi tohtori istuessaan ystävänsä viereen. "Minä todellakin toivoisin, että äitisi olisi täällä; hänen kanssaan tulee heti selville joka asiassa, mutta sinun kanssasi ei pääse koskaan sen pitemmälle. Kutsut siis minut tänään kolmannen kerran luoksesi saadaksesi taas kuulla saman minkä ennenkin".

"Olet oikeassa, täytyyhän sinun tuskaantua koko asiaan, mutta ymmärtänethän, rakas ystäväni" -- ja herra Sesemann laski kätensä ikäänkuin rukoilevaisesti ystävänsä olalle, -- "minun on vaikea kieltää lapselta se, minkä jo niin varmaan olen hänelle luvannut ja josta hän niin monet kuukaudet on iloinnut. Koko tämän viimeisen hankalan ajan on hän niin kärsivällisesti kestänyt aina vaan siinä toivossa, että se hetki yhä oli lähenemässä, jona hän pääsisi Schveitziin matkustamaan ja saisi käydä tunturilla Heidi ystäväänsä tapaamassa; pitääkö minun nyt lapsi raukaltani, jolta muutenkin täytyy niin paljon kieltää, vielä yht'äkkiä riistää tämäkin, hänen kallein toivonsa".

"Täytyy sinun, Sesemann", sanoi herra tohtori varsin päättäväisesti ja pitkitti sitten tuokion kuluttua, kun hänen ystävänsä yhä istui vaiti ja alakuloisena: "Ajattelehan toki asiaa tarkemmin: Klaaralla ei vuosikausiin ole ollut niin vaikeaa kesää, kuin tämä viimeinen oli; niin pitkä matka ei siis voi tulla kysymykseenkään, sillä siitä saattaisi olla mitä ikävimpiä seurauksia. Ja onhan meillä nyt jo syyskuu, voihan tunturilla vielä olla kaunistakin, mutta siellä voi myöskin jo olla sangen viileä. Päivät eivät enää ole pitkiä ja öitänsä ei Klaara missään tapauksessa voisi siellä viettää. Matka Ragatzin kylpypaikasta tunturille varmaankin kestää monta tuntia, sillä hänet täytyy välttämättömästi tuolissa kantaa sinne ylös. Lyhyesti Sesemann, se on mahdotonta! Mutta minä käyn kanssasi tytärtäsi puhuttelemaan, onhan Klaara järkevä tyttönen, tahdon ilmoittaa hänelle tuumani. Ensi toukokuussa lähtee hän Ragatziin ja kylpee siellä pitemmän ajan, siksi kun tunturille tulee lämmin ja kaunis. Sitte voidaan hänet silloin tällöin kantaa sinne ylös ja sitten nämä retket tulevat hänelle virvoitukseksi, ja hän voi nauttia niistä paljon enemmän kuin nyt. Ymmärräthän sinä senkin, Sesemann, että jos tahdomme ylläpitää heikointakin toivoa lapsesi tilan parantumisesta, niin tulee meidän olla äärettömän varovaiset ja huolelliset menettelyssämme hänen suhteensa".

Herra Sesemann, joka tähän asti oli istunut vaiti ja alakuloisesti kuunnellut puhetta, hypähti nyt äkkiä istuviltaan.

"Tohtori", huudahti hän, "sano minulle suoraan, toivotko sinä todellakin vielä muutosta tyttäreni terveyden suhteen?"

Herra tohtori kohotti olkapäitään; "Toivonpa niinkin", sanoi hän puoleen ääneen. "Mutta ajattelepas silmänräpäys minua, kallis ystäväni. Onhan sinulla rakas lapsesi, joka kaipaa sinua, kun olet poissa, ja iloitsee kotiin tulostasi. Sinun ei koskaan tarvitse palata autioon kotiin ja yksinäsi istua pöytään. Ja sinun lapsellasi on myös hyvä koti. Vaikka hänen täytyykin kieltäytyä paljosta, jota muut saavat nauttia, on hänellä taas sen sijaan monta etua, joita muilta puuttuu. Niin, Sesemann, te ette ole niin perin säälittäviä, olettehan sentään sangen onnelliset, kun saatte olla näin yhdessä. Ajattelepas minun yksinäistä kotiani!"

