Part 9

Laetitian odottamaton kysymys katkaisee Illinan huolehtivat mietteet. Se tulee yllättävänä kuin salama. Yhtä nopeina ja välähtelevinä alkavat samassa hänen omat ajatuksensa risteillä.

Myydä tukkansa -- tämä tukka, jota isä ja isoäiti niin usein hellästi silittelevät! Illina tietää, että se on hänen huomattavin koristeensa; kuvastin on näyttänyt sen, ja monet ihailevat huulet ovat samaa kuiskanneet. Ei hän koskaan ole turhamaisena kiinnittänyt sydäntänsä siihen, ei ole luullut edes välittävänsä kauneudestaan. Mutta tällä hetkellä hän voimakkaasti tuntee sisimpänsä järkkyvän. Hän rakastaa tätä lahjaa, jonka itse Luoja on hänelle antanut -- rakastaa niin, ettei hän mistään hinnasta luopuisi siitä.

Eikö mistään hinnasta? Kuinka tuo ylhäinen, itsekäs neiti sanoikaan? "Tuhat sestertiaa." Entä jos tässä olisikin Nerean pelastus -- rukousten kuuleminen? Mutta se ei riitä, tarvitaan kaksituhatta... Jos hän antaisi niin paljon?

-- Vapahtajani kuoli minun tähteni... Ja minäkö voisin empiä näin vähäpätöisen uhrin suhteen? Ei, ilolla olen valmis. Kunpa hän vaan suostuisi!

Illina vastaa päättäväisesti: -- Kahdesta tuhannesta sestertiasta saat mitä pyydät, valtijatar!

-- Kas, kas, hän osaa käyttää tilaisuutta, tuo pikkuinen kettu. Etkö häpeä? Mitä sinä niin paljolla rahalla tekisit?

-- Ostaisin vapaaksi ystävän, joka muuten viedään orjaksi, -- hän vastaa yksinkertaisesti.

Laetitia katsoo häntä pitkään. Hän on niin tottunut omanvoitonpyyntöön, viekkauteen ja ahneuteen, että hän tuskin käsittää todeksi moista puhetta. Se vaan hänelle selviää, että tyttö ei ole määrännyt hintaa umpimähkään: siis se lienee maksettava.

-- Horone, hae sakset, -- hän käskee.

Tuokiota myöhemmin Horone kantaa pois Illinan pitkiä, ihania kiharoita, ja Sabina tuo valtijattarensa huoneesta pussillisen kultarahoja tytölle, joka istuu lintuhäkkinsä vieressä paljaaksi riistettynä kuin lehdetön puu syksyllä. Hän ei enää tunne pelkoa eikä alakuloisuutta, hänen sydämensä on onnesta tulvillaan. -- Isäni, taivaallinen Isäni, kuinka hyväksi sinä kaiken käännät! Tämän avun takia minun siis piti tulla Aeliuksen taloon. Minä kiitän ja ylistän sinua!

Mutta nyt hänen onkin kiire lähteä. Hän jättää lintunsa Sabinan huostaan, selittäen mitä siemeniä se syö ja kuinka usein sen juomaa ja kylpyvettä on vaihdettava. Atriensis tahtoo ovelta käännyttää hänet takaisin, mutta hän vakuuttaa jo toimittaneensa asiansa. Vanhus tuijottaa tytön lyhythiuksiseen päähän. -- Hyi, -- hän sanoo sylkäisten. -- Vai sellaista asiaa! -- Eikä hän enää estele Illinaa poistumasta.

Ilo siivittää tytön askeleet. -- Enkelit olivat kanssani! -- hän riemuitsee. -- Nyt on Nerea pelastettu, eikä minun tarvinnut edes nähdä Aeliuksen kasvoja! --

Mutta Aelius herra ei olekaan yhtä hyvillänsä siitä, että hän ei ole saanut ihanan Illinan kasvoja nähdä. Hän raivoaa, kohdistaen vihastuksensa kaikkeen, mikä eteen sattuu.