Herra Sesemann käveli pitkillä askeleilla edes ja takaisin huoneessa, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku ajatus voimakkaasti valtasi hänet. Äkkiä pysähtyi hän sitte ystävänsä eteen ja taputti häntä hartioille.

"Tohtori, minulla on eräs tuuma: Minä en saata nähdä sinua tuommoisena, ethän sinä enää ensinkään ole kaltaisesi. Sinun pitää lähtemän täältä vähän liikkeelle, ja tiedätkö mihin? Sinun täytyy matkustaa ja kaikkein meidän nimessämme käydä tervehtimässä Heidi lasta tunturilla."

Kummastuneena yritti tohtori kieltäytyä, mutta herra Sesemann ei antanut hänelle aikaa siihen. Suuresti iloissaan uudesta tuumastaan ja kokonaan sen valtaamana tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja vei hänet mukanaan tyttärensä huoneeseen. Klaaralle oli ystävällisen tohtorin tulo aina suureksi iloksi, sillä hän oli alati kohdellut tyttöstä mitä suurimmalla hellyydellä ja aina kertonut hänelle jotakin huvittavaa. Klaara tiesi myöskin syyn miks'ei tohtori nyt enää voinut sitä tehdä, ja toivoi hartaasti saavansa nähdä tohtorinsa kerran taas iloisena. Hän ojensi heti kätensä tohtorille, joka istahti hänen viereensä. Herra Sesemann veti myöskin tuolinsa heidän luoksensa ja alkoi ottaen Klaaraa kädestä kertoa, miten suuresti hän itsekin oli iloinnut Schweitzin matkasta. Mutta itse pääasian ohi, että matkan nyt täytyi jättää, kiirehti hän, sillä hän pelkäsi saavansa nähdä kyyneliä. Hän johdatti siis heti Klaaran ajatukset uuteen tuumaansa ja huomautti, miten tarpeellinen tämä virvoitus tulisi olemaan heidän rakkaalle ystävällensä.

Klaaran sinisilmät olivatkin jo kyynelistä tulvillaan, vaikka hän kaikin voimin koetti niitä pidättää, sillä hän tiesi, miten vaikea isän oli nähdä hänen itkevän. Mutta olihan se myöskin sangen katkerata, että kaikki täten yht'äkkiä raukesi; kärsimyksen pitkinä, tuskallisina ja yksinäisinä hetkinä oli toivo kesän kuluessa päästä matkustamaan Heidin luo ollut hänen ainoana ilonaan ja lohdutuksenaan. Mutta Klaara ei ollut tottunut vastustelemaan, hän tiesi varsin hyvin, että isä kielsi häneltä ainoastaan sen, mikä olisi tullut onnettomuudeksi eikä sen vuoksi saanut tapahtua. Hän nieli kyyneleensä ja johdatti ajatuksensa siihen, josta vielä oli hänelle vähäisen korvauksen toivetta. Hän otti hyvän ystävänsä käden omaansa, silitteli sitä ja pyysi rukoilevaisesti:

"Oi niin, herra tohtori, eikö totta, te lähdette Heidin luo ja sitten tulette taas minulle kertomaan kaikesta: minkälaista siellä on, mitä Heidi tekee ja mitä isoisä ja Pekka ja vuohet; minä tunnen ne kaikki niin hyvin! Ja te viette mukananne kaikellaista minulta Heidille; minä olen jo miettinyt kaikki valmiiksi ja jotakin myös iso-äidille; minä pyydän teitä, herra tohtori, tehkää niin hyvin, ja minä tahdon taas puolestani sill'aikaa ottaa niin paljon kalanmaksaöljyä, kuin te vain tahdotte."