Hän on pelannut ystävänsä Urbanuksen kanssa, ensin välinpitämättömästi, sitte yhä kiihtyen. Vihdoin Aelius kyllästyy ja heittää nopat menemään.

-- Pidä rahasi, sinä jumalien suosikki! Minä lopetan.

Levottomana hän huomaa huoneen hämärtyvän. Joko nyt lähenee ilta?

-- Juo! -- hän kehottaa Urbanusta. -- Juo pohjaan asti, minä teen samoin. Olen pahoillani, etten voi nauttia seurastasi kauvempaa. Muut asiat vaativat aikani.

Urbanus noudattaa viittausta ja lähtee. Aelius voi tuskin hillitä jännitystänsä. Hän kiirehtii puhuttelemaan Atriensista -- ja saa kuulla Illinan käyneen ja menneen!

-- Sinä kelvoton, sinä tomppeli, sinä kaikkien aasien aasi, Cerberus sinut syököön! Mikä sinut esti ilmoittamasta minulle?

Hän ravistaa ukkoa käsivarresta niin tuimasti, että tämä älähtää ja voivottelee, vaipuen polvillensa vihastuneen nuorukaisen eteen.

-- Armollinen, jalo herra, luulin, että sinua ei pitänyt häiritä kesken kaiken. Sitäpaitsi tyttö tapasi Laetitia neidin ja --

-- Enkö minä sanonut sinulle? Enkö antanut käskyä?

Uusi, entistä ankarampi ravistus. Sitte Aelius ryntää Laetitiaa hakemaan, mutta kohtaakin Sabinan, joka ruokkii lintua.

Surullinen, vieno viserrys soi häkistä.

-- Tuoko se kurja nyt on? Mitä mokomaa piipitystä? Onko minut tässäkin petetty? Toisin se aamulla lauloi.

Sabina rohkenee hymyillä.

-- Jalo Aelius kuulee viridariumiinsa ja puistoonsa kaikkien lintujen yhtaikaa laulavan. Siitä ne ihmeelliset sävelet syntyvät.

Aeliuksen suuttumus kuohahtaa yli ääriensä. Hän pelkää joutuneensa naurunalaiseksi.

-- Minä tapan sen!

Se on jo tehty, ennenkuin Aelius muistaa, että juuri tätä Illina käsittämättömässä oikussaan oli toivonutkin.

Mutta mitä merkitsee viheliäisen sokean linnun elämä tai kuolema, kun hän itse ei ole saanut pyydystetyksi sitä oikeata lintua, jota hän koko sielullaan ja ruumiillaan halajaa?

Vihdoin hän talttuu niin paljon, että malttaa järjellisesti ajatella.

Hän kutsuttaa luoksensa Pheben, joka saapuu vielä hiukan kalpeana, mutta viehättävän sirona valkeassa puvussaan ja uusissa koristeissaan. Kun hän astuu Aeliuksen eteen, leviää purppuranpuna hänen vaaleille poskilleen.

Hetken Aelius katsoo häntä mielihyvällä, mutta kysyy sitte kiireisesti ja vakavasti:

-- Phebe, voinko luottaa sinuun?

-- Herrani, pyydä minulta mitä tahdot! Kaikkineni olen sinun vallassasi, palvelukseesi valmis.

-- Tunnetko lintukauppiaan orjattaria?

-- Hänellä on vain yksi orjatar, Syntyche. Olen nähnyt hänen kantavan kaivolta vettä.

-- Eikö hän siis ole tuttavasi tai ystäväsi?

Phebe tulee pahoillensa, kun jumaloitu Aelius sellaista kysyy.

-- Herrani, hän on tavallinen halpa tyttö, sitäpaitsi tuskin täysi-ikäinenkään. Sinä tiedät, että valtijatar täällä korotti _minut_ omaan huonepalvelukseensa.

Aelius ei voi olla hymähtämättä tytön huvittavalle turhamielisyydelle.

-- Niin, niin, minä ymmärrän, tuommoinen Syntyche ei ole sinun seurasi arvoinen. Mutta etkö ole sattunut kuulemaan hänestä mitään? Voiko häneltä urkkia tietoja ja saako hänet helposti lahjotuksi?