Vaikea on määrätä, oliko se tämä lupaus, joka ratkaisi asian, mutta varsin luultava on, että niin oli, sillä herra tohtori hymyili ja sanoi:

"Täytyneehän minun kai sitte lähteä, Klaara, jotta kerran taas saisimme nähdä sinua lihavana ja terveenä, niinkuin mielellään tahtoisimme, isä ja minä. Ja koska minun tulee lähteä, oletko sinä jo senkin päättänyt?"

"Mieluimmin heti huomenna varhain, herra tohtori", vastasi Klaara.

"Hän on oikeassa", sanoi isä siihen, "päivyt paistaa, taivas on sininen, aika on tarkoin käytettävä, ja jokainen päivä, josta ei saata nauttia alpeilla, on sinulta hukkaan kulunut."

Herra tohtorin täytyi vähäisen naurahtaa: "Kai minun siis niin pian kuin mahdollista täytynee suoriutua matkalle, Sesemann, sillä muuten saattaisit soimata minua siitä, että vielä olen täällä."

Hän yritti nousta, mutta Klaara pidätti häntä; ensin täytyi tohtorin kuulla, mitä Klaaralla oli Heidille sanottavaa, ja sitten muistutti Klaara hänelle vielä monta monituista seikkaa, jota tohtorin piti tunturilla panna mieleensä, jotta hän sitten voisi niistä kertoa. Lahjat Heidille oli lähetettävät tohtorille vasta myöhemmin, sillä neiti Rottenmeierin piti auttaman niiden kääröihin panemisessa; mutta nyt oli hän parast'aikaa kaupungilla eikä luultavasti palajaisi sieltä varsin pian.

Herra tohtori lupasi säntilleen toimittaa kaikki ja lähteä, ellei jo seuraavana aamuna, niin ainakin saman päivän kuluessa, sekä sitten kotiin palattuaan antaa tarkan kertomuksen kaikesta, mitä hän siellä tuntureilla oli kokenut ja nähnyt.

Palvelijoilla yleensä on usein erinomainen kyky saada selkoa asiain menosta paljoa ennemmin, kuin isäntäväki ovat ennättäneet sen ilmoittaa. Sebastianilla ja Tinettellä tämä kyky näkyi olevan varsin kehittynyt. Heti sen jälkeen, kun tohtori oli lähtenyt huoneesta, soitti Klaara Tinetteä ja sanoi:

"Tuokaapas minulle tuo rasiallinen tuoreita leivoksia, semmoisia, joita meillä aina on kahvin kanssa, Tinette"; hän osotti rasiaa, joka jo aikaa sitten oli katsottu valmiiksi mainittua tarkoitusta varten. Tinette tarttui osotettuun esineeseen eräästä kulmasta, antoi sen ylenkatseellisesti kieppua kädessään ja sanoi oven takana nenäkkäästi:

"Kylläpä kannattaakin".

Kun Sebastian, joka seurasi tohtoria, oli tavallisella kohteliaisuudellaan avannut, sanoi hän kumartaen:

"Tahtoisitteko te, herra tohtori, olla niin ystävällinen, että lausuisitte pikku mamssellille Sebastianinkin tervehdyksen".

"Ah, katsopas vain Sebastiania," sanoi herra tohtori ystävällisesti, "vai tiedätte tekin siis jo matkastani?"

Sebastianin täytyi vähä yskiä:

"Minä olin -- minä kävin -- en enää itsekään oikein tiedä -- ah niin, jo minä nyt muistan: Minä tulin sattumalta käyneeksi ruokasalin kautta ja kuulin pikku mamssellin nimeä mainittavan, ja miten sitte käy, niin toinen ajatus johtuu toisesta ja niin -- siihen tapaan --"

"Niin kyllä, niin kyllä", hymyili tohtori, "ja jota useampi ajatus näin liittyy toiseensa, sitä kauemmin on syytä viipyä sisällä. Hyvästi Sebastian, tervehdyksenne saatan perille".