-- Koetan tehdä kaiken, mitä käsket, herrani. Näihin aikoihin, ennen pimeän tuloa, hän varmaan on kaivolla, niinkuin muutkin tytöt.

-- Siis mene, ota selko, ketkä lintukauppiaan talosta aikovat huomisiin sirkusnäytäntöihin ja ketkä jäävät kotiin. Kuule, -- Aelius tarttuu lähentelevästi hänen käteensä ja vetää hänet äkkiä puoleensa, -- jos hyvin onnistut, saat palattuasi jäädä luokseni.

Kuten aamullakin, tyttö kiihkeästi suutelee hänen viittansa lievettä ja rientää matkaansa innosta ja onnesta säteilevänä.

Varsin pian hän tuo vastauksen: kauppias menee, mutta hänen tyttärensä ei harrasta verisiä taisteluita ja jää yksin pitämään huolta myymälästä. Syntyche ei pääse sirkukseen, hänen täytyy hoitaa sairasta isoäitiä. Hän sanoo tekevänsä sen mielellään, sillä emäntänsä takia hän uhraisi vaikka henkensä.

-- Niinpä uhratkoon, jos on tarvis, -- mutisee Aelius. -- Hyvä näinkin. Huomenna siis, ja Venus itse olkoon minun apunani! Tule, pikku Phebe, nyt en jaksa ajatella mitään näitten ponnistusten jälkeen. Sinä voit huvittaa minua.

* * * * *

Pimeys laskee, yön siivet suhajavat. Ilma on raskas ja rajusäätä ennustava. Pompeiji valvoo synnissä. Pompeiji nukkuu huolettomuuden rauhassa.

Mutta likellä rikkaan Sallustiuksen taloa, rappeutuneen hajuvesikaupan ylishuoneessa, nuori, äsken vielä epätoivoinen tyttö itkee ilokyyneleitä. -- Kristittyjen Jumala! -- hän kuiskaa sydämensä syvimmästä pohjasta. -- Sinun palvelijasi ovat minut pelastaneet. Minä tahdon myös tulla kristityksi. Sinä olet totisesti oikea Jumala, sillä sellaista rakkautta kuin heillä ei ole kellään koko maan päällä. --

Ja ylhäällä lintukauppiaan talossa vanha vapiseva käsi hellästi laskeutuu toisen nuoren tytön päälaelle.

-- Illina lapseni, -- sanoo isoäiti. -- Älä murehdi isäsi tyytymättömyyden tähden. Hänen silmänsä eivät ole vielä auenneet näkemään ijankaikkisia aarteita, joita kukaan ei voi ryöstää meiltä pois. Jeesus Kristus on antava sinulle kruunun, jonka rinnalla kultakiharat eivät ole minkään arvoiset. Näin sinä olet kaunis hänen edessänsä.

-- Kiitos, isoäiti. Enhän minä murehdi, olen onnellinen ja kiitollinen.

-- Siunatkoon sinua kaikkivaltias taivaallinen Isä! Lepää rauhassa, rakas lapsi.

Illina menee makuuhuoneeseensa, joka on isoäidin huoneen vieressä. Pian hän on riisuutunut ja ristissä käsin vaipunut suloisen unen helmoihin. Mutta vanhus kohottautuu vuoteessansa istumaan.

-- On niin ihmeellinen ollakseni, -- hän puhelee itsekseen. -- Tuntuu kuin Herra olisi lähellä, hyvin lähellä. Ei yksin minua, vaan Illinaa myöskin. Koko tätä kaupunkia.

Uni ei tule hänen silmiinsä. Hänen täytyy lakkaamatta rukoilla: -- Armahda, Herra, armahda meitä! Älä syökse syntisiä tuomioon!

Sitte autuas rauha leviää hänen kasvoillensa: -- Niin tule, Jeesus, me odotamme sinua.