Nyt aikoi tohtori kiirehtiä avatusta ulko-ovesta, mutta tuli estetyksi: myrskyinen ilma oli pakoittanut neiti Rottenmeierin kääntymään takaisin ennen aikojaan ja hänkin aikoi juuri ikään astua sisään samasta ovesta. Tuuli oli kohottanut ja levittänyt hänen suuren huivinsa, niin että näytti siltä, kuin olisi hän liikkunut purjeilla. Herra tohtori vetäytyi samassa silmänräpäyksessä taas takaisin. Mutta neiti Rottenmeier oli aina osottanut mitä suurinta kohteliaisuutta tätä herraa kohtaan ja vetäytyi hänkin paikalla takaisin, hetken aikaa seisoivat nämä molemmat henkilöt vastatusten, kumpainenkin mitä kohteliaimmin kehoittaen toista käymään ovesta ensin. Mutta yhtäkkiä tuli voimakas tuulen puuska ja ajoi neiti Rottenmeierin täysissä purjeissa hyvää vauhtia tohtoria kohden, joka kuitenkin sai väistäneeksi, mutta neiti Rottenmeierin lennätti se vielä hyvän matkaa hänen ohitsensa, jotta mainitun neidin taas täytyi kääntyä takaisin voidaksensa tavan mukaisesti tervehtiä perheen ystävää.

Neiti Rottenmeier oli vähän pahoillaan onnettomasta sattumuksesta, mutta tohtorin käytöksessä oli jotakin tyynnyttävää, joka pian taas rauhoitti neidin mielen ja sai hänet suopeaksi. Tohtori ilmoitti hänelle matkatuumansa ja pyysi niin miellyttävästi häntä käärimään Heidille lähetettävät lahjat niin kauniisti kokoon, kuin ainoastaan hän, neiti Rottenmeier, sen osasi tehdä. Sitten jätti hän hyvästi.

Klaara odotti neiti Rottenmeierin puolelta kaikellaisia vastustelemisia, ennenkuin tämä neiti antaisi suostumuksensa kaikkien niiden esineiden lähettämiseen, jotka Klaara oli Heidiä varten määrännyt. Mutta tämän kerran oli hän erehtynyt; neiti Rottenmeier oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän rupesi heti tyhjentämään suurta pöytää levittääksensä sille kaikki ne esineet, jotka Klaara oli koonnut, niin että Klaarakin olisi tilaisuudessa näkemään, miten hän niitä asetteli kääröihin. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Heidille lähetettävät lahjat kun olivat niin monenmuotoiset ja erilaatuiset. Ensinnäkin oli siinä tuo pieni lämmin viitta, johon oli yhdistetty päähine; se oli Klaaran mielestä Heidille tarpeen lähenevän talven aikana, jotta Heidi voisi käydä isoäitiä tervehtimässä tarvitsematta joka kerta odottaa isoisää käärimään hänet peitteeseensä, ettei hän vilustuisi. Sitte siinä oli isoäidille paksu, lämmin huivi, johonka hän saisi kääriytyä eikä tarvitsisi kärsiä vilua, jos tuuli taas vinhasti vinkuisi tupaan päästäksensä. Sitte oli siinä suuri rasiallinen hienompia kahvileivoksia isoäidille, jotta hän kerrankin saisi kahvin kanssa nauttia muutakin kuin tavallisen leipäsensä. Vielä siinä oli mahdottoman suuri lihamakkara, alkuansa oli se tarkoitettu Pekalle, joka ei koskaan saanut ruoakseen muuta kuin juustoa ja leipää, mutta sitten Klaara taas mietti ja määräsi toisin, sillä hän pelkäsi Pekan iloissaan lopettavan koko makkaran yhdellä kerralla. Se piti sentähden ensin annettaman Briita äidille, joka siitä piti ottaman hyvän kappaleen itselleen ja isoäidille ja sitte jakaman loput ja antaman ne pienemmissä osuuksissa Pekalle. Olipa siinä sittenkin vielä myttynen tupakkia isoisälle, joka niin mielellään poltti piippuansa illansuussa istuessaan majansa edustalla, sekä viimeiseksi vielä monenmoisia, uteliaisuutta herättäviä myttysiä ja koteloita, jotka Klaara erityisellä ilolla oli koonnut, niissä Heidi näet oli löytävä kaikellaisia odottamattomia pikku lahjoja, jotka tulisivat häntä suuresti ilahduttamaan. Vihdoinkin oli muhkea käärö valmis ja laskettiin lattialle. Neiti Rottenmeier katseli sitä siinä ja vaipui syviin mietteisiin: hän ajatteli sitä suurta kykyä, jota vaadittiin kaunisten kääreiden valmistamiseen. Klaarakin silmäili sitä ja hänen silmäyksensä ilmaisivat suurta iloa ja suuria toiveita: hän näki jo nyt mielikuvituksessaan, miten Heidi oli hypähtävä korkealle ilosta ja riemuiten huudahtava, kun tämä mahdottoman suuri myttynen kannettaisiin hänelle.