* * * * *

Uusi päivä, elokuun neljäskolmatta, on valjennut kuumana ja painostavana. Aurinko ei ole pilvien peitossa, mutta ilma on kuin sumusta tai savusta sakea. On liikkumattoman tyyntä, niinkuin edellisenäkin päivänä; kuitenkin meri kuohuu ja kohajaa, eilistä paljon voimakkaammin.

Harvat ihmiset tarkkaavat luonnon merkkejä. Suuret sirkusjuhlat täyttävät pompeijilaisten mielen. Kaduilla on vilkasta liikettä, ja torit kajahtelevat iloisten äänien hälystä. Kukkain myyjillä on hyvät markkinat. Ruokakojujen ympärillä pitkämatkaiset maalaiset haukkaavat murkinaansa, ja toiset ostavat leipää ja hedelmiä näytäntöeväiksi. Joku myöhästynyt vielä valikoitsee nauhoja, helyjä ja löyhyttimiä. Pian ihmisvirta alkaa liikehtiä amfiteatteria kohden. Se on oikea kansanvaellus. Nuoret ja vanhat, äidit sylilapsinensa, isät kesken tärkeiden toimiensa, heikotkin sauvojensa nojassa kiirehtivät nauttimaan taistelujen jännityksestä ja verenvuodatuksen hekumasta.

Monet taitavat kädet ovat koko yön työskennelleet, valmistaaksensa Illinan kiharoista uutta tukkalaitetta Laetitialle. Hän on ylpeä ja tyytyväinen, saatuaan sen päähänsä kaikkine helminauhoineen ja säihkykivineen. Muutenkin hän on mättänyt pukuunsa kultaa ja kalleuksia ylenmäärin. Sitä vähemmän on kangasta käytetty. Paljas povi ja paljaat käsivarret kuultavat valkeina, verhottomina.

-- Kuinka kaunis minä olen, -- hän ihailee itseänsä. -- Minä olen kuin jumalatar!

Hänen kantotuolinsa odottaa oven ulkopuolella; orjat hankkiutuvat sitä kuljettamaan ja orjattaret seuraamaan saattueena. Mutta Aeliuksen kantotuolia ei näy missään.

-- Mene kysymään, missä herra viivyttelee, -- käskee Laetitia lähimmälle orjalle.

Orja tuo vastauksen, että korkea-arvoisa Aelius pyytää sisartansa lähtemään, sillä hän itse ei ole vielä valmis. Hän on tuntenut pahoinvointia ilman tukaluuden takia, mutta toivoo suihkun ja viinin avulla piankin reipastuvansa.

-- Liikkeelle siis! -- komentaa Laetitia.

Tuntia myöhemmin koko kaupunki on kuin kuollut. Siellä täällä joku satunnainen kulkija astuu yli kadun tai joku toimeton kauppias haukottelee myymälässänsä. Toisiin taloihin on jätetty muutamia orjia vartijoiksi, mutta monet ovet ovat kokonaan teljetyt. Illina, joka yksin askaroi lintujen kera, tuumii itsekseen, että kenties oli aivan turha pidättää Syntycheä kotona. Yhtä hyvin voisi sulkea myymälän, sillä ei nyt kuitenkaan ostajia tule. Mutta toisaalta hän on tyytyväinen siitä, että tyttö täten säilyy raakoja verinäytelmiä näkemästä.

-- Koetan korvata hänelle tämän uhrauksen kaikella mihin kykenen, -- hän ajattelee. -- Jumala on siunaava hänen altista, uskollista sydäntänsä.

Hän solmii hunnun, joka hänen päätänsä verhoaa, ja istuu lukemaan pientä kirjoitustaulua. Clymene on hankkinut sen hänelle lainaksi edellisenä iltana. Siinä on ihmeellisiä lauseita. Kristittyjen kokouksessa on kerrottu, että ne on Herralta saanut vanha apostoli Johannes, joka vielä elää.

-- Hän on onnellinen, joka silmillään on nähnyt Herran ja vielä nytkin korvillaan kuullut hänen äänensä puhuvan!

Illina lukee: "Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän voittoseppeleen. Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään vahingoita."

Hänet keskeyttää Syntyche orjatar, keskenkasvuinen lapsekas tyttö, joka hätäisenä laskeutuu alas yläkerran irtoportaita.

-- Illina, tule katsomaan! Ikkunasta näkyy kummallisia salamoita. Minä kovasti säikähdin, ja isoäitisi puhuu asioita, jotka menevät ihan sekaisin. En ymmärrä mitään. Tule pian, Illina.

He rientävät yhdessä ylös isoäidin huoneeseen. Seinään avatun pienen ikkunan verho on vedetty syrjään. Siitä kajastaa kuin tulipalon hohde. Toisessa tuokiossa taas kaikki tummenee.

Illina ei ensimmäiseksi kiirehdi ikkunaan, vaan sairaan vanhuksen vuoteen luo.

-- Kuinka sinun on laitasi, rakas isoäiti?

-- Hyvin, hyvin. Olen valvonut yöllä ja nukahdin äsken. Näin ihanaa unta, Illina, ja nyt kun olen hereillä, se yhä tuntuu jatkuvan. Taivaan portit aukenevat... Jeesus on kohta täällä.

-- Isoäiti, ethän tahdo vielä jättää minua? -- Tyttö syleilee ja suutelee häntä kyyneltyvin silmin, väräjävin sydämin.

Silloin kuuluu kumea jyrähdys. Syntyche parkaisee kauhusta. Huone tärisee, pronssinen lampunjalus kierii pöydältä lattialle ja vesimalja helähtää rikki.

-- Rajuilma puhkeaa, -- sanoo Illina hilliten levottomuuttansa. -- Syntyche, peitä ikkuna-aukko! Voimmehan sytyttää tulta.

Nyt isoäitikin näyttää havahtuvan likemmäksi ympäröivää todellisuutta. Kirkas hymy kuolee hänen kasvoiltansa, ja silmiin tulee huolestunut ilme.

-- Jumala armahtakoon Pompeijin kaupunkia! -- hän sanoo tuskallisesti. -- Lapset, rukoilkaa!

-- Isoäiti, palajan heti, minun täytyy käydä sulkemassa puoti ensin.

-- Jupiter ja Mars ja Vulcanus ja kaikki jumalat auttakoot! -- nyyhkii Syntyche. -- Niin, ja se suuri Jumala, joka on hyvä. Matrona, minä pelkään!

-- Tule tänne lähelle. Vielä on vähän aikaa. Joudu, lapsi parka! Aurinko pimenee, kuu ei anna valoaan, taivasten voimat järkkyvät...

Hänen äänessään on jotakin juhlallista ja salaperäistä. Mutta sitte se muuttuu luonnolliseksi ja lempeäksi, ikäänkuin hän vasta nyt täysin kotiutuisi näkyjensä mailta.

-- Syntyche, minä rukoilen kanssasi ja neuvon sinua.

Tyttö kyyristyy vuoteen nurkkaan tuskasta ja kammosta vapisten, huoneen tärähdellessä yhä uudestaan ja leimausten valaistessa pimeyttä, läpi peitetyn ikkunankin. Vanhus puhuu. Hän puhuu orjatytölle ja hän puhuu Jumalalle Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Sillävälin Illina rientää alakertaan. Tuskin hän on päässyt keskilattialle, ennenkuin hän kirkkaassa kuumotuksessa, joka nyt valaisee koko kaupankin, seisoo Aeliuksen kanssa silmäkkäin.

-- Ihana, jumalainen Illina neito, -- saa nuori ylimys sanotuksi kalpeana ja kiirehtien, -- vuori palaa, suuri Vesuvius vuori! Minä rakastan sinua, ja nyt on hetkeni tarjona; nyt itse Vulcanus Venusta palvelee. Sinun tähtesi olen jäänyt näytännöistä pois, sinua olen etsinyt ja ikävöinnyt. Jo sataa tuhkaa ja kiviä. Tule, riennä, minä pelastan sinut!

Hän tempaa tyttöä vyötäreistä, mutta lujalla voimalla Illina irtautuu.

-- Aelius, älä koske minuun!