Sebastian astui sisään, heitti kääreen hartioilleen ja lähti toimeen saadakseen sen viipymättä herra tohtorin luo viedyksi.

TOINEN LUKU

Muudan vieras tunturilla.

Aamurusko hehkui vuorilla ja raitis aamutuuli kohisi hongissa, heilutellen niiden oksia edestakaisin. Heidi avasi silmänsä, tämä humina oli herättänyt hänen, ja se tunki hänen sydämmensä sisimpään pohjukkaan ja houkutteli vastustamattomana häntä ulos kuusten alle. Hän syöksi vuoteeltaan ja olisi tuskin malttanut pukeutua valmiiksi, mutta täytyihän hänen se tehdä, sillä hän tiesi jo varsin hyvin, että ihmisen aina täytyy olla puhtaan ja siistin.

Sitte meni hän portaita alas parveltansa; isoisän vuode oli jo tyhjä. Ulkona majansa edustalla seisoi isoisä katsellen ylös taivasta kohden joka suuntaan, niinkuin hänen tapansa oli tehdä aina aamuisin, voidaksensa päättää, minkälaiseksi päivä oli tuleva.

Ruusun hohteisia hattaroita liiteli sinne tänne taivaalla, joka yhä sinenemistään sineni, ja ylängöille ja laitumille valui kirkas kultainen loiste, sillä juuri nyt kohosi aurinko korkeitten vuorihuippujen takaa.

"Oi kuinka kaunista! Oi kuinka kaunista! Hyvää huomenta, isoisä", huudahti Heidi juosten ulos majasta.

"Vai ovat jo sinunkin silmäsi kirkkaat?" vastasi isoisä ojentaen kätensä Heidille aamutervehdykseksi.

Heidi kiirehti honkien alle ja hypähti ilosta kuunnellessaan tuulen humisevaa ja suhisevaa ääntä häilyvissä oksissa, ja joka kerta, kun uusi tuulen puuska sai kuusten latvat vieläkin kovemmin hohisemaan, huudahti hän riemusta ja hypähti vieläkin vähän korkeammalle.

Sillä aikaa oli isoisä käynyt ometassa, lypsänyt Lumikon ja Pikun, sitte pessyt ja puhdistanut ne, ja toi ne nyt ulos. Kun Heidi näki ystävänsä, tuli hän heti juosten niitten tykö, halaili molempia ja tervehti niitä ystävällisesti, ja nämä taas määkyivät iloisesti ja tuttavallisesti hänelle ja molemmat vuohet tahtoivat yhä selvemmin osottaa ystävyyttään siten, että painoivat päätään aina kiinteämmin häneen, niin että hän melkein oli musertua niiden väliin. Mutta Heidi ei peljännyt, ja kun vilkas Pikku vähän liian kovaa painoi päänsä häneen, sanoi hän: "Ei niin, Pikku, ihanhan sinä puskeilet kuin suuri Turkkilainen", ja heti paikalla veti Pikku päänsä takaisin ja vetäytyi hiljaisena vähän syrjempään ja Lumikkokin oli jo suurellisesti kohottanut päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Minusta ei kenenkään sopisi sanoa, että käyttäytyisin kuni Turkkilainen". Valkoinen Lumikko oli näet ruskeata Pikkuakin vielä vähän ikäänkuin jalosukuisempi.