Vastaukseksi Aelius viheltää. -- Hoi, orjat!

Illina näkee joukon rotevia miehiä ryntäävän avoimesta ovesta ja huomaa kadulla kantotuolit.

-- Jumalani! -- hän huudahtaa hädässänsä. Ei ole kuin yksi pakotie ja sekin lyhyt. Siipioravan notkeudella ja nopeudella Illina kiitää porrasaskelia yläkertaan. Mutta miehet törmäävät perään, Aelius eellimmäisenä.

Ryske ja rysähdys! Heitä on liian monta yhtaikaa. Hauraat nappula-astimet sortuvat kuorminensa. Ainoastaan Aelius ja yksi orja ovat ehtineet ylös asti.

-- He tahtovat ryöstää minut mukaansa! -- muuta ei Illina ennätä selittää isoäidin huoneessa. -- Laskeudu ikkunasta, jos voit, pelasta itsesi, Syntyche, ja koeta viedä sana isälleni! Aelius ja monta miestä on tulossa. Isoäiti, rakas isoäiti, sinä et saa säikähtyä... Rukoile, auta!

Kauhistunut Syntyche luulee syöksyvänsä kuoleman syliin, kun hän muistaa rajuilman raivon. Mutta jo kuuluu hälinää, kolinaa ja askeleita, ja tyttö ymmärtää, mistä on kysymys. Mitäpä hän ei tekisi rakastetun Illinan tähden? Omasta puolestansa hän pelkää luonnonvoimia enemmän kuin keitä tahansa vieraita sisääntunkijoita.

Ikkunasta on pääsy hyvin kyllä mahdollinen sille, joka talon tuntee, sillä matala muuri on rakoinen ja rosoinen ja yläkerta kapeampi alakertaa. Tyttö ei voi empiä silmänräpäystäkään. Koe onnistuu odottamattoman helposti, ja pian hän henkensä edestä juoksee katua pitkin, ilman hämärtyessä, tuhkasateen yltyessä, pylväiden kukistuessa hänen ympärillänsä. -- Kaiken loppu on tullut! -- liikkuu ajatus hänen mielessänsä. -- Ehkä jumalatkin kuolevat, ja kristittyjen Jumala on ainoa, joka elää. -- Jotain sellaista hän hämärästi on tajunnut vanhan emäntänsä puheista. Ja hän huutaa ääneensä: -- Jos maailma vielä on pystyssä ja minä pääsen tämän hävityksen läpi, niin minä uhraan sinulle, suuri Jumala!

Isoäiti ja Illina ovat huoneessa kahden, kun kiihtynyt Aelius orjinensa ovella näyttäytyy. Hän ei enää kysy mitään, hän vaan suoraan hyökkää sieppaamaan tyttöä vanhuksen vuoteen vierestä.

-- Herra Jumala, anna puhtaan kyyhkyn puhtaana tulla luoksesi! -- rukoilee isoäiti.

Eräs ajatus välähtää äkkiä Illinan mieleen. Hän tempaa päästänsä hunnun ja seisoo niin paljastettuna miesten edessä.

-- Aelius, mitä minusta tahdot? En ole enää kauniskaan. Näitkö tukkani oman sisaresi päässä?

Aelius tuijottaa tyttöön. -- Kurja Laetitia! -- tunkee hänen kiristettyjen hampaittensa välistä.

Hän ei ennätä enempää.

Ikkuna on jäänyt auki Syntychen paetessa. Tuulenviima sammuttaa pienen lepattavan lampun, ja keltaisenpunainen valo täyttää äkkiä huoneen viimeistä soppea myöten. Seuraa kamala jyrähdys. Talo järisee liitoksissaan. Kuuluu kivien kumahduksia, murtuvien muurien rominaa, vihlovia huutoja ja vaikerrusta. Yksi ääni soi kuin pelastetun: -- Minun Jeesukseni, jo tulit! -- Sitte kaikki hetkeksi hiljenee.

Illina ja Aelius seisovat yhä vastakkain, kuin ihmeen kautta varjeltuina. Osa kattoa ja väliseinää on suistunut, haudaten allensa orjan ja kaikki hänen alas jääneet kumppaninsa, jotka paraikaa ovat yrittäneet uudestaan pystyttää portaita. Irtonainen kivi on sattunut myös vanhan isoäidin otsaan, ja hän lepää liikkumattomana.

Hurja tuska vääristää Aeliuksen kasvoja. Hän pälyilee joka puolelle, mutta kivet tukkivat tien, ja alakerta ammottaa kuin kuilu. Nyt hän kiroaa hullunyritystänsä. Kaikki on turhaa, kulta, himo ja kauneus... Henki vain on kallis. Hän luulee järkensä sekaantuvan, ja kuolon kauhu nostaa kylmän hien hänen otsallensa.

-- Sinun on syy! -- hän huutaa tytölle, joka on heittäytynyt isoäidin vuoteen ylitse ja painanut päänsä kuolleen rinnoille. -- Minä joko surmaan sinut tai suljen syliini vielä tässä tulen ja kuoleman keskellä. Pelastusta ei kumminkaan tule.

Hän pysähtyy.

-- Mitä tämä on? Pimenee. Joko se on ikuinen yö? No hyvä, sittepä en näe raastettua päätäsi, kuvittelen sen kultakiharaiseksi niinkuin ennen. Illina! -- Ääni soi jo hellemmin. -- Morsiusvuoteesta Letheen... Missä olet? En tee sinulle pahaa, minä rakastan sinua!

Hän hapuilee käsillään, vaan ei uskalla liikkua, peläten sysisynkkyydessä astuvansa aukkoihin. Kirkas ääni helkähtää pimeästä vastaan:

-- Aelius, minä olen kristitty. Isoäitini jo lähti, ja minä olen valmis seuraamaan häntä Jeesuksen Kristuksen luo. Älä puhu jumalattomasti. Minä tahdon rukoilla puolestasi, ja rukoile sinäkin. Viimeiset hetkemme ovat käsissä.

-- Etkö pelkää? -- saa tyrmistynyt Aelius suustansa.

-- En sinua enkä kuolemaa -- en nyt enää. Tunnen enkelit ympärilläni.

Aelius on kuin huumaannuksissa eikä käsitä kuulemaansa. Jotakin korkeampaa hän aavistaa, jotakin hänelle itsellensä tuntematonta. Mutta taas kumisee ja tärähtelee. Epätoivoisen raivolla hän ryntää Illinan ääntä kohti.

-- Otan sinut kuitenkin, otan -- sillä mikään rukous ei auta, ei mikään --

Hirmuinen jyske ja pauhina, kuin koko maailma kukistuisi... Ratisee, suhisee, paukahtelee. Seinät kaatuvat, katto sortuu, rikkikaasut, kiehuva laava ja kuuma tuhka tunkevat sisälle. Uljas Aelius parkaisee kerran -- mutta tytön huulilta ei ääntäkään kuulu. Silmänräpäys on tuskatta siirtänyt hänen henkensä valon ja puhtauden ijankaikkiseen rauhaan.

* * * * *

Kun ilta-aurinko kalvasna katsoo ihanuudesta ja rikkaudesta ylistetyn Campania felixin puoleen, silloin se heti taas verhoaa silmänsä haikean surun harsoon. Sinimerikin on tuskasta käpristynyt kokoon, vetäytyen kauvemmaksi hävityksen rannoilta. Vihannat viinitarhat, kukkaisat puistot, vauraat kylät ja kauniit kaupungit lepäävät syvässä haudassa kivikerroksen, laavan ja soran peittäminä. Pakolaisten hätääntynyt joukko harhailee ympäristöllä, koditonna, turvatonna, vanhemmat huutaen lapsiansa, puoliso puolisoa etsien. Vain harvat ovat pelastaneet kalleuksiansa; köyhä ja rikas, orja ja vapaa ovat muutamissa tuokioissa muuttuneet samanarvoisiksi. Kylmäveriset rosvot ovat kaapanneet osansa tavarasta, mutta enimmät heistä kultasäkkejä raahaten hukkuneet raunioiden alle.