Nyt kuului alempaa Pekan vihellys ja pian sen jälkeen tulivat vuohet, joutuisa Lieto ensimmäisenä, pitkillä hyppäyksillä. Heidi oli heti keskellä piiriä ja tuli, vuohien rajusti tungetessa häntä tervehtimään, sysätyksi sinne tänne laumassa, ja sitte hän taas itsekin koki siirtyä vähän syrjemmälle aran Vienon luo, jonka isommat vuohet aina tyrkkäsivät pois tiellään, kun se aikoi pyrkiä Heidin tykö.

Nyt tuli Pekkakin näkyviin. Hän antoi peljättävän vihellyksen kaikua yli seudun. Sen hän teki hieman säikähdyttääksensä vuohia ja saadaksensa ne hätyytetyksi vähän laitumelle päin, jotta hän saisi puhutella Heidiä. Vuohilauma hajosikin vähän, niin että Pekka pääsi Heidin läheisyyteen.

"Tänään saatat taas kerran tulla mukaan", aloitti hän vähän äreästi puheensa.

"En, Pekka, sitä en saata", vastasi Heidi, "joka silmänräpäys odotan vieraitani Frankfurtista, minun täytyy siis olla kotona".

"Sen olet jo niin monta kertaa ennen sanonut", mutisi Pekka.

"Niin olen, ja niin täytyy minun yhä vielä sanoa, siksi kun he tulevat", vastasi Heidi. "Tahi eikö mielestäsi minun pitäisikään oleman kotona silloin, kun he Frankfurtista tulevat minun luokseni? Niinkö arvelet, Pekka?"

"He voivat olla sedän luona", napisi Pekka.

Samassa kuului majasta isoisän voimakas ääni: "Miksi ei sotajoukko etene? Päällikössäkö vika on vai komennettavissa?"

Pekka kääntyi heti ja heilutti piiskaansa, niin että ilma suhisi ja vuohet, jotka sen äänen tunsivat, lähtivät juoksujalassa, Pekka perässä, vuorille päin, niin että tomu tuoksui heidän ympärillään.

Sen jälkeen kun Heidi taas oli kotiutunut, ymmärsi hän monta seikkaa, joista hänellä ei sitä ennen ollut mitään käsitystä. Joka aamu hän nyt suurella vaivalla ja huolella asetti vuoteensa kuntoon ja tasoitti sitä niin kauvan, että hän sai sen ihan sileäksi. Sitte käveli hän edes ja takaisin huoneessa asetellen jokaisen tuolin paikoillensa sekä kokosi ja pisti kaappiin vaatteita ja muuta semmoista, mitä oli esille unhoitettu. Sitte haki hän jonkun rääsyn, kiipesi tuolille ja pyyhki pöydän ihan kiiltävän puhtaaksi. Kun isoisä sitte taas tuli sisään, katseli hän mielihyvällä ympärilleen ja sanoi jotakin tähän tapaan: "Meillä on nyt aina ikäänkuin pyhäpäivä, Heidi ei ole suotta vieraissa ollut.".