Nuori Syntyche itkee isäntänsä jalkojen juuressa. Hän on kokenut kauhuja enemmän kuin hän vielä jaksaa kantaa. Amfiteatterin täyttänyt ihmispaljous on hänen silmäinsä edessä purkautunut kuin patonsa särkevä tulvavirta. Petojen ulvonta ja ihmisten parkuna on sekaantunut maan uumenien järinään ja ilmojen riehuun. Hän on nähnyt kaamean mahtavat tulisuihkut palavassa värivälkkeessä työntyvän jättivuoren kidasta ylös pilvien korkeuteen. Mutta enimmän hän on säikähtänyt irtonaista naisen päätä, joka kaatuneen kivikaaren alta on vierinyt hänen tiellensä. Sula maali on kirjavina juovina vuotanut poskia pitkin, ja kullanpunervat kutrit ovat tuhassa laahanneet. Syntyche on paennut kuin kamalaa aavetta, käsittämättä, miten hän itse on ehjänä selvinnyt tulen ja häviön keskeltä ulos avoimille kedoille. Ja kuinka on etsitty isäntä osunut hänen tiellensä? Sen tietää yksin Illinan Jumala, se suuri Jumala, jota Syntyche tästälähin tahtoo kumartaa.

Lintukauppias, toimen mies, tähyää synkkänä ja neuvotonna tyhjään ilmaan. Hänen talonsa on hävinnyt, hänen lintunsa kuolleet, hänen säästönsä hautautuneet. Vanhuksen hengestä hän ei paljoa perusta. Ja kaiken muunkin hän vielä voisi kestää -- mutta ainoa tytär, armahin aarre, rakas suloinen Illina! Yksi katkera lohdutus jää kumminkin isän osaksi: kuolema on häpeätä parempi! Syntychen sanoista hän on ymmärtänyt, mikä vaara oli tytärtä jo liiankin lähellä ennen viimeisen tuhon tuloa.

Illinaa muistelee myöskin Clymene neito, seisoessaan nuoren, vakavan miehen kanssa kukkulalla, jonka juurta meri vielä aamulla huuhteli.

-- Kuinka raskas on monen kohtalo, -- sanoo mies huoahtaen. -- Meillä onnellisilla on toinen toisemme. Köyhyys ei enää ole välillämme esteenä -- nyt kun rikastenkin rikkaus on tuhaksi mennyt.

-- Sallustiuksen sanotaan ruhjoutuneen raajarikoksi, -- kertoo Clymene. -- Hänen orjansa ovat karanneet, eikä hänellä ole kattoa päänsä päällä.

-- Nemesis divina, -- mumisee mies. -- Missä hänen uhrinsa Nerea lienee?

-- Niin, sinähän et ole kuullutkaan. Meidän rakas Illinamme esti hänet uhriksi joutumasta. Oi, hän oli enkeli! Nyt hän on enkelien luona.

Kyyneleet vierivät tytön silmistä. Hän kertaa mielessänsä eilistä keskustelua ja yhteistä rukousta juuri tällä samalla paikalla. Hänen sydämensä läpi väräjää aavistus luomakunnan huokauksesta, jonka Illinan herkkä sielu oli tuntenut, ja hän ymmärtää, että taivaan laupias Isä myös on vanhurskauden ja tuomion Jumala.

-- Mutta miksi piti hänen kuolla, joka Herraansa rakasti ja odotti? Siksikö, että hän oli valmiimpi meitä?

Clymene muistaa lohdun sanat kirjoitustaululta, jonka hän on ystävänsä käteen antanut: "Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään vahingoita."

* * * * *

Taas yö laskeutuu yli Pompeijin. Yö laskeutuu, päivä koittaa, yhä toiset yöt, yhä uudet päivät. Pompeiji nukkuu. Pian nukkuu sen muistokin.

Niin kuluvat vuosikymmenet ja vuosisadat. Valkenee sekin päivä, joka haudalta ensimmäiset kivet vierittää ja sorat nostaa pois.