Niin oli Heidi tänäänkin, sen jälkeen kuin Pekka oli lähtenyt ja hän isoisänsä kanssa aamiaisen syönyt, heti ryhtynyt askareihinsa; mutta siitä ei ollut tulla valmista. Ulkona oli tänään niin erinomaisen kaunista, ja joka hetki tapahtui jotakin, joka keskeytti hänen toimensa. Juuri nyt kurkisti vallaton auringon säde sisään ikkunasta ikään kuin houkutellen: "Tule ulos, Heidi, tule ulos". Silloin ei hän enää voinut pidättää itseään, vaan juoksi ulos. Siellä säteili kirkas päivyt ja sen valo heijastui leimuavana takaisin vuorilta ja laaksosta yli koko seudun ja penkereet näyttivät niin kultaisilta ja kuivilta, hänen täytyi vähän istahtaa ja katsella ympärillensä. Sitte juolahti taas hänen mieleensä, että kolmijalkainen tuoli vielä oli jäänyt keskelle tuvan lattiaa ja että pöytä vielä oli korjaamatta suuruksen jälkeen. Hän hyppäsi kiireesti ylös ja riensi majaan takaisin. Mutta ei aikaakaan, niin humisivat taas hongat niin valtavasti, että Heidi värisi joka jäsenessään ja hänen täytyi taas juosta ulos hyppimään hieman hänkin edes ja takaisin heiluvien hongan oksain alla. Sillä aikaa oli isoisä toimitellut kaikellaista vajassa; hän tuli vähä väliä ovelle ja katseli hymyillen Heidin hyppimistä. Hän oli juuri ikään taas mennyt vajaan takaisin kun Heidi yht'äkkiä huusi voimansa takaa:

"Isoisä! Tule! Tule!"

Säikähtyneenä pyörähti isoisä takaisin ovelle peljäten jonkun onnettomuuden uhkaavan Heidiä. Silloin näki hän lapsen täyttä vauhtia juoksevan vuoren rinnettä kohden yhä vielä huutaen: "He tulevat! He tulevat! Ja ensimmäisenä käy herra tohtori!"

Heidi syöksyi vanhaa ystäväänsä vastaanottamaan ja tämä ojensi kätensä kaukaa lapselle. Niin pian kuin Heidi ennätti herra tohtorin luo, tarttui hän sydämmellisesti tämän ojennettuun käsivarteen ja huusi suurella ilolla: "Hyvää päivää, herra tohtori! Ja tuhansia kiitoksia vieläkin kerran!"

"Jumala antakoon, Heidi! Ja mistä sinä nyt jo kiität?" kysyi herra tohtori hymyillen ystävällisesti.

"Siitä että jälleen pääsin isoisän luo", selitti lapsi hänelle.

Herra tohtorin kasvot kirkastuivat. Semmoiseksi ei hän ollut kuvannut vastaanottoa tunturilla. Raskaasti tuntien yksinäisyytensä oli hän syvissä mietteissä astunut vuorta ylös näkemättä, kuinka ihanaa hänen ympärillään oli ja kuinka näköala joka askeleelta tuli vieläkin kauniimmaksi. Hän otaksui, että Heidi tuskin enää häntä tuntisikaan; lapsi oli niin harvoin hänet nähnyt, ja hänestä tuntui siltä, kuin jos hän ei voisi olla tervetullut tunturimajan asukkaille, joilta hänen täytyi riistää kalliin toiveen toteutuminen. Sen sijaan säteili Heidin silmistä raikas ilo ja herttaisesti sekä suuresti kiitollisena piti hän yhä vielä kiinni vanhan ystävänsä käsivarresta.

Isällisellä hellyydellä otti herra tohtori Heidiä kädestä. "Tule, Heidi", sanoi hän ystävällisesti "vie nyt minut isoisäsi luo ja näytä minulle kotisi".

Mutta Heidi jäi vielä seisomaan ja katseli kummastuneena vuoren rinnettä alaspäin.

"Missä Klaara on ja mummo?" kysyi hän sitte.

"Niin, Heidi, nyt minun täytyy kertoa sinulle jotakin, joka tulee kipeästi koskemaan sinua, niin kuin minuakin" vastasi herra tohtori. "Näet sen, Heidi, minä tulen yksin. Klaara oli sangen sairas eikä enää uskaltanut matkustaa eikä mummokaan siis tullut. Mutta keväällä, kun päivät taas pitenevät ja käyvät lämpöisiksi, silloin he ihan varmaan tulevat